Kivi kestää

[murtuakseen]

Kyösti Salovaara, 2019.
Isokurun rakkaa: pakkasrapautumisen
halkomia kivenlohkareita.

Suuret ajatukset eivät mahdu päähän.

    Pieniä ajatuksia liian monta.

    Ajatellaan kiveä, kalliota, vuorta.

    Kivi kestää ja luo turvaa.

    Jos joku sopimus on ”kiveen hakattu” sitä ei muuta kukaan eikä mikään. Jos ihminen menee ”vaikka harmaan kiven läpi”, hänen sisuaan kunnioitetaan ja häntä kenties jopa pelätään.

    ”Kova kuin kivi” kuvastaa talttumatonta henkilöä, niin kuin John Wayneä joka ei kuitenkaan ollut talttumaton eikä kiveen hakattu, vaikka sellaista näytteli. Entä sitten kivikasvo Buster Keaton? Koomikko ei hymyile luodessaan huumoria. Mitä enemmän ilmeetön kivikasvo hermostuttaa, sitä herkemmin nauramme.

    Kävelemme kiven päällä emmekä pelkää mitään. Nekään eivät pelkää, jotka lepäävät hautakiven katveessa.

    Vierivä kivi ei sammaloidu, eipä sitten enempää, mutta miksi kivi vierii?

Itse asiassa kivi rapautuu, murtuu, muuttuu toisenlaiseksi.

    Juha Pekka Lunkka sanoo, että vanhin löydetty kivi on 4,1 miljardia vuotta vanha. Se on niin pitkä aika ettei sitä tajua kukaan, paitsi ehkä Jumala.

    Maapallon kuori on jatkuvassa liikkeessä. Laatat törmäilevät toisiinsa. Törmäykset synnyttivät vuoristoja. Jos laatat eivät puristaisi vuoristoja ylöspäin, Himalaja ja Alpit olisivat aikoja sitten rapautuneet vehnä- ja ruispeltojen tasalle. Kun vanha kivi rapautuu, uutta ponnistaa tilalle maan syövereistä.

    Helsinki lepää turvallisesti meren rannalla. Kivinen katu pitää kengänpohjan alla.

    Mutta tämäkin taitaa olla näköharha. Koko Suomi liikkuu Euraasian mukana koilliseen 3 cm vuodessa. Sadan miljoonan vuoden päästä Helsingin Kallio sijaitsee Siperiassa, jossakin Taimyrin niemimaan pohjoispuolella.

    Kolistaako ratikka silloinkin Kallion mäkiä ylös ja alas?

Mannerlaatat liikkuvat ja törmäilevät. Vuoristoja syntyy, ne pysyvät pystyssä ja rapautuvat.

    Kun kivi rapautuu, se sitoo hiilidioksidia. Vesi ja hiilidioksidi muodostavat kiven pinnasta uusia yhdisteitä.

    Arvellaan että jääkausien eräänä syynä on kiven rapautuminen. Mitä enemmän kiven pinta-ala kasvaa kallion rapautuessa, sitä enemmän se sitoo hiilidioksidia. 

    Mannerlaattojen törmäyksien ansiosta rapautuva kivipinta on kasvanut Himalajalla, Tiibetin ylängöllä, Afrikan hautavajoamavyöhykkeellä ja kenties myös Alpeilla, Kaukasuksella, Kalliovuorilla sekä Andeilla.

   "Rapautumisen voimakkuus säätelee ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta pitkällä aikavälillä siten, että rapautuminen kuluttaa hiilidioksidia. Hiilidioksidipitoisuuden väheneminen ilmakehässä puolestaan viilentää ilmastoa. Rapautumistuotteet kulkeutuvat mantereilta jokien mukana meriin ja sitoutuvat merieliöstön pii- ja kalkkikuoriin." (Maapallon ilmastohistoria.)   

    Mikään ei pysy. Ei edes kivi.

    Pitkälle ajatellen seuraava jääkausi tulee. Jos ajatus kantaa niin pitkälle, kasvihuoneilmiö mitätöityy. Mutta ihmisen ajatus ei jaksa kauas eikä ole aikaa odottaa kallioiden rapautumista.

    Nykyään ei ole aikaa mihinkään, ei edes lukemiseen, niin kuin muuan ”post-modernisti” äsken julisti. Hänen mielestään pitää elää jaetussa nykyhetkessä, kokea tämänhetkisyys ja unohtaa toisenaikaisuus.

    100 megaa sekunnissa – tiedonsiirron minimivaatimus. Kirjassa lauseet pysyvät paikallaan. Hermostuneelle mielelle melkein ikuiset, paikallaan pysyvät lauseet ovat kauhistus.

    Samalla kun bittivuon vauhti kiihtyy, neljän miljardin ikäiset kivet liikkuvat  jalkojemme alla koilliseen 3 cm vuodessa.

    Kivet rapautuvat.

    Ilmankos murtuva kansalliskirjailija olikin Kivi.

Kyösti Salovaara, 2019.
Aittakuru Pyhätunturin kupeella.
Aamulla kylmät kivet hohkaavat
viileää kuin avaisi jääkaapin.

Sitä lukee kaikenlaista.

    Osan ymmärtää, jotain tietää, paljon jää epäselväksi.

    Tätä en uskonut ennen kuin pääsin kokemaan.

    Heinäkuun helteiset päivät Pyhätunturin katveessa. Aamulla lyhyt patikkaretki – ennen kuin paahde alkaa – Aittakuruun. Pitkospuut kulkevat tuhansien kivenmurikoiden välissä. Yhtäkkiä tulet kuin jääkaappiin. Rakka on sitonut yöllä miljooniin kivipintoihinsa kylmän, joka nyt vapautuu. Jalkoja paleltaa, päätä kuumentaa.

    Pyhätunturin kivi on noin 2 miljardia vuotta vanhaa.

    Jääkauden valumavedet, hirveällä paineella syöksyvät virrat ovat muodostaneet komeita kuruja: Isokuru 200 metriä syvä!

    Ankara ilmasto rapauttaa kiviperää. Vuorokauden lämpövaihtelut synnyttävät kallioon railoja ja rakoja, jotka täyttyvät vedellä. Pakkasella kivet halkeilevat särmikkäiksi lohkareiksi, aivan kuin ammattitaitoinen kivenhakkaaja olisi ahkeroinut satoja vuosia luodakseen kurun seinämille lohkarepuistoja.

    Joissakin kvartsiiteissa näkyy valumavesien poimut, kuin aaltojen jälkiä hiekkarannassa.

    Tunturi rapautuu, heittelee jyrkiltä kupeiltaan kiviä kurun reunoille ja pohjalle asti.

    Yöllä kivi jäähtyy. Päivällä se lämpenee luonnon kiukaassa.

Malttamaton mieli, ikuinen kivi – molemmat rapautuvat, toinen kohta ja toinen satojen vuosien mittaan.

    Eikö mikään ole ikuista? Ei edes hyvä ajatus? Kivestä puhumattakaan.

    No, mittakaavaa säätelemällä ikuisuus alkaa näyttää toisenlaiselta, tajuttavalta.

    Maapallon ikää ei ymmärrä. Iltauutisen kesto menettelee.

    Aittakurun ja Isokurun rakka lyö ällikällä. Kaksi miljardia vuotta vanha kivi rapautuu silmien edessä.

    Olemme matkalla Taimyriin. Kysyttiinkö sinulta haluatko sinne? Oletko ostanut matkalipun vai saitko ilmaiseksi? Kannattaisiko Taimyr unohtaa ja tarrautua nykyhetkeen?

    Aaltoja kivien pinnalla. Kuinka monta litraa vettä tarvittiin kiven hiomiseen? Jäätikkö suli Pyhätunturin päältä paikalleen: vettä ja hiekkaa piisasi kiven hiomiseen.

    Oikeastaan lohduttaa, että kaikki rapautuu, kivikin. Saadaan uudenlaisia ajatuksia ja maisemia. Kuka niitä ajattelee ja ken niissä samoilee, on toinen juttu.

    ”Ajatus on jo rapautumista, mutta”, kirjoitti Aila Meriluoto runossa Kiven opetus, ”kiveä säilyvämpi on yö ja päivä, /sade ja sammal ja puolukanvarpu, / niukka tieto.”

    Olikohan Meriluoto optimisti vai pessimisti?

    Vai melkein luonnontieteilijä, joka ymmärsi että elämä tulee kun kivi rapautuu?

Kyösti Salovaara, 2019.
Menneisyys aaltoilee Isokurun rakassa.

---

Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008.

Aila Meriluoto: Kootut runot. WSOY, 2.p, 1976.

Mäkinen Kalevi, Johansson Peter, Räisänen Jukka, Räsänen Jorma: Geologinen monimuotoisuus Pyhä-Luoston kansallispuiston alueella ja sen lähiympäristössä. Geologian tutkimuskeskus, Pohjois-Suomen yksikkö, 2008.

Vaikeneeko sellun laulu Tanssi-Kuusisessa?

[Rooman tuho – ja Suomen]

Kyösti Salovaara, 11.10.2018.
Kotkalainen  perinnemaisema, työn ja tuotannon piiri.

Viime torstaina ajoin Helsingistä Kotkaan. Ruska hehkui moottoritien reunoilla. Auto kulki vaivattomasti punakeltaisten värisävyjen vipevöimässä luonnontunnelissa.

    Autoa ajaessa pystyy keskittymään ajatteluun. Vähän kuin kävellessä tai astioita tiskatessa.

    David Logde kuvasi eräässä romaanissaan johtajaa, jonka ainoa oma hetki päivässä oli matka autolla töihin kehätietä pitkin. Kun Virginia Woolf vaati, että naisen (naiskirjailijan) pitää saada ikioma työhuone ollakseen täysivoimainen nainen, miehet ovat useimmiten joutuneet tyytymään henkilöauton luomaan tilaan: auto on miehen oma ”työhuone”.

    Ajoin hautausmaalle. Sieltä menin Sapokkaan kahville. Söin croissantin. Sitten kävelin Juha Vainion katua pitkin aallonmurtajan ylittäen Luotsi-Kuusiseen. Kiipesin kalliolle ja siellä kököttävään näköalatorniin. Otin valokuvia kotkalaisesta maisemasta: edessä Kotkamillsin tehdaskombinaatio, missä tehdään myös kartonkia, joka sopii elintarvikkeiden säilytykseen ilman että kartonki pinnoitetaan muovilla. Taaempana oikealla: Sunilan sellutehdas, jota StoraEnso oli jo lopettamassa, mutta joka nyt tekee rahaa ennen näkemättömällä voimalla.

    Piipuista nousevat savut kertoivat, että puunjalostusteollisuus on muutakin kuin pelkkää historiaa Kymijoen suistossa.

    Mutta Kotkaan ajellessa mietin edellisenä maanantaina julkistettua ilmastopaneelin (IPCC) uhkaavaa raporttia. Tai en miettinyt itse raporttia vaan sen hermostunutta vastaanottoa Suomessa.

    Toisin kuin muualla, pinnallisesti seurattuna, sekä media että poliitikot näyttävät Suomessa olevan paniikissa. Järki sumenee. Päivästä toiseen julkisuuteen lähetetään vaatimuksia toimenpiteistä, joilla suomalaista kuluttajaa aiotaan kurittaa, ilmaston pelastamiseksi.

    Suomi on pieni kansakunta. Yhteisön homogeenisuus auttaa monessa vaikeassa asiassa. Päättäjät ovat kavereita keskenään. Median sana kuuluu, se otetaan huomioon.

    Mutta paniikkitilanteessa yhteisön pienuus ja kavereiden kaveruus on yliherkkä alusta. Yhteisessä paniikissa suhteellisuudentaju hämärtyy. Paniikki vie mennessään.

Kyösti Salovaara, 11.10.2018.
Kotkan Sahara. Kotkamillsin purukasojen dyynit ja
kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksosen ideoima keidas
saksalaisesta leikkikalukaupasta hankittuine kuvineen.

Mittakaavan ymmärtäminen ja suhteellisuudentaju ovat matematiikkaa. Suomessa matematiikka on huonossa huudossa. Media pelaa yksityiskohdilla. Poliitikot vetoavat tunteisiin.

    Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka kirjoitti säikähtyneenä kolumnissaan (14.10.2018), että ilmastomuutokselle pitää heti tehdä jotakin radikaalia, jotta hänen nyt 3-vuotias lapsensa voisi elää hyvää elämää vuonna 2050.

    Mukka yritti nähdä nykyhetken yli. Hänelle 32 vuotta eteenpäin edusti pitkäjänteisyyttä, tulevaisuuden huomioimista.

    Mutta entä jos mittakaavan laventaa?

    Juha Pekka Lunkka – Oulun yliopiston geotietieteiden laitoksen professori ja Helsingin yliopiston geologian ja paleontologian dosentti – huomautti teoksessaan Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin (Gaudeamus, 2008), että ”poikkeuksellisen leudon ilmastovaiheen hetkellä on paikallaan muistaa, että elämme geologisesti ajatellen jääkautta eli kylmää ilmastovaihetta, jota on kestänyt 52 miljoonaa vuotta.”

    Maapallon kylmeneminen johtuu luonnontieteen nykyisen käsityksen mukaan maannerlaattojen liikkeistä ja törmäyksistä. Laattatektoniset tapahtumat ovat vähentäneet ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta. ”Näyttää siltä, että ilmaston vakaus on hyvin harvinaista, kun taas epävakaat, lähes kaoottiset ilmasto-olot ovat todennäköisesti vallinneet pitkien kylmien ilmastovaiheiden aikana.”

    Lunkka totesi johtopäätöksenä, että elämän historia on opettanut, että luonto ei sopeudu nopeisiin ilmastomuutoksiin. ”On lähes mahdoton ennustaa tarkasti, miten maapallon ilmasto kehittyy lähitulevaisuudessa ja miten nopeaa tämä kehitys on. Varmaa on ainoastaan se, että ilmasto muuttuu. Olennaista ihmiskunnan kannalta on kuitenkin se, että kykeneekö ihminen muuttumaan.”

    Ihmisestä riippumatta luonto ja ilmasto voivat yllättää.

    Nyt, viime päivinä, katse on kohdistettu luontoon. Miten luonnolle käy, kysytään.

    Mutta ihminen on rakentanut myös toisen todellisuuden, taloudellisen ja henkisen yhteisön, joka monimutkaisuudessaan muistuttaa luonnon moninaisuutta ja monimutkaisuutta. Onko tuo kokonaisuus – jota usein kutsumme markkinataloutta hyödyntäväksi hyvinvointivaltioksi – yhtä herkkä ja haavoittuva äkillisille muutoksille kuin biologinen elämä maapallolla? 

    Pitääkö luontoa pilaavasta ja ilmastoa haittaavasta toimeliaisuudesta luopuessa, löytää yhtä suuri toimeliaisuus jostakin muualta?

Miksi Rooman mahtava imperiumi tuhoutui?

    Jyväskylän yliopiston taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg vastasi toimittaja Niko Vartiaiselle Helsingin Sanomien haastattelussa (9.7.2017), että se johtui talouskasvun loppumisesta, kansantalouden supistumisesta.

    Roomassa kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Imperiumi menetti alueita ja niiden mukana väestöä. Samalla syntyvyys laski ja kuolleisuus kasvoi sotien ja tautien myötä. Väestön vähetessä myös kauppaa käytiin vähemmän ja verokertymä pieneni. Keskusvallan pienentyneet resurssit alkoivat näkyä kaikkialla. Paikat niin sanotusti repsottivat.

    ”Ensin vähenee taloudellinen aktiivisuus, tulee vähemmän verotuloja, ja sen jälkeen alkavat instituutiot ja säännöt rapautumaan. Meille oli hätkähdyttävintä ymmärtää se, että talouden alamäki oli järkyttävän dramaattinen. Palattiin pronssikauden tasolle 50–100 vuodessa.”

    Lamberg tiivisti: ”Taloudellinen aktiivisuus on riippuvainen siitä, kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa. Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä. Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten, kun on vähemmän.”

    Edellä lainattu tyrkkii miettimään.

    Säilyykö hyvinvointivaltio (yksilönvapaus, aineellinen ja henkinen tasa-arvo, sosiaalinen turvallisuus jne.) jos maapallo yritetään pelastaa vähentämällä kulutusta kaikkialta? Jos kulutusta vähennetään merkittävästi, ajaudutaanko samanlaisen negatiivisen kasvun kierteeseen mikä tuhosi Rooman imperiumin?

    Hyvinvointivaltio ei ole graniittia vaan prosessi.

Kotkassa oli kaksi Kuusista, kaksi saarta.

    Toinen, ns. Luotsi-Kuusinen sijaitsi Kotkansaaren kupeessa, kapean salmen erottamana. Se oli vanha luotsien tukikohta. Nyt saareen vie pengertie, entinen sisäväylä on katkaistu. Luotsi-Kuusisesta on tullut osa Kotkansaarta.

    Toinen Kuusinen sijaitsi Mussalon saaren lähellä. Kuusisessa oli tanssilava, jossa musiikki ja iloinen mieli raikuivat kesäiltoina. Niinpä sitä kutsuttiin Tanssi-Kuusiseksi.

    Kun Kotkan satama siirrettiin Mussaloon, satama rakennettiin Tanssi-Kuusisen ”päälle”, siitä tuli osa Mussalon modernia satamaa.

    Voiko Mussalon satamaa pitää hyvinvointivaltion atavistisena Tanssi-Kuusisena?

    No, Hamina-Kotka-sataman toimitusjohtaja Kimmo Naski kertoi muutama päivä sitten Ylelle (13.10.2018) Mussalon sataman laajennuksesta. Urakka maksaa 55 miljoonaa euroa. EU maksaa siitä viidenneksen. 

    ”Sellu on uusi Nokia”, Naski visioi, ”metsäteollisuuden kovin hittituote. Sen maailmanmarkkinahinta on noussut kovasti, ja sille etsitään uusia tarkoituksia, kuten muovin korvaamista.”

    ”Mussalon satamasta on tarkoitus tulla Itämeren johtava sellusatama!”

Kyösti Salovaara, 11.10.2018.
Helen tekee "puhdasta sähköä"
 Kymijoen suussa Ahvenkoskella.
Nousulohi ei kiitä.

Säilyykö hyvinvointiyhteiskunta kun taloudellista toimintaa vähennetään?

    Tuleeko Mussalosta johtava sellusatama, jos Eurooppa tai ainakin Suomi muutetaan metsäksi, johon ei saa koskea? Jos metsäteollisuus ajetaan alas, Suomessa riittää puita halattavaksi, mutta kuka maksaa puidenhalaajien elämän jos yhteiskunnassa ei ole vaihdantaa eikä yrityksiä, jotka maksaisivat palkat?

    Oletko koskaan kysynyt itseltäsi, miten on mahdollista, että suomalaiset käyvät kouluja noin 25 vuotta ja lepäilevät eläkkeellä noin 20 vuotta ja tekevät työtä vain 40 vuotta? Kuka tai mikä maksaa ”joutenolon”?

    Suomi on yksi harvoista maista, joissa hiilipäästöt ovat reilusti vähentyneet. Sähköntuotannosta n. 90 % on pian päästötöntä. Miksi Suomi on paniikissa? Mallioppilas!

    Ilmastoraportti tuli taivaan lahjana ihmisille, jotka ovat aikaisemmin, ennen ilmastomuutoksen painetta, vastustaneet muista syistä  ”turhaa” kulutusta: autoilua, matkustamista ja eläinperäisten ruoka-aineiden syömistä. IPCC:n raportti on voimaannuttanut erilaiset yhden asian ajattelijat, joille kaikki näyttäytyy mustavalkoisena, ehdottomana. Rahvasta kovistellaan; eliitti toki säilyttää privileegionsa matkailuun ja hyvin syömiseen.

    Oireellista on, että julkisessa keskustelussa vaaditaan ”pahan” lopettamista kertaiskulla, eikä lainkaan pohdita miten erilaisia prosesseja kehitettäisin vähäpäästöisiksi tai päästöttömiksi. Ideologia on järkeä vahvempi.

    ”Pitäisikö valtion jotakin tehdä ruokavaliolle?” kysyi sisäministeri Kai Mykkänen Uuden-Suomen blogissa (15.10.2018.). ”Aihe on aika lailla tabu. Mutta voi toki kysyä, miksi pidämme luonnollisena päästöjen mukaan verottamista liikenteessä, lämmössä ja sähkössä, mutta emme ruoassa?”

    Onko ihmisen elämä haitta? Pitääkö sillekin laittaa haittavero?

    Helsingin seudun liikennepäästöt ovat maailman mittakakaavassa niin pienet, että kahdella desimaalilla ilmaistuna luku on 0,00. Siitä huolimatta päättäjät ovat ärtyneitä kun eivät saa aikaiseksi tietulleja Helsingin kehäteille.

    Kun Mykkänen - ja monet muut – harkitsevat ruoan laittamista haittaverolle, eikö vielä tehokkaampaa olisi muuttaa lapsilisät negatiiviseksi? Mitä enemmän lapsia, sitä rankemman veron perhe joutuisi maksamaan?

    Tämä tarkoittaisi, että Suomi uhrautuu maapallon puolesta. Kansallinen itsemurha tapahtuisi hyvässä globaalissa tarkoituksessa.

Ajatuksilla voi leikkiä.

    Ikävämpää on, jos ne muuttuvat todeksi.

    Ottaen huomioon Juha-Antti Lambergin analyysin taloudellisen toimeliaisuuden merkityksestä yhteiskunnan säilymiselle elinvoimaisena, mietitäänpä mitä ehdotetut kulutuksen vähentämisvaatimukset tarkoittavat pahimmillaan, sokeasti toteutettuina.

    Hallitus ja eduskunta pystynee ilman perustuslakivaliokunnan lupaa rankkoihin veronkorotuksiin. Oletetaan että jonakin yönä pannaan toimeksi ”turhan kulutuksen” mittava haittavero. Sen piirissä ovat mm: yksityisautot, lentomatkustaminen, eläinperäiset tuotteet. Mutta haittaveron piiriin tulee myös edellä mainittujen tuotteiden mainostaminen, koska se lisää ”turhaa kulutusta.”

    Jonkin ajan päästä kaupallinen media kuolee, kuihtuu pois mainostulojen loppuessa.

    Maatalouselinkeino romahtaa nopeasti.

    Kauppoja suljetaan, suurin osa kulutuksesta loppuu ja sitä mukaan syntyy tuhansia ja tuhansia työttömiä. Lentokentät hiljenevät. Miljoonien tai miljardien investoinnit Helsinki-Vantaalle alkavat ruostua ja rapistua. Lapin matkailu hiipuu. Tuntureilla kuulee vain tuulen huminan.

    Jos jättiläismäinen haittavero tulee voimaan myös muualla Euroopassa, metsäteollisuuden tuotanto seisahtaa. Kotkan satama hiljenee. Kohta työttömyys ylittää miljoonan maagisen rajan. Antero Mukan lapsi täyttää 50 vuotta ja kysyy eläkkeellä olevalta isältään, voiko työttömyyden potutukseen kuolla.

    Ihmiset menettävät työpaikkansa. Kulttuurilaitoksien ylläpitoon ei ole rahaa. Helsingin kaupunginorkesteri lakkautetaan, Oodi suljetaan ja kirjat poltetaan Vantaalla jotta saadaan vähän lämpöä aikaiseksi, Finlandiatalo puretaan ja tontti metsitetään.

    Kun ei ole enää veronmaksajia, sairaaloita suljetaan, ovet pannaan kiinni. Yliopistojen opiskelijamäärät vähennetään murto-osaan nykyisestä, koska koulutukselle ei ole mitään käyttöä eikä ole rahaa maksaa opettajien palkkoja. Rautatie- ja maantiesillat romahtavat. Ikkunoista vetää eivätkä patterit lämpiä kunnolla.

    Toimeentulotukea voi hakea, mutta valtion kassassa ei ole senttiäkään. Lainaa ei saa, koska markkinatalous seisoo kuin härkä uuden veräjän edessä. Ei ole mitään mitä antaa takuiksi, ei mitään mihin lainan vaihtaa.

    Kiittääkö luonto?

Kyösti Salovaara, 11.10.2018.
Tanssi-Kuusisen atavistinen haamu:
Mussalon satama.

Kiveen hakattu tuulenpuuska

[hetkellistä]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Näkymä Col d'Aubisquelta Pyreneillä.

Askeleita pihatiellä.

    Keltaiset, oranssin vipevöimät vaahteranlehdet kahisevat ja kipuavat nilkkaan asti.

    Kulkija tuntee kävelevänsä lujalla maaperällä; kuivuvien lehtien alla, soran ja saven peittämänä on luja kallio joka pysyy. Lehdet syntyvät, kasvavat, kellastuvat ja putoavat maahan, hajoavat ja mätänevät, mutta kallio jalkojen alapuolella lepää paikallaan.

    Hetkinen, kulkija hyvä!

    Geologia kertoo, että maapallon kuori on koko ajan liikkeessä. Pysähdy: kuuletko liikkeen jalkojesi alapuolella? Suomi liikkuu peruskallioineen koilliseen kolme senttimetriä vuodessa. Sadan miljoonan vuoden päästä seisot nykyisen Taimyrin niemimaan pohjoispuolella.

    Jos pelästyt, nojaa vaahteran tukevaan runkoon. Harmi että unohdit pitkät alushousut kotiin. Siperiassa kylmä tuuli käy nilkkoihin, ja silloin voit vain muistella menneen ajan lämmintä Suomea.

Maapallon geologista aikaa on vaikea tajuta.

    ”Kukaan, paitsi ehkä Jumala, ei pysty ymmärtämään kuinka pitkä aika 4,6 miljardia vuotta on”, huokaa Juha Pekka Lunkka teoksessaan Maapallon ilmastohistoria.

    Sitäkin on vaikea tajuta, että kaikki muuttuu jatkuvasti. Jos mannerlaattojen puristus katoaisi, jopa Mount Everest valuisi eroosion vaikutuksesta meren pinnan tasolle alle kymmenessä miljoonassa vuodessa. Se on silmänräpäys geologin silmissä, sanoo Lunkka. Jos sitten menisin viiden miljoonan vuoden päästä ottamaan digikuvan Col d'Aubisquen solasta Pyreneillä, sitä ei kenties enää löytyisi vuorien välistä vaan näkisin pelkkää tasankoa aina Iberian niemimaan rantaan asti. Aaltojen välkkeen, turkoosin unelman.

    Mutta maankuoren jännitteet kannattelevat vuoristoja, pitävät laaksoja kohdallaan, tasankoja ja ylänköjä sijoillaan.

    Hidas muutos varmistaa näennäisen rauhallisen maiseman ihmisen katseltavaksi.

Paralleeli saattaa olla haettua, väkisin piirrettyä.

    Miten verrata sivilisaatiota Mount Everestin tai Col d'Aubisquen kymmenien miljoonien vuosien historiaan? Parhaimmillaankin kirjallisuus ja tiede (sivistys) ovat tuskin edes silmänräpäys ajassa, oikeastaan pelkkä houreinen ajatus, joka tuli ja meni. Salama välähti ja maiseman piirteet näkyivät hetken.

    Tänä kesänä, joka juuri koettiin, on todettu että länsimaissa eletään totuuden jälkeistä aikaa, faktojen jälkeistä aikaa. Brexit-äänestys Englannissa, entisten rautaesiripun takaisten valtioiden kääntyminen takaisin totalitaariseen menneisyteen, Donald Trumpin vaalikampanja USA:ssa ja kansanäänestys Kolumbiassa - missä kansa päätti että sota on parempi kuin rauha – ovat romahduttaneet uskon tiedon merkitykseen. Kansaa voi todella ohjailla valheilla ja ennakkoluuloilla.

    Kyynikko tietysti iloitsee: totuuden jälkeinen aika karistaa viimeisenkin romanttisen harhaluulon kansan tiedollisesta ja moraalisesta autenttisuudesta. Lienee silti jonkinmoinen shokki oivaltaa, että ”kansa ei tiedä”.

    Johanna Korhonen totesi viime viikolla Pressiklubissa, että olemme siirtyneet valistusajan jälkeiseen aikaan. Ikään kuin taaksepäin, pimeämpään.

Maailman menon voi nähdä synkkänä tai vieläkin synkempänä.

    Mutta onko synkkyys ylireagointia, ylijärkeilyä?

    Onko kansa muka tyhmentynyt? Kirjallisuus menettänyt merkityksensä? Tieto valtansa?

    Entäpä jos kysymys on siitä, että kansa on löytänyt normaatilansa, se on sellainen kuin sen pitääkin olla. Onko ”kansa” (nyt kirjoitan sen lainausmerkkeihin) koskaan halunnut aidosti muuta kuin leipää ja sirkushuveja? Kenties usko tietoon ja sivistykseen on vain tahdoton pilkahdus eliitin silmäkulmassa.

    Sitä paitsi hyvinvointivaltio mahdollistaa puhtaan ja egoistisen individualismin – sehän on koko hyvinvointivaltion idean ydin. Yhteiskunta hoitaa turvaverkostot (korkean verotuksen avulla) ja yksilö voi keskittyä itseensä, oman navan kaiveluun.

    Eräänlainen vapauden valtakunta tämä. Saatiin mitä tilattiin.

    Eliitin kannalta ongelma syntyy siitä, että oman navan kaivelu ei johda sivistyksen korkeimpien muotojen tavoitteluun. Toki kirjoja kirjoitetaan, painetaan ja luetaan, mutta eihän kirjallisuudella kaikkineen ole kuin marginaalinen merkitys – jos sitäkään – modernin tiedonvälityksen kentällä. Eikä se johdu kirjallisuuden laadusta tai sen puutteesta, vaan siitä että maailma on muuttunut; että ei ole kollektiivisia eikä homogeenisia luokkia, joille romaaneja voisi kirjoittaa, ei ole yhtenäisiä ryhmiä, luokkia tai porukoita joille kirjallisuus saattaisi yhteiskunnallisesti avata tien parempaan.

    Sillä parempi on jo nyt tässä. Ja erilaisia porukoita on melkein kuin hiekanjyviä Yyterissä.

Niinpä me elämmekin Urbaanin Lässytyksen Aikakautta.

    Se saattaa olla synonyymi valistusajan jälkeiselle ajalle, mutta on sitä koomisempi (ja traagisempi) ilmaisu mediatodellisuudelle.

    Urbaanin lässytyksen aikakaudella kaikki muuttuu fanittamiseksi. Laatulehden ja laaturadion sisältö on yhä enemmän kevyen musiikin idolien varassa. Kun ”taiteilijoita” haastatellaan, heitä ei haasteta kysymyksillä vaan idolia palvovilla katseilla ja myötäsukaisella lässyttämisellä. Harmi kyllä, fanittaminen on myös keskeinen tapa käsitellä kirjallisuutta ja kirjoja.

    Tietenkin idoliaan saa ihailla ja sen saa tuoda julki.

    Mutta jos kirjallisuus on pelkkää fanittamista, mitä kirjallisuus oikeastaan enää sanoo? Vai sanooko mitään? Merkitseekö mitään?

    Sartre muistutti ettei merkityksiä maalata eikä sävelletä.

    Olisiko tässä avain nykyhetken ymmärtämiseen? Kun mediatodellisuus on melkein pelkkää fanittamista, siihen ei voi enää ladata merkityksiä. Siis todellisuutta selittävää viestiä, eikä varsinkaan viestiä joka johtaisi todellisuuden muuttamiseen.

    Mutta, kuten totesin, hyvä on tässä ja nyt, joten muutosta ei kaivata.

Urbaanin Lässyttämisen Aikakaudella kaikki on näyteltyä tosi-teeveetä.

    Näyttelijät eivät näyttele jotakin hahmoa vaan he näyttelevät näyttelemisen näyttelemistä. Laulajat eivät tulkitse lauluja vaan he näyttelevät laulajaa joka on tulkitsevinaan laulua. Journalismi ei etsi totuutta vaan näyttelee journalismia joka on etsivinään totuuttaa.

    Ilmeisesti myös poliitikot näyttelevät poliitikkoja, joka ovat muuttavinaan maailmaa.

    Sekä journalismiin että poliitiikkaan kaipaisi ajatusta. Siis ajattelemisen filosofiaa. Mutta ajattelijaa on vaikea näytellä, koska ensin pitäisi osata ajatella. Sitä paitsi kansa taitaa tykätä poliitikoista, jotka eivät ajattele vaan näyttelevät.

Onko kirjallisuuden merkityksen katoaminen ja valistusajan päättyminen saman kehityksen tulosta? Ovatko ne toinen toisiaan, saman kolikon kääntöpuolia?

    Kirjallisuus on tietysti niin iso asia ettei siitä pysty puhumaan näin pienessä pakinassa. Isot sanat puuttuvat.

    Kirjallisuutta on liian monta: proosa, runo, essee ja kaiken pohjalla fakta, tietokirjallisuus. Eikä pidä unohtaa erilaisten laitteiden manuaaleja. Niissä totuutta yhä vaalitaan, vaikka sanoja ei aina ymmärrä.

    Kun Tero Tähtinen julisti pari vuotta sitten Parnassossa, että moderni essee on ensi sijassa kaunokirjallisuutta, ja että sen ei tarvitse perustua faktoihin eikä totuuden tavoitteluun eikä pyrkiä tiedon viestittämiseen, hän tuli määritelleeksi hyvin totuuden jälkeisen ajan ja sen miksi kirjallisuus on hukannut merkityksensä. Kaikki on fiktiota, estetiikan kvasipsykologiaa.

    Urbaani lässyttäminen riittää todellisuudeksi. Se on viesti.

    ”Irrota sanat merkityksistään, ja maailma on sinun”, tuumailee Guido Brunetti Donna Leonin romaanissa Kultamuna.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Eskapismin merkit.

______________________________________________________________

Donna Leon: Kultamuna. (The Golden Egg, 2013.) Suom. Kaijamari Sivill. Otava, 2014.

Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008. 

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen. Otava 1976.