Ytimeen!

[maksoi mitä maksoi]

Suomen Sosialidemokraatti, 20.9.1983.
Raili Salovaaran piirros, Kyöstin teksti.
Kuvituskuva keskustelupuheenvuorooni
Kirjallisuus pettää meitä.

Oli kaksi kaupunkia: Babylon ja Ninive; ne oli rakennettu kivestä. Ateenassa oli kullatut marmoripilarit. Rooma lepäsi leveillä kivipaaseilla. Minareetit loistivat Konstantinopolissa kuin kynttilät Kultaisen sarven ympärillä… Pilvenpiirtäjien rakennusaineita ovat teräs, lasi, tiili ja sementti. Pienelle, kapealle saarelle ahdettuna kohoavat miljoonilla ikkunoilla varustetut rakennukset, pyramiidi pyramiidin päällä kuin valkea pilvivuori ukkospilven yläpuolella.

      -John Dos Passos, Manhattan Transfer, 1925.

Kaupunki. Kauppapaikka. Kylä. Kirkko.

    Miljoonia ikkunoita joista katsotaan.

    Kun ihminen katsoo ikkunasta ulos, hän näkee maailman, palasen siitä. Kun maailma katsoo miljoonia ikkunoita, mitä se näkee? Itsensä? Kuvansa? Jotakin mitä se ei ehkä tahdo nähdä?

    Itselleen ihminen on subjekti. Maailmalle hän on objekti. Tätä kaksinaisuutta on joskus vaikea tajuta ja vielä vaikeampi hyväksyä. Kummassa roolissa ajatuksen pitäisi kulkea?

    Kiskot vievät etelään. Ennen laulettiin. Nyt viedään.

Kaksi viikkoa sitten kävin postissa. Hukkareissu, sillä posti oli lähettänyt kertauksena ilmoituksen paketista, jonka olin jo noutanut.

    Turhautuneena pysähdyin ylemmän torin laitaan saksalaiseen oluthuoneeseen. Saksalaista siinä on nimi ja valikoima saksalaisia oluita. Asiakkaat ovat suomalaisia.

    Iltapäivällä, ennen työpäivän päättymistä, ravintolassa oli vain muutama ihminen. Läheisessä pöydässä kaksi nuorta miestä nautti samaa saksalaista olutta kuin minäkin.

    Toinen oli ilmeisesti ensimmäistä kertaa Malmilla. Toinen esitteli paikan hyviä puolia ja huonoja. Hän nosti tuoppiaan ja sanoi: ”Täällä tämä maksaa kuusi euroa. Kun menet ytimeen, saat maksaa kympin.”

    Kun menet ytimeen… kaikki maksaa enemmän.

    Oluttuvassa oppii uusia sanoja, uusia merkityksiä, uusia tapoja määritellä tuttuja asioita.

    Miksi ihminen haluaa ytimeen?

Kyösti Salovaara, 2020.
Kirkko ja kaupunki: Kallio, Helsinki.

Puhutaan trendeistä ja megasellaisista.

    Megatrendejä ei pysty vastustamaan, koska ne ovat enemmän ajan henkeä kuin suunnitelmaa. Toisaalta megatrendit ovat politiikan ja kaupankäynnin propagandaa: ihmisen kaksinaisen roolin häijyä hyväksikäyttämistä. Kukaan ei ole suunnitellut kaupungistumista; se vaan tapahtuu. Koska sitä ei ole suunniteltu, ei sitä voi vastustaa. Siihen sopeudutaan objektina. Subjektina sitä selitetään ja perustellaan.

    Pitää päästä ytimeen!

    Miksi? Kenen pitää päästä?

    Kuka siitä hyötyy: Kaupunki? Valtio? Kapakanpitäjä? Rakentaja? Liikennöitsijät? Ilmasto? Luonto? Sinkku? Perhe? Iäkäs? Nuori? Vai yhteiskunta isolla Y:llä kirjoitettuna?

    Kaikki hyötyvät ja jokainen kärsii.

    Kaupungistuminen ei ole suomalainen ilmiö. Suomi tulee jälkijunassa. Siksi muutos on jyrkkää, nopeaa, suunnittelematonta.

    El País -lehdessä kerrottiin, että noin joka neljäs espanjalainen asuu Madridissa tai Barcelonassa. Jos espanjalaiset asuisivat samalla tiheydellä kuin Madridissa asutaan, 47 miljoonainen kansa mahtuisi asumaan Teneriffan saarelle. Espanjan manner jäisi ”parempaan” käyttöön.

    Espanjan väestöstä 70 % käyttää maan pinta-alasta vain 1 prosentin osuuden ja 90 % käyttää 12 %. Suurelta osin maa on yhtä harvaan asuttua kuin Suomi.

    Mielenkiintoista on, että Espanjan suurien kaupunkien keskustoissa (ytimessä) väkiluku on vähentynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, toisin kuin kaupunkien reunamailla.

    Onko Suomessa tapahtumassa samanlaista? Kenellä on varaa asua Helsingin keskustassa?

Kyösti Salovaara, 2020.
Helsingin ydin pullistuu merelle päin.
Kalasatamaa rakennetaan.

Kaupungit on rakennettu kirkon ja kauppojen ympärille. Myös valta sijoittaa itsensä kaupungin ytimeen. Rohkenisiko Helsingin pormestari Jan Vapaavuori siirtää työhuoneensa Kontulaan tai Malmille?

    Mutta onko kirkossakäynti enää oleellista ytimessäkään? Suuri osa kaupoista on siirtynyt reunamaille, lähiöiden lähelle mutta ei lähiöihin. Työpaikoista valta-osa sijaitsee kehäteiden varsilla. Ytimeen on jäänyt komediateatterit, valta ja kapakat.

    Kapakoiden takiako ytimeen pitää muuttaa? Siellä on niin kallista asua ja juoda, että muuttaja joutuu myymään autonsa ja panttaamaan perintökultansa.

    Kuitenkin monet haluavat ytimeen, koska siellä on kaikkea.

    Toisaalta monet pakenevat ytimestä. Helsingin Sanomissa oli pari päivää sitten (26.1.2020) artikkeli Helsingin keskustan yöelämän hiipumisesta. Keskustan yökerhot hiljenevät ja syntyvät uudestaan reunamailla, missä väestö on monenkirjavaa, toisin kuin keskustassa. Italialainen kaupunkitutkija ihmetteli tätä kehitystä. ”Kukaan ei kysy miksi tämä tapahtuu?” Giacomo Bottà totesi ihmeissään.

    Kun Helsingissä - ja kai muuallakin – rakennetaan valtion tukemia asuntoja (ARA), niin ne sijoitetaan joukkoliikenneinfran viereen, jotta pienituloisten ei tarvitse käyttää autoja. ARA-talojen varustelutasoa lasketaan, joten niitä ei tueta asuntokohtaisilla autopaikoilla eikä niihin esimerkiksi rakenneta huoneistokohtaisia saunoja.

    Tämä kuulostaa ensin ajatuksena järkevältä. Annetaan kaikille ihmisille mahdollisuus asua jos ei keskustassa, niin lähellä.

    Mutta mitä yhteiskunta subjektina oikeastaan viestittää ARA-asunnoilla objekteille, tavallisille pienituloisille, joiden pitäisi pystyä muodostamaan oma elämänsä subjektin näkökulmasta eikä objektin?  Onko oikein että pienituloiset vangitaan lähtökohtaisesti pienituloisiksi? Että heidät sidotaan paikalleen kuin torppari turpeeseen? Entäpä tämä saunajuttu? Kaksi uutta tieteellistä tutkimusta kertoo, että saunominen on todella terveellistä, varsinkin miehille (ja tyttöhallitukselle). Sydänvaivat vähenevät kolme kertaa viikossa saunovilta. 

    Jos ns. Karjalaprojekti pelasti suomalaiset sydänsairauksilta, palauttaako ARA ne ”saunakiellollaan” takaisin?

Kyösti Salovaara, 2020.
Kaupungin viettelevä kauneus.

Mitä suomalainen haluaa, jos hänen annetaan haluta? Omakotitalon kaupungin keskustassa järven rannalla, niinkö?

    Mitä yhteiskunta haluaa, jos sen annetaan haluta? Vuokrakasarmeja työpaikkojen vieressä, näinkö? Paluuta menneisyyteen?

    Kaupunkisuunnittelija näkee kaupungin. Ihminen näkee oman elämänsä. Kahden ääripään kohtaaminen tekee kipeää. Eikä kohtaamista voi väistää. Kaupunkia ei ole ilman ihmis-subjektien elämää ja haluja. Ihmis-subjektien elämä ei oikein onnistu, jos ei ole kaupunkia katuineen ja toreineen, kapakoineen ja kauppoineen. Myös kirkolle ja kaupungitalolle tarvitaan paikka.

    Kun lähden Malmilta Helsingin keskustaan, sanon meneväni kaupunkiin – tai no, tästä eteenpäin menen ytimeen. Kotkansaarella kaikki asuivat aikanaan keskustassa. Siitä huolimatta äitini sanoi menevänsä kaupungille (ei siis kaupunkiin), kun hän lähti ostoksille noin 800 metrin päähän saaren ytimeen.

    Kieli kertoo vivahteista. Maailma ei - ei edes kaupunki - ole mustavalkoinen. Tunteet ja järki sekoittuvat.

    Mutta kuka ohjailee megatrendiä? Mikä lopulta on se ajan henki, joka edistää pyrkimystä ytimeen, maksoi mitä maksoi? Vai onko sellaista ajan henkeä edes olemassa? Kasvaako Helsingin ytimen väkiluku vai muuttaako Suomi edelleen Espooseen ja Vantaalle, lähiöihin?

    Jos poliitikot, kaupunkisuunnittelijat ja ydintä propagoiva eliitti elävät toisenlaisessa todellisuudessa kuin työssäkäyvät mattimeikäläiset, mihin kehitys johtaa? Siihenkö että valtio "maksaa" kaikkien kaupunkilaisten asumisen?

    Pakinan johtokuva liittyy kirjallisuuskeskusteluun, jossa syksyllä 1983 moitin kirjailijoiden ja kriitikoiden ”salaliittoa” rahvasta vastaan. Se ei ollut ensimmäinen kerta eikä viimeinen. Toistin itseäni useasti. Vieläkin.

    Mutta ikään kuin analogiana (mielikuva)vallan ja vallattomien välisen keskustelun vaikeudesta, lainaan tähän sanojani Suomen Sosialidemokraatista 20.9.1983:

    Kirjailijoiden ja kriitikoiden välillä näyttää vallitsevan hedelmällinen kyberneettinen vuorovaikutus. Kirjailijat haukkuvat yhteisöään minkä kerkiävät. Kriitikot kiittävät kirjailijoita ja yllyttävät haukkumaan lisää, kovemmin. Yhteisön palkkatyöläiset ahkeroivat työpaikoilla ja maksavat veroja, jotta kirjailijoille voitaisiin maksaa apurahoja, jotta he voisivat entistä rajummin moittia niitä ihmisiä, jotka vieraantuneessa mielentilassa käyvät töissä ja ostavat autoja ja pakastimia ja kaikenlaista rojua nurkkiinsa.

    Ja kaikki ovat tyytyväisiä, ja helvetin vihaisia ja katkeria. Kirjailijat, kriitikot, lukijat. Suomi...

    Minä en tiedä, kuinka kirjailijat ja kirjallisuuskriitikot saisi oivaltamaan, että Suomi ei ole enää agraarinen yhteiskunta. Kuinka heidät saisi tajuamaan, että emme elää enää Sillanpään romaanissa vaan jälkiteollisessa kaupunkikulttuurissa?"

Kyösti Salovaara, 2020.
Lähiöt ovat lähellä ja silti kaukana.