Pikemmin vakuuttavaa kuin viihdyttävää?

[P.D. Jamesin lukeminen]

Kun sataa, ei viitsi mennä ulos.

    Kun paistaa, tulee huono omatunto, jos pysyttelee sisällä.

    Tapojaan pitäisi muuttaa. Tulisi uudistua. Kehittyä. Mennä sateella kävelemään ja jäädä aurinkoisena päivänä lukemaan kirjoja.

    Mutta kannattaako lukea kauan sitten kirjoitettuja kirjoja vai ihan nykyajassa hekumoivaa kaunokirjallisuutta? Kumpi antaa enemmän? Kummasta tietää enemmän?

    Klassikot siilautuvat ajasta. Aika on lahjomaton kriitikko. Sitä vastaan ei parane tempoilla. Mutta toisaalta klassikot ovat nykyhetkessä ajastaan jäljestä. Vain aikalaiskirjallisus voi vaikuttaa aikalaisiin; vain se pistää heidät ajattelemaan asioita tässä ja nyt. Lähtemään jopa barrikadeille.

    Retrospektiivinen lukeminen saattaa vääristää ajatusta menneisyydestä. Vaikka joku klassikko on alati tärkeä koko ihmiskunnalle, jokin totaalisesti unohtunut romaani saattoi olla aikalaisille niin tärkeä ettemme voi tajuta sitä jälkeenpäin, koska romaania ei ole enää olemassa – siis aikalaisten tuntojen kolkuttajana.

Viime aikoina olen jostakin syystä nautiskellut retrospektiivisestä lukemisesta. Enkä mieti, että miksi. Sen tunnistan, että henkisellä laiskuudella on jotakin tekemistä tämän kanssa.

    Vuosi sitten luin ranskalaisen Fred Vargasin suomennetut Adamsberg-dekkarit. ”Antoisaa lukemista”, tunnustin. Sitten tartuin ruotsalaispari Maj Sjöwall & Per Wahlöön komisario Beck-romaaneihin. Luin kymmenen romaania ja kirjoitin toukokuussa pakinan otsikolla Kansankodin kohtuuton kritiikki – Pilasiko poliitikka Martin Beckin? No kyllä vähän pilasi, vastasin.

    Sen jälkeen, loppukeväästä ja kesällä luin englantilaisen Len Deightonin kolmen trilogian mittaisen vakoiluromaanisarjan, jonka pääosassa on sentimentaalinen ja kovaksikeitetty vakoilija Bernard Samson. Tästä aiheesta syntyi elokuussa pakina Pöytä on katettu – vakoilijoilla. Tuosta kirjoituksesta paranneltu essee Berliinin muurin varjossa julkaistiin Ruumiin kulttuuri -lehdessä jokin aika sitten (4/2019).

    Deightonin jälkeen ryhdyin lukemaan englantilaisen P.D. Jamesin (1920-2014) Adam Dalgliesh-dekkareita. Elokuussa Jamesin syntymästä tulee 100 vuotta. Hän kirjoitti 14 Dalgliesh-romaania; hyllystäni löytyy niistä kahdeksan. Lisäksi luin kaksi Jamesin Cordelia Gray -yksityisetsiväromaania. Kertasin myös pari Dorothy L. Sayersin dekkaria hahmottaakseni, kuinka paljon James on ”velkaa” Sayersin romaaneille. Aika vähän, sanon heti kättelyssä.

    Yllätyinkö Jamesia lukiessa?

    Kyllä ja en.

    Muistin aivan oikein, kuinka syvällisiä ja monella tapaa realistisia romaaneja James kirjoitti. Mutta yllätyin siitä, että ne tuntuivat hetkittäin pitkäveteisiltä, ja että niiden juonikuviot olivat jopa epäuskottavia ja ainakin pakonomaisen hajanaisia. James on hirvittävän taitava kuvailemaan yksityiskohtia, mutta se ei taida riittää klassikon synnyttämiseen.

Jos Phyllis Dorothy Jamesin dekkarit ovat hieman yliarvostettuja (vuoden 2020 näkövinkkelistä) tai olivat arvoaan suurenmoisempia omassa mielessäni, niin johtuisiko se loistavista tv-sovituksista, joita Jamesin dekkareista tehtiin 1980-luvun alkupuolelta lähtien? Niissähän Dalglieshiä esitti karismaattinen Roy Marsden, joka tavoitti runoilija-poliisimiehen vaiteliaisuuden, synkkyyden ja surullisen sivustatarkkailijan herkän kosketuksen ympäröivään todellisuuteen.

    Kun on nähnyt Roy Marsdenin Dalglieshin, ei romaania lukiessa voi välttää muistamasta hänen persoonaansa. Ja kannattaa huomata, että monet P.D. Jamesin lukijat tutustuivat Dalglieshiin ensin tv-elokuvista katsottuna ja vasta sitten kirjoista luettuna. Tähän viittaa sekin, että Jamesin suomalainen kustantaja vaihtui WSOY:stä Otavalle tv-sarjojen suosion myötä – elokuvat tekivät Jamesin dekkareista kaupallisen menestyksen ilmeisesti myös Suomessa.

    Edellä sanottu ei tarkoita, että pitäisin P.D. Jamesin romaaneja vanhentuneina, aikaansa kadonneina tai millään muotoa huonona kirjallisuutena. James on maineensa veroinen, mutta ei aivan niin ylivertainen kuin muistikuvat antoivat odottaa.

    Vuonna 1989 P.D. James oli suosionsa huipulla myös Suomessa. Dekkareille usein nihkeä Helsingin Sanomien kulttuuriosasto julkaisi silloin Suvi Aholan näyttävän arvostelun Jamesin romaanista Kuoleman maku. Arvostelun henkeä kuvaa hyvin sen otsikko: P.D. Jamesin dekkareissa yhdistyvät taito, naisnäkökulma ja kollektiivinen syyllisyys – Nautitaan murhasta! (HS, 29.7.1989.)

    En ollut noihin aikoihin mistään kirjallisuuteen liittyvästä – en edes Aholan käyttämistä ”ehkä” tai ”kun” sanoista – samaa mieltä Suvi Aholan kanssa, mutta nyt luettuna Ahola osui arvioinnissaan monessa kohdin oikeaan. James on ”syvällinen romaanikirjailija, joka kirjoittaa rikoksista, kuolemasta ja syyllisyydestä”, Ahola sanoi. ”Poikkeuksellisempaa on Jamesin tapa syventyä kaikkiin henkilöihinsä murhaajaa ja vähäisiä statisteja myöten. Kun lukija tuntee ihmiset ja heidän elämänsä tragediat, syyllisyyden ongelma mutkistuu.”

    Arvostelussaan Ahola tietysti pohti myös Jamesin suhdetta ns. ”vakavaan” kirjallisuuteen eli taiteeseen, ja päätyi, kuten voi arvata, siihen etteivät Jamesin romaanit sittenkään ole ainutkertaisia taideteoksia vaan enemmänkin taitavan käsityöläisen aikaansaamia käyttöesineitä. ”Vaikka P.D. Jamesin kirjat ovat taitavia psykologisia yksilö-, yhteiskunta- ja tapakuvauksia, ne ovat ensisijassa tietenkin vain dekkareita”, kuului Aholan pitkän arvostelun tiivistetty johtopäätös.

    Tietenkin vain dekkareita!

    Minä en ole koskaan ymmärtänyt mikä elin ihmisen päässä pystyy erottelemaan hyvän dekkarin hyvästä valtavirran romaanista. Vielä vähemmän ymmärrän väitettä, että paraskin dekkari on jotakin vähempää kuin keskinkertainen ”vakava romaani”.

Kun P.D. James julkaisi neljäkymmentäkaksivuotiaana ensimmäisen romaaninsa Sally rukka, kultatukka, hän työskenteli valtion virkamiehenä.

    James toimi aluksi Englannin julkisen terveysjärjestelmän palveluksessa ja sittemmin sisäministeriössä erilaisten poliisihallintotoimien virkamiehenä. Jamesin lääkäriaviomies palasi toisesta maailmansodasta mieleltään sairastuneena; häntä hoidettiin myöhemmin skitsofreniapotilaana sairaalassa. Hän kuoli 44 vuotiaana, vähän sen jälkeen kun James julkaisi esikoisromaaninsa. Virkamiesuran James lopetti vasta 1980-luvun taitteessa romaaniensa kaupallisen läpimurron jälkeen.

    Suunnilleen niihin aikoihin kun James oli sekä kaupallisen että taiteellisen uransa läpimurtokohdassa Julian Symons vertasi teoksessaan Murha! Murha! (Bloody Murder, 1985) Jamesin romaaneja Dorthy L. Sayersin dekkareihin toteamalla, että James on ”yhtä huolellinen juonen laadinnassa, huolehtii yhtä innokkaasti pikkuseikkojen oikeellisuudesta ja kuvailee lähes pakkomielteenomaisen huolellisesti sisustusta ja kalusteita ja tarjoaa Sayersin tavoin dialogia, joka on pikemmin vakuuttavaa kuin viihdyttävää.”

    Symonsin mielestä P.D. James oli ”modernisti ajan vaatimuksesta”. Merkillepantavan terävästi Symons lisäsi: ”Ja hän osaa kirjoittaa niin suunnattoman realistisesti ettei Sayers eikä kukaan muu kulta-ajan kirjailija olisi sitä koskaan edes yrittänyt.”

    Olen ehkä aliarvioinut takavuosina Sayersin romaaneja, sillä onhan niillä puolensa ja onhan niissä varsin osuvaa älyllistä tarkkasilmäisyyttä englantilaisen luokkayhteiskunnan hassuihin ja vakaviinkin ilmiöihin. Mutta vaikka Sayersin Peter Wimseyn suuhun asettelema puujalkahuumori muistuttaa P.G. Wodehousen huumoria, se ei ole kestänyt ajan rientoa eikä juuri naurata vuonna 2020, toisin kuin Wodehousen huumori joka yhä naurattaa.

    No, P.D. Jamesin englantilaisen mielen ja maiseman kuvassa huumoria on aika niukasti.

Väsymättömänä realistina P.D. James saa miljöön elämään. Hän loihtii sanoilla ja lauseilla vähintäänkin kolmiulotteisen kuvan kohteestaan, olipa se arkkitehtonisesti merkittävä julkisvu tai jonkun huoneen sisustus seinille aseteltuine tauluineen, mattoineen ja huonekaluineen, tai jonkun henkilön asusteet tai englantilaisen rannikkomaiseman karu kauneus syksyisissä väreissään.

    Tunnustan että välillä Jamesin sanatulva alkoi väsyttää ja huomasin hyppiväni lauseiden yli tarinassa edetäkseni.

    Tyypillisessä James-romaanissa ollaan suljetussa yhteisössä, välillä saaressa Cornwallin lähellä, toisinaan norfolkilaisessa taiteilijayhteisössä tai maaseudulla lähelle rantaa sijoitetussa palvelukodissa tai jopa psykiatrisessa sairaalassa jossakin Lontoon liepeillä. James tuntuu rakastavan päähenkilönsä ylikomisario Dalglieshin tavoin jyhkeitä rantoja ja viimaisia polkuja niiden äärellä.

    Vaikka surullinen, vaimonsa lapsivuoteelle menettänyt ja runoja julkaiseva Dalgliesh on romaanien päähenkilö, monessa tarinassa hän on ikään kuin yksi sivuhenkilöistä, koska James antaa kaikille henkilöilleen niin paljon tilaa. Niinpä Dalgliesh tietää vain hieman enemmän kuin lukija, ja toisinaan ei edes sen vertaa, mikä on tietysti dekkarigenressä ainutlaatuista.

    Jostakin syystä Jamesin mieshenkilöt, ja myös Dalgliesh, on kuvattu herkemmin kuin naiset; miesten särkymisen James aistii voimakkaamin kuin naisten mielentilojen muutoksen. Jamesin naiset, kuten Dalglieshin apulainen Kate Miskin tai kahden romaanin päähenkilö Cordelia Gray, ovat kovempia ja kyynisempiä kuin miehet, jos kohta usein myös alistuneempia sukupuolensa mahdollistamaan ja antamaan tilaan englantilaisen keski- ja yläluokan todellisuudessa.

    Erästä naista James kuvaa romaanissa Dalgliesh ja kuolema poliisimies-runoilijansa silmin näin verevästi: ”Nainen tuli sisään mutta jätti oven auki, ja Dalgliesh näki hänet nyt selvästi. Hän oli noin kolmenkymmenenviiden, Adam arvasi, roteva ja pitkäsäärinen; hänellä oli keltainen hiuskuontalo, hiusjuuresta selvästi latvoja tummempi, ja se laskeutui vapaana harteille. Kasvot olivat kulmikkaat, kapeita silmiä reunustivat tuuheat ripset, suu oli iso. Hänellä oli ruskeat, huonosti istuvat housut joissa oli hihna jalan alla, likaiset, ruohon tahrimat valkoiset hollannikkaat ja hihaton valkoinen puuvillatoppi, jonka avarasta kaula-aukosta näkyi ruskeankirjavaksi päivettynyt ihokolmio. Hänellä ei ollut rintaliivejä, ja täyteläiset, painavat rinnat riippuivat vapaina ohuen puuvillan alla. Kolme puista rannerengasta kalisi vasemmassa ranteessa. Hän loi vaikutelman huonomaineisesta, mutta silti viehätysvoimaisesta seksuaalisuudesta; se oli niin voimakas että hän toi huoneeseen oman naisellisen ja yksilöllisen tuoksunsa, vaikkei hajuvettä käyttänytkään.”

Niin tarkasti kuin James sijoittaakin henkilönsä miljööseen ja sosiaaliseen yhteisöön, ja niin täsmällisin sanoin kuin hän kuvaakin sekä miljöön että sosiaalisten suhteiden vivahteita, hän on myös tietoinen ajassa ja ajattomuudessa vallitsevista suurista kysymyksistä.

    Jossakin todettiin, että kun nuori Phyllis James päätti koulunsa 16 vuotiaana, hänellä oli saatteena tulevalle elämälleen (ja ammatilleen) perinpohjainen tietämys sekä Raamatusta että Shakespearesta.

    Voiko enempää vaatia?

    Uskonto ja uskomiseen liittyvä problematiikka ovat läsnä Jamesin romaaneissa. Adam Dalgliesh on papin poika; hänen tajuntaansa heijastuvat yhä, kutsuen ja poistyöntäen, lapsuuden kokemukset Norfolkissa. ”Hän oli halunnut työn, jossa voisi olla yhteiskunnallisesti hyödyksi – hän oli sentään isänsä poika – työn jossa pääsisi liikkumaan ja parhaassa tapauksessa joutuisi myös joskus vaaraan”, Dalgliesh perustelee uranvalintaansa - ja sitä miksi hän ei antautunut päätyönään runoudelle - romaanissa Murhahuone. ”Hän oli päättänyt pystyttää tikkaansa, jos ei aivan W.B. Yeatsilta tuttuun sydämen inhottavaan romukoppaan, niin ainakin maailmaan, joka oli kaukana hänen lapsuutensa norfolkilaisen pappilan rauhasta, nuoruuden etuoikeutetuista vuosista yksityiskoulussa ja Oxfordissa.”

    Ensimmäisessä Cordelia Gray -romaanissa Murha ei sovi naiselle James pohtii itsemurhaa uskonnon kannalta. Itsensä tappamiseen on vain kaksi syytä, Cordelia sanoo. ”Ihminen pakenee joko jotakin tai johonkin.” Edellinen vaihtoehto on järkevä, jos elämä on sietämätöntä, tuskaista, ahdistavaa, toivotonta. ”Mutta ei ole järkevää tappaa itseään siinä toivossa, että voisi saavuttaa jonkin paremman olemassaolon muodon tai avartaa elämysmaailmaansa kokemalla kuoleman. Kuolemaa on mahdoton kokea.”

    Jatkaessaan mietteitään, Cordelia kuitenkin päätyy ajatukseen että ihminen voi vain valmistautua kuolemaan: ”Jos jonkinlaista kuolemanjälkeistä elämää on olemassa, me kaikki saamme tietää sen tarpeeksi pian. Jos sitä ei ole, emme ole enää täällä valittamassa että meidät on petetty. Ne jotka uskovat tuonpuoleiseen elämään ovat täysin järkeviä. He ovat ainoat, jotka välttyvät lopulliselta pettymykseltä.”

    Eikö tässä toisteta Pascalin ajatusta siitä, miksi kannattaa uskoa Jumalaan ja kuolemanjälkeiseen elämään? Todennäköisyys Jumalan olemassaoloon on äärettömän pieni, mutta mahdollinen voitto tavattoman suuri.

Mutta myös maallinen ympäristö askarruttaa Jamesia.

    Romaanissa Totuus ja toiveet vuodelta 1989 muuan ydinfyysikko moittii ydinvoiman vastustajaa tämän julkaisemasta propagandasta: ”Ja entä se viimekuinen lehtinen, se tunneperäinen hölynpöly öisistä kuolemanjunista, jotka halkovat ääneti Lontoon pohjoisia esikaupunkeja? Siitä saa sen kuvan kuin ydinjätettä kuljetettaisiin avolavalla. Eikö hän yhtään välitä siitä, että ydinvoiman avulla maailma on tähän saakka säästynyt polttamasta viisisataa miljoonaan tonnia hiiltä? Eikö hän ole kuullut kasvihuoneilmiöstä? Onko se onneton täysin tietämätön? Eikö hänellä ole mitään käsitystä siitä tuhosta, jonka fossiiliset polttoaineet aiheuttavat tälle planeetalla? Eikö kukaan ole kertonut hänelle happosateesta tai hiilijätteen karsinogeeneistä?”

    Kirjailijan tehtävän ironia on monisyinen. Hän kuvaa maailmaa johon ottaa kantaa ottamatta siihen kantaa; hän uskoo ikuiseen elämään uskomatta siihen; hän kirjoittaa tunteista tuntematta niitä.

    Kirjailija tarkkailee, on läsnä ja varastaa toisten ihmisten elämäntunteita omaksi hyväkseen. Romaanissa Majakka kuvataan menestyskirjailijaa näin tylysti: ”En usko, että hän rakastaa ketään muuta kuin itseään. Hän on kanava. Tunteet virtaavat hänen lävitseen. Hän osaa kuvailla niitä, mutta hän ei osaa tuntea, hänellä ei ole kykyä tuntea mitään muita ihmisiä kohtaan… Ei hän ymmärrä henkilöitään. Hän on henkilönsä.”

    Kirjailija ja poliisimies - todellisuuden tarkkaileminen, ihmisten ”hyväksikäyttäminen” oman tehtävänsä eduksi:

    ”Dalgliesh ajatteli: Samanlaista se on ollut aina. Ihmiset kertovat minulle. Minun ei tarvitse kysyä tai kovistella, he kertovat. Hän oli huomannut sen ensimmäistä kertaa nuorena etsiväkonstaapelina, ja se oli tuntunut yllättävältä mutta myös kiehtovalta; se oli ruokkinut hänen runojaan, mutta tuottanut myös häpeää, kun hän oli ymmärtänyt, kuinka käyttökelpoinen sellainen lahja saattoi etsivän työssä olla. Hän oli tuntenut myös sääliä. Hän oli jo lapsena tiennyt, miten elämä voi satuttaa, ja sekin oli ruokkinut hänen runojaan. Hän ajatteli: Olen ottanut sen, mitä ihmiset ovat tietooni uskoneet, ja pannut sen avulla heille raudat ranteisiin.” (Murhahuone.)

Tämä kirjailija ei kirjoita tyhjänpäiväisyyksiä, P.D. James luonnehtii erästä kirjailijahahmoaan romaanissa Majakka: ”Kaipa hänen kirjoistaan saa sen, mitä Henry James sanoi romaanin tehtäväksi: ne auttavat ihmisen sydäntä tuntemaan itsensä.”

    Onko liioiteltua väittää, että James toivoi noin ajateltavan myös hänen romaaneistaan? Majakan ilmestyessä James oli 85-vuotias. Hän tiesi mitä oli siihen mennessä kirjoittanut ja aavisti ettei kovin paljon kirjoitettavaa ole jäljellä.

    Kirjailija ei kuitenkaan vaikene.

Luetut Adam Dalgliesh -romaanit:

Sally-rukka, kultatukka. (Cover Her Face, 1962). Suom. Pirjo Latvala, 1980.

Murhaajan mieli. (A Mind to Murder, 1963). Suom. Jaakko Kankaanpää, 2011.

Rikoskirjailijan kuolema. (Unnatural Causes, 1967). Suom. Leena Tamminen, 1980.

Dalgliesh ja kuolema. (The Black Tower, 1975). Suom. Panu Pekkanen, 1986.

Kuoleman maku. (A Taste for Death, 1986). Suom. Kirsti Kattelus, 1989.

Totuus ja toiveet. (Devices and Desires, 1989). Suom. Seppo Loponen, 1990.

Murhahuone. (The Murder Room, 2003). Suom. Jaakko Kankaanpää, 2004.

Majakka. (The Lighthouse, 2005). Suom. Jaakko Kankaanpää, 2006.

Ja Cordelia Gray -romaanit:

Murha ei sovi naiselle. (An Unsuitable Job for a Woman, 1972). Suom. Aulis Rantasen johtama Kouvolan kieli-instituutin 2. kurssin työryhmä, 1979.

Kalman naamiot. (A Skull Beneath the Skin, 1982). Suom. Osmo Saarinen, 1993.