Kiven mietteitä

[toisinaan tuntuu tylsältä]

Kyösti Salovaara, 2020.

Kuin kiven miete, ilmaisua vailla

tähyät etäisyyteen, juureton.

Allasi kätkön aarteettoman lailla

vain karu pinta, tyhjä, kasvuton.

    -Mirkka Rekola, 1954.

Kaikenlaista voi kuvitella. Kannattaa puhua kiertelemättä.

    En ole lyyrinen hemmo enkä runotyttö. En osaa analysoida toimittajan valitsemaa runoa sen enempää, vaikka olen tuntevinani siinä itseni ja paikkani täällä Mellstenin rannassa Haukilahdessa, Espoossa ja Suomessa. Käsitteenä Haukilahti tai Suomi merkitsee rantakivelle aika vähän.

    Harvoin kukaan kysyy kiveltä mitään. Runot eivät ole kiviä. Kivet joskus runoilevat.

    Ihmiset ajattelevat, että kiven elämässä kaikki on kiveen hakattua ja kivettynyttä. Tuoreita näkökulmia saa hakea. Pehmeää pintaa. Runoilija vertaa elämänsä tyhjyyttä ja karua todellisuutta minun kaltaiseni kiven eleettömään pintaan. Sieluni syövereitä runoilija ei osaa kuvata, ja kuinka osaisikaan, joten mistä hän tietää miltä minusta tuntuu?

    Kiven elämässä - jos sellaisesta voi puhua – melkein kaikki tapahtuu verkkaisesti. Jos pystyisin kuvittelemaan, niin sanoisin, että minut  jätettiin rantahiekkaan Yoldiameren aikoina. Silloin meri ylettyi suoraan nykyisen Ruotsin poikki Atlantille. Sillit uivat tuolloin täälläkin muina miehinä ja naisina, kunnes yhteys laimentui ja merestä hävisi suola ja ravinnot ja sillistä kehittyi nälkämuotona silakka.

    Puhun tuhansien vuosien kokemuksella. 

    Olen nähnyt aurinkoisia päiviä ja tuulisia talvia. Toisinaan paikallaan kyhjöttäminen tuntuu tylsältä.

Sateet, aurinko, tuulet ja meren pinnan ja värien vaihtelu kiertyvät kiven elämään voimakkaammin kuin ihminen tajuaa. Elämä ikään kuin tulee tykö; sitä ei tarvitse eikä tietysti voikaan ryhtyä jahtaamaan muualta.

    Välillä meri nousee hietikolle, peittää soran ja rannan kasvit ja huuhtelee minutkin kuin lapsen ammeessa. Toisinaan jääkuori koskettelee kylkiäni kuin terävien rautapiikkien harjas, mutta siihenkin tottuu. Siihen en totu, että isot harmaalokit istuvat päälleni ja laskevat  pahalta haisevat jätöksensä. Sekin on ikävää, että ihmiset päästävät koiransa viereeni kastelemaan kylkeni.

    Mutta ihmisistä on myös iloa yksitoikkoisiin päiviin. Lenkkeilijät kiertävät rantaa juosten ja kävellen, keskustellen ties mistä. Heitä minä jaksan kuunnella. Kesällä uimarit polskivat tuossa vieressä, purjeveneet kiitävät leppeässä tuulessa ja lainelautailijat yrittävät pysytellä seisaallaan laudalla.

    Talvisin - niitäkin toki on vielä - jääpeite houkuttelee kävelijöitä ja hiihtäjiä. Näkyypä myös pilkkimiehiä kevätpakkasilla; joku pitää jään alla kalaverkkoa. Tuleeko kalaa, sitä en tiedä, niin kuin en sitäkään milloin seuraava pakkastalvi saapuu.

    Ajan kulumista kiven kalenteri mittaa verkkaisesti tai ei lainkaan. Olen nähnyt kaikenlaisia kulkijoita näillä rannoilla, mutta milloin mitäkin tapahtui, sitä en osaa sanoa. Joskus tähän pysähtyy julkkiksia, rallikuskeja ja iskelmälaulajia, mannekiineja ja poliitikkoja, riimittelijöitä ja säveltäjiä, mutta paljolti elän kuulopuheiden varassa. Kuulen kaikenlaista ja ymmärrän vain vähän, jos mitään. Rannan vieressä kulkee tie. Sen takana komeilevat hienojen ihmisten hienot talot.

    Olisi kiva jos joku istuisi seuraksi ja lukisi minulle kirjoja. Haluaisin tietää enemmän kiven sielunelämästä, mutta en tiedä onko sellaisia kirjoja kirjoitettu. Kivet eivät kirjoita, enemmänkin kuuntelevat maiseman ääniä ja odottavat etelätuulen kosketusta.

    Kerran kuulin rannassa parveilevan nuorisolauman puhuvan pizzoista. Niitä on kuulemma roomalaista tyyliä ja napolilaista. Haaveilen joskus, että pääsisin matkoille Roomaan tai Napoliin ja saisin syödä paikallisen pizzan punaviinilasin kera. Sitten tietäisin miltä se maistuu.

    Aika turha haave: emmehän me kivet syö pizzoja, punaviinin juomisesta puhumattakaan. Emmekä matkusta edes junalla.

Kyösti Salovaara, 2020.

Ihmiset ovat aina ottaneet valokuvia minusta ja kollegoistani; parhaimmillaan kivet, meri ja etäällä näkyvät saaret luovat idyllisen "taulun", jota romantikko katselee mielikseen.

    Minä en ole romantikko vaan kivi. Olen kohde, en subjekti.

    Jokin on kuitenkin muuttunut viime vuosina.

    Nyt ihmiset tulevat luokseni ja kääntävät selkänsä minulle ja ottavat itsestään kuvia - eivät enää minusta ja maisemastani. Minut on sysätty sivurooliin, niin sanotusti, ja ihmisille on tärkeintä ottaa kuvia omasta pärstästään.

    Tätä en ymmärrä.

    Muuten, kerronpa pienen tarinan.

    Pari päivää sitten rantaan saapui keski-ikäinen pariskunta. Miehellä oli harmahtava tukka ja naisella punaiset huulet. Ulkoiluasut näyttivät merkkituotteilta. Oli kuulas tammikuinen päivä, aurinko kurkisteli pilvien takaa ja merenpinta kimalsi hopeisena. Tuolla kauempana pari joutsenta nokki pohjasta syötävää; reunimmaisen kiven takana muutama telkkä keinahteli kevyiden laineiden liplattaessa niiden kylkiin.

    No, pariskunta seisahtui aivan eteeni. He, mies ja nainen, käänsivät selkänsä minulle. Nainen otti takataskustaan kännykän ja ryhtyi sommittelemaan selfietä itsestään ja seuralaisestaan.

    ”Kuulepas Jenny”, mies sanoi, ”luin espanjalaisesta lehdestä kännyköiden selfieistä mielenkiintoisen jutun.”

    ”Ai, opetettiinko siinä miten niitä otetaan?”

    ”Ei”, mies vastasi.

    Sitten mies kertoi lukemastaan artikkelista (*). Sen kirjoittaja oli oli matkustanut Vatikaaniin ja vieraili Pietarinkirkossa. Hän halusi nähdä Michelangelon Pietà-veistoksen. Veistosta ympäröi kuitenkin niin sakea ihmismuuri, ettei artikkelin kirjoittaja päässyt lähellekään Michelangelon Pietàa, veistosta äidistä, neitsyt Mariasta, joka pitää sylissään kuollutta poikaansa.

    Niinpä kirjoittaja ryhtyi tarkkailemaan ihmisiä.

    Nämä tunkeilivat suppilomaisessa jonossa veistoksen äärelle kunnes pääsivät panssarilasilla suojatun Pietàn tykö. Sitten, kuin sovitussa rituaalissa, jokainen heistä veti kännykkänsä esille. He olivat jonottaneet noin tunnin omaa vuoroaan. Veistoksen eteen päästyään he käänsivät selän Michelangelolle ja ottivat nopeasti kännykällä itsestään kuvan niin, että veistoksen äiti ja kuoleva poika jäivät selän taakse osittain piiloon.

    Juuri kukaan jonottajista ei syventynyt katselemaan veistosta, mutta kun he omakuvan otettuaan poistuivat paikalta, he näyttivät ylen tyytyväisiltä. Idoli tuli kuvatuksi?

    Artikkelin kirjoittaja jäi pohtimaan näkemäänsä. Mitä Pietàa katsoneet selfiekuvaajat oikein ajattelivat näkemästään? Mitä he itse asiassa olivat nähneet? Vai oliko katsomisen kokemus näkemistä tärkeämpää? Jos heiltä olisi kysynyt, miltä kuollutta poikaa sylissä pitävän äidin tuska tuntui, he olisivat ehkä loukkaantuneet tunkeilevasta uteliaisuudesta.

    "Elämmekö aikaa, jolloin katsomme näkemättä ja puhumme sanomatta?" harmaatukkainen mies kysyi artikkelia lainaten.

Sellaisia päiviä, sellaisia vuosia, sellaisia vuosisatoja.

    Aurinko paistaa meren pintaa loimuttaen.

    On kevyt pakkasilma, rantahiekassa jälkiä yöllä sataneesta lumesta. Koiraa kävelyttävä mies lähestyy minua pitkin harppauksin. Yritän piiloutua muiden kivien taakse.

    En pääse piiloon, en voi karata.

    On kohdattava… todellisuus.

Kyösti Salovaara, 2020.

(*) Tässä ilmeisesti viitataan Rafael Argullolin artikkeliin Idolatría 17.1.2020 El País-lehdessä. Argullol on Barcelonassa v. 1949 syntynyt filosofi, runoilija, esseisti ja kirjailija. (Toim. huomautus.)