torstai 23. tammikuuta 2020

Kiven mietteitä


[toisinaan tuntuu tylsältä]


Kyösti Salovaara, 2020.


Kuin kiven miete, ilmaisua vailla
tähyät etäisyyteen, juureton.
Allasi kätkön aarteettoman lailla
vain karu pinta, tyhjä, kasvuton.
    -Mirkka Rekola, 1954.


Kaikenlaista voi kuvitella. Kannattaa puhua kiertelemättä.
    En ole lyyrinen hemmo enkä runotyttö. En osaa analysoida toimittajan valitsemaa runoa sen enempää, vaikka olen tuntevinani siinä itseni ja paikkani täällä Mellstenin rannassa Haukilahdessa, Espoossa ja Suomessa. Käsitteenä Haukilahti tai Suomi merkitsee rantakivelle aika vähän.
    Harvoin kukaan kysyy kiveltä mitään. Runot eivät ole kiviä. Kivet joskus runoilevat.
    Ihmiset ajattelevat, että kiven elämässä kaikki on kiveen hakattua ja kivettynyttä. Tuoreita näkökulmia saa hakea. Pehmeää pintaa. Runoilija vertaa elämänsä tyhjyyttä ja karua todellisuutta minun kaltaiseni kiven eleettömään pintaan. Sieluni syövereitä runoilija ei osaa kuvata, ja kuinka osaisikaan, joten mistä hän tietää miltä minusta tuntuu?
    Kiven elämässä - jos sellaisesta voi puhua – melkein kaikki tapahtuu verkkaisesti. Jos pystyisin kuvittelemaan, niin sanoisin, että minut  jätettiin rantahiekkaan Yoldiameren aikoina. Silloin meri ylettyi suoraan nykyisen Ruotsin poikki Atlantille. Sillit uivat tuolloin täälläkin muina miehinä ja naisina, kunnes yhteys laimentui ja merestä hävisi suola ja ravinnot ja sillistä kehittyi nälkämuotona silakka.
    Puhun tuhansien vuosien kokemuksella. 
    Olen nähnyt aurinkoisia päiviä ja tuulisia talvia. Toisinaan paikallaan kyhjöttäminen tuntuu tylsältä.


Sateet, aurinko, tuulet ja meren pinnan ja värien vaihtelu kiertyvät kiven elämään voimakkaammin kuin ihminen tajuaa. Elämä ikään kuin tulee tykö; sitä ei tarvitse eikä tietysti voikaan ryhtyä jahtaamaan muualta.
    Välillä meri nousee hietikolle, peittää soran ja rannan kasvit ja huuhtelee minutkin kuin lapsen ammeessa. Toisinaan jääkuori koskettelee kylkiäni kuin terävien rautapiikkien harjas, mutta siihenkin tottuu. Siihen en totu, että isot harmaalokit istuvat päälleni ja laskevat  pahalta haisevat jätöksensä. Sekin on ikävää, että ihmiset päästävät koiransa viereeni kastelemaan kylkeni.
    Mutta ihmisistä on myös iloa yksitoikkoisiin päiviin. Lenkkeilijät kiertävät rantaa juosten ja kävellen, keskustellen ties mistä. Heitä minä jaksan kuunnella. Kesällä uimarit polskivat tuossa vieressä, purjeveneet kiitävät leppeässä tuulessa ja lainelautailijat yrittävät pysytellä seisaallaan laudalla.
    Talvisin - niitäkin toki on vielä - jääpeite houkuttelee kävelijöitä ja hiihtäjiä. Näkyypä myös pilkkimiehiä kevätpakkasilla; joku pitää jään alla kalaverkkoa. Tuleeko kalaa, sitä en tiedä, niin kuin en sitäkään milloin seuraava pakkastalvi saapuu.
    Ajan kulumista kiven kalenteri mittaa verkkaisesti tai ei lainkaan. Olen nähnyt kaikenlaisia kulkijoita näillä rannoilla, mutta milloin mitäkin tapahtui, sitä en osaa sanoa. Joskus tähän pysähtyy julkkiksia, rallikuskeja ja iskelmälaulajia, mannekiineja ja poliitikkoja, riimittelijöitä ja säveltäjiä, mutta paljolti elän kuulopuheiden varassa. Kuulen kaikenlaista ja ymmärrän vain vähän, jos mitään. Rannan vieressä kulkee tie. Sen takana komeilevat hienojen ihmisten hienot talot.
    Olisi kiva jos joku istuisi seuraksi ja lukisi minulle kirjoja. Haluaisin tietää enemmän kiven sielunelämästä, mutta en tiedä onko sellaisia kirjoja kirjoitettu. Kivet eivät kirjoita, enemmänkin kuuntelevat maiseman ääniä ja odottavat etelätuulen kosketusta.
    Kerran kuulin rannassa parveilevan nuorisolauman puhuvan pizzoista. Niitä on kuulemma roomalaista tyyliä ja napolilaista. Haaveilen joskus, että pääsisin matkoille Roomaan tai Napoliin ja saisin syödä paikallisen pizzan punaviinilasin kera. Sitten tietäisin miltä se maistuu.
    Aika turha haave: emmehän me kivet syö pizzoja, punaviinin juomisesta puhumattakaan. Emmekä matkusta edes junalla.


Kyösti Salovaara, 2020.



Ihmiset ovat aina ottaneet valokuvia minusta ja kollegoistani; parhaimmillaan kivet, meri ja etäällä näkyvät saaret luovat idyllisen "taulun", jota romantikko katselee mielikseen.
    Minä en ole romantikko vaan kivi. Olen kohde, en subjekti.
    Jokin on kuitenkin muuttunut viime vuosina.
    Nyt ihmiset tulevat luokseni ja kääntävät selkänsä minulle ja ottavat itsestään kuvia - eivät enää minusta ja maisemastani. Minut on sysätty sivurooliin, niin sanotusti, ja ihmisille on tärkeintä ottaa kuvia omasta pärstästään.
    Tätä en ymmärrä.
    Muuten, kerronpa pienen tarinan.
    Pari päivää sitten rantaan saapui keski-ikäinen pariskunta. Miehellä oli harmahtava tukka ja naisella punaiset huulet. Ulkoiluasut näyttivät merkkituotteilta. Oli kuulas tammikuinen päivä, aurinko kurkisteli pilvien takaa ja merenpinta kimalsi hopeisena. Tuolla kauempana pari joutsenta nokki pohjasta syötävää; reunimmaisen kiven takana muutama telkkä keinahteli kevyiden laineiden liplattaessa niiden kylkiin.
    No, pariskunta seisahtui aivan eteeni. He, mies ja nainen, käänsivät selkänsä minulle. Nainen otti takataskustaan kännykän ja ryhtyi sommittelemaan selfietä itsestään ja seuralaisestaan.
    ”Kuulepas Jenny”, mies sanoi, ”luin espanjalaisesta lehdestä kännyköiden selfieistä mielenkiintoisen jutun.”
    ”Ai, opetettiinko siinä miten niitä otetaan?”
    ”Ei”, mies vastasi.
    Sitten mies kertoi lukemastaan artikkelista (*). Sen kirjoittaja oli oli matkustanut Vatikaaniin ja vieraili Pietarinkirkossa. Hän halusi nähdä Michelangelon Pietà-veistoksen. Veistosta ympäröi kuitenkin niin sakea ihmismuuri, ettei artikkelin kirjoittaja päässyt lähellekään Michelangelon Pietàa, veistosta äidistä, neitsyt Mariasta, joka pitää sylissään kuollutta poikaansa.
    Niinpä kirjoittaja ryhtyi tarkkailemaan ihmisiä.
    Nämä tunkeilivat suppilomaisessa jonossa veistoksen äärelle kunnes pääsivät panssarilasilla suojatun Pietàn tykö. Sitten, kuin sovitussa rituaalissa, jokainen heistä veti kännykkänsä esille. He olivat jonottaneet noin tunnin omaa vuoroaan. Veistoksen eteen päästyään he käänsivät selän Michelangelolle ja ottivat nopeasti kännykällä itsestään kuvan niin, että veistoksen äiti ja kuoleva poika jäivät selän taakse osittain piiloon.
    Juuri kukaan jonottajista ei syventynyt katselemaan veistosta, mutta kun he omakuvan otettuaan poistuivat paikalta, he näyttivät ylen tyytyväisiltä. Idoli tuli kuvatuksi?
    Artikkelin kirjoittaja jäi pohtimaan näkemäänsä. Mitä Pietàa katsoneet selfiekuvaajat oikein ajattelivat näkemästään? Mitä he itse asiassa olivat nähneet? Vai oliko katsomisen kokemus näkemistä tärkeämpää? Jos heiltä olisi kysynyt, miltä kuollutta poikaa sylissä pitävän äidin tuska tuntui, he olisivat ehkä loukkaantuneet tunkeilevasta uteliaisuudesta.
    "Elämmekö aikaa, jolloin katsomme näkemättä ja puhumme sanomatta?" harmaatukkainen mies kysyi artikkelia lainaten.


Sellaisia päiviä, sellaisia vuosia, sellaisia vuosisatoja.
    Aurinko paistaa meren pintaa loimuttaen.
    On kevyt pakkasilma, rantahiekassa jälkiä yöllä sataneesta lumesta. Koiraa kävelyttävä mies lähestyy minua pitkin harppauksin. Yritän piiloutua muiden kivien taakse.
    En pääse piiloon, en voi karata.
    On kohdattava… todellisuus.


Kyösti Salovaara, 2020.

(*) Tässä ilmeisesti viitataan Rafael Argullolin artikkeliin Idolatría 17.1.2020 El País-lehdessä. Argullol on Barcelonassa v. 1949 syntynyt filosofi, runoilija, esseisti ja kirjailija. (Toim. huomautus.) 

10 kommenttia:

  1. Kivettömän hieno teksti, kivifani kiittää:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja hienoa kuulla että olet kivifani, Irja!

      Kivet ovat filosofisesti kaiken perusta, mutta ne eivät pidä itsestään ääntä.

      Tajuan nyt ottaneeni kivistä aika paljon kuvia, esimerkiksi viime kesänä Pyhätunturin liepeiden kairoilta.

      Kun Espanjassa liikkuu autolla, huomaa vuorten rinteillä käyttämättömäksi jääneitä kivisiltoja, entisten aasipolkujen yhdysteitä, jotka modernit autotiet ovat tehneet turhiksi.

      Noista silloista olisi mukava tehdä "raporttia" - historian läsnäolosta.

      Poista
  2. Hyvä ja sisäistettävä postaus, kiitos!
    Tässäpä toinen kivien pyörittelijä ja reissuilta kotiinkantaja. Kivissä,kallioissa ja vuoristoissa on jotain rauhoittavan ikiaikasta, tunteen välittäjää, jota Mirkka Rekolan runo oivasti kuvaa.
    Tylsyyden tunne sen sijaan vielä odottaa tulemistaan...

    Selfiet menevät yli ymmärryksen tuon esimerkkisi lajia läpivalaistessa. Onko niiden tarkoitus todistaa itselle, että kun on kerran kuvakin, olen olemassa / nähnyt tuon/käynyt tuolla?? Valokuvia on tullut näpsittyä tuhansittain, mutta eipä niissä juurikaan henkilöitä, paitsi joissakin juhlatilanteessa näy: maisemia, rakennuksia, kasveja, kiviä, meriä ja eläimiä kylläkin. Ne muistot ovat tallennetuina takaraivoon, josta ne vaivatta kaivautuvat kutsuttuina esille hilpeinä nauruina ja hyvänä olona.
    Kuviesi kaltaisen todellisuuden kohtaaminen ei aiheuta pakoreaktiota; se sopii hyvin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuon Argullollin artikkelin pääideana kaiketi oli toteamus, että kaikkina aikoina ihmisillä on ollut idoleja. Mutta jos emme tajua mitä näemme (miksi jotakin fanitamme), sen jälkeen idoloimme mitä tahansa (esim. Hitlerin kaltaisia tyyppejä).

      Tarkoittaako tämä selfie-kulttuuri sitten että ihmiset, yksilöt, ihannoivatkin vain itseään?

      Mutta ehkä näin tylysti ei voi sanoa. Ainahan kuvia on otettu, myös perheenjäsenistä seisomassa Akropolilla tai Eiffeltornin vieressä. Mutta jotenkin selfien ottaminen poikkeaa tuosta.

      No, sitten on se muutos, että nykyään kuka tahansa pystyy matkustamaan ja pääsee katsomaan esineitä, toreja, patsaita, tauluja jne, joiden näkeminen vaikkapa 100 vuotta sitten oli vain pienen eliitin etuoikeus. Tuolloin eliitti matkusteli, otti (otatti) kuvia itsestään juuri näissä samoissa paikoissa missä "me rahvas" nyt kiertelemme. Ja tuolloin, eliitin parhaimmisto, kuten joku Mika Waltari tai Olavi Paavolainen, kirjoittivat kuvien kera henkeä pakahduttavia matkakertomuksia muiden, kotiseudulleen "vangittujen" tavallisten ihmisten luettavaksi ja katseltavaksi.

      Eli laupeasti voisi ajatella, että tavallinen kansa tekee nyt samaa mitä eliitti ennen, mutta koska tavallisia on niin paljon enemmän kuin eliittiä, tuollainen kulttuuriperinteiden näkeminen käy melkein mahdottomaksi. Joten helpompi on vaan tyytyä selfieen ja pistää se nettiin ystävien katsottavaksi (eikä matkakertomusta tarvitse kirjoittaa!).

      Olin syksyllä Amsterdamissa van Gogh museossa, ja eihän siellä oikein mitään nähnyt kun väkeä oli niin hemmetin paljon.

      Poista
  3. Poiki vielä ajatuksenpoikasen tuo ilmoille heittämäsi: "Eikä tarvitse kirjoittaa!"....
    Kaksijakoinen asia, sillä kirjoitettu kertomus jättää paljon lukijansa mielikuvituksen varaan siinä missä kuva/selfie läjähtää silmille.
    Ja toisaalta matkailijalta itseltään jää kokemusten hedelmällinen ja iloa tuottava ylöspano,joka vahvistaa muistoja ja johon palata, laatimatta. Tietty nuo selfiet istuvat nykyajan hektiseen (loppuunjärsitty sanahirviö) elämänmenoon.

    Ihannoivatko ihmiset vain itseään? Tiukka kysymys ja jos/kun näin pääsääntöisesti on, jää kyllä elämästä paljon puuttumaan. Mutta, mutta kukin tyylillään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Toinen loppuunkäytetty sana on "suorittaminen", mutta tuntuu että nykään pitää aina "suorittaa", jopa silloin kun käy taidenäyttelyssä ja selfien on sitten ikään kuin todistus siitä suorituksesta.

      Poista
  4. Kun elämä on helpottunut kaikenlaisten välineiden myötä ja työaika lyhentynyt, niin lisääntynyttä vapaa-aikaa on alettu suorittaa.

    Joillekin nuo selfiet ja oman elämän raportointi ovat peräti työtä, sisällöntuottamista toisille. Sisällön tuottamista! Jos joskus aiemmin olisi kerrottu, että ihmisiä alkaa kiinnostaa seurata tällä tavalla toistensa elämää ja että firmat maksavat siitä, että sisällöntuottaja esiintyy näissä julkaisuissaan heidän vaatteissaan tai juo kahvia heidän mukeistaan, niin tälle ennusteelle olisi naurettu epäuskoisina.

    Minua ärsyttää myös sana edustaminen. Naiset aina edustavat tilaisuuksissa sen ja sen suunnittelemissa puvuissa. Entä jos he ovat siellä ilokseen, ilman mitään edustamistarkoitusta.

    Kivet! Minä olen tällä Teneriffalla katsellut mahtavia kiviä. Gomeran saarella on sellaisia murkuloita, että niska kipeytyy, kun yrittää katsoa niiden huippuun.
    Nämä kivikollegat täältä lähettävät terveisiä sinun kuviesi kiville! Mitä kaikkea ne ovatkaan nähneet kuten myös "planeetan vanhin puu" (oppaan määritelmä Icod de los Vinosin kylän 1000 vuoden ikäiseksi arvioidulle traakkipuulle).

    Ennen harvat kirjoittivat matkakertomuksia (ja harvat ylipäänsä kirjoittivat mitään), usein kiehtovasti, ja vaatimattomastikin kuvattu tuntui silloin lukijasta saavuttamattomuudessaan kiehtovalta. Nyt kun "kaikki" kirjoittavat (tai voivat niin tehdä) niin tulos ei ole niin kiehtova, vaikka kuvauksen kohde sitä olisikin. Ehkä selfie onkin näin ollen parempi, säästää meitä turhalta toistolta.
    Olen nyt täällä lomareissulla tietoja etsiessäni ohjautunut erinäisiin matkablogeihin, ja voi miten samanlaisia ne ovatkaan, tylsiä. Samat faktat, mitä löytyy mistä vain, ja sitten ihan tyhjänpäiväistä arkea, jolla ei ole minun mielestäni mitään annettavaa toisille, mutta minähän olenkin tässä "ajastani jäljessä".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa että katselet kiviä Teneriffalla, Marjatta.

      Yksi ärsyttävä sana on "megatrendi", jolla Hesari tänään hehkuttaa. Joskus tuntuu että siitä sanasta on tullut piilovaikuttamisen poliittinen ase. Kun pieni eliitti löytää "megatrendejä", niin uskotellaan että enemmistökin on kohta yhtä megaa, hahaa.

      Mutta tuosta selfiestä yms. niin melkeinpä luulen että selfiet ovat nyt niin tärkeitä siksi,koska useimmat ihmiset tajuavat (alitajuisesti tajuavat) että matkalta vähänkin syvällisemmän analyysin tekeminen on melkein mahdotonta. Pelkän ulkoisen maiseman kuva ei riitä. Vaikka, tiedän kokemuksesta, Espanjasta löytää paikkoja ja maisemia joita normisuomalainen ei osaa edes kuvitella olevan olemassa.

      Matkablogeissa ja ylipäänsä kirjallisuudessa (mun mielestä) pitäisi aina olla jokin "filosofinen" ulottuvuus - eli jotakin epävarmaa ihmisen elosta, jota kirjoittaja pohtii. Suomalainen jännäri, esimerkiksi, useimmiten on täysin vailla kaikenlaista pohdiskelua.

      Enpä luule että olet junasta jäänyt. Ehkä oletkin ajasta edellä, mutta tässä ajassa sitä ei aina huomaa.

      Tänään Hesarissa nuori kulttuuritoimittaja kertoi hätkähtäneensä tajutessaan, että elokuvista voi katsoa myös arkkitehtuuria.

      Ilmeisesti laatulehti Hesarin toimittajien on sallitua elää omassa tynnyrissään maailman sisällä tajuamatta maailmasta mitään.

      Kuinkakohan monta artikkelia, esseetä ja monia kirjoja on kirjoitettu paikoista ja taloista joita elokuvat kuvaavat, joissa niitä on filmattu tai jossa kirjojen henkilöt liikkuvat?

      Kun on nuori, ei tarvitse tietää mitään. Sitten voi yllättyä - positiivisesti.

      No, tuo oli aika ilkeästi sanottu.

      Poista
    2. Filosofinen ulottuvuus, juuri niin. Sitä kannatan.

      Olimme juuri Santa Cruzin luonnontieteellisessä museossa 'Museo de la Naturaleza y el Hombre'. Kun katseli näiden seutujen alkuperäisasukkaiden muumioita ja heidän viestimistään kaiverruksin, tuli
      jotenkin outo, "kosminen" olo. Pohdiskelen kokemaani kahvikupin ääressä nykyihmisten keskellä.
      Noissa ihmisissä kauan sitten oli aika paljon samaa, samat tunteet, erilaisissa olosuhteissa.

      Poista
    3. Kaikki muuttuu - muuttuuko ihminen milloinkaan?

      Nykyihmisen "ikä" jotain 300 000 vuotta (ihmisen suku 2 miljoonaa) ja sivilisaatioihmisen kai vain 10 000. Joten aika paljon evoluution painoa meissä on - ja aika vähän sivistyksen tuskaa!

      Poista