Epäjohdonmukaisesti

[hyppelehtien]

                                                                                Kyösti Salovaara 2013, Pontevedra.
Silta yli mielen virran.

Niin että miksi pitäisi olla johdonmukainen?

     Euroopassa tammikuussa 2015.

     Ilotulituksien Ateenassa: 300 miljardin euron potti käytetty, lisää tarvitaan.
     Angelan syytä koko juttu. Pihi muija.

     Suomessa joka näyttelee eurooppalaista.

     Venäjän karhun kainalossa.

     Helsingissä joka ei unohda tsaariaan.

     Harmaassa säässä harmaalla vyöhykkeellä, Bysantin ja Lännen välissä.

     Journalismin silakkaparvessa joka kääntyy.

Kreikkalaisten suuri päivä.

     Ilotulituksien päivä.

     300 miljardia käytettiin. Minne raha meni kun se ei tehnyt pesää?

     Piti keksiä syntipukki: pankit jotka rahan antoivat ja takaisin halusivat.

     Merkelin ja Suomen syytä vetinen stifado. Niuhoa porukkaa.

     Edisonin fonografina Paavo Arhinmäki toistaa epäjohdonmukaisia kliseitä: rahat annettiin eikä pesää syntynyt. Euroopan vika. Ahneet pankit. Elvytystä kehiin!
     Amerikassa Nobel-Paul tietää mistä pulu pissii.

     Tennistossut jalkaan ja menox.

Viime perjantaina Ruben Stillerin Pressiklubissa Yle Uutisten politiikan toimituksen päällikkö Pekka Ervasti hellitteli Paavo Väyrysen bysanttilaisia ajatuksia. Aiheena suomalaiset herhiläiset Virossa, karhun naapurissa surisee. 
     Suomi ei kuulu länteen vaan karhun kainaloon.

     Hiki ei haise vaan pelko. Viis Krimistä; mitä Ukraina meille kuuluu.

     Harmaalla alueella ei aurinko paista.

     STT:n politiikan toimituksen esimies Johanna Vesikallio osallistui Väyrysen mielistelyyn. Kökkötraktorin tönäisemä Stiller tiesi paikkansa.

     Väyrystä ei parane enää kiusata, koska mielipidekyselyt puhaltavat hänen palttoonsa pullolleen.

     Nyt kannattaa kiusata Stubbia.

     Journalismin hiljainen itse-tuntemus adaptoituu silakkaparvessa; vaaran uhatessa parven reunalla silakka muuttaa suuntaa ja kohta koko parvi seuraa kyljet välkelhtien. Primitiivinen itsesuojeluvaisto voimistuu. Silakkaparven keskellä ei ole varaa eikä aikaa kysellä mitä nyt, mitä nyt.

     Jos jokainen haili ryhtyisi miettimään mihin uida, mitä siitä tulisi?

     Ei mitään, pelkkää suomusotkua. Silakoitten kolareita, katkenneita eviä ja mutkalle menneitä pyrstöjä.

     (Silakka on sillin nälkämuoto.)

     Pressiklubista jäi mietityttämään, että mistä Väyrynen niin hyvin tiesi Ervastin mökkiasiat. Kavereitten keskenkö siinä Alexanderia tölvittiin? Kytköksiä, punoksia, sidoksia – kenties.

     Itsenäinen journalismi huutaa äitiä apuun.

Tammikuussa kyyninen mielentila valtaa mielen.

     Eräässä kirjeessä vuonna 1885 Friedrich Engels sanoi, että menneiden vallankumousten runous ei myöhemmin juuri koskaan  kuulosta vallankumoukselliselta, koska voidakseen vaikuttaa joukkoihin, runouden täytyy kuvastaa joukkojen silloisia ennakkoluuloja.

     Engelsin ajatuksen voi laventaa koskemaan kirjallisuutta ylipäänsä ja erityisesti journalismia. Onkohan tuossa myös sanottu se miksi ajankohtainen ”kriittinen” kaunokirjallisuus niin nopeasti vanhenee?

     Muodinmukainen ajattelu edellyttää ennakkoluuloihin kietoutumista.

     Mikään ei vanhene nopeammin kuin median heijastamat ennakkoluulot. Onneksi uusia piisaa.

     Joku sanoi joskus jossakin, että utopiat ovat vaarallisia toteutettavaksi, koska ne ovat totalitaarisia, siis perimmältään vapauden vastakohta. Utopialla on vain yksi totuus. Unelmasta painajaiseen.

     Demokratian kotikylä repeää ylpeydestä.

     Ateenassa ilotulituksia: ”Annoitte meille 300 miljardia ja me poltettiin se. Miksi ette antaneet enempää? Kelvottomat kurinpitäjät!”

Joskus tuntuu, kirjoitti George Orwell 30-luvulla.

     ”Joskus tuntuu, että silkat sanat 'sosialismi' ja 'kommunismi' magneettisella voimalla vetävät puoleensa kaikkia Englannin hedelmämehun juojia, nudisteja, sandaalinkäyttäjiä, seksimaanikoita, kveekareita, 'luonnonhoito'-puoskareita, pasifisteja ja feministejä.” (Tie Wiganin aallonmurtajalle. Suom. Leevi Lehto. WSOY 1986.)

     Ei pidä takertua sanoihin; ”sosialismin” ja ”kommunismin” voi vaihtaa paremmin sopiviin. Tammikuussa 2015 tai myöhemmin.

     Älymystön konformismi on vahva magneetti.

     Silakkaparvessa välähtää kun parvi väistää vaaraa.

     Ateenassa taivaalle ammutut raketit palaavat maahan.

     Kiihtyvyys on noin 9,8 metriä neliösekunnissa. Yksinkertainen laskutoimitus.

     Muuten: meni 380 000 vuotta Big Bangista ennen kuin valo muuttui silmin nähtäväksi.

Jos hyppäisi valon selkään, pääsisi nopeasti hyvin kauas.

     Kuka haluaa niin kauas?

     Sitä paitsi pitäisi ensin muuttua hiukkaseksi, joka ei paina mitään.

     Ihme ettei journalismi ole jo pitkällä.

     Suomi on, kirjoitti Yrjö Ahmavaara vuonna 1987.

     ”Suomi on itäeurooppalainen maa ja sen sivistyneistö on itäeurooppalaista sivistyneistöä, jonka poliittisten ajattelutapojen juuret ulottuvat Bysantin välityksellä syvälle arkaaisten yhteiskuntien historiaan.” (Esseitä tästä ajasta. WSOY 1987.)

     Hetken ajattelin, että väite kaipaa päivitystä.

     Nyt totean ettei päivitystä tarvita.

     Thomas Alva Edisonin fonografi Arhinmäen sylissä.

     Journalismin silakkaparvi kyljet välkkyen. Kun yksi kääntyy, muut myötäilevät liikkeen synkronia.

     Ajatus turvassa.

     Ei pidä uida väärään suuntaan.
______________________________________________________________

PS.

Muuten - olen sitä mieltä että... pässinpäistä ei ole puutetta.

Helsingin kaupunginvaltuusto päätti keskiviikkoiltana rakennuttaa Helsinkiin keskustakirjaston noin 100 miljoonalla eurolla.

Näitä päättäjiä me äänestäjät olemme edustajiksemme valinneet.

Sitä saa mitä tilaa. Palautusoikeutta ei ole.

Kauheaa on kuunnella hurskastelua, että uudesta kirjastosta ”hyötyy” koko Suomi. Miten niin? Miten kehäkolmosen takana asuva suomalainen voisi edes teoriassa hyötyä tästä kirjastopalatsista?

Puhumattakaan käytännöstä. Muualla asuvat maksavat kuitenkin helsinkiläisten narsismista 30 miljoonaa euroa.

Tuleeko uuden miljoona-kirjaston sisälle jotakin mitä ei löydy mistä tahansa suomalaisesta kirjastosta? Ei, ei tule. Miten voisi tulla? Ei kirja hyllyn paikasta tai ulkonäöstä miksikään muutu.

Joten pitää harhauttaa.

Politiikassa ” hyvän asian puolesta valehtelu ” on sallittua ja hyväksyttyä yhteisten asioiden hoitamista. Moraalin perään ei kannata huutaa kun sitä ei ole.

Jos digi-hemmoja on uskominen, muutaman vuoden päästä kirjat julkaistaan e-muodossa joten tuleva kirjasto on aikansa e-elänyt ennen valmistumistaan. Mitä hemmettiä helsinkiläiset sen jälkeen tekevät kirjasto-nimisellä rakennuksella?

Jumppasalinko?

Ok, nehän muotia ovat.

Harmi ettei Sinnemäki tyytynyt kirjoittelemaan runoja.  

Lehmänkaupoista vetokratiaan

[Ottaako päättäminen päähän?]

                                                                                                  Jaakko Salovaara 2013.

Hieman koominen ja vähän traaginen romaanihenkilö Jacob Horner päätti eräänä maaliskuisena päivänä vuonna 1951 jättää laudaturtyön kesken. Tuon päätöksen tehtyään, Horner ajoi taksilla Baltimoren rautatieasemalle kysyäkseen lipunmyyjältä mihin pääsee 30 dollarilla.

     Sitten Horner jähmettyi odotussaliin, koska ei osannut eikä halunnut valita minne mennä. Hän istui penkillä ja tuijotti äärettömyyteen kuin kreikkalainen patsas, jonka ei tarvitse valita seuraavaa tekoa. Patsas ei ole ihminen. Sen katseelta puuttuu kohde, kiintopiste.

     Mutta rautatieaseman odotussaliin jähmettyneen ihmisen pitää valita. Ollakseen ihminen.

     Paikalle osunut psykiatri pelasti Hornerin seuraavana aamuna.

     Myöhemmin, terapiaistunnossa Horneria opastettiin valitsemisen välttämättömyyteen:

     ”Valitseminen on olemassaoloa: sikäli kun ette valitse, teitä ei ole olemassakaan. Kaiken mitä me teemme täytyy suuntautua valintaan ja toimintaan. Se on yhdentekevää, onko kyseinen toiminta järkevämpää kuin toiminnan puute vai ei; tärkeää on, että se on sen vastakohta.” (John Barth: Matkan pää. Suom. Antero Tiusanen.)

     Barthin romaani ilmestyi vuonna 1958.

     Barth kirjoitti yksilöstä, ei ryhmästä. Mutta jos yksilö (ihmisen itsenäinen minuus) syntyy siitä, että pystyy valitsemaan ”jotakin” ja ”jatkuvasti”, niin koskeeko tämä toiminnallisuuden vaatimus myös ryhmää? Syntyykö erillisistä yksilöistä ryhmä vasta kun se ryhtyy valitsemaan ja toimimaan?

     Huikea aikahyppy nykyhetkeen asettuu kysymykseen: Onko sellaista hallitusta olemassa, joka ei pysty valitsemaan?

Mediaa seuraavalle Suomen hallitus vaikuttaa Jacob Hornerilta, joka istuu mitään näkemättä ja ketään kuulematta odotussalin penkille jähmettyneenä. Koska en surise kärpäsenä valtioneuvoston katossa, arvailen, en tiedä.

     Vaikutelma on tietenkin liioiteltu, sillä ovathan Kataisen ja Stubbin hallitukset päättäneet kaikenlaisia ja valinneet hetkittäin polunpätkiä mihin astua. Metsään pääsee menemällä.

     Mutta joskus liioittelu paljastaa oleellisen. Kuvan kuvassa, maiseman maisemassa, ajatuksen ajatuksessa.

     Miksi isoista asioista päättäminen on vaikeaa? Miksi suomalainen konsensus näyttää katatoniselta mielentilalta eikä vain hetkelliseltä epäröinniltä hyvän ja paremman ja melkein huonoimman valintatilanteessa?

     Miksi maan parhaimmisto – sillä kaipa hallituksessa istuu maan parhaimmisto – vaikuttaa peukaloaan imeskelevältä lapselta, joka kiukuttelee kun ei muuta toimintaa keksi?

     Ruotsissa parlamentti päätti luopua hallituksen ja opposition välisistä äänestyksistä. Jäljelle jäi ”demokraattinen ilmakitarointi”, niin kuin muuan tutkija sanoi. Riksdagshusetissa väitellään ja puhutaan ikään kuin puheella olisi jokin merkitys, vaikka ei olekaan. Soitetaan mutta ääni puuttuu.

Viime viikolla Osmo Soininvaara pohti fiksusti päätöksenteon kulttuuria Suomen Kuvalehden Näkökulma-palstalla.

     Suomi on ”vetokratian vankina”, Soininvaara kirjoitti eikä pelkästään Suomi vaan monet länsimaiset demokratiat, joissa päätöksenteko näyttää halvaantuneen. Vetokratia-termi tulee Francis Fukuyamalta, jotka tutkittuaan USA:n poliitikan tilaa, missä senaatti, edustajainhuone ja presidentti vuorotellen kumoavat toistensa päätökset veto-oikeudella, havaitsi että samanlainen veto-kulttuuri hyydyttää monessa maassa poliittisen päätöksenteon.

     Kun hallituksessa on kuusi puoluetta, veto-oikeus on kuusinkertainen.

     Kuusi kertaa ”ei” on eieieieieiei.

     Jokainen itsensä, ei kukaan kaikkien puolesta!

     Vanhat kunnon lehmänkaupatkin olisi parempi ja tehokkaampi tapa hallita kuin vetokratia, Soininvaara sanoi. Lehmänkauppapolitiikalla mentiin joka tapauksessa eteenpäin, jos kohta se tuli ja tulee aina kalliiksi, sillä lehmänkauppa tarkoittaa että tarvitaan lehmä ja sille vaihtoarvoinen vastike.

     Samalla Soininvaara muistutti, että päätöksenteko hallituksessa on halvaantunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Sitä edeltävissä Paavo Lipposen hallituksissa päätettiin asioista niin, että jokainen sai jotakin, mutta kukaan ei torpannut vuorollaan päätöksiä veto-oikeudellaan. Tärkeämpää oli päätöksien tekeminen kuin niiden välttely.

     Nyt meneillään olevan laman aikana hallitus ei pysty valitsemaan eikä toimimaan, koska vuorollaan jokainen hallitusosapuoli käyttää veto-oikeuttaan ja lopputuloksena on katatonia; istutaan penkillä ja tuijotetaan näkemättömin silmin äärettömyyteen. Kuin kreikkalaiset patsaat.

     Ilmeisesti lehmänkaupat (miksei sonninkaupat?) sopivat sellaiseen tilanteeseen, missä talous kasvaa ja jaettavaa on; kun voidaan sopia että jokainen saa vuorollaan jonkinlaisen palkkion.

     Nyt sitkeän laman hallitessa elämää kaikki keskittyvät puolustamaan aikaisemmin valloitettuja poteroita eikä kukaan uskalla nostaa päätä maanpinnan yläpuolelle tai jos yksi uskaltaa yrittää, jostakin toisesta poterosta huudetaan kiukkuisesti: "Päät piiloon!"

Maailma näyttää uudelta, vaikka hieman raaputtaen löytyy vanhoja piirteitä, entisiä kuvia, toistuvia vaikeuksia.

     Mauno Koivisto pohti kirjansa Väärää politiikkaa (1978) päätösluvussa ennustamisen ja valinnan vaikeutta. Poliitikot eivät aina huomaa (eivät halua huomata) mikä on yhteiskunnassa normaalitila, mikä toiveajattelua.

     Koivisto pani merkille, että Suomessa hidasta kasvua ja sen ennustamista pidettiin (ja ilmeisesti yhä pidetään) jonkin poikkeuksellisen ilmiön ennustamisena. Siksi huonon ajan ennustamisen ja siitä vedettävien johtopäätöksien tueksi vaaditaan erityisiä perusteluja, kun taas täystyöllisyyden ennustamista pidetään normaalin taloudellisen kehityksen ennustamisena, joten se kaipaa vähemmän perusteluja. ”Oikeitten johtopäätösten tekemistä hidastavat ne, jotka sanovat hyvien aikojen olevan kohta nurkan takana”, Koivisto lisäsi.

     Kuulostaa tutulta.

     Koivisto täydensi väitettään hauskalla anekdootilla.

     Hän oli lukenut tutkijasta, joka pyrki selvittämään miten nukkuminen on mahdollista.

     Kun tutkija oli askarrellut jonkin aikaa tutkimuksensa parissa, hän tajusi että kysymyksenasettelun tuli olla oikeastaan päinvastainen: Epäselvää onkin miten ylimalkaan on mahdollista, että ihminen voi pysyä valveilla?

Valo ja pimeys, BB

[vähän metafyysisiä ajatuksia]

                                                                          Jaakko Salovaara 2015.
Lux Helsinki:
Antti Sunialan Fire Circus Walkea Senaatintorilla.

Ensin ei ollut mitään.

     Sitten se ei-mitään, tiheä ja tiivis ja kuuma piste räjähti ja valo syntyi.

     Big Bang!

     Valo syntyy prosessista; pimeys on perustila, siis alkutila, päätepiste.

     Vaikka sanotaan, että valo on sähkömagneettista aaltoliikettä, sen kummallisuutta ei ymmärrä. Jos rakentaa ikkunattoman huoneen, siellä vallitsee pimeys. Näin ollen pimeys on oletus.

     Maailmassa on paljon valoa, mutta vielä enemmän pimeyttä. Voiko sitä kutsua pimeäksi valoksi?

     Katsotaanpa Pariisiin. Kolmesataa turistia näppää yhtä aikaa digikameralla kuvan Eiffeltornista. He käyttävät valoa hyväkseen, mutta väheneekö valon määrä kun sitä käytetään, imetään ahneesti digikameran kennolle? Pimeneekö Eiffeltornin katveessa kun kolmesataa turistia painaa kameran laukaisijaa?

     Koska Champ de Mars ei pimene, valon mystinen luonne paljastuu. Harmi että meidät opetettiin uskomaan, ettei ilmaisia lounaita ole.

     Ei olekaan.

     Ihmisen elämä ja kehitys synnyttää järjestyksen saarekkeita maailmankaikkeuden epäjärjestyksen mereen. Kun elämä järjestäytyy elämäksi, se luo lisää epäjärjestystä ympärilleen. Pyrrhoksen voitto? Kuinka monta sellaista ihminen sietää?

     Ilman järjestystä pimeys vallitsee.

     Valo on prosessi, pimeys lepotila.

Hyvä ja paha - valon ja pimeydyn analogia!

     Mutta jos nyt ollaan johdonmukaisia, ensin oli paha ja vasta sitten tuli hyvä. Hyvä on valon kaltainen prosessi, kerran liikkeelle saatettuna se napsii pieniä voittoja pahasta, joka on alkutila, oletus. Hyvä on pahan sisässä kuin nukke laatikossa.

     Miten tämä ajatus sopii paratiisiin ja syntiinlankeemukseen? Eikö ihminen karkotettu paratiisista tehtyään pahaa? Jos niin tapahtui, niin hyvä oli ennen pahaa, mutta se on ristiriidassa valon hetkellisyyden ja pimeyden vallan suhteen.

                        JSS 2015.

     On kuitenkin mahdollista, että paratiisi oli Luojan itsekritiikkiä. Paratiisia ei tarkoitettu elettäväksi vaan paettavaksi, niin kuin valo pakenee Big Bangia. Tietenkin paratiisissa olisi voitu elää hieman kauemmin, mutta kuka haluaa elää ilman tiedon ja elämän taitoa?

     Kafka kirjoitti, että on turha valittaa syntiinlankeemuksesta: ”Ei meitä karkoitettu paratiisista sen vuoksi, vaan elämän puun takia, ettemme söisi siitä.”

     Sitä paitsi, niin kuin Kafka sanoo, meidät luotiin elämään paratiisissa ja paratiisi määrättiin palvelemaan meitä. Sitten meitä koskevaa määräystä muutettiin, viilattiin aikaan sopivaksi, mutta myös paratiisin määräystä muutettiin, vaikka kukaan ei kertonut sitä meille.

     Epätietoisuus on raskaampi kantaa kuin synnit.

     Mutta sitä lohduttaa ajatus, että elämä on jo sellaisenaan hyvä teko, pois-ottoa pahalta.

     Tämä kuulostaa itsekkäältä.

Alussa fyysinen maailma, sen jälkeen henkinen maailma ja sitten vielä informaatio: sanat.

     Usein sanotaan että tämä tai tuo kirjoittaja loi sanataidetta.

     Mutta kun ollaan tarkkoja, niin eivätkö sanat ole olemassa, vaikka niitä ei käyttäisikään? Sanan käyttäminen ei kuluta sanoja, niin kuin eivät digikameran kuvat vähentäneet valoa Champ de Mars -puistikossa. Saman sanan – vaikkapa kissa – voi käyttää ei vain kymmenen kertaa vaan miljoona kertaa ja aina se on yhtä tukevasti ja yhtä kokonaisena sanojen avaruudessa. Yhtä tuoreena ja virkeänä, eikö vaan?

     Täsmällisyyden tähden: sanan käyttäjä kuluttaa energiaa ja lisää epäjärjestystä järjestellessään sanoja ja asettaessaan ne "johonkin".

     Tulee kuitenkin mieleen, että ovatko sanat, kaikki miljoonat ja miljoonat jonkinlainen alkutila, oletus ja kun kirjoittaa jotakin, vaikka tämmöistä, niin onko se itse asiassa sanojen pois-karsimista, käyttämättä jättämistä eikä niinkään niiden luomista, synnyttämistä?

     Elämme laatikossa, joka on pullollaan sanoja.

     Pakina syntyy jättämällä sanoja käyttämättä.

     Jos haluaa sanoilla kuvata kaiken, ihan kaiken kaiken eli koko totuuden (kaiken valon ja valon ympärillä olevan pimeän valon), ei saa jättää yhtään sanaa käyttämättä, jolloin niitä tulee aika paljon. Enemmän kuin ymmärrän.

     Kun esimerkiksi Hemingwayn kirjoitustyyliä verrataan jäävuoritekniikkaan, niin se tarkoittaa, että Hemingway osasi jättää turhan pois, jättää sanoja käyttämättä vaikka niitä oli tyrkyllä ei vain kymmen vaan miljoonia.

     Tietääkseni Hemingway ei rakennellut jäävuoria.

     On ironista, että mitä vähemmän käyttää sanoja, sitä enemmän ilmaisee.

     Se sotii valon ajatusta vastaan; sitä että mitä enemmän valoa, sitä vähemmän pimeyttä; mitä enemmän hyvää, sitä vähemmän pahaa.

     Tämän paradoksin ilmaisemiseksi en osaa jättää käyttämättä epäsopivia sanoja. Sanat eivät kuitenkaan ole vääriä eikä oikeita, hyviä eikä pahoja.

                                                                                         JSS 2015.

Ihan uudesti vanhaa

[Kirjallisuus on menneisyytensä vanki]

[Je suis Charlie!]

                                                   Kyösti Salovaara 2010, München.

The New York Timesin kirjallisuuspalstalla Bookends (30.12.2014) kaksi kirjallisuusmiestä pohti kirjallisuuden modernismia. Voivatko, osaavatko kirjailijat yhä luoda jotakin uutta, Pankaj Mishra ja Benjamin Moser kysyivät haastavasti.

     Oikeastaan eivät, oli kai yhteinen vastaus. Eikä mitään uutta kuviteltavissa olevaa ole edes olemassa.

     Mishra sanoi, että kirjallisuuden modernismi keskittyy muutamaan tekstiin, joita luetaan paljon vähemmän kuin mitä niitä tutkitaan. Uusi, jos sellaista haluaa etsiä, löytyy tekniikan ihmemaailmasta. Siellä kuluttaja yllättyy ja yllätetään, ei kirjoja kirjoittamalla eikä niitä lukemalla.

     Toinen kirjoittajista, Moser lainasi Ezra Poundia, joka aikanaan sanoi, että kun maailma näyttäytyy sirpaleisena, lukijat turvautuvat vanhaan eivätkä uuteen; hajoavaa jäljentävä moderni karkottaa järkiperäistä selitystä kaipaavan lukijan.

     Nykyisyys on aina mennyttä, myös kirjallisuudessa.

     Eikä vain kirjallisuudessa.

     Kun katsoo esimerkiksi italialaisen Mauro Stacciolin modernia ympyrä-veistosta Münchenissä, huomaa kuinka se ottaa muotonsa tutuista kuvioista, mutta irottaessaan kuvion entisestä (vaikkapa takana näkyvän rakennuksen seinästä) Staccioli uskottelee luoneensa jotain absoluuttisesti uutta, vaikka se on mahdotonta.

     Kuvan voi rikkoa äärettömän monella tavalla erilaisiin paloihin, mutta kun palapelin kokoaa, päädytään alkuperäiseen kuvaan.

Kun romaanien kohdalla puhutaan ”uudesta” ja ”modernista”, yleensä tarkoitetaan romaanin muotoa, ei niinkään sisältöä (aihepiiriä), joka kaiketi aina uudistuu ja myötäilee maailman menoa.

     Sellaista romaania, joka ei kerro mitään maailmasta, joka on niin moderni ettei se viittaa mihinkään olevaan eikä koettuun, ei ole vielä kirjoitettu, tai jos on, ei sitä ole kukaan lukenut.

     Enkä kehota ketään yrittämään.

     Tietysti on mahdoton ennustaa miten kirjallisuudelle käy. Yhtä vaikeaa on ennustaa miten ihmiselle ja yhteiskunnalle käy. Kyynikko naurahtaa, että ihmiselle ja kirjallisuudelle käy niin kuin käydä sopii ja että sitä saa mitä tilaa.

     Senkin uskaltaa sanoa ettei kirjallisuudesta ole ihmisen eikä ihmiskunnan pelastajaksi, mutta ei se sitä eikä tätä upotakaan.

     Edellä sanottu ei tarkoita etteikö yksittäinen lukija, joita syntyy koko ajan lisää, kokisi kirjallisuuden parissa uusia kokemuksia; etteikö kirjallisuus hänelle olisi uutta ja ihmeellistä.

     Menneisyyden varjo ei ole ongelma ihmiselle eikä kirjallisuudelle. Ongelma siitä tulee jos se kielletään, unohdetaan, hämärretään vääristelemällä.

     Se että ihmisen elämän ja kulttuurin historia tihkuu jokaisen taideteoksen läpi, ei ole puute vaan työntövoima joka lennättää teosta eteenpäin.

Kuvan läpiulottuva harmaus ei johdu ensi sijaisesti kirjallisuudesta vaan yhteiskunnasta ja ihmisen suhteesta siihen. (Yltiö)liberaalissa yhteiskunnassa on niin vähän tabuja, niin vähän ”luokkaan” tai paikkaan sidottuja haaveita ja rajoituksia, että kirjallisuudelle jää olemattoman vähän tilaa hätkähdyttää ihmismassoja, tässä tai kohta.

     Ei ole rikkomatonta, vielä ehjää muotoa jonka särkeminen pistäisi ihmiset parkumaan tai rientämään barrikaadeille. Ei ole julistusta jonka perässä massat ryhtyisivät marssimaan. Vai onko? Onko mahdollista että kirjallisuuteen ilmestyisi teos potkimaan ihmisiä persuksille tai munille?

     Todennäköisemmältä tuntuu, että kapinoiva kirjallisuus yhtyy uusmoralistiseen ajatteluun, jossa liberaalisti suvaitaan äärimmäisyyksiä ja asetetaan keskiväki, keskiluokka paineeseen hyväksyä reunat ja kieltää oma pikkuporvarillinen oleminen. Niin kuin olen todennut aikaisemmin, tässä henkisessä ilmastossa älymystön ja median mielenrauhaa eivät uhkaa homot eivätkä transut eivätkä trimmatut kapitalistit vaan läskit juopot, jotka eivät pysty hallitsemaan elämäänsä.

     Enkä kuvittele, että näille onnettomille koskaan syntyy omaa avantgardistista kirjallisuutta.

Jos kuitenkin toivotaan, että uutta, siis Ihan Uutta Kirjallisuutta syntyy, sen pitäisi odotusten epätodennäköisyydestä pursuavana täyttää ne ehdot joista Nassim Nicholas Taleb puhui kirjassaan Musta joutsen – Erittäin epätodennäköisen vaikutus (Terra Cognita 2007. Suom. Kimmo Pietiläinen.)

     Yhteiskunnassa, varsinkin talouselämässä (ja maapallon säätilassa) epätodennäköiset tapahtumat ovat mahdollisia, vaikka niitä pidetään etukäteen mahdottomina. Mustan joutsenen ilmaantumisen kaltaiseen ihminen ei osaa varautua, koska hän ei osaa nähdä sääntöjä faktojen tuolla puolen. Ihminen tuijottaa silmänsä sokeiksi katsoessaan yksityiskohtia eikä näe isompaa kuvaa. Ja kuitenkin, niin kuin Taleb sanoo, ihmisten suku kaipaa sääntöjä ja on näkevinään niitä yksinkertaistaessaan todellisuutta. Maailma on helpointa yksinkertaistaa tarinoihin ja unohtaa sattuman julma sekasorto.

     Mustan joutsenen yllätyksellä on Talebin mielestä kolme ominaisuutta:

     ”Ensinnäkin se on vieras havainto, sillä se on tavanomaisten odotusten ulkopuolella, koska mikään menneisyydessä ei viittaa sen mahdollisuuteen vakuuttavasti. Toiseksi sillä on äärimmäinen vaikutus. Kolmanneksi huolimatta sen vieraan havainnon asemasta ihmisluonto pakottaa meidät kyhäämään selityksiä sen ilmaantumiselle jälkikäteen, tekemään siitä selitettävän ja ennustettavan.”

     Onko siis mahdollista, että joku kirjoittaa uudenlaisen romaanin, joka on kuin Musta joutsen? Että syntyy romaani, jolla on äärimmäinen vaikutus? Että sen vaikutus perustuu uuteen muotoon, sellaiseen jota kukaan ei osaa nyt kuvitella?

     Enpä usko.

PS. klo noin 23.25 tammikuun 7. 2015.

Jossakin on raja.

Jossakin meidän oikeutta olla mieltä mitä tahansa loukataan väkivallalla.

Jossakin meistä tulee uhreja kun ajattelemme. Kun sanomme mitä ajattelemme.

Meistä tulee uhreja, koska uskomme sanoihin ja kauniisiin/rumiin/tosiin/haastaviin/ lauseisiin joilla ilmaisemme mitä haluamme sanoa.

Jossakin on raja. Jossakin... 

ja vaikka minä haluaisin pelkästään sanoa, että tuuli suhisee puissa, minä haluan ettei kukaan puutu siihen. Ei ala puhua tyynestä eikä myrskystä. Mutta jos hän haluaa, Okay with me!

Jos minä haluan puolustaa demokraattista, liberaalia oikeutta julistaa mielipidettäni kaikilla forumeilla, niin miksi pitäisi hyväksyä se, että sanani ammutaan lennosta? Olivatpa ne rumia tai kauniita?

Totalitaarinen ajattelu valtaa alaa - seis!

Seis!

Jokainen meistä - minä myös - sinä myös - me - he- te ...

... saamme sanoa mitä ajattelemme eikä siihen ole uskonnolla, puolueella, valtiolla, ryhmällä, suvulla, klubilla, naapurilla, somella....

ei kenelläkään... ole

NOKAN KOPUTTAMISTA!

Se joka ei allekirjoita sanan vapauden maksiimia, joutukoon minne kelvottomat joutuvat!

Nyt ei pidä ymmärtää terroristeja!

Nyt ei pidä...

NYT

Je juis Charlie!

Je juis Charlie!

Je  juis Charlie!

Sanoin kuvaamaton 2015

[Mietelmiä mahdollisesta mahdottomasta]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2014.

1.

Huomenna, jos Luoja suo, on vuoden toinen päivä. Enempää ei voi sanoa.

2.

Ikkuna jäätyi kun hän tahtoi katsoa ulos.

3.

Illalla hän avaa kirjan nukahtaakseen. Miten järjetöntä! Eikö kirja pitäisi avata herätäkseen?

4.

Jos ajat kuin suora jatkuisi, mutka yllättää.

5.

Jouluaaton vastaisena yönä pakkanen nujersi kuistin pelargoniat. Oliko se viesti?

6.

Joulupäivänä räkättirastaat valtasivat pihlajapuut. Lumi punastui tuhlatuista marjoista. Ei pahalla mutta jättäisitte vähän tilhillekin.

7.

Ne tulivat heti maanantaina; töyhtöpäinä lennähtivät puihin ja söivät rätkyjen pudottamia marjoja kuin eivät olisi muualla olleet.

 8.

Mitä tapahtui ranskalaiselle elokuvalle?

9.

Hän lukee sanoja kuin ymmärtäisi ne.

10.

                          Jaakko Salovaara 2014.

Jos kirjoitan sanan ”suuri”, kysyt kuinka suuri. Taloako isompi? Jos sanon, että ”kaunis”, kysyt minuako kauniimpi. Mutta kun ajat risteykseen, ymmärrät heti liikennemerkin kehoituksen.

11.

Sanat ovat vaarallisia. Miksi Putin muuten kieltäisi niiden käytön?

12.

Myös kuvaa pitää pelätä. Ei kai Suomessa turhaan maalata punaisia oluttölkkejä mustaksi?

13.

Hän tietää, että entropia voittaa, mutta silti hän sytyttää kynttilän kuistin katosta riippuvaan lyhtyyn.

14.

Ensimmäiset jäänmurtajat lähtivät satamasta, kerrotaan. Oli jo aika.

15.

Ihminen rakastaa kitschiä, koska hän ei lakkaa rakastamasta itseään.

16.

Muistelen Faulknerin sanoneen, että menneisyys ei kuole koskaan, joten sitä ei oikeastaan edes ole. Jos Faulkner sanoi noin, hän oli viisas mies.

17.

Kenneth Millarin syntymästä tulee joulukuussa 100 vuotta. Hän kirjoitti Ross Macdonaldina menneisyyden läsnäoloa tihkuvia dekkareita. Jos Millar yritti salanimellä paeta omaa menneisyyttään, hän epäonnistui.

18.

Kuka muistaa mitä Macdonald kirjoitti?

19.

Ystävät ryhtyivät keskustelemaan Nietzschestä. Kuinka vähän paljosta minä tiedänkään.

20.

”A human being is a part of whole called by us universe, a part limited in time and space”, alkoi Palma de Mallorcalta saamani joulutervehdys. Se oli lainaus Albert Einsteinilta. Tervehdyksen lähetti Espanjan mantereella käyttämäni autovuokraamo. - Hmh!

21.

Aina kun mediassa pitää pestä musta valkoiseksi, yliopistolta löytyy joku Holappa saippuoijaksi.

22.

Hän ihmettelee, mistä tuulee kun kampuksilla tiedemiehet sorvaavat populistisia lausuntoja.

23.

Tietysti hän ymmärtää ettei yhteiskuntatiede ole arvovapaata, mutta että tieteen arvoksi tulee impivaaralainen populismi - pitääkö sekin ymmärtää?

24.

Kun hän saapuu liikenneympyrään, navigaattori kehottaa valitsemaan kolmannen erkanemiskaistan. En hemmetti valitse, hän kapinoi.

25.

Sveamamma on siveä kuin entinen tyttö.

26.

Se tarttuu.

27.

Ruotsissa feministit raivostuivat katujen pituudelle kun kävi ilmi, että miehillä on pitempi. On päätetty, että kadut tasataan metrimitalla. Yli jäänyt saa neutraalin nimen niin kuin taivas ja maa.

28.

Ruotsissa sovittiin ettei äänestäminen kuulu demokratiaan. Kuningaskunta siirtyy yksimielisesti ”totalitaariseen parlamentarismiin”, paino ensimmäisellä askeleella.

29.

Suomalaiset demarit kuuluttavat perään samaan pyrkimistä. Miksi?

30.

Lauri Lyly uhkasi Suomessa, että myös riita saadaan aikaiseksi. Onko demokratia riita?

31.
Suomessa saa vielä keskustella siitä saako Suomessa keskustella.

32.

Kun näet kissan, sanot: ”Kissa.” Kun näet poliitikon, et sano mitään. Niin kieli köyhtyy.

33.

Yleisradio on siirtynyt journalismista moralismiin. Kuka sen päätti?

34.

Eikö journalismin tehtävänä enää olekaan maailman paljastaminen?

35.

Moraalilla on niin monta vartijaa ettei tungokseen mahdu.

36.
Läskit ja juopot eivät ole median suojeluksessa.

37.
Vastuullista hankintapolitiikkaa harjoittava Yle kertoo luopuvansa Mestarien liigan jalkapallo-otteluista. Yleisradion kanaville jää taskubiljardi ja sauvakävely. Muuten - kenelle Yle on vastuussa?

38.

Ei tarvitse olla Newton tietääkseen, että omena putoaa maahan; usko riittää.

39.

Hän yrittää piirtää sanoilla ison kuvan tajuamatta, että sanat ovat pieniä.

40.
Sitä paitsi sana panee vastaan jos sitä tönäisee.

41.

Kun avaruus romahtaa pisteeksi, kaikki järjestysnumerot kadottavat merkityksen. Sen jälkeen on sama mistä ajatuksesta aloitetaan, mihin lopetetaan.

.
Se on absoluuttinen konsensus.

                                                                                  Kyösti Salovaara
     22.12.2014