Kiven mietteitä

[toisinaan tuntuu tylsältä]

Kyösti Salovaara, 2020.

Kuin kiven miete, ilmaisua vailla

tähyät etäisyyteen, juureton.

Allasi kätkön aarteettoman lailla

vain karu pinta, tyhjä, kasvuton.

    -Mirkka Rekola, 1954.

Kaikenlaista voi kuvitella. Kannattaa puhua kiertelemättä.

    En ole lyyrinen hemmo enkä runotyttö. En osaa analysoida toimittajan valitsemaa runoa sen enempää, vaikka olen tuntevinani siinä itseni ja paikkani täällä Mellstenin rannassa Haukilahdessa, Espoossa ja Suomessa. Käsitteenä Haukilahti tai Suomi merkitsee rantakivelle aika vähän.

    Harvoin kukaan kysyy kiveltä mitään. Runot eivät ole kiviä. Kivet joskus runoilevat.

    Ihmiset ajattelevat, että kiven elämässä kaikki on kiveen hakattua ja kivettynyttä. Tuoreita näkökulmia saa hakea. Pehmeää pintaa. Runoilija vertaa elämänsä tyhjyyttä ja karua todellisuutta minun kaltaiseni kiven eleettömään pintaan. Sieluni syövereitä runoilija ei osaa kuvata, ja kuinka osaisikaan, joten mistä hän tietää miltä minusta tuntuu?

    Kiven elämässä - jos sellaisesta voi puhua – melkein kaikki tapahtuu verkkaisesti. Jos pystyisin kuvittelemaan, niin sanoisin, että minut  jätettiin rantahiekkaan Yoldiameren aikoina. Silloin meri ylettyi suoraan nykyisen Ruotsin poikki Atlantille. Sillit uivat tuolloin täälläkin muina miehinä ja naisina, kunnes yhteys laimentui ja merestä hävisi suola ja ravinnot ja sillistä kehittyi nälkämuotona silakka.

    Puhun tuhansien vuosien kokemuksella. 

    Olen nähnyt aurinkoisia päiviä ja tuulisia talvia. Toisinaan paikallaan kyhjöttäminen tuntuu tylsältä.

Sateet, aurinko, tuulet ja meren pinnan ja värien vaihtelu kiertyvät kiven elämään voimakkaammin kuin ihminen tajuaa. Elämä ikään kuin tulee tykö; sitä ei tarvitse eikä tietysti voikaan ryhtyä jahtaamaan muualta.

    Välillä meri nousee hietikolle, peittää soran ja rannan kasvit ja huuhtelee minutkin kuin lapsen ammeessa. Toisinaan jääkuori koskettelee kylkiäni kuin terävien rautapiikkien harjas, mutta siihenkin tottuu. Siihen en totu, että isot harmaalokit istuvat päälleni ja laskevat  pahalta haisevat jätöksensä. Sekin on ikävää, että ihmiset päästävät koiransa viereeni kastelemaan kylkeni.

    Mutta ihmisistä on myös iloa yksitoikkoisiin päiviin. Lenkkeilijät kiertävät rantaa juosten ja kävellen, keskustellen ties mistä. Heitä minä jaksan kuunnella. Kesällä uimarit polskivat tuossa vieressä, purjeveneet kiitävät leppeässä tuulessa ja lainelautailijat yrittävät pysytellä seisaallaan laudalla.

    Talvisin - niitäkin toki on vielä - jääpeite houkuttelee kävelijöitä ja hiihtäjiä. Näkyypä myös pilkkimiehiä kevätpakkasilla; joku pitää jään alla kalaverkkoa. Tuleeko kalaa, sitä en tiedä, niin kuin en sitäkään milloin seuraava pakkastalvi saapuu.

    Ajan kulumista kiven kalenteri mittaa verkkaisesti tai ei lainkaan. Olen nähnyt kaikenlaisia kulkijoita näillä rannoilla, mutta milloin mitäkin tapahtui, sitä en osaa sanoa. Joskus tähän pysähtyy julkkiksia, rallikuskeja ja iskelmälaulajia, mannekiineja ja poliitikkoja, riimittelijöitä ja säveltäjiä, mutta paljolti elän kuulopuheiden varassa. Kuulen kaikenlaista ja ymmärrän vain vähän, jos mitään. Rannan vieressä kulkee tie. Sen takana komeilevat hienojen ihmisten hienot talot.

    Olisi kiva jos joku istuisi seuraksi ja lukisi minulle kirjoja. Haluaisin tietää enemmän kiven sielunelämästä, mutta en tiedä onko sellaisia kirjoja kirjoitettu. Kivet eivät kirjoita, enemmänkin kuuntelevat maiseman ääniä ja odottavat etelätuulen kosketusta.

    Kerran kuulin rannassa parveilevan nuorisolauman puhuvan pizzoista. Niitä on kuulemma roomalaista tyyliä ja napolilaista. Haaveilen joskus, että pääsisin matkoille Roomaan tai Napoliin ja saisin syödä paikallisen pizzan punaviinilasin kera. Sitten tietäisin miltä se maistuu.

    Aika turha haave: emmehän me kivet syö pizzoja, punaviinin juomisesta puhumattakaan. Emmekä matkusta edes junalla.

Kyösti Salovaara, 2020.

Ihmiset ovat aina ottaneet valokuvia minusta ja kollegoistani; parhaimmillaan kivet, meri ja etäällä näkyvät saaret luovat idyllisen "taulun", jota romantikko katselee mielikseen.

    Minä en ole romantikko vaan kivi. Olen kohde, en subjekti.

    Jokin on kuitenkin muuttunut viime vuosina.

    Nyt ihmiset tulevat luokseni ja kääntävät selkänsä minulle ja ottavat itsestään kuvia - eivät enää minusta ja maisemastani. Minut on sysätty sivurooliin, niin sanotusti, ja ihmisille on tärkeintä ottaa kuvia omasta pärstästään.

    Tätä en ymmärrä.

    Muuten, kerronpa pienen tarinan.

    Pari päivää sitten rantaan saapui keski-ikäinen pariskunta. Miehellä oli harmahtava tukka ja naisella punaiset huulet. Ulkoiluasut näyttivät merkkituotteilta. Oli kuulas tammikuinen päivä, aurinko kurkisteli pilvien takaa ja merenpinta kimalsi hopeisena. Tuolla kauempana pari joutsenta nokki pohjasta syötävää; reunimmaisen kiven takana muutama telkkä keinahteli kevyiden laineiden liplattaessa niiden kylkiin.

    No, pariskunta seisahtui aivan eteeni. He, mies ja nainen, käänsivät selkänsä minulle. Nainen otti takataskustaan kännykän ja ryhtyi sommittelemaan selfietä itsestään ja seuralaisestaan.

    ”Kuulepas Jenny”, mies sanoi, ”luin espanjalaisesta lehdestä kännyköiden selfieistä mielenkiintoisen jutun.”

    ”Ai, opetettiinko siinä miten niitä otetaan?”

    ”Ei”, mies vastasi.

    Sitten mies kertoi lukemastaan artikkelista (*). Sen kirjoittaja oli oli matkustanut Vatikaaniin ja vieraili Pietarinkirkossa. Hän halusi nähdä Michelangelon Pietà-veistoksen. Veistosta ympäröi kuitenkin niin sakea ihmismuuri, ettei artikkelin kirjoittaja päässyt lähellekään Michelangelon Pietàa, veistosta äidistä, neitsyt Mariasta, joka pitää sylissään kuollutta poikaansa.

    Niinpä kirjoittaja ryhtyi tarkkailemaan ihmisiä.

    Nämä tunkeilivat suppilomaisessa jonossa veistoksen äärelle kunnes pääsivät panssarilasilla suojatun Pietàn tykö. Sitten, kuin sovitussa rituaalissa, jokainen heistä veti kännykkänsä esille. He olivat jonottaneet noin tunnin omaa vuoroaan. Veistoksen eteen päästyään he käänsivät selän Michelangelolle ja ottivat nopeasti kännykällä itsestään kuvan niin, että veistoksen äiti ja kuoleva poika jäivät selän taakse osittain piiloon.

    Juuri kukaan jonottajista ei syventynyt katselemaan veistosta, mutta kun he omakuvan otettuaan poistuivat paikalta, he näyttivät ylen tyytyväisiltä. Idoli tuli kuvatuksi?

    Artikkelin kirjoittaja jäi pohtimaan näkemäänsä. Mitä Pietàa katsoneet selfiekuvaajat oikein ajattelivat näkemästään? Mitä he itse asiassa olivat nähneet? Vai oliko katsomisen kokemus näkemistä tärkeämpää? Jos heiltä olisi kysynyt, miltä kuollutta poikaa sylissä pitävän äidin tuska tuntui, he olisivat ehkä loukkaantuneet tunkeilevasta uteliaisuudesta.

    "Elämmekö aikaa, jolloin katsomme näkemättä ja puhumme sanomatta?" harmaatukkainen mies kysyi artikkelia lainaten.

Sellaisia päiviä, sellaisia vuosia, sellaisia vuosisatoja.

    Aurinko paistaa meren pintaa loimuttaen.

    On kevyt pakkasilma, rantahiekassa jälkiä yöllä sataneesta lumesta. Koiraa kävelyttävä mies lähestyy minua pitkin harppauksin. Yritän piiloutua muiden kivien taakse.

    En pääse piiloon, en voi karata.

    On kohdattava… todellisuus.

Kyösti Salovaara, 2020.

(*) Tässä ilmeisesti viitataan Rafael Argullolin artikkeliin Idolatría 17.1.2020 El País-lehdessä. Argullol on Barcelonassa v. 1949 syntynyt filosofi, runoilija, esseisti ja kirjailija. (Toim. huomautus.) 

Kivi kestää

[murtuakseen]

Kyösti Salovaara, 2019.
Isokurun rakkaa: pakkasrapautumisen
halkomia kivenlohkareita.

Suuret ajatukset eivät mahdu päähän.

    Pieniä ajatuksia liian monta.

    Ajatellaan kiveä, kalliota, vuorta.

    Kivi kestää ja luo turvaa.

    Jos joku sopimus on ”kiveen hakattu” sitä ei muuta kukaan eikä mikään. Jos ihminen menee ”vaikka harmaan kiven läpi”, hänen sisuaan kunnioitetaan ja häntä kenties jopa pelätään.

    ”Kova kuin kivi” kuvastaa talttumatonta henkilöä, niin kuin John Wayneä joka ei kuitenkaan ollut talttumaton eikä kiveen hakattu, vaikka sellaista näytteli. Entä sitten kivikasvo Buster Keaton? Koomikko ei hymyile luodessaan huumoria. Mitä enemmän ilmeetön kivikasvo hermostuttaa, sitä herkemmin nauramme.

    Kävelemme kiven päällä emmekä pelkää mitään. Nekään eivät pelkää, jotka lepäävät hautakiven katveessa.

    Vierivä kivi ei sammaloidu, eipä sitten enempää, mutta miksi kivi vierii?

Itse asiassa kivi rapautuu, murtuu, muuttuu toisenlaiseksi.

    Juha Pekka Lunkka sanoo, että vanhin löydetty kivi on 4,1 miljardia vuotta vanha. Se on niin pitkä aika ettei sitä tajua kukaan, paitsi ehkä Jumala.

    Maapallon kuori on jatkuvassa liikkeessä. Laatat törmäilevät toisiinsa. Törmäykset synnyttivät vuoristoja. Jos laatat eivät puristaisi vuoristoja ylöspäin, Himalaja ja Alpit olisivat aikoja sitten rapautuneet vehnä- ja ruispeltojen tasalle. Kun vanha kivi rapautuu, uutta ponnistaa tilalle maan syövereistä.

    Helsinki lepää turvallisesti meren rannalla. Kivinen katu pitää kengänpohjan alla.

    Mutta tämäkin taitaa olla näköharha. Koko Suomi liikkuu Euraasian mukana koilliseen 3 cm vuodessa. Sadan miljoonan vuoden päästä Helsingin Kallio sijaitsee Siperiassa, jossakin Taimyrin niemimaan pohjoispuolella.

    Kolistaako ratikka silloinkin Kallion mäkiä ylös ja alas?

Mannerlaatat liikkuvat ja törmäilevät. Vuoristoja syntyy, ne pysyvät pystyssä ja rapautuvat.

    Kun kivi rapautuu, se sitoo hiilidioksidia. Vesi ja hiilidioksidi muodostavat kiven pinnasta uusia yhdisteitä.

    Arvellaan että jääkausien eräänä syynä on kiven rapautuminen. Mitä enemmän kiven pinta-ala kasvaa kallion rapautuessa, sitä enemmän se sitoo hiilidioksidia. 

    Mannerlaattojen törmäyksien ansiosta rapautuva kivipinta on kasvanut Himalajalla, Tiibetin ylängöllä, Afrikan hautavajoamavyöhykkeellä ja kenties myös Alpeilla, Kaukasuksella, Kalliovuorilla sekä Andeilla.

   "Rapautumisen voimakkuus säätelee ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta pitkällä aikavälillä siten, että rapautuminen kuluttaa hiilidioksidia. Hiilidioksidipitoisuuden väheneminen ilmakehässä puolestaan viilentää ilmastoa. Rapautumistuotteet kulkeutuvat mantereilta jokien mukana meriin ja sitoutuvat merieliöstön pii- ja kalkkikuoriin." (Maapallon ilmastohistoria.)   

    Mikään ei pysy. Ei edes kivi.

    Pitkälle ajatellen seuraava jääkausi tulee. Jos ajatus kantaa niin pitkälle, kasvihuoneilmiö mitätöityy. Mutta ihmisen ajatus ei jaksa kauas eikä ole aikaa odottaa kallioiden rapautumista.

    Nykyään ei ole aikaa mihinkään, ei edes lukemiseen, niin kuin muuan ”post-modernisti” äsken julisti. Hänen mielestään pitää elää jaetussa nykyhetkessä, kokea tämänhetkisyys ja unohtaa toisenaikaisuus.

    100 megaa sekunnissa – tiedonsiirron minimivaatimus. Kirjassa lauseet pysyvät paikallaan. Hermostuneelle mielelle melkein ikuiset, paikallaan pysyvät lauseet ovat kauhistus.

    Samalla kun bittivuon vauhti kiihtyy, neljän miljardin ikäiset kivet liikkuvat  jalkojemme alla koilliseen 3 cm vuodessa.

    Kivet rapautuvat.

    Ilmankos murtuva kansalliskirjailija olikin Kivi.

Kyösti Salovaara, 2019.
Aittakuru Pyhätunturin kupeella.
Aamulla kylmät kivet hohkaavat
viileää kuin avaisi jääkaapin.

Sitä lukee kaikenlaista.

    Osan ymmärtää, jotain tietää, paljon jää epäselväksi.

    Tätä en uskonut ennen kuin pääsin kokemaan.

    Heinäkuun helteiset päivät Pyhätunturin katveessa. Aamulla lyhyt patikkaretki – ennen kuin paahde alkaa – Aittakuruun. Pitkospuut kulkevat tuhansien kivenmurikoiden välissä. Yhtäkkiä tulet kuin jääkaappiin. Rakka on sitonut yöllä miljooniin kivipintoihinsa kylmän, joka nyt vapautuu. Jalkoja paleltaa, päätä kuumentaa.

    Pyhätunturin kivi on noin 2 miljardia vuotta vanhaa.

    Jääkauden valumavedet, hirveällä paineella syöksyvät virrat ovat muodostaneet komeita kuruja: Isokuru 200 metriä syvä!

    Ankara ilmasto rapauttaa kiviperää. Vuorokauden lämpövaihtelut synnyttävät kallioon railoja ja rakoja, jotka täyttyvät vedellä. Pakkasella kivet halkeilevat särmikkäiksi lohkareiksi, aivan kuin ammattitaitoinen kivenhakkaaja olisi ahkeroinut satoja vuosia luodakseen kurun seinämille lohkarepuistoja.

    Joissakin kvartsiiteissa näkyy valumavesien poimut, kuin aaltojen jälkiä hiekkarannassa.

    Tunturi rapautuu, heittelee jyrkiltä kupeiltaan kiviä kurun reunoille ja pohjalle asti.

    Yöllä kivi jäähtyy. Päivällä se lämpenee luonnon kiukaassa.

Malttamaton mieli, ikuinen kivi – molemmat rapautuvat, toinen kohta ja toinen satojen vuosien mittaan.

    Eikö mikään ole ikuista? Ei edes hyvä ajatus? Kivestä puhumattakaan.

    No, mittakaavaa säätelemällä ikuisuus alkaa näyttää toisenlaiselta, tajuttavalta.

    Maapallon ikää ei ymmärrä. Iltauutisen kesto menettelee.

    Aittakurun ja Isokurun rakka lyö ällikällä. Kaksi miljardia vuotta vanha kivi rapautuu silmien edessä.

    Olemme matkalla Taimyriin. Kysyttiinkö sinulta haluatko sinne? Oletko ostanut matkalipun vai saitko ilmaiseksi? Kannattaisiko Taimyr unohtaa ja tarrautua nykyhetkeen?

    Aaltoja kivien pinnalla. Kuinka monta litraa vettä tarvittiin kiven hiomiseen? Jäätikkö suli Pyhätunturin päältä paikalleen: vettä ja hiekkaa piisasi kiven hiomiseen.

    Oikeastaan lohduttaa, että kaikki rapautuu, kivikin. Saadaan uudenlaisia ajatuksia ja maisemia. Kuka niitä ajattelee ja ken niissä samoilee, on toinen juttu.

    ”Ajatus on jo rapautumista, mutta”, kirjoitti Aila Meriluoto runossa Kiven opetus, ”kiveä säilyvämpi on yö ja päivä, /sade ja sammal ja puolukanvarpu, / niukka tieto.”

    Olikohan Meriluoto optimisti vai pessimisti?

    Vai melkein luonnontieteilijä, joka ymmärsi että elämä tulee kun kivi rapautuu?

Kyösti Salovaara, 2019.
Menneisyys aaltoilee Isokurun rakassa.

---

Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008.

Aila Meriluoto: Kootut runot. WSOY, 2.p, 1976.

Mäkinen Kalevi, Johansson Peter, Räisänen Jukka, Räsänen Jorma: Geologinen monimuotoisuus Pyhä-Luoston kansallispuiston alueella ja sen lähiympäristössä. Geologian tutkimuskeskus, Pohjois-Suomen yksikkö, 2008.

Tähtipölyä

[ja kiven iskemää]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Hyvää huomenta Maailma!

    Mitä kuuluu?

    Onko siellä aamu vai ilta?

    Paistaako aurinko? Sataako? Kesä vai talvi? Tuuleeko tänään?

    Mihin aurinkokuntaan kuulutte?

    Meidän omamme syntyi 4,6 miljardia vuotta sitten.

    Huh!

Katselin kiveä järvessä, illalla, kaunis kuin koru.

    Mutta herättääkö kivi myönteisiä tunteita?

    Merenkulkija pelkää purjehtivansa karille. Pahantekijä varoo joutumasta ”kiven sisään”. Kun kulkija kärsii kivetyllä tiellä, hiki nousee eikä naurata lainkaan. Pellolla isäntä kiroaa auran karahtaessa kiveen. Kivierämaa on kaupungin toinen nimi, eikä lainkaan kiehtova. Jos miehellä on kivinen sydän, hänestä ei pidä kukaan.

    Miksi kivi herättää pelkoa ja negatiivisia tunteita?

    Miksi Sisyfos tuomittiin vierittämään samaa kiveä yhä uudestaan mäen harjalle, josta se kohta vierii takaisin?

    Kuvastaako vanha myytti ihmisen elämän turhuutta? Vai sitä että kaikkien pitää tehdä osansa ja tyytyä siihen – että aamulla jatketaan eilisen jälkeen samaa työtä, elämää?

    Kiipesin perjantaina Älymäelle. Siellä oli se viimevuotinen kivi, silloin löydetty, miestä paljon suurempi, hiidestä peräisin. Älykivi – kun sen vieressä seisoo, älyä virtaa kivestä minuun tai minusta kiveen.

    Paljon ei jää jäljelle.

Haloo Maailma!

    Mitä olet?

    Me täällä olemme tähtipölyä, kivien iskemää elämää.

    Ensimmäiset 500 miljoonaa vuotta maapallo jäähtyi avaruuden kaasuista ja tähtien pölystä. Vähitellen helvetillisestä kuumuudesta syntyi kivinen maaperä, jolla on mukava tallustella. Ei polta jalkapohjaa. Kerrotaan että vanhin löydetty kivi on 4,1 miljardin vuoden ikäinen. Aika vanha. Osaako tuota edes kuvitella?

    Me luulemme tietävämme paljon.

    No, mehän tiedämme paljon, hemmetin paljon. Nimittäin siitä kuinka vähän tiedämme.

    Jorge Chamin ja Daniel Whitesonin tuoreen kirjan kannessa on hauska piirakankuva tietämisestä.

    Sen mukaan tietämämme osuus maailmankaikkeudesta on noin viisi prosenttia sen kokonaisuudesta. Noin 27 prosenttia on pimeää ainetta ja aika lailla käsittämätöntä. Se ei taida näkyä valossa. Lopusta 68 prosentista emme tiedä mitään. Sitä kutsutaan pimeäksi energiaksi, koska ei muutakaan osata sanoa, edes ajatella. Yhtä hyvin voitaisiin puhua mustasta reikäjuustosta.

    Chamin ja Whitesonin kirjalla on nokkela nimi tai oikeastaan surullinen: Ei aavistustakaan.

    Jos tietäisi kaiken, mitä sitten tekisi?

    Katselisi telkkarista jotain tositeeveesarjaa tai joisi pään täyteen Pekka Puskan laimentamaa ilolientä?

    Jos ei tietäisi mitään mistään, mitä sitten tekisi?

    Ryhtyisi julkkikseksi, vai? Jos vaan tietäisi miten sellaiseksi ryhdytään.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.
Älykivi Älymäellä.

Miksi puita halataan mutta ei kiveä?

    Mitä ihmisellä on kiveä vastaan? Miksi syrjiä sitä, joka tiivisti tähtien pölyn ja loi meille perustan? Siis elämän.

    Kauneus ei katoa. Se on katsojassa, ei kohteessa.

    Ensimmäisessä runokokoelmaassaan Sinikallio vuonna 1942 Eila Kivikkaho kirjoitti harmaasta paadesta, joka sateessa muuttaa väriään. Kun sade ”harmaana harsona häilyy, häilyy”, niin yksi on sateen ihme: ”se sinertäväksi on loihtinut harmaan paaden”. Sateen pisaroissa on kauniiksi tekevä taikaa, sillä vaikka ”olisi takana pilvien / taivasta suurta ja seestä; / sade suo kultaa kauneuden / vain kivestä sinertyneestä.”

    Ei pidä hätiköidä, kivessä hermo lepää, katse.

    Mutta kuitenkin: Sisyfos raataa kiveä vierittämällä. Sisyfoksen ”turha” työ on rangaistus öykkärimäisyydestä, itsekkyydestä mutta myös jääräpäisyydestä. Kivi kestää, mutta lopulta se halkeaa kuin sydän.

    Jos jumalat olisivat rangaisseet Sisyfosta antamalla hänelle tukin vieritettäväksi, Sisyfos olisi kaiketi keksinyt paloitella tukin tikuiksi ja lastuiksi, päästäkseen helpommalla, huijatakseen jumalia. Mutta ei jumalia voi puijata, ei kovin kauaa.

Hyvää huomenta Maailma!

    Vieläkö kuulolla?

    Rakkikoirat onnistuivat tehtävässään: Ylen uutistoiminnan päätoimittaja sai potkut.

    Tehtävä on kesken. Kenen nilkkaan vahtikoira, rakkikoira, ilkeä piski seuraavaksi tarrautuu? Vallanhimo on makeaa, sylki valuu suupielestä.

    Emme enää voi luottaa muiden apuun, sanoi Angela Merkel Saksassa. Eurooppa seisoo omilla jaloillaan – puuta vai graniittia? Kestää tai lahoaa. Maankuoren syvyyksissä kohisee, kuumana käy.

    Ihminen on aika viisas.

    Kunnes kuuntelee mitä se sanoo.

    Itävaltalainen elokuvaohjaa Michael Haneke väitti Helsingin Sanomissa, että oikeastaan emme tiedä mitään. Mistä Haneke tuon tietää? ”Ennen vanhaan maajussi tunsi kylän asiat ja se oli riittävästi”, Haneke jatkoi. ”Nyt maajussilla on tv ja muut, mutta hän ei tiedä sen enempää. Me voimme tietää ainoastaan siitä, jonka itse olemme kokeneet.”

    Haneke tekee ahdistavia elokuvia. Hänen käsityksensä tiedosta ja tietämisestä kuuluu ”kivikaudelle”.

    Se ei ole kivikauden vika.

    Olen ennenkin sanonut: taiteilijoiden puhetta ei kannata kuunnella, vaikka heidän teoksiaan kannattaakin.

Taika Dahlbom haastatteli Hesarissa Olarin koulun 8:n luokan poikia lukemisesta.

    Kävi ilmi että kirjojen lukeminen ei kiinnosta. Mitä nyt vähän Aku Ankkaa. Aikanaan ”meillä päin” Espoossa kerrottiin, että naapurin poika Teemu Selänne ei ole ollut koskaan lukenut muuta kuin akuankkoja. En tiedä oliko. Jääkiekko kuitenkin sujui.

    ”Pitäisi tulla jotenkin mökkihöperöksi ensin, että tarttuisi kirjaan”, muuan Olarin koulun nuorista miehistä sanoo. ”Tai jos ei olisi kerta kaikkiaan mitään muuta.”

    Jos lukeminen ei ole kivaa, se ei ole.

    Nykyään on niin paljon kaikenlaista kivempaa. Älypuhelimet ja semmoiset. Eikä tarvitse kierittää kiveä päivästä toiseen mäkeä ylös. Kuitenkin saattaa käydä niin, että elämän kivi tipahtaa varpaille jonakin päivänä. Auts!

    Tai jos ei olisi kerta kaikkiaan mitään muuta… sitten voisi vaikka lukea. Ajan kuluksi, huvikseen, paetakseen jonnekin.

    Kirjojen lukemista propagoivat eivät huomaa pojan ajatuksen tahatonta syvällisyyttä. Eivät tunnusta, että lukeminen – jopa ns. vakavan ja syvällisen romaanin – on ensi sijassa viihtymistä, ajan kuluttamista, eskapismia siinä missä älypuhelimen näpyttelykin sitä on. Pitää päästä pois tästä hetkestä toiseen.

    Kauan sitten äitini Meri, murrosikäisenä tyttönä, kiipesi vintille lukemaan ankaralta isältään salaa kynttilän valossa Hedwig Courths-Mahlerin rakkauskertomuksia.

    Kannattiko romanttisia romaaneja lukea jopa selkäsaunan uhalla?

    Luulen että kannatti, eikä lukemisen ”laadulla” ollut niin väliä. Pääasia oli pako todellisuudesta, ankaran isän silmien alta johonkin toiseen todellisuuteen. Ja kun tyttö varttui, hän pakeni ensimmäisen tilaisuuden tullen Kotkasta Helsinkiin, punaposkiseksi konttoritytöksi Hankkijalle.

Katselen kiveä järvessä, halaan kiveä Liperinsalon Älymäellä, heitän kiukaalle vettä ja kivet sihisevät ja suhisevat.

    Elokuvaohjaaja väittää ettei meidän tarvitse tietää mitään.

    Jos ei tarvitsisi, miten hän pystyisi tekemään elokuvia? Kuka tietämätön osaisi rakentaa Hanekelle kameran ja siihen objektiivin?  Entäpä äänityslaitteet?

    Vai ryhtyisikö Haneke ilman kameraa ja puhtaassa tietämättömyydessään tekemään elokuvia pimeästä aineesta ja siitä toisesta, josta kukaan ei tiedä mitään, ei edes aavista mitään?

    Millaisella ”mustakankaalla” pimeän energian elokuvia esitettäisiin?

    Pitäisikö saliin sytyttää valot, jotta pimeä filmi näkyisi?

    Tätä sietää miettiä.

Hyvää huomenta Maailma?

    Mitä kuuluu?

    Ei aavistustakaan.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2015.
Espanjalainen kivi.

_______________________________

Jorge Cham & Daniel Whiteson: We Have No Idea. A Guide to the Unknown Universe. Riverhead Books, 2017.

Taika Dahlbom: Lukemisen lahja. Helsingin Sanomat, 30.5.2017.

Veli-Pekka Lehtonen: Eurooppa – Sairas, sokea ja kuuro. Helsingin Sanomat, 23.5.2017.

Eila Kivikkaho: Kootut runot. 2. p, Otava, 1975.

Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008.