[maksoi
mitä maksoi]
Suomen Sosialidemokraatti, 20.9.1983. Raili Salovaaran piirros, Kyöstin teksti. Kuvituskuva keskustelupuheenvuorooni Kirjallisuus pettää meitä. |
Oli
kaksi kaupunkia: Babylon ja Ninive; ne oli rakennettu kivestä.
Ateenassa oli kullatut marmoripilarit. Rooma lepäsi leveillä
kivipaaseilla. Minareetit loistivat Konstantinopolissa kuin kynttilät
Kultaisen sarven ympärillä… Pilvenpiirtäjien rakennusaineita
ovat teräs, lasi, tiili ja sementti. Pienelle, kapealle saarelle
ahdettuna kohoavat miljoonilla ikkunoilla varustetut rakennukset,
pyramiidi pyramiidin päällä kuin valkea pilvivuori ukkospilven
yläpuolella.
-John
Dos Passos, Manhattan Transfer, 1925.
Kaupunki.
Kauppapaikka. Kylä. Kirkko.
Miljoonia
ikkunoita joista katsotaan.
Kun
ihminen katsoo ikkunasta ulos, hän näkee maailman, palasen siitä.
Kun maailma katsoo miljoonia ikkunoita, mitä se näkee? Itsensä?
Kuvansa? Jotakin mitä se ei ehkä tahdo nähdä?
Itselleen
ihminen on subjekti. Maailmalle hän on objekti. Tätä
kaksinaisuutta on joskus vaikea tajuta ja vielä vaikeampi hyväksyä. Kummassa roolissa ajatuksen pitäisi kulkea?
Kiskot
vievät etelään. Ennen laulettiin. Nyt viedään.
Kaksi
viikkoa sitten kävin postissa. Hukkareissu, sillä posti oli
lähettänyt kertauksena ilmoituksen paketista, jonka olin jo
noutanut.
Turhautuneena
pysähdyin ylemmän torin laitaan saksalaiseen oluthuoneeseen.
Saksalaista siinä on nimi ja valikoima saksalaisia oluita. Asiakkaat
ovat suomalaisia.
Iltapäivällä,
ennen työpäivän päättymistä, ravintolassa oli vain muutama
ihminen. Läheisessä pöydässä kaksi nuorta miestä nautti samaa
saksalaista olutta kuin minäkin.
Toinen
oli ilmeisesti ensimmäistä kertaa Malmilla. Toinen esitteli paikan
hyviä puolia ja huonoja. Hän nosti tuoppiaan ja sanoi: ”Täällä
tämä maksaa kuusi euroa. Kun menet ytimeen, saat maksaa
kympin.”
Kun
menet ytimeen… kaikki maksaa enemmän.
Oluttuvassa oppii uusia sanoja, uusia merkityksiä, uusia tapoja määritellä
tuttuja asioita.
Miksi
ihminen haluaa ytimeen?
Kyösti Salovaara, 2020. Kirkko ja kaupunki: Kallio, Helsinki. |
Puhutaan
trendeistä ja megasellaisista.
Megatrendejä
ei pysty vastustamaan, koska ne ovat enemmän ajan henkeä kuin
suunnitelmaa. Toisaalta megatrendit ovat politiikan ja kaupankäynnin
propagandaa: ihmisen kaksinaisen roolin häijyä hyväksikäyttämistä.
Kukaan ei ole suunnitellut kaupungistumista; se vaan tapahtuu. Koska
sitä ei ole suunniteltu, ei sitä voi vastustaa. Siihen sopeudutaan objektina. Subjektina sitä selitetään ja
perustellaan.
Pitää
päästä ytimeen!
Miksi?
Kenen pitää päästä?
Kuka
siitä hyötyy: Kaupunki? Valtio? Kapakanpitäjä? Rakentaja?
Liikennöitsijät? Ilmasto? Luonto? Sinkku? Perhe? Iäkäs? Nuori? Vai
yhteiskunta isolla Y:llä kirjoitettuna?
Kaikki hyötyvät ja jokainen kärsii.
Kaupungistuminen
ei ole suomalainen ilmiö. Suomi tulee jälkijunassa. Siksi
muutos on jyrkkää, nopeaa, suunnittelematonta.
El
País -lehdessä kerrottiin, että noin joka neljäs espanjalainen
asuu Madridissa tai Barcelonassa. Jos espanjalaiset asuisivat
samalla tiheydellä kuin Madridissa asutaan, 47 miljoonainen kansa
mahtuisi asumaan Teneriffan saarelle. Espanjan manner jäisi
”parempaan” käyttöön.
Espanjan
väestöstä 70 % käyttää maan pinta-alasta vain 1 prosentin osuuden ja 90 % käyttää 12 %. Suurelta osin maa on yhtä harvaan
asuttua kuin Suomi.
Mielenkiintoista
on, että Espanjan suurien kaupunkien keskustoissa (ytimessä)
väkiluku on vähentynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, toisin
kuin kaupunkien reunamailla.
Onko
Suomessa tapahtumassa samanlaista? Kenellä on varaa asua Helsingin
keskustassa?
Kyösti Salovaara, 2020. Helsingin ydin pullistuu merelle päin. Kalasatamaa rakennetaan. |
Kaupungit
on rakennettu kirkon ja kauppojen ympärille. Myös valta sijoittaa
itsensä kaupungin ytimeen. Rohkenisiko Helsingin pormestari Jan
Vapaavuori siirtää työhuoneensa Kontulaan tai Malmille?
Mutta
onko kirkossakäynti enää oleellista ytimessäkään?
Suuri osa kaupoista on siirtynyt reunamaille, lähiöiden lähelle
mutta ei lähiöihin. Työpaikoista valta-osa sijaitsee kehäteiden
varsilla. Ytimeen on jäänyt komediateatterit, valta ja kapakat.
Kapakoiden
takiako ytimeen pitää muuttaa? Siellä on niin kallista asua ja juoda, että muuttaja joutuu myymään autonsa ja panttaamaan
perintökultansa.
Kuitenkin
monet haluavat ytimeen, koska siellä on kaikkea.
Toisaalta
monet pakenevat ytimestä. Helsingin Sanomissa oli pari päivää
sitten (26.1.2020) artikkeli Helsingin keskustan yöelämän
hiipumisesta. Keskustan yökerhot hiljenevät ja syntyvät uudestaan
reunamailla, missä väestö on monenkirjavaa, toisin kuin
keskustassa. Italialainen kaupunkitutkija ihmetteli tätä kehitystä.
”Kukaan ei kysy miksi tämä tapahtuu?” Giacomo Bottà
totesi ihmeissään.
Kun
Helsingissä - ja kai muuallakin – rakennetaan valtion tukemia
asuntoja (ARA), niin ne sijoitetaan joukkoliikenneinfran viereen,
jotta pienituloisten ei tarvitse käyttää autoja. ARA-talojen
varustelutasoa lasketaan, joten niitä ei tueta asuntokohtaisilla
autopaikoilla eikä niihin esimerkiksi rakenneta huoneistokohtaisia
saunoja.
Tämä
kuulostaa ensin ajatuksena järkevältä. Annetaan kaikille ihmisille
mahdollisuus asua jos ei keskustassa, niin lähellä.
Mutta
mitä yhteiskunta subjektina oikeastaan viestittää ARA-asunnoilla
objekteille, tavallisille pienituloisille, joiden pitäisi pystyä
muodostamaan oma elämänsä subjektin näkökulmasta eikä objektin? Onko oikein että pienituloiset vangitaan lähtökohtaisesti
pienituloisiksi? Että heidät sidotaan paikalleen kuin torppari
turpeeseen? Entäpä tämä saunajuttu? Kaksi uutta tieteellistä
tutkimusta kertoo, että saunominen on todella terveellistä,
varsinkin miehille (ja tyttöhallitukselle). Sydänvaivat vähenevät kolme kertaa viikossa saunovilta.
Jos ns. Karjalaprojekti
pelasti suomalaiset sydänsairauksilta, palauttaako ARA ne
”saunakiellollaan” takaisin?
Kyösti Salovaara, 2020. Kaupungin viettelevä kauneus. |
Mitä
suomalainen haluaa, jos hänen annetaan haluta? Omakotitalon
kaupungin keskustassa järven rannalla, niinkö?
Mitä
yhteiskunta haluaa, jos sen annetaan haluta? Vuokrakasarmeja
työpaikkojen vieressä, näinkö? Paluuta menneisyyteen?
Kaupunkisuunnittelija
näkee kaupungin. Ihminen näkee oman elämänsä. Kahden ääripään
kohtaaminen tekee kipeää. Eikä kohtaamista voi väistää.
Kaupunkia ei ole ilman ihmis-subjektien elämää ja haluja.
Ihmis-subjektien elämä ei oikein onnistu, jos ei ole kaupunkia
katuineen ja toreineen, kapakoineen ja kauppoineen. Myös kirkolle ja
kaupungitalolle tarvitaan paikka.
Kun
lähden Malmilta Helsingin keskustaan, sanon meneväni kaupunkiin –
tai no, tästä eteenpäin menen ytimeen. Kotkansaarella
kaikki asuivat aikanaan keskustassa. Siitä huolimatta äitini sanoi
menevänsä kaupungille (ei siis kaupunkiin), kun hän lähti
ostoksille noin 800 metrin päähän saaren ytimeen.
Kieli
kertoo vivahteista. Maailma ei - ei edes kaupunki - ole
mustavalkoinen. Tunteet ja järki sekoittuvat.
Mutta
kuka ohjailee megatrendiä? Mikä lopulta on se ajan henki, joka
edistää pyrkimystä ytimeen, maksoi mitä maksoi? Vai onko
sellaista ajan henkeä edes olemassa? Kasvaako Helsingin ytimen
väkiluku vai muuttaako Suomi edelleen Espooseen ja Vantaalle,
lähiöihin?
Jos
poliitikot, kaupunkisuunnittelijat ja ydintä propagoiva eliitti
elävät toisenlaisessa todellisuudessa kuin työssäkäyvät
mattimeikäläiset, mihin kehitys johtaa? Siihenkö että valtio "maksaa" kaikkien kaupunkilaisten asumisen?
Pakinan
johtokuva liittyy kirjallisuuskeskusteluun, jossa syksyllä 1983
moitin kirjailijoiden ja kriitikoiden ”salaliittoa”
rahvasta vastaan. Se ei ollut ensimmäinen kerta eikä viimeinen.
Toistin itseäni useasti. Vieläkin.
Mutta
ikään kuin analogiana (mielikuva)vallan ja vallattomien välisen
keskustelun vaikeudesta, lainaan tähän sanojani Suomen
Sosialidemokraatista 20.9.1983:
Kirjailijoiden
ja kriitikoiden välillä näyttää vallitsevan hedelmällinen
kyberneettinen vuorovaikutus. Kirjailijat haukkuvat yhteisöään
minkä kerkiävät. Kriitikot kiittävät kirjailijoita ja yllyttävät
haukkumaan lisää, kovemmin. Yhteisön palkkatyöläiset ahkeroivat
työpaikoilla ja maksavat veroja, jotta kirjailijoille voitaisiin
maksaa apurahoja, jotta he voisivat entistä rajummin
moittia niitä ihmisiä, jotka vieraantuneessa mielentilassa käyvät
töissä ja ostavat autoja ja pakastimia ja kaikenlaista rojua
nurkkiinsa.
Ja
kaikki ovat tyytyväisiä, ja helvetin vihaisia ja katkeria.
Kirjailijat, kriitikot, lukijat. Suomi...
Minä en tiedä, kuinka kirjailijat ja kirjallisuuskriitikot saisi oivaltamaan, että Suomi ei ole enää agraarinen yhteiskunta. Kuinka heidät saisi tajuamaan, että emme elää enää Sillanpään romaanissa vaan jälkiteollisessa kaupunkikulttuurissa?"
Kyösti Salovaara, 2020. Lähiöt ovat lähellä ja silti kaukana. |