Ytimeen!

[maksoi mitä maksoi]

Suomen Sosialidemokraatti, 20.9.1983.
Raili Salovaaran piirros, Kyöstin teksti.
Kuvituskuva keskustelupuheenvuorooni
Kirjallisuus pettää meitä.

Oli kaksi kaupunkia: Babylon ja Ninive; ne oli rakennettu kivestä. Ateenassa oli kullatut marmoripilarit. Rooma lepäsi leveillä kivipaaseilla. Minareetit loistivat Konstantinopolissa kuin kynttilät Kultaisen sarven ympärillä… Pilvenpiirtäjien rakennusaineita ovat teräs, lasi, tiili ja sementti. Pienelle, kapealle saarelle ahdettuna kohoavat miljoonilla ikkunoilla varustetut rakennukset, pyramiidi pyramiidin päällä kuin valkea pilvivuori ukkospilven yläpuolella.

      -John Dos Passos, Manhattan Transfer, 1925.

Kaupunki. Kauppapaikka. Kylä. Kirkko.

    Miljoonia ikkunoita joista katsotaan.

    Kun ihminen katsoo ikkunasta ulos, hän näkee maailman, palasen siitä. Kun maailma katsoo miljoonia ikkunoita, mitä se näkee? Itsensä? Kuvansa? Jotakin mitä se ei ehkä tahdo nähdä?

    Itselleen ihminen on subjekti. Maailmalle hän on objekti. Tätä kaksinaisuutta on joskus vaikea tajuta ja vielä vaikeampi hyväksyä. Kummassa roolissa ajatuksen pitäisi kulkea?

    Kiskot vievät etelään. Ennen laulettiin. Nyt viedään.

Kaksi viikkoa sitten kävin postissa. Hukkareissu, sillä posti oli lähettänyt kertauksena ilmoituksen paketista, jonka olin jo noutanut.

    Turhautuneena pysähdyin ylemmän torin laitaan saksalaiseen oluthuoneeseen. Saksalaista siinä on nimi ja valikoima saksalaisia oluita. Asiakkaat ovat suomalaisia.

    Iltapäivällä, ennen työpäivän päättymistä, ravintolassa oli vain muutama ihminen. Läheisessä pöydässä kaksi nuorta miestä nautti samaa saksalaista olutta kuin minäkin.

    Toinen oli ilmeisesti ensimmäistä kertaa Malmilla. Toinen esitteli paikan hyviä puolia ja huonoja. Hän nosti tuoppiaan ja sanoi: ”Täällä tämä maksaa kuusi euroa. Kun menet ytimeen, saat maksaa kympin.”

    Kun menet ytimeen… kaikki maksaa enemmän.

    Oluttuvassa oppii uusia sanoja, uusia merkityksiä, uusia tapoja määritellä tuttuja asioita.

    Miksi ihminen haluaa ytimeen?

Kyösti Salovaara, 2020.
Kirkko ja kaupunki: Kallio, Helsinki.

Puhutaan trendeistä ja megasellaisista.

    Megatrendejä ei pysty vastustamaan, koska ne ovat enemmän ajan henkeä kuin suunnitelmaa. Toisaalta megatrendit ovat politiikan ja kaupankäynnin propagandaa: ihmisen kaksinaisen roolin häijyä hyväksikäyttämistä. Kukaan ei ole suunnitellut kaupungistumista; se vaan tapahtuu. Koska sitä ei ole suunniteltu, ei sitä voi vastustaa. Siihen sopeudutaan objektina. Subjektina sitä selitetään ja perustellaan.

    Pitää päästä ytimeen!

    Miksi? Kenen pitää päästä?

    Kuka siitä hyötyy: Kaupunki? Valtio? Kapakanpitäjä? Rakentaja? Liikennöitsijät? Ilmasto? Luonto? Sinkku? Perhe? Iäkäs? Nuori? Vai yhteiskunta isolla Y:llä kirjoitettuna?

    Kaikki hyötyvät ja jokainen kärsii.

    Kaupungistuminen ei ole suomalainen ilmiö. Suomi tulee jälkijunassa. Siksi muutos on jyrkkää, nopeaa, suunnittelematonta.

    El País -lehdessä kerrottiin, että noin joka neljäs espanjalainen asuu Madridissa tai Barcelonassa. Jos espanjalaiset asuisivat samalla tiheydellä kuin Madridissa asutaan, 47 miljoonainen kansa mahtuisi asumaan Teneriffan saarelle. Espanjan manner jäisi ”parempaan” käyttöön.

    Espanjan väestöstä 70 % käyttää maan pinta-alasta vain 1 prosentin osuuden ja 90 % käyttää 12 %. Suurelta osin maa on yhtä harvaan asuttua kuin Suomi.

    Mielenkiintoista on, että Espanjan suurien kaupunkien keskustoissa (ytimessä) väkiluku on vähentynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, toisin kuin kaupunkien reunamailla.

    Onko Suomessa tapahtumassa samanlaista? Kenellä on varaa asua Helsingin keskustassa?

Kyösti Salovaara, 2020.
Helsingin ydin pullistuu merelle päin.
Kalasatamaa rakennetaan.

Kaupungit on rakennettu kirkon ja kauppojen ympärille. Myös valta sijoittaa itsensä kaupungin ytimeen. Rohkenisiko Helsingin pormestari Jan Vapaavuori siirtää työhuoneensa Kontulaan tai Malmille?

    Mutta onko kirkossakäynti enää oleellista ytimessäkään? Suuri osa kaupoista on siirtynyt reunamaille, lähiöiden lähelle mutta ei lähiöihin. Työpaikoista valta-osa sijaitsee kehäteiden varsilla. Ytimeen on jäänyt komediateatterit, valta ja kapakat.

    Kapakoiden takiako ytimeen pitää muuttaa? Siellä on niin kallista asua ja juoda, että muuttaja joutuu myymään autonsa ja panttaamaan perintökultansa.

    Kuitenkin monet haluavat ytimeen, koska siellä on kaikkea.

    Toisaalta monet pakenevat ytimestä. Helsingin Sanomissa oli pari päivää sitten (26.1.2020) artikkeli Helsingin keskustan yöelämän hiipumisesta. Keskustan yökerhot hiljenevät ja syntyvät uudestaan reunamailla, missä väestö on monenkirjavaa, toisin kuin keskustassa. Italialainen kaupunkitutkija ihmetteli tätä kehitystä. ”Kukaan ei kysy miksi tämä tapahtuu?” Giacomo Bottà totesi ihmeissään.

    Kun Helsingissä - ja kai muuallakin – rakennetaan valtion tukemia asuntoja (ARA), niin ne sijoitetaan joukkoliikenneinfran viereen, jotta pienituloisten ei tarvitse käyttää autoja. ARA-talojen varustelutasoa lasketaan, joten niitä ei tueta asuntokohtaisilla autopaikoilla eikä niihin esimerkiksi rakenneta huoneistokohtaisia saunoja.

    Tämä kuulostaa ensin ajatuksena järkevältä. Annetaan kaikille ihmisille mahdollisuus asua jos ei keskustassa, niin lähellä.

    Mutta mitä yhteiskunta subjektina oikeastaan viestittää ARA-asunnoilla objekteille, tavallisille pienituloisille, joiden pitäisi pystyä muodostamaan oma elämänsä subjektin näkökulmasta eikä objektin?  Onko oikein että pienituloiset vangitaan lähtökohtaisesti pienituloisiksi? Että heidät sidotaan paikalleen kuin torppari turpeeseen? Entäpä tämä saunajuttu? Kaksi uutta tieteellistä tutkimusta kertoo, että saunominen on todella terveellistä, varsinkin miehille (ja tyttöhallitukselle). Sydänvaivat vähenevät kolme kertaa viikossa saunovilta. 

    Jos ns. Karjalaprojekti pelasti suomalaiset sydänsairauksilta, palauttaako ARA ne ”saunakiellollaan” takaisin?

Kyösti Salovaara, 2020.
Kaupungin viettelevä kauneus.

Mitä suomalainen haluaa, jos hänen annetaan haluta? Omakotitalon kaupungin keskustassa järven rannalla, niinkö?

    Mitä yhteiskunta haluaa, jos sen annetaan haluta? Vuokrakasarmeja työpaikkojen vieressä, näinkö? Paluuta menneisyyteen?

    Kaupunkisuunnittelija näkee kaupungin. Ihminen näkee oman elämänsä. Kahden ääripään kohtaaminen tekee kipeää. Eikä kohtaamista voi väistää. Kaupunkia ei ole ilman ihmis-subjektien elämää ja haluja. Ihmis-subjektien elämä ei oikein onnistu, jos ei ole kaupunkia katuineen ja toreineen, kapakoineen ja kauppoineen. Myös kirkolle ja kaupungitalolle tarvitaan paikka.

    Kun lähden Malmilta Helsingin keskustaan, sanon meneväni kaupunkiin – tai no, tästä eteenpäin menen ytimeen. Kotkansaarella kaikki asuivat aikanaan keskustassa. Siitä huolimatta äitini sanoi menevänsä kaupungille (ei siis kaupunkiin), kun hän lähti ostoksille noin 800 metrin päähän saaren ytimeen.

    Kieli kertoo vivahteista. Maailma ei - ei edes kaupunki - ole mustavalkoinen. Tunteet ja järki sekoittuvat.

    Mutta kuka ohjailee megatrendiä? Mikä lopulta on se ajan henki, joka edistää pyrkimystä ytimeen, maksoi mitä maksoi? Vai onko sellaista ajan henkeä edes olemassa? Kasvaako Helsingin ytimen väkiluku vai muuttaako Suomi edelleen Espooseen ja Vantaalle, lähiöihin?

    Jos poliitikot, kaupunkisuunnittelijat ja ydintä propagoiva eliitti elävät toisenlaisessa todellisuudessa kuin työssäkäyvät mattimeikäläiset, mihin kehitys johtaa? Siihenkö että valtio "maksaa" kaikkien kaupunkilaisten asumisen?

    Pakinan johtokuva liittyy kirjallisuuskeskusteluun, jossa syksyllä 1983 moitin kirjailijoiden ja kriitikoiden ”salaliittoa” rahvasta vastaan. Se ei ollut ensimmäinen kerta eikä viimeinen. Toistin itseäni useasti. Vieläkin.

    Mutta ikään kuin analogiana (mielikuva)vallan ja vallattomien välisen keskustelun vaikeudesta, lainaan tähän sanojani Suomen Sosialidemokraatista 20.9.1983:

    Kirjailijoiden ja kriitikoiden välillä näyttää vallitsevan hedelmällinen kyberneettinen vuorovaikutus. Kirjailijat haukkuvat yhteisöään minkä kerkiävät. Kriitikot kiittävät kirjailijoita ja yllyttävät haukkumaan lisää, kovemmin. Yhteisön palkkatyöläiset ahkeroivat työpaikoilla ja maksavat veroja, jotta kirjailijoille voitaisiin maksaa apurahoja, jotta he voisivat entistä rajummin moittia niitä ihmisiä, jotka vieraantuneessa mielentilassa käyvät töissä ja ostavat autoja ja pakastimia ja kaikenlaista rojua nurkkiinsa.

    Ja kaikki ovat tyytyväisiä, ja helvetin vihaisia ja katkeria. Kirjailijat, kriitikot, lukijat. Suomi...

    Minä en tiedä, kuinka kirjailijat ja kirjallisuuskriitikot saisi oivaltamaan, että Suomi ei ole enää agraarinen yhteiskunta. Kuinka heidät saisi tajuamaan, että emme elää enää Sillanpään romaanissa vaan jälkiteollisessa kaupunkikulttuurissa?"

Kyösti Salovaara, 2020.
Lähiöt ovat lähellä ja silti kaukana.

Kiven mietteitä

[toisinaan tuntuu tylsältä]

Kyösti Salovaara, 2020.

Kuin kiven miete, ilmaisua vailla

tähyät etäisyyteen, juureton.

Allasi kätkön aarteettoman lailla

vain karu pinta, tyhjä, kasvuton.

    -Mirkka Rekola, 1954.

Kaikenlaista voi kuvitella. Kannattaa puhua kiertelemättä.

    En ole lyyrinen hemmo enkä runotyttö. En osaa analysoida toimittajan valitsemaa runoa sen enempää, vaikka olen tuntevinani siinä itseni ja paikkani täällä Mellstenin rannassa Haukilahdessa, Espoossa ja Suomessa. Käsitteenä Haukilahti tai Suomi merkitsee rantakivelle aika vähän.

    Harvoin kukaan kysyy kiveltä mitään. Runot eivät ole kiviä. Kivet joskus runoilevat.

    Ihmiset ajattelevat, että kiven elämässä kaikki on kiveen hakattua ja kivettynyttä. Tuoreita näkökulmia saa hakea. Pehmeää pintaa. Runoilija vertaa elämänsä tyhjyyttä ja karua todellisuutta minun kaltaiseni kiven eleettömään pintaan. Sieluni syövereitä runoilija ei osaa kuvata, ja kuinka osaisikaan, joten mistä hän tietää miltä minusta tuntuu?

    Kiven elämässä - jos sellaisesta voi puhua – melkein kaikki tapahtuu verkkaisesti. Jos pystyisin kuvittelemaan, niin sanoisin, että minut  jätettiin rantahiekkaan Yoldiameren aikoina. Silloin meri ylettyi suoraan nykyisen Ruotsin poikki Atlantille. Sillit uivat tuolloin täälläkin muina miehinä ja naisina, kunnes yhteys laimentui ja merestä hävisi suola ja ravinnot ja sillistä kehittyi nälkämuotona silakka.

    Puhun tuhansien vuosien kokemuksella. 

    Olen nähnyt aurinkoisia päiviä ja tuulisia talvia. Toisinaan paikallaan kyhjöttäminen tuntuu tylsältä.

Sateet, aurinko, tuulet ja meren pinnan ja värien vaihtelu kiertyvät kiven elämään voimakkaammin kuin ihminen tajuaa. Elämä ikään kuin tulee tykö; sitä ei tarvitse eikä tietysti voikaan ryhtyä jahtaamaan muualta.

    Välillä meri nousee hietikolle, peittää soran ja rannan kasvit ja huuhtelee minutkin kuin lapsen ammeessa. Toisinaan jääkuori koskettelee kylkiäni kuin terävien rautapiikkien harjas, mutta siihenkin tottuu. Siihen en totu, että isot harmaalokit istuvat päälleni ja laskevat  pahalta haisevat jätöksensä. Sekin on ikävää, että ihmiset päästävät koiransa viereeni kastelemaan kylkeni.

    Mutta ihmisistä on myös iloa yksitoikkoisiin päiviin. Lenkkeilijät kiertävät rantaa juosten ja kävellen, keskustellen ties mistä. Heitä minä jaksan kuunnella. Kesällä uimarit polskivat tuossa vieressä, purjeveneet kiitävät leppeässä tuulessa ja lainelautailijat yrittävät pysytellä seisaallaan laudalla.

    Talvisin - niitäkin toki on vielä - jääpeite houkuttelee kävelijöitä ja hiihtäjiä. Näkyypä myös pilkkimiehiä kevätpakkasilla; joku pitää jään alla kalaverkkoa. Tuleeko kalaa, sitä en tiedä, niin kuin en sitäkään milloin seuraava pakkastalvi saapuu.

    Ajan kulumista kiven kalenteri mittaa verkkaisesti tai ei lainkaan. Olen nähnyt kaikenlaisia kulkijoita näillä rannoilla, mutta milloin mitäkin tapahtui, sitä en osaa sanoa. Joskus tähän pysähtyy julkkiksia, rallikuskeja ja iskelmälaulajia, mannekiineja ja poliitikkoja, riimittelijöitä ja säveltäjiä, mutta paljolti elän kuulopuheiden varassa. Kuulen kaikenlaista ja ymmärrän vain vähän, jos mitään. Rannan vieressä kulkee tie. Sen takana komeilevat hienojen ihmisten hienot talot.

    Olisi kiva jos joku istuisi seuraksi ja lukisi minulle kirjoja. Haluaisin tietää enemmän kiven sielunelämästä, mutta en tiedä onko sellaisia kirjoja kirjoitettu. Kivet eivät kirjoita, enemmänkin kuuntelevat maiseman ääniä ja odottavat etelätuulen kosketusta.

    Kerran kuulin rannassa parveilevan nuorisolauman puhuvan pizzoista. Niitä on kuulemma roomalaista tyyliä ja napolilaista. Haaveilen joskus, että pääsisin matkoille Roomaan tai Napoliin ja saisin syödä paikallisen pizzan punaviinilasin kera. Sitten tietäisin miltä se maistuu.

    Aika turha haave: emmehän me kivet syö pizzoja, punaviinin juomisesta puhumattakaan. Emmekä matkusta edes junalla.

Kyösti Salovaara, 2020.

Ihmiset ovat aina ottaneet valokuvia minusta ja kollegoistani; parhaimmillaan kivet, meri ja etäällä näkyvät saaret luovat idyllisen "taulun", jota romantikko katselee mielikseen.

    Minä en ole romantikko vaan kivi. Olen kohde, en subjekti.

    Jokin on kuitenkin muuttunut viime vuosina.

    Nyt ihmiset tulevat luokseni ja kääntävät selkänsä minulle ja ottavat itsestään kuvia - eivät enää minusta ja maisemastani. Minut on sysätty sivurooliin, niin sanotusti, ja ihmisille on tärkeintä ottaa kuvia omasta pärstästään.

    Tätä en ymmärrä.

    Muuten, kerronpa pienen tarinan.

    Pari päivää sitten rantaan saapui keski-ikäinen pariskunta. Miehellä oli harmahtava tukka ja naisella punaiset huulet. Ulkoiluasut näyttivät merkkituotteilta. Oli kuulas tammikuinen päivä, aurinko kurkisteli pilvien takaa ja merenpinta kimalsi hopeisena. Tuolla kauempana pari joutsenta nokki pohjasta syötävää; reunimmaisen kiven takana muutama telkkä keinahteli kevyiden laineiden liplattaessa niiden kylkiin.

    No, pariskunta seisahtui aivan eteeni. He, mies ja nainen, käänsivät selkänsä minulle. Nainen otti takataskustaan kännykän ja ryhtyi sommittelemaan selfietä itsestään ja seuralaisestaan.

    ”Kuulepas Jenny”, mies sanoi, ”luin espanjalaisesta lehdestä kännyköiden selfieistä mielenkiintoisen jutun.”

    ”Ai, opetettiinko siinä miten niitä otetaan?”

    ”Ei”, mies vastasi.

    Sitten mies kertoi lukemastaan artikkelista (*). Sen kirjoittaja oli oli matkustanut Vatikaaniin ja vieraili Pietarinkirkossa. Hän halusi nähdä Michelangelon Pietà-veistoksen. Veistosta ympäröi kuitenkin niin sakea ihmismuuri, ettei artikkelin kirjoittaja päässyt lähellekään Michelangelon Pietàa, veistosta äidistä, neitsyt Mariasta, joka pitää sylissään kuollutta poikaansa.

    Niinpä kirjoittaja ryhtyi tarkkailemaan ihmisiä.

    Nämä tunkeilivat suppilomaisessa jonossa veistoksen äärelle kunnes pääsivät panssarilasilla suojatun Pietàn tykö. Sitten, kuin sovitussa rituaalissa, jokainen heistä veti kännykkänsä esille. He olivat jonottaneet noin tunnin omaa vuoroaan. Veistoksen eteen päästyään he käänsivät selän Michelangelolle ja ottivat nopeasti kännykällä itsestään kuvan niin, että veistoksen äiti ja kuoleva poika jäivät selän taakse osittain piiloon.

    Juuri kukaan jonottajista ei syventynyt katselemaan veistosta, mutta kun he omakuvan otettuaan poistuivat paikalta, he näyttivät ylen tyytyväisiltä. Idoli tuli kuvatuksi?

    Artikkelin kirjoittaja jäi pohtimaan näkemäänsä. Mitä Pietàa katsoneet selfiekuvaajat oikein ajattelivat näkemästään? Mitä he itse asiassa olivat nähneet? Vai oliko katsomisen kokemus näkemistä tärkeämpää? Jos heiltä olisi kysynyt, miltä kuollutta poikaa sylissä pitävän äidin tuska tuntui, he olisivat ehkä loukkaantuneet tunkeilevasta uteliaisuudesta.

    "Elämmekö aikaa, jolloin katsomme näkemättä ja puhumme sanomatta?" harmaatukkainen mies kysyi artikkelia lainaten.

Sellaisia päiviä, sellaisia vuosia, sellaisia vuosisatoja.

    Aurinko paistaa meren pintaa loimuttaen.

    On kevyt pakkasilma, rantahiekassa jälkiä yöllä sataneesta lumesta. Koiraa kävelyttävä mies lähestyy minua pitkin harppauksin. Yritän piiloutua muiden kivien taakse.

    En pääse piiloon, en voi karata.

    On kohdattava… todellisuus.

Kyösti Salovaara, 2020.

(*) Tässä ilmeisesti viitataan Rafael Argullolin artikkeliin Idolatría 17.1.2020 El País-lehdessä. Argullol on Barcelonassa v. 1949 syntynyt filosofi, runoilija, esseisti ja kirjailija. (Toim. huomautus.) 

Valon pimeällä puolella

[599 999 todistajaa]

Jaakko Salovaara, 2020.
Lyhtykuja Kaisaniemen puistossa.
Lux Helsinki 2020.

Onks järkee vai ei?

    Onks järkee vaeltaa valofestivaalin katsojalaumassa näkemättä juuri muuta kuin laumassa vaeltavien ihmisten selkiä ja pipoja?

    Onks järkee vai ei miettiä valoa? Mistä se tulee? Mihin se menee? Miksi?

    Onko valo taidetta vai taide valoa?

    Järjen valoa kaivataan, mutta mitä saadaan?

    ”Trascendenttinen liekkiruumis”, huudahti Mika Waltari iloisella 1920-luvulla runossaan junamatkalla Pariisista Konstantinopoliin. ”Väritön viiva / yön hehkuva teräslankakimppu: Gitanas! Gitanas!”

    Tuleeko tästä iloinen 2020-luku? Vai joko ne poltettiin… sillat?

Loppiaisen tienoilla Lux Helsinki 2020 oli menestys, sanovat valofestivaalin järjestäjät.

    Viiden illan aikana 600 000 kävijää vaelsi Senaatintorilta Kaisaniemen puiston kautta Hakaniemeen. Joku päätyi oluelle Juttutupaan, toinen pizzalle jonnekin ja monet eivät mihinkään. Yhteensä tämä festivaalilauma käveli 1,5 miljoonaa kilometriä, 37 kertaa maapallon ympäri, kuvaannollisesti.

    Kun 600 000 ihmistä sullotaan kapealle kadulle, kuhmuraiselle puistokujalle ja jonkun rakennuskompleksin sisäpihalle saadaan aikaiseksi ruuhka.

    Ruuhkassa ei näe pientä, ei edes jalkojaan. Koska ruuhka oli odotettavissa, valotaideteoksien piti olla suuria, oikein wau-kokoisia. Vain suuri näkyy lauman päiden yli. Mitä enemmän väkeä, sitä vähemmän valoa. Valon pimeälle puolelle mahtuu kävelijöitä. Taide katoaa mustaan aukkoon. Valon reitti vääristyy. Valo vangitaan eikä pääse pakoon.

    Valofestivaalin lauma kulkee alamäkeä kompuroiden. 600 000 kävijää ei voi olla väärässä. Vai?

    Itse asiassa kävijöitä oli enintään 599 999, koska minä kävelin valoreitin kahtena iltana.

    Itsekäs huomio julkisuuden valokeilassa!

Jaakko Salovaara, 2020.
WAU!
Hollantilaisen Ivo Schoofsin teos
Large Fire Tornado sai ideansa
metsäpalojen luonnonilmiöstä: liekkitornadoista.
Lux Helsinki 2020.

Onks järkee vai ei?

    Ennen kuin mitään oli, ei ollut edes järkeä.

    Luomiskertomuksen mukaan Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!”

Ja valo tuli. Se osoittautui kelvolliseksi, joten ”Jumala erotti valon pimeydestä, ja hän nimitti valon päiväksi, ja pimeyden hän nimitti yöksi.”

    Luonnontieteilijät ovat melkein samaa mieltä. Alkuräjähdyksen jälkeen ”maailmankaikkeus oli täynnä valoa”, sanoo Nobelilla palkittu Steven Weinberg. ”Ensimmäisten kolmen minuutin lopussa maailmankaikkeus koostui pääasiassa valosta, neutrinoista ja antineutrinoista.”

    Mitä sitten oli ennen kolmea ensimmäistä minuuttia? Valoa vai pimeyttä, sitä luonnontiede ei kerro. Ehkä ongelma ratkeaa sanomalla ettei ennen alkua ollut mitään, ei mitään sellaista jonka voi ilmaista sanoilla tai matemaattisilla kaavoilla. Vasta ensimmäisten kolmen minuutin aikana syntyivät luonnonlait.

    Luonto, kaikki mikä on, näyttää järkevältä, sellaiselta minkä voi selittää järjellä. Siis mitata ja punnita, jäljentää kuviksi ja kertomuksiksi.

    Paitsi että kaiken ytimessä on jotakin järjetöntä, epäluonnollista, vaikeasti mitattavaa ja punnittavaa. ”Terveen järjen mukaan kvanttielektrodynamiikan luonnosta antama kuva on järjenvastainen”, sanoo toinen Nobelpalkittu tutkija Richard Feynman teoksessa QED – valon ja aineen ihmeellinen teoria. ”Toivon, että hyväksytte luonnon sellaisena kuin se on: järjenvastaisena. Itse pidän luonnon järjenvastaista käyttäytymistä ihastuttavana...”

Kyösti Salovaara, 2020.
Jere Suontaustan dystooppinen
Peilipöllö (Bubo Speculus).
Lux Helsinki 2020.

    Kaikkea ei tarvitse ymmärtää. Riittää kun sen pystyy mittaamaan ja punnitsemaan, selittämään ainakin piirroksena jos ei valokuvana.

Valkoinen valo koostuu väreistä. Tässä on ironiaa melkein enemmän kuin sielu sietää ja mieli kestää.

    Mutta se että QED (kvanttielektrodynamiikka) kuvaa kaikki fysikaalisen maailman ilmiöt, lukuun ottamatta painovoimaa ja radioaktiivisuutta, on vielä ironisempaa tai ainakin kummallisempaa. Tai onko sittenkään: jos kerran kaikki alkoi valosta, niin eikö sen, valohiukkasten pidäkin löytyä kaikesta? Jopa auton moottorissa palavasta bensiinistä, vaahdosta, kuplista, suolan ja kuparin kovuudesta, teräksen jäykkyydestä – kuten Feynman sanoo. QED on myös biologian eli kemian perusteoria.

    Joten myös elämä on valoa, valohiukkasten (fotonien) liikettä paikasta toiseen.

    Arkipäivän kokemuksessa valo kulkee suoraviivaisesti. Se taittuu veteen mennessään. Valon voi hajoittaa väreihin. Rapakon pinnassa öljykalvo näyttää kauniilta. Linssi kohdistaa valon.

    Kvanttien sisäpiirissä kaikki on kummallisempaa. Valohiukkasella on monia mahdollisia reittejä. Joku niistä on todennäköisin, yleensä kai se polku, jota pitkin valo ehtii nopeimmin perille. Joskus toisen reitin valo kumoaa toisen.

    Jos arkipäivän kokemus sanoo, että ”peilistä heijastuvan valonsäteen tulokulma on yhtä suuri kuin heijastuskulma”, niin miksi kuumalla asfalttitiellä kaukana näkyvä kangastus, jossa taivas heijastuu tienpintaan, näkyy tuolta etäältä eikä silmiemme yläpuolelta? Feynman vastaa, että se johtuu fotonien nopeimmasta reitistä – tässä tapauksessa nopein reitti kulkee hyvin etäältä asfaltin pinnassa olevan lämpimän kerroksen kautta. Taivaan näkee katsomalla alaspäin, koska kuuman asfalttipinnan yläpuolella on viileämmän ilman kerrostuma. Lämpimässä ”aineessa” valo kulkee nopeammin kuin viileässä.

    Onneksi ei tarvitse ymmärtää. Riittää kun uskoo.

    Kun teet munakasta, sinun täytyy rikkoa munat, mutta ei sinun tarvitse tajuta kanan sielunelämää.

Kyösti Salovaara, 2020.
Itävaltalaisen Teresa Marin teoksessa
SunWind 
aurinkotuulet hehkuvat valon
ja pimeyden välillä.
Lux Helsinki 2020.

Kyösti Salovaara, 2018.
Islam kohtaa kristinuskon Salamancan
katolisen katedraalin julkisivussa.
Festival Luz y Vanguardias 2018.

Mitä valotaiteilija tekee? Onko hän valonveistäjä? Millä työkalulla fotonien reittejä pilkotaan ja rakennetaan uusiksi poluiksi?

    Valotaiteessa yhdistyy valokuva, elokuva ja musiikki. Usein siihen liittyy myös rakennetut pinnat, julkisivut ja tornit, parvekkeet ja kaariholvit. Toisinaan valotaide ripustetaan puun kylkeen, oksalle, veteen heijastuvaksi.

    Näin ollen valotaideteos on QED-hybridi. ”Mikä oli todistettava” - huumorintajuinen lyhenne Q.E.D sanoo latinaksi. Siis huumorintaju Feynmannin kaltaisten tiedemiesten kielenkäytössä.

    Mutta onko valotaideteoksella ”sisältöä”? Kertooko se jotakin? Vai onko valon taide käsitteellistä ja pelkästään koreaa?

    Helsingissä tuomiokirkko peitetään auringon valoja jäljittelevillä valoilla ja väreillä. Espanjassa Salamancan valofestivaalilla katedraalin seiniin ja torneihin heijastetaan arabiankielistä tekstiä – uskonnot kohtaavat, mutta juttelevatko ne toisilleen vai katsojalle?

    Kirkkojen fasadeja valaistaan koreilla väreillä ja synnytetään mielikuvia vähintään kahdenlaisesta todellisuudesta, henkisestä ja aineellisesta liitettynä aikaan, historiaan.

    Valo on valkeaa. Tiedämme että arktisessa valossa, napajäätiköillä missä on vain valkean sävyjä, ihminen saattaa pimahtaa, koska aivot eivät kestä virikkeetöntä ympäristöä. Toimiakseen hyvin aivojen pitää saada hajoitettua valoa, siis värejä.

    Mutta jos ihminen suljetaan päiväksi huoneeseen missä kaikki seinät peittyvät Mark Rothkon väripintoihin, hän saattaa pimahtaa, väreistä huolimatta. Rothkon suuret yksiväriset maalauspinnat hermostuttavat, aiheuttavat kummallisen ja epämiellyttävän tunteen.

    Ihmisen aivot ovat tottuneet värien kirjoon.

    Senaatintori on tyly paikka, kolea ja yksitotinen. Valotaideteos sopii sinne kuin tähti taivaan laelle.

    Toissakesänä hieman ennen kesäpäivän seisahdusta istuttiin illallisella Salamancan Plaza Mayorilla. Leppeässä illassa historiallinen aukio valaistiin paikallisen valofestivaalin komeilla väreillä. Ihmislauma ei vaeltanut taiteen luokse. Se tuli tykö.

    Suomi ei mahda mitään ilmastolleen. Tylyssä maisemassa valolyhdyt keinuvat rivakassa tuulessa jenkan tahdissa.

Kyösti Salovaara, 2018.
Salamancan kaupungintalo valotaiteena.
Festival Luz y Vanguardias 2018

Valon lähteitä:

Richard Feynman: QED - valon ja aineen ihmeellinen teoria. Suom. Kimmo Pietiläinen. Art House, 1991.
Raamattu. Vuoden 1992 suomennos. WSOY, 1992.
Mika Waltari: Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. WSOY, 1979.
Steven Weinberg: Kolme ensimmäistä minuuttia. Suom. Mauri Valtonen. Tammi, 1978.

Pikemmin vakuuttavaa kuin viihdyttävää?

[P.D. Jamesin lukeminen]

Kun sataa, ei viitsi mennä ulos.

    Kun paistaa, tulee huono omatunto, jos pysyttelee sisällä.

    Tapojaan pitäisi muuttaa. Tulisi uudistua. Kehittyä. Mennä sateella kävelemään ja jäädä aurinkoisena päivänä lukemaan kirjoja.

    Mutta kannattaako lukea kauan sitten kirjoitettuja kirjoja vai ihan nykyajassa hekumoivaa kaunokirjallisuutta? Kumpi antaa enemmän? Kummasta tietää enemmän?

    Klassikot siilautuvat ajasta. Aika on lahjomaton kriitikko. Sitä vastaan ei parane tempoilla. Mutta toisaalta klassikot ovat nykyhetkessä ajastaan jäljestä. Vain aikalaiskirjallisus voi vaikuttaa aikalaisiin; vain se pistää heidät ajattelemaan asioita tässä ja nyt. Lähtemään jopa barrikadeille.

    Retrospektiivinen lukeminen saattaa vääristää ajatusta menneisyydestä. Vaikka joku klassikko on alati tärkeä koko ihmiskunnalle, jokin totaalisesti unohtunut romaani saattoi olla aikalaisille niin tärkeä ettemme voi tajuta sitä jälkeenpäin, koska romaania ei ole enää olemassa – siis aikalaisten tuntojen kolkuttajana.

Viime aikoina olen jostakin syystä nautiskellut retrospektiivisestä lukemisesta. Enkä mieti, että miksi. Sen tunnistan, että henkisellä laiskuudella on jotakin tekemistä tämän kanssa.

    Vuosi sitten luin ranskalaisen Fred Vargasin suomennetut Adamsberg-dekkarit. ”Antoisaa lukemista”, tunnustin. Sitten tartuin ruotsalaispari Maj Sjöwall & Per Wahlöön komisario Beck-romaaneihin. Luin kymmenen romaania ja kirjoitin toukokuussa pakinan otsikolla Kansankodin kohtuuton kritiikki – Pilasiko poliitikka Martin Beckin? No kyllä vähän pilasi, vastasin.

    Sen jälkeen, loppukeväästä ja kesällä luin englantilaisen Len Deightonin kolmen trilogian mittaisen vakoiluromaanisarjan, jonka pääosassa on sentimentaalinen ja kovaksikeitetty vakoilija Bernard Samson. Tästä aiheesta syntyi elokuussa pakina Pöytä on katettu – vakoilijoilla. Tuosta kirjoituksesta paranneltu essee Berliinin muurin varjossa julkaistiin Ruumiin kulttuuri -lehdessä jokin aika sitten (4/2019).

    Deightonin jälkeen ryhdyin lukemaan englantilaisen P.D. Jamesin (1920-2014) Adam Dalgliesh-dekkareita. Elokuussa Jamesin syntymästä tulee 100 vuotta. Hän kirjoitti 14 Dalgliesh-romaania; hyllystäni löytyy niistä kahdeksan. Lisäksi luin kaksi Jamesin Cordelia Gray -yksityisetsiväromaania. Kertasin myös pari Dorothy L. Sayersin dekkaria hahmottaakseni, kuinka paljon James on ”velkaa” Sayersin romaaneille. Aika vähän, sanon heti kättelyssä.

    Yllätyinkö Jamesia lukiessa?

    Kyllä ja en.

    Muistin aivan oikein, kuinka syvällisiä ja monella tapaa realistisia romaaneja James kirjoitti. Mutta yllätyin siitä, että ne tuntuivat hetkittäin pitkäveteisiltä, ja että niiden juonikuviot olivat jopa epäuskottavia ja ainakin pakonomaisen hajanaisia. James on hirvittävän taitava kuvailemaan yksityiskohtia, mutta se ei taida riittää klassikon synnyttämiseen.

Jos Phyllis Dorothy Jamesin dekkarit ovat hieman yliarvostettuja (vuoden 2020 näkövinkkelistä) tai olivat arvoaan suurenmoisempia omassa mielessäni, niin johtuisiko se loistavista tv-sovituksista, joita Jamesin dekkareista tehtiin 1980-luvun alkupuolelta lähtien? Niissähän Dalglieshiä esitti karismaattinen Roy Marsden, joka tavoitti runoilija-poliisimiehen vaiteliaisuuden, synkkyyden ja surullisen sivustatarkkailijan herkän kosketuksen ympäröivään todellisuuteen.

    Kun on nähnyt Roy Marsdenin Dalglieshin, ei romaania lukiessa voi välttää muistamasta hänen persoonaansa. Ja kannattaa huomata, että monet P.D. Jamesin lukijat tutustuivat Dalglieshiin ensin tv-elokuvista katsottuna ja vasta sitten kirjoista luettuna. Tähän viittaa sekin, että Jamesin suomalainen kustantaja vaihtui WSOY:stä Otavalle tv-sarjojen suosion myötä – elokuvat tekivät Jamesin dekkareista kaupallisen menestyksen ilmeisesti myös Suomessa.

    Edellä sanottu ei tarkoita, että pitäisin P.D. Jamesin romaaneja vanhentuneina, aikaansa kadonneina tai millään muotoa huonona kirjallisuutena. James on maineensa veroinen, mutta ei aivan niin ylivertainen kuin muistikuvat antoivat odottaa.

    Vuonna 1989 P.D. James oli suosionsa huipulla myös Suomessa. Dekkareille usein nihkeä Helsingin Sanomien kulttuuriosasto julkaisi silloin Suvi Aholan näyttävän arvostelun Jamesin romaanista Kuoleman maku. Arvostelun henkeä kuvaa hyvin sen otsikko: P.D. Jamesin dekkareissa yhdistyvät taito, naisnäkökulma ja kollektiivinen syyllisyys – Nautitaan murhasta! (HS, 29.7.1989.)

    En ollut noihin aikoihin mistään kirjallisuuteen liittyvästä – en edes Aholan käyttämistä ”ehkä” tai ”kun” sanoista – samaa mieltä Suvi Aholan kanssa, mutta nyt luettuna Ahola osui arvioinnissaan monessa kohdin oikeaan. James on ”syvällinen romaanikirjailija, joka kirjoittaa rikoksista, kuolemasta ja syyllisyydestä”, Ahola sanoi. ”Poikkeuksellisempaa on Jamesin tapa syventyä kaikkiin henkilöihinsä murhaajaa ja vähäisiä statisteja myöten. Kun lukija tuntee ihmiset ja heidän elämänsä tragediat, syyllisyyden ongelma mutkistuu.”

    Arvostelussaan Ahola tietysti pohti myös Jamesin suhdetta ns. ”vakavaan” kirjallisuuteen eli taiteeseen, ja päätyi, kuten voi arvata, siihen etteivät Jamesin romaanit sittenkään ole ainutkertaisia taideteoksia vaan enemmänkin taitavan käsityöläisen aikaansaamia käyttöesineitä. ”Vaikka P.D. Jamesin kirjat ovat taitavia psykologisia yksilö-, yhteiskunta- ja tapakuvauksia, ne ovat ensisijassa tietenkin vain dekkareita”, kuului Aholan pitkän arvostelun tiivistetty johtopäätös.

    Tietenkin vain dekkareita!

    Minä en ole koskaan ymmärtänyt mikä elin ihmisen päässä pystyy erottelemaan hyvän dekkarin hyvästä valtavirran romaanista. Vielä vähemmän ymmärrän väitettä, että paraskin dekkari on jotakin vähempää kuin keskinkertainen ”vakava romaani”.

Kun P.D. James julkaisi neljäkymmentäkaksivuotiaana ensimmäisen romaaninsa Sally rukka, kultatukka, hän työskenteli valtion virkamiehenä.

    James toimi aluksi Englannin julkisen terveysjärjestelmän palveluksessa ja sittemmin sisäministeriössä erilaisten poliisihallintotoimien virkamiehenä. Jamesin lääkäriaviomies palasi toisesta maailmansodasta mieleltään sairastuneena; häntä hoidettiin myöhemmin skitsofreniapotilaana sairaalassa. Hän kuoli 44 vuotiaana, vähän sen jälkeen kun James julkaisi esikoisromaaninsa. Virkamiesuran James lopetti vasta 1980-luvun taitteessa romaaniensa kaupallisen läpimurron jälkeen.

    Suunnilleen niihin aikoihin kun James oli sekä kaupallisen että taiteellisen uransa läpimurtokohdassa Julian Symons vertasi teoksessaan Murha! Murha! (Bloody Murder, 1985) Jamesin romaaneja Dorthy L. Sayersin dekkareihin toteamalla, että James on ”yhtä huolellinen juonen laadinnassa, huolehtii yhtä innokkaasti pikkuseikkojen oikeellisuudesta ja kuvailee lähes pakkomielteenomaisen huolellisesti sisustusta ja kalusteita ja tarjoaa Sayersin tavoin dialogia, joka on pikemmin vakuuttavaa kuin viihdyttävää.”

    Symonsin mielestä P.D. James oli ”modernisti ajan vaatimuksesta”. Merkillepantavan terävästi Symons lisäsi: ”Ja hän osaa kirjoittaa niin suunnattoman realistisesti ettei Sayers eikä kukaan muu kulta-ajan kirjailija olisi sitä koskaan edes yrittänyt.”

    Olen ehkä aliarvioinut takavuosina Sayersin romaaneja, sillä onhan niillä puolensa ja onhan niissä varsin osuvaa älyllistä tarkkasilmäisyyttä englantilaisen luokkayhteiskunnan hassuihin ja vakaviinkin ilmiöihin. Mutta vaikka Sayersin Peter Wimseyn suuhun asettelema puujalkahuumori muistuttaa P.G. Wodehousen huumoria, se ei ole kestänyt ajan rientoa eikä juuri naurata vuonna 2020, toisin kuin Wodehousen huumori joka yhä naurattaa.

    No, P.D. Jamesin englantilaisen mielen ja maiseman kuvassa huumoria on aika niukasti.

Väsymättömänä realistina P.D. James saa miljöön elämään. Hän loihtii sanoilla ja lauseilla vähintäänkin kolmiulotteisen kuvan kohteestaan, olipa se arkkitehtonisesti merkittävä julkisvu tai jonkun huoneen sisustus seinille aseteltuine tauluineen, mattoineen ja huonekaluineen, tai jonkun henkilön asusteet tai englantilaisen rannikkomaiseman karu kauneus syksyisissä väreissään.

    Tunnustan että välillä Jamesin sanatulva alkoi väsyttää ja huomasin hyppiväni lauseiden yli tarinassa edetäkseni.

    Tyypillisessä James-romaanissa ollaan suljetussa yhteisössä, välillä saaressa Cornwallin lähellä, toisinaan norfolkilaisessa taiteilijayhteisössä tai maaseudulla lähelle rantaa sijoitetussa palvelukodissa tai jopa psykiatrisessa sairaalassa jossakin Lontoon liepeillä. James tuntuu rakastavan päähenkilönsä ylikomisario Dalglieshin tavoin jyhkeitä rantoja ja viimaisia polkuja niiden äärellä.

    Vaikka surullinen, vaimonsa lapsivuoteelle menettänyt ja runoja julkaiseva Dalgliesh on romaanien päähenkilö, monessa tarinassa hän on ikään kuin yksi sivuhenkilöistä, koska James antaa kaikille henkilöilleen niin paljon tilaa. Niinpä Dalgliesh tietää vain hieman enemmän kuin lukija, ja toisinaan ei edes sen vertaa, mikä on tietysti dekkarigenressä ainutlaatuista.

    Jostakin syystä Jamesin mieshenkilöt, ja myös Dalgliesh, on kuvattu herkemmin kuin naiset; miesten särkymisen James aistii voimakkaamin kuin naisten mielentilojen muutoksen. Jamesin naiset, kuten Dalglieshin apulainen Kate Miskin tai kahden romaanin päähenkilö Cordelia Gray, ovat kovempia ja kyynisempiä kuin miehet, jos kohta usein myös alistuneempia sukupuolensa mahdollistamaan ja antamaan tilaan englantilaisen keski- ja yläluokan todellisuudessa.

    Erästä naista James kuvaa romaanissa Dalgliesh ja kuolema poliisimies-runoilijansa silmin näin verevästi: ”Nainen tuli sisään mutta jätti oven auki, ja Dalgliesh näki hänet nyt selvästi. Hän oli noin kolmenkymmenenviiden, Adam arvasi, roteva ja pitkäsäärinen; hänellä oli keltainen hiuskuontalo, hiusjuuresta selvästi latvoja tummempi, ja se laskeutui vapaana harteille. Kasvot olivat kulmikkaat, kapeita silmiä reunustivat tuuheat ripset, suu oli iso. Hänellä oli ruskeat, huonosti istuvat housut joissa oli hihna jalan alla, likaiset, ruohon tahrimat valkoiset hollannikkaat ja hihaton valkoinen puuvillatoppi, jonka avarasta kaula-aukosta näkyi ruskeankirjavaksi päivettynyt ihokolmio. Hänellä ei ollut rintaliivejä, ja täyteläiset, painavat rinnat riippuivat vapaina ohuen puuvillan alla. Kolme puista rannerengasta kalisi vasemmassa ranteessa. Hän loi vaikutelman huonomaineisesta, mutta silti viehätysvoimaisesta seksuaalisuudesta; se oli niin voimakas että hän toi huoneeseen oman naisellisen ja yksilöllisen tuoksunsa, vaikkei hajuvettä käyttänytkään.”

Niin tarkasti kuin James sijoittaakin henkilönsä miljööseen ja sosiaaliseen yhteisöön, ja niin täsmällisin sanoin kuin hän kuvaakin sekä miljöön että sosiaalisten suhteiden vivahteita, hän on myös tietoinen ajassa ja ajattomuudessa vallitsevista suurista kysymyksistä.

    Jossakin todettiin, että kun nuori Phyllis James päätti koulunsa 16 vuotiaana, hänellä oli saatteena tulevalle elämälleen (ja ammatilleen) perinpohjainen tietämys sekä Raamatusta että Shakespearesta.

    Voiko enempää vaatia?

    Uskonto ja uskomiseen liittyvä problematiikka ovat läsnä Jamesin romaaneissa. Adam Dalgliesh on papin poika; hänen tajuntaansa heijastuvat yhä, kutsuen ja poistyöntäen, lapsuuden kokemukset Norfolkissa. ”Hän oli halunnut työn, jossa voisi olla yhteiskunnallisesti hyödyksi – hän oli sentään isänsä poika – työn jossa pääsisi liikkumaan ja parhaassa tapauksessa joutuisi myös joskus vaaraan”, Dalgliesh perustelee uranvalintaansa - ja sitä miksi hän ei antautunut päätyönään runoudelle - romaanissa Murhahuone. ”Hän oli päättänyt pystyttää tikkaansa, jos ei aivan W.B. Yeatsilta tuttuun sydämen inhottavaan romukoppaan, niin ainakin maailmaan, joka oli kaukana hänen lapsuutensa norfolkilaisen pappilan rauhasta, nuoruuden etuoikeutetuista vuosista yksityiskoulussa ja Oxfordissa.”

    Ensimmäisessä Cordelia Gray -romaanissa Murha ei sovi naiselle James pohtii itsemurhaa uskonnon kannalta. Itsensä tappamiseen on vain kaksi syytä, Cordelia sanoo. ”Ihminen pakenee joko jotakin tai johonkin.” Edellinen vaihtoehto on järkevä, jos elämä on sietämätöntä, tuskaista, ahdistavaa, toivotonta. ”Mutta ei ole järkevää tappaa itseään siinä toivossa, että voisi saavuttaa jonkin paremman olemassaolon muodon tai avartaa elämysmaailmaansa kokemalla kuoleman. Kuolemaa on mahdoton kokea.”

    Jatkaessaan mietteitään, Cordelia kuitenkin päätyy ajatukseen että ihminen voi vain valmistautua kuolemaan: ”Jos jonkinlaista kuolemanjälkeistä elämää on olemassa, me kaikki saamme tietää sen tarpeeksi pian. Jos sitä ei ole, emme ole enää täällä valittamassa että meidät on petetty. Ne jotka uskovat tuonpuoleiseen elämään ovat täysin järkeviä. He ovat ainoat, jotka välttyvät lopulliselta pettymykseltä.”

    Eikö tässä toisteta Pascalin ajatusta siitä, miksi kannattaa uskoa Jumalaan ja kuolemanjälkeiseen elämään? Todennäköisyys Jumalan olemassaoloon on äärettömän pieni, mutta mahdollinen voitto tavattoman suuri.

Mutta myös maallinen ympäristö askarruttaa Jamesia.

    Romaanissa Totuus ja toiveet vuodelta 1989 muuan ydinfyysikko moittii ydinvoiman vastustajaa tämän julkaisemasta propagandasta: ”Ja entä se viimekuinen lehtinen, se tunneperäinen hölynpöly öisistä kuolemanjunista, jotka halkovat ääneti Lontoon pohjoisia esikaupunkeja? Siitä saa sen kuvan kuin ydinjätettä kuljetettaisiin avolavalla. Eikö hän yhtään välitä siitä, että ydinvoiman avulla maailma on tähän saakka säästynyt polttamasta viisisataa miljoonaan tonnia hiiltä? Eikö hän ole kuullut kasvihuoneilmiöstä? Onko se onneton täysin tietämätön? Eikö hänellä ole mitään käsitystä siitä tuhosta, jonka fossiiliset polttoaineet aiheuttavat tälle planeetalla? Eikö kukaan ole kertonut hänelle happosateesta tai hiilijätteen karsinogeeneistä?”

    Kirjailijan tehtävän ironia on monisyinen. Hän kuvaa maailmaa johon ottaa kantaa ottamatta siihen kantaa; hän uskoo ikuiseen elämään uskomatta siihen; hän kirjoittaa tunteista tuntematta niitä.

    Kirjailija tarkkailee, on läsnä ja varastaa toisten ihmisten elämäntunteita omaksi hyväkseen. Romaanissa Majakka kuvataan menestyskirjailijaa näin tylysti: ”En usko, että hän rakastaa ketään muuta kuin itseään. Hän on kanava. Tunteet virtaavat hänen lävitseen. Hän osaa kuvailla niitä, mutta hän ei osaa tuntea, hänellä ei ole kykyä tuntea mitään muita ihmisiä kohtaan… Ei hän ymmärrä henkilöitään. Hän on henkilönsä.”

    Kirjailija ja poliisimies - todellisuuden tarkkaileminen, ihmisten ”hyväksikäyttäminen” oman tehtävänsä eduksi:

    ”Dalgliesh ajatteli: Samanlaista se on ollut aina. Ihmiset kertovat minulle. Minun ei tarvitse kysyä tai kovistella, he kertovat. Hän oli huomannut sen ensimmäistä kertaa nuorena etsiväkonstaapelina, ja se oli tuntunut yllättävältä mutta myös kiehtovalta; se oli ruokkinut hänen runojaan, mutta tuottanut myös häpeää, kun hän oli ymmärtänyt, kuinka käyttökelpoinen sellainen lahja saattoi etsivän työssä olla. Hän oli tuntenut myös sääliä. Hän oli jo lapsena tiennyt, miten elämä voi satuttaa, ja sekin oli ruokkinut hänen runojaan. Hän ajatteli: Olen ottanut sen, mitä ihmiset ovat tietooni uskoneet, ja pannut sen avulla heille raudat ranteisiin.” (Murhahuone.)

Tämä kirjailija ei kirjoita tyhjänpäiväisyyksiä, P.D. James luonnehtii erästä kirjailijahahmoaan romaanissa Majakka: ”Kaipa hänen kirjoistaan saa sen, mitä Henry James sanoi romaanin tehtäväksi: ne auttavat ihmisen sydäntä tuntemaan itsensä.”

    Onko liioiteltua väittää, että James toivoi noin ajateltavan myös hänen romaaneistaan? Majakan ilmestyessä James oli 85-vuotias. Hän tiesi mitä oli siihen mennessä kirjoittanut ja aavisti ettei kovin paljon kirjoitettavaa ole jäljellä.

    Kirjailija ei kuitenkaan vaikene.

Luetut Adam Dalgliesh -romaanit:

Sally-rukka, kultatukka. (Cover Her Face, 1962). Suom. Pirjo Latvala, 1980.

Murhaajan mieli. (A Mind to Murder, 1963). Suom. Jaakko Kankaanpää, 2011.

Rikoskirjailijan kuolema. (Unnatural Causes, 1967). Suom. Leena Tamminen, 1980.

Dalgliesh ja kuolema. (The Black Tower, 1975). Suom. Panu Pekkanen, 1986.

Kuoleman maku. (A Taste for Death, 1986). Suom. Kirsti Kattelus, 1989.

Totuus ja toiveet. (Devices and Desires, 1989). Suom. Seppo Loponen, 1990.

Murhahuone. (The Murder Room, 2003). Suom. Jaakko Kankaanpää, 2004.

Majakka. (The Lighthouse, 2005). Suom. Jaakko Kankaanpää, 2006.

Ja Cordelia Gray -romaanit:

Murha ei sovi naiselle. (An Unsuitable Job for a Woman, 1972). Suom. Aulis Rantasen johtama Kouvolan kieli-instituutin 2. kurssin työryhmä, 1979.

Kalman naamiot. (A Skull Beneath the Skin, 1982). Suom. Osmo Saarinen, 1993.