Ytimeen!

[maksoi mitä maksoi]

Suomen Sosialidemokraatti, 20.9.1983.
Raili Salovaaran piirros, Kyöstin teksti.
Kuvituskuva keskustelupuheenvuorooni
Kirjallisuus pettää meitä.

Oli kaksi kaupunkia: Babylon ja Ninive; ne oli rakennettu kivestä. Ateenassa oli kullatut marmoripilarit. Rooma lepäsi leveillä kivipaaseilla. Minareetit loistivat Konstantinopolissa kuin kynttilät Kultaisen sarven ympärillä… Pilvenpiirtäjien rakennusaineita ovat teräs, lasi, tiili ja sementti. Pienelle, kapealle saarelle ahdettuna kohoavat miljoonilla ikkunoilla varustetut rakennukset, pyramiidi pyramiidin päällä kuin valkea pilvivuori ukkospilven yläpuolella.

      -John Dos Passos, Manhattan Transfer, 1925.

Kaupunki. Kauppapaikka. Kylä. Kirkko.

    Miljoonia ikkunoita joista katsotaan.

    Kun ihminen katsoo ikkunasta ulos, hän näkee maailman, palasen siitä. Kun maailma katsoo miljoonia ikkunoita, mitä se näkee? Itsensä? Kuvansa? Jotakin mitä se ei ehkä tahdo nähdä?

    Itselleen ihminen on subjekti. Maailmalle hän on objekti. Tätä kaksinaisuutta on joskus vaikea tajuta ja vielä vaikeampi hyväksyä. Kummassa roolissa ajatuksen pitäisi kulkea?

    Kiskot vievät etelään. Ennen laulettiin. Nyt viedään.

Kaksi viikkoa sitten kävin postissa. Hukkareissu, sillä posti oli lähettänyt kertauksena ilmoituksen paketista, jonka olin jo noutanut.

    Turhautuneena pysähdyin ylemmän torin laitaan saksalaiseen oluthuoneeseen. Saksalaista siinä on nimi ja valikoima saksalaisia oluita. Asiakkaat ovat suomalaisia.

    Iltapäivällä, ennen työpäivän päättymistä, ravintolassa oli vain muutama ihminen. Läheisessä pöydässä kaksi nuorta miestä nautti samaa saksalaista olutta kuin minäkin.

    Toinen oli ilmeisesti ensimmäistä kertaa Malmilla. Toinen esitteli paikan hyviä puolia ja huonoja. Hän nosti tuoppiaan ja sanoi: ”Täällä tämä maksaa kuusi euroa. Kun menet ytimeen, saat maksaa kympin.”

    Kun menet ytimeen… kaikki maksaa enemmän.

    Oluttuvassa oppii uusia sanoja, uusia merkityksiä, uusia tapoja määritellä tuttuja asioita.

    Miksi ihminen haluaa ytimeen?

Kyösti Salovaara, 2020.
Kirkko ja kaupunki: Kallio, Helsinki.

Puhutaan trendeistä ja megasellaisista.

    Megatrendejä ei pysty vastustamaan, koska ne ovat enemmän ajan henkeä kuin suunnitelmaa. Toisaalta megatrendit ovat politiikan ja kaupankäynnin propagandaa: ihmisen kaksinaisen roolin häijyä hyväksikäyttämistä. Kukaan ei ole suunnitellut kaupungistumista; se vaan tapahtuu. Koska sitä ei ole suunniteltu, ei sitä voi vastustaa. Siihen sopeudutaan objektina. Subjektina sitä selitetään ja perustellaan.

    Pitää päästä ytimeen!

    Miksi? Kenen pitää päästä?

    Kuka siitä hyötyy: Kaupunki? Valtio? Kapakanpitäjä? Rakentaja? Liikennöitsijät? Ilmasto? Luonto? Sinkku? Perhe? Iäkäs? Nuori? Vai yhteiskunta isolla Y:llä kirjoitettuna?

    Kaikki hyötyvät ja jokainen kärsii.

    Kaupungistuminen ei ole suomalainen ilmiö. Suomi tulee jälkijunassa. Siksi muutos on jyrkkää, nopeaa, suunnittelematonta.

    El País -lehdessä kerrottiin, että noin joka neljäs espanjalainen asuu Madridissa tai Barcelonassa. Jos espanjalaiset asuisivat samalla tiheydellä kuin Madridissa asutaan, 47 miljoonainen kansa mahtuisi asumaan Teneriffan saarelle. Espanjan manner jäisi ”parempaan” käyttöön.

    Espanjan väestöstä 70 % käyttää maan pinta-alasta vain 1 prosentin osuuden ja 90 % käyttää 12 %. Suurelta osin maa on yhtä harvaan asuttua kuin Suomi.

    Mielenkiintoista on, että Espanjan suurien kaupunkien keskustoissa (ytimessä) väkiluku on vähentynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, toisin kuin kaupunkien reunamailla.

    Onko Suomessa tapahtumassa samanlaista? Kenellä on varaa asua Helsingin keskustassa?

Kyösti Salovaara, 2020.
Helsingin ydin pullistuu merelle päin.
Kalasatamaa rakennetaan.

Kaupungit on rakennettu kirkon ja kauppojen ympärille. Myös valta sijoittaa itsensä kaupungin ytimeen. Rohkenisiko Helsingin pormestari Jan Vapaavuori siirtää työhuoneensa Kontulaan tai Malmille?

    Mutta onko kirkossakäynti enää oleellista ytimessäkään? Suuri osa kaupoista on siirtynyt reunamaille, lähiöiden lähelle mutta ei lähiöihin. Työpaikoista valta-osa sijaitsee kehäteiden varsilla. Ytimeen on jäänyt komediateatterit, valta ja kapakat.

    Kapakoiden takiako ytimeen pitää muuttaa? Siellä on niin kallista asua ja juoda, että muuttaja joutuu myymään autonsa ja panttaamaan perintökultansa.

    Kuitenkin monet haluavat ytimeen, koska siellä on kaikkea.

    Toisaalta monet pakenevat ytimestä. Helsingin Sanomissa oli pari päivää sitten (26.1.2020) artikkeli Helsingin keskustan yöelämän hiipumisesta. Keskustan yökerhot hiljenevät ja syntyvät uudestaan reunamailla, missä väestö on monenkirjavaa, toisin kuin keskustassa. Italialainen kaupunkitutkija ihmetteli tätä kehitystä. ”Kukaan ei kysy miksi tämä tapahtuu?” Giacomo Bottà totesi ihmeissään.

    Kun Helsingissä - ja kai muuallakin – rakennetaan valtion tukemia asuntoja (ARA), niin ne sijoitetaan joukkoliikenneinfran viereen, jotta pienituloisten ei tarvitse käyttää autoja. ARA-talojen varustelutasoa lasketaan, joten niitä ei tueta asuntokohtaisilla autopaikoilla eikä niihin esimerkiksi rakenneta huoneistokohtaisia saunoja.

    Tämä kuulostaa ensin ajatuksena järkevältä. Annetaan kaikille ihmisille mahdollisuus asua jos ei keskustassa, niin lähellä.

    Mutta mitä yhteiskunta subjektina oikeastaan viestittää ARA-asunnoilla objekteille, tavallisille pienituloisille, joiden pitäisi pystyä muodostamaan oma elämänsä subjektin näkökulmasta eikä objektin?  Onko oikein että pienituloiset vangitaan lähtökohtaisesti pienituloisiksi? Että heidät sidotaan paikalleen kuin torppari turpeeseen? Entäpä tämä saunajuttu? Kaksi uutta tieteellistä tutkimusta kertoo, että saunominen on todella terveellistä, varsinkin miehille (ja tyttöhallitukselle). Sydänvaivat vähenevät kolme kertaa viikossa saunovilta. 

    Jos ns. Karjalaprojekti pelasti suomalaiset sydänsairauksilta, palauttaako ARA ne ”saunakiellollaan” takaisin?

Kyösti Salovaara, 2020.
Kaupungin viettelevä kauneus.

Mitä suomalainen haluaa, jos hänen annetaan haluta? Omakotitalon kaupungin keskustassa järven rannalla, niinkö?

    Mitä yhteiskunta haluaa, jos sen annetaan haluta? Vuokrakasarmeja työpaikkojen vieressä, näinkö? Paluuta menneisyyteen?

    Kaupunkisuunnittelija näkee kaupungin. Ihminen näkee oman elämänsä. Kahden ääripään kohtaaminen tekee kipeää. Eikä kohtaamista voi väistää. Kaupunkia ei ole ilman ihmis-subjektien elämää ja haluja. Ihmis-subjektien elämä ei oikein onnistu, jos ei ole kaupunkia katuineen ja toreineen, kapakoineen ja kauppoineen. Myös kirkolle ja kaupungitalolle tarvitaan paikka.

    Kun lähden Malmilta Helsingin keskustaan, sanon meneväni kaupunkiin – tai no, tästä eteenpäin menen ytimeen. Kotkansaarella kaikki asuivat aikanaan keskustassa. Siitä huolimatta äitini sanoi menevänsä kaupungille (ei siis kaupunkiin), kun hän lähti ostoksille noin 800 metrin päähän saaren ytimeen.

    Kieli kertoo vivahteista. Maailma ei - ei edes kaupunki - ole mustavalkoinen. Tunteet ja järki sekoittuvat.

    Mutta kuka ohjailee megatrendiä? Mikä lopulta on se ajan henki, joka edistää pyrkimystä ytimeen, maksoi mitä maksoi? Vai onko sellaista ajan henkeä edes olemassa? Kasvaako Helsingin ytimen väkiluku vai muuttaako Suomi edelleen Espooseen ja Vantaalle, lähiöihin?

    Jos poliitikot, kaupunkisuunnittelijat ja ydintä propagoiva eliitti elävät toisenlaisessa todellisuudessa kuin työssäkäyvät mattimeikäläiset, mihin kehitys johtaa? Siihenkö että valtio "maksaa" kaikkien kaupunkilaisten asumisen?

    Pakinan johtokuva liittyy kirjallisuuskeskusteluun, jossa syksyllä 1983 moitin kirjailijoiden ja kriitikoiden ”salaliittoa” rahvasta vastaan. Se ei ollut ensimmäinen kerta eikä viimeinen. Toistin itseäni useasti. Vieläkin.

    Mutta ikään kuin analogiana (mielikuva)vallan ja vallattomien välisen keskustelun vaikeudesta, lainaan tähän sanojani Suomen Sosialidemokraatista 20.9.1983:

    Kirjailijoiden ja kriitikoiden välillä näyttää vallitsevan hedelmällinen kyberneettinen vuorovaikutus. Kirjailijat haukkuvat yhteisöään minkä kerkiävät. Kriitikot kiittävät kirjailijoita ja yllyttävät haukkumaan lisää, kovemmin. Yhteisön palkkatyöläiset ahkeroivat työpaikoilla ja maksavat veroja, jotta kirjailijoille voitaisiin maksaa apurahoja, jotta he voisivat entistä rajummin moittia niitä ihmisiä, jotka vieraantuneessa mielentilassa käyvät töissä ja ostavat autoja ja pakastimia ja kaikenlaista rojua nurkkiinsa.

    Ja kaikki ovat tyytyväisiä, ja helvetin vihaisia ja katkeria. Kirjailijat, kriitikot, lukijat. Suomi...

    Minä en tiedä, kuinka kirjailijat ja kirjallisuuskriitikot saisi oivaltamaan, että Suomi ei ole enää agraarinen yhteiskunta. Kuinka heidät saisi tajuamaan, että emme elää enää Sillanpään romaanissa vaan jälkiteollisessa kaupunkikulttuurissa?"

Kyösti Salovaara, 2020.
Lähiöt ovat lähellä ja silti kaukana.

Kiven mietteitä

[toisinaan tuntuu tylsältä]

Kyösti Salovaara, 2020.

Kuin kiven miete, ilmaisua vailla

tähyät etäisyyteen, juureton.

Allasi kätkön aarteettoman lailla

vain karu pinta, tyhjä, kasvuton.

    -Mirkka Rekola, 1954.

Kaikenlaista voi kuvitella. Kannattaa puhua kiertelemättä.

    En ole lyyrinen hemmo enkä runotyttö. En osaa analysoida toimittajan valitsemaa runoa sen enempää, vaikka olen tuntevinani siinä itseni ja paikkani täällä Mellstenin rannassa Haukilahdessa, Espoossa ja Suomessa. Käsitteenä Haukilahti tai Suomi merkitsee rantakivelle aika vähän.

    Harvoin kukaan kysyy kiveltä mitään. Runot eivät ole kiviä. Kivet joskus runoilevat.

    Ihmiset ajattelevat, että kiven elämässä kaikki on kiveen hakattua ja kivettynyttä. Tuoreita näkökulmia saa hakea. Pehmeää pintaa. Runoilija vertaa elämänsä tyhjyyttä ja karua todellisuutta minun kaltaiseni kiven eleettömään pintaan. Sieluni syövereitä runoilija ei osaa kuvata, ja kuinka osaisikaan, joten mistä hän tietää miltä minusta tuntuu?

    Kiven elämässä - jos sellaisesta voi puhua – melkein kaikki tapahtuu verkkaisesti. Jos pystyisin kuvittelemaan, niin sanoisin, että minut  jätettiin rantahiekkaan Yoldiameren aikoina. Silloin meri ylettyi suoraan nykyisen Ruotsin poikki Atlantille. Sillit uivat tuolloin täälläkin muina miehinä ja naisina, kunnes yhteys laimentui ja merestä hävisi suola ja ravinnot ja sillistä kehittyi nälkämuotona silakka.

    Puhun tuhansien vuosien kokemuksella. 

    Olen nähnyt aurinkoisia päiviä ja tuulisia talvia. Toisinaan paikallaan kyhjöttäminen tuntuu tylsältä.

Sateet, aurinko, tuulet ja meren pinnan ja värien vaihtelu kiertyvät kiven elämään voimakkaammin kuin ihminen tajuaa. Elämä ikään kuin tulee tykö; sitä ei tarvitse eikä tietysti voikaan ryhtyä jahtaamaan muualta.

    Välillä meri nousee hietikolle, peittää soran ja rannan kasvit ja huuhtelee minutkin kuin lapsen ammeessa. Toisinaan jääkuori koskettelee kylkiäni kuin terävien rautapiikkien harjas, mutta siihenkin tottuu. Siihen en totu, että isot harmaalokit istuvat päälleni ja laskevat  pahalta haisevat jätöksensä. Sekin on ikävää, että ihmiset päästävät koiransa viereeni kastelemaan kylkeni.

    Mutta ihmisistä on myös iloa yksitoikkoisiin päiviin. Lenkkeilijät kiertävät rantaa juosten ja kävellen, keskustellen ties mistä. Heitä minä jaksan kuunnella. Kesällä uimarit polskivat tuossa vieressä, purjeveneet kiitävät leppeässä tuulessa ja lainelautailijat yrittävät pysytellä seisaallaan laudalla.

    Talvisin - niitäkin toki on vielä - jääpeite houkuttelee kävelijöitä ja hiihtäjiä. Näkyypä myös pilkkimiehiä kevätpakkasilla; joku pitää jään alla kalaverkkoa. Tuleeko kalaa, sitä en tiedä, niin kuin en sitäkään milloin seuraava pakkastalvi saapuu.

    Ajan kulumista kiven kalenteri mittaa verkkaisesti tai ei lainkaan. Olen nähnyt kaikenlaisia kulkijoita näillä rannoilla, mutta milloin mitäkin tapahtui, sitä en osaa sanoa. Joskus tähän pysähtyy julkkiksia, rallikuskeja ja iskelmälaulajia, mannekiineja ja poliitikkoja, riimittelijöitä ja säveltäjiä, mutta paljolti elän kuulopuheiden varassa. Kuulen kaikenlaista ja ymmärrän vain vähän, jos mitään. Rannan vieressä kulkee tie. Sen takana komeilevat hienojen ihmisten hienot talot.

    Olisi kiva jos joku istuisi seuraksi ja lukisi minulle kirjoja. Haluaisin tietää enemmän kiven sielunelämästä, mutta en tiedä onko sellaisia kirjoja kirjoitettu. Kivet eivät kirjoita, enemmänkin kuuntelevat maiseman ääniä ja odottavat etelätuulen kosketusta.

    Kerran kuulin rannassa parveilevan nuorisolauman puhuvan pizzoista. Niitä on kuulemma roomalaista tyyliä ja napolilaista. Haaveilen joskus, että pääsisin matkoille Roomaan tai Napoliin ja saisin syödä paikallisen pizzan punaviinilasin kera. Sitten tietäisin miltä se maistuu.

    Aika turha haave: emmehän me kivet syö pizzoja, punaviinin juomisesta puhumattakaan. Emmekä matkusta edes junalla.

Kyösti Salovaara, 2020.

Ihmiset ovat aina ottaneet valokuvia minusta ja kollegoistani; parhaimmillaan kivet, meri ja etäällä näkyvät saaret luovat idyllisen "taulun", jota romantikko katselee mielikseen.

    Minä en ole romantikko vaan kivi. Olen kohde, en subjekti.

    Jokin on kuitenkin muuttunut viime vuosina.

    Nyt ihmiset tulevat luokseni ja kääntävät selkänsä minulle ja ottavat itsestään kuvia - eivät enää minusta ja maisemastani. Minut on sysätty sivurooliin, niin sanotusti, ja ihmisille on tärkeintä ottaa kuvia omasta pärstästään.

    Tätä en ymmärrä.

    Muuten, kerronpa pienen tarinan.

    Pari päivää sitten rantaan saapui keski-ikäinen pariskunta. Miehellä oli harmahtava tukka ja naisella punaiset huulet. Ulkoiluasut näyttivät merkkituotteilta. Oli kuulas tammikuinen päivä, aurinko kurkisteli pilvien takaa ja merenpinta kimalsi hopeisena. Tuolla kauempana pari joutsenta nokki pohjasta syötävää; reunimmaisen kiven takana muutama telkkä keinahteli kevyiden laineiden liplattaessa niiden kylkiin.

    No, pariskunta seisahtui aivan eteeni. He, mies ja nainen, käänsivät selkänsä minulle. Nainen otti takataskustaan kännykän ja ryhtyi sommittelemaan selfietä itsestään ja seuralaisestaan.

    ”Kuulepas Jenny”, mies sanoi, ”luin espanjalaisesta lehdestä kännyköiden selfieistä mielenkiintoisen jutun.”

    ”Ai, opetettiinko siinä miten niitä otetaan?”

    ”Ei”, mies vastasi.

    Sitten mies kertoi lukemastaan artikkelista (*). Sen kirjoittaja oli oli matkustanut Vatikaaniin ja vieraili Pietarinkirkossa. Hän halusi nähdä Michelangelon Pietà-veistoksen. Veistosta ympäröi kuitenkin niin sakea ihmismuuri, ettei artikkelin kirjoittaja päässyt lähellekään Michelangelon Pietàa, veistosta äidistä, neitsyt Mariasta, joka pitää sylissään kuollutta poikaansa.

    Niinpä kirjoittaja ryhtyi tarkkailemaan ihmisiä.

    Nämä tunkeilivat suppilomaisessa jonossa veistoksen äärelle kunnes pääsivät panssarilasilla suojatun Pietàn tykö. Sitten, kuin sovitussa rituaalissa, jokainen heistä veti kännykkänsä esille. He olivat jonottaneet noin tunnin omaa vuoroaan. Veistoksen eteen päästyään he käänsivät selän Michelangelolle ja ottivat nopeasti kännykällä itsestään kuvan niin, että veistoksen äiti ja kuoleva poika jäivät selän taakse osittain piiloon.

    Juuri kukaan jonottajista ei syventynyt katselemaan veistosta, mutta kun he omakuvan otettuaan poistuivat paikalta, he näyttivät ylen tyytyväisiltä. Idoli tuli kuvatuksi?

    Artikkelin kirjoittaja jäi pohtimaan näkemäänsä. Mitä Pietàa katsoneet selfiekuvaajat oikein ajattelivat näkemästään? Mitä he itse asiassa olivat nähneet? Vai oliko katsomisen kokemus näkemistä tärkeämpää? Jos heiltä olisi kysynyt, miltä kuollutta poikaa sylissä pitävän äidin tuska tuntui, he olisivat ehkä loukkaantuneet tunkeilevasta uteliaisuudesta.

    "Elämmekö aikaa, jolloin katsomme näkemättä ja puhumme sanomatta?" harmaatukkainen mies kysyi artikkelia lainaten.

Sellaisia päiviä, sellaisia vuosia, sellaisia vuosisatoja.

    Aurinko paistaa meren pintaa loimuttaen.

    On kevyt pakkasilma, rantahiekassa jälkiä yöllä sataneesta lumesta. Koiraa kävelyttävä mies lähestyy minua pitkin harppauksin. Yritän piiloutua muiden kivien taakse.

    En pääse piiloon, en voi karata.

    On kohdattava… todellisuus.

Kyösti Salovaara, 2020.

(*) Tässä ilmeisesti viitataan Rafael Argullolin artikkeliin Idolatría 17.1.2020 El País-lehdessä. Argullol on Barcelonassa v. 1949 syntynyt filosofi, runoilija, esseisti ja kirjailija. (Toim. huomautus.) 

Valon pimeällä puolella

[599 999 todistajaa]

Jaakko Salovaara, 2020.
Lyhtykuja Kaisaniemen puistossa.
Lux Helsinki 2020.

Onks järkee vai ei?

    Onks järkee vaeltaa valofestivaalin katsojalaumassa näkemättä juuri muuta kuin laumassa vaeltavien ihmisten selkiä ja pipoja?

    Onks järkee vai ei miettiä valoa? Mistä se tulee? Mihin se menee? Miksi?

    Onko valo taidetta vai taide valoa?

    Järjen valoa kaivataan, mutta mitä saadaan?

    ”Trascendenttinen liekkiruumis”, huudahti Mika Waltari iloisella 1920-luvulla runossaan junamatkalla Pariisista Konstantinopoliin. ”Väritön viiva / yön hehkuva teräslankakimppu: Gitanas! Gitanas!”

    Tuleeko tästä iloinen 2020-luku? Vai joko ne poltettiin… sillat?

Loppiaisen tienoilla Lux Helsinki 2020 oli menestys, sanovat valofestivaalin järjestäjät.

    Viiden illan aikana 600 000 kävijää vaelsi Senaatintorilta Kaisaniemen puiston kautta Hakaniemeen. Joku päätyi oluelle Juttutupaan, toinen pizzalle jonnekin ja monet eivät mihinkään. Yhteensä tämä festivaalilauma käveli 1,5 miljoonaa kilometriä, 37 kertaa maapallon ympäri, kuvaannollisesti.

    Kun 600 000 ihmistä sullotaan kapealle kadulle, kuhmuraiselle puistokujalle ja jonkun rakennuskompleksin sisäpihalle saadaan aikaiseksi ruuhka.

    Ruuhkassa ei näe pientä, ei edes jalkojaan. Koska ruuhka oli odotettavissa, valotaideteoksien piti olla suuria, oikein wau-kokoisia. Vain suuri näkyy lauman päiden yli. Mitä enemmän väkeä, sitä vähemmän valoa. Valon pimeälle puolelle mahtuu kävelijöitä. Taide katoaa mustaan aukkoon. Valon reitti vääristyy. Valo vangitaan eikä pääse pakoon.

    Valofestivaalin lauma kulkee alamäkeä kompuroiden. 600 000 kävijää ei voi olla väärässä. Vai?

    Itse asiassa kävijöitä oli enintään 599 999, koska minä kävelin valoreitin kahtena iltana.

    Itsekäs huomio julkisuuden valokeilassa!

Jaakko Salovaara, 2020.
WAU!
Hollantilaisen Ivo Schoofsin teos
Large Fire Tornado sai ideansa
metsäpalojen luonnonilmiöstä: liekkitornadoista.
Lux Helsinki 2020.

Onks järkee vai ei?

    Ennen kuin mitään oli, ei ollut edes järkeä.

    Luomiskertomuksen mukaan Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!”

Ja valo tuli. Se osoittautui kelvolliseksi, joten ”Jumala erotti valon pimeydestä, ja hän nimitti valon päiväksi, ja pimeyden hän nimitti yöksi.”

    Luonnontieteilijät ovat melkein samaa mieltä. Alkuräjähdyksen jälkeen ”maailmankaikkeus oli täynnä valoa”, sanoo Nobelilla palkittu Steven Weinberg. ”Ensimmäisten kolmen minuutin lopussa maailmankaikkeus koostui pääasiassa valosta, neutrinoista ja antineutrinoista.”

    Mitä sitten oli ennen kolmea ensimmäistä minuuttia? Valoa vai pimeyttä, sitä luonnontiede ei kerro. Ehkä ongelma ratkeaa sanomalla ettei ennen alkua ollut mitään, ei mitään sellaista jonka voi ilmaista sanoilla tai matemaattisilla kaavoilla. Vasta ensimmäisten kolmen minuutin aikana syntyivät luonnonlait.

    Luonto, kaikki mikä on, näyttää järkevältä, sellaiselta minkä voi selittää järjellä. Siis mitata ja punnita, jäljentää kuviksi ja kertomuksiksi.

    Paitsi että kaiken ytimessä on jotakin järjetöntä, epäluonnollista, vaikeasti mitattavaa ja punnittavaa. ”Terveen järjen mukaan kvanttielektrodynamiikan luonnosta antama kuva on järjenvastainen”, sanoo toinen Nobelpalkittu tutkija Richard Feynman teoksessa QED – valon ja aineen ihmeellinen teoria. ”Toivon, että hyväksytte luonnon sellaisena kuin se on: järjenvastaisena. Itse pidän luonnon järjenvastaista käyttäytymistä ihastuttavana...”

Kyösti Salovaara, 2020.
Jere Suontaustan dystooppinen
Peilipöllö (Bubo Speculus).
Lux Helsinki 2020.

    Kaikkea ei tarvitse ymmärtää. Riittää kun sen pystyy mittaamaan ja punnitsemaan, selittämään ainakin piirroksena jos ei valokuvana.

Valkoinen valo koostuu väreistä. Tässä on ironiaa melkein enemmän kuin sielu sietää ja mieli kestää.

    Mutta se että QED (kvanttielektrodynamiikka) kuvaa kaikki fysikaalisen maailman ilmiöt, lukuun ottamatta painovoimaa ja radioaktiivisuutta, on vielä ironisempaa tai ainakin kummallisempaa. Tai onko sittenkään: jos kerran kaikki alkoi valosta, niin eikö sen, valohiukkasten pidäkin löytyä kaikesta? Jopa auton moottorissa palavasta bensiinistä, vaahdosta, kuplista, suolan ja kuparin kovuudesta, teräksen jäykkyydestä – kuten Feynman sanoo. QED on myös biologian eli kemian perusteoria.

    Joten myös elämä on valoa, valohiukkasten (fotonien) liikettä paikasta toiseen.

    Arkipäivän kokemuksessa valo kulkee suoraviivaisesti. Se taittuu veteen mennessään. Valon voi hajoittaa väreihin. Rapakon pinnassa öljykalvo näyttää kauniilta. Linssi kohdistaa valon.

    Kvanttien sisäpiirissä kaikki on kummallisempaa. Valohiukkasella on monia mahdollisia reittejä. Joku niistä on todennäköisin, yleensä kai se polku, jota pitkin valo ehtii nopeimmin perille. Joskus toisen reitin valo kumoaa toisen.

    Jos arkipäivän kokemus sanoo, että ”peilistä heijastuvan valonsäteen tulokulma on yhtä suuri kuin heijastuskulma”, niin miksi kuumalla asfalttitiellä kaukana näkyvä kangastus, jossa taivas heijastuu tienpintaan, näkyy tuolta etäältä eikä silmiemme yläpuolelta? Feynman vastaa, että se johtuu fotonien nopeimmasta reitistä – tässä tapauksessa nopein reitti kulkee hyvin etäältä asfaltin pinnassa olevan lämpimän kerroksen kautta. Taivaan näkee katsomalla alaspäin, koska kuuman asfalttipinnan yläpuolella on viileämmän ilman kerrostuma. Lämpimässä ”aineessa” valo kulkee nopeammin kuin viileässä.

    Onneksi ei tarvitse ymmärtää. Riittää kun uskoo.

    Kun teet munakasta, sinun täytyy rikkoa munat, mutta ei sinun tarvitse tajuta kanan sielunelämää.

Kyösti Salovaara, 2020.
Itävaltalaisen Teresa Marin teoksessa
SunWind 
aurinkotuulet hehkuvat valon
ja pimeyden välillä.
Lux Helsinki 2020.

Kyösti Salovaara, 2018.
Islam kohtaa kristinuskon Salamancan
katolisen katedraalin julkisivussa.
Festival Luz y Vanguardias 2018.

Mitä valotaiteilija tekee? Onko hän valonveistäjä? Millä työkalulla fotonien reittejä pilkotaan ja rakennetaan uusiksi poluiksi?

    Valotaiteessa yhdistyy valokuva, elokuva ja musiikki. Usein siihen liittyy myös rakennetut pinnat, julkisivut ja tornit, parvekkeet ja kaariholvit. Toisinaan valotaide ripustetaan puun kylkeen, oksalle, veteen heijastuvaksi.

    Näin ollen valotaideteos on QED-hybridi. ”Mikä oli todistettava” - huumorintajuinen lyhenne Q.E.D sanoo latinaksi. Siis huumorintaju Feynmannin kaltaisten tiedemiesten kielenkäytössä.

    Mutta onko valotaideteoksella ”sisältöä”? Kertooko se jotakin? Vai onko valon taide käsitteellistä ja pelkästään koreaa?

    Helsingissä tuomiokirkko peitetään auringon valoja jäljittelevillä valoilla ja väreillä. Espanjassa Salamancan valofestivaalilla katedraalin seiniin ja torneihin heijastetaan arabiankielistä tekstiä – uskonnot kohtaavat, mutta juttelevatko ne toisilleen vai katsojalle?

    Kirkkojen fasadeja valaistaan koreilla väreillä ja synnytetään mielikuvia vähintään kahdenlaisesta todellisuudesta, henkisestä ja aineellisesta liitettynä aikaan, historiaan.

    Valo on valkeaa. Tiedämme että arktisessa valossa, napajäätiköillä missä on vain valkean sävyjä, ihminen saattaa pimahtaa, koska aivot eivät kestä virikkeetöntä ympäristöä. Toimiakseen hyvin aivojen pitää saada hajoitettua valoa, siis värejä.

    Mutta jos ihminen suljetaan päiväksi huoneeseen missä kaikki seinät peittyvät Mark Rothkon väripintoihin, hän saattaa pimahtaa, väreistä huolimatta. Rothkon suuret yksiväriset maalauspinnat hermostuttavat, aiheuttavat kummallisen ja epämiellyttävän tunteen.

    Ihmisen aivot ovat tottuneet värien kirjoon.

    Senaatintori on tyly paikka, kolea ja yksitotinen. Valotaideteos sopii sinne kuin tähti taivaan laelle.

    Toissakesänä hieman ennen kesäpäivän seisahdusta istuttiin illallisella Salamancan Plaza Mayorilla. Leppeässä illassa historiallinen aukio valaistiin paikallisen valofestivaalin komeilla väreillä. Ihmislauma ei vaeltanut taiteen luokse. Se tuli tykö.

    Suomi ei mahda mitään ilmastolleen. Tylyssä maisemassa valolyhdyt keinuvat rivakassa tuulessa jenkan tahdissa.

Kyösti Salovaara, 2018.
Salamancan kaupungintalo valotaiteena.
Festival Luz y Vanguardias 2018

Valon lähteitä:

Richard Feynman: QED - valon ja aineen ihmeellinen teoria. Suom. Kimmo Pietiläinen. Art House, 1991.
Raamattu. Vuoden 1992 suomennos. WSOY, 1992.
Mika Waltari: Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. WSOY, 1979.
Steven Weinberg: Kolme ensimmäistä minuuttia. Suom. Mauri Valtonen. Tammi, 1978.