Putin ja Trump ja Eurooppa

[melodraamaa historian käytävällä]

Kyösti Salovaara, 2024.

Hegel huomauttaa jossakin, että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. Hän on unohtanut lisätä: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.

- Karl Marx, 1852.

Vaikka toistettavia kokeita historiassa ei voida tehdä, elämä itse tavallaan tekee niitä. Edetessään ihmiskunnan kehitys johtaa tilanteisiin, jotka muistuttavat aikaisemmin koettuja vaiheita.

- Heikki Ylikangas, 2015. 

Keskustelu kiihtyy. Pinnan alla kuohuu. Käytävän päässä näkyy valoa vai onko se kangastus?

    Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan täyttää ensi maanantaina kolme vuotta. Synttärikakkua ei kannata leipoa. Sota jatkuu kuumana. Ihmisiä kuolee Ukrainassa sekä taistelukentällä että pommien pudotessa siviiliväestön päähän.

   Vladimir Putinin aloittama sota tyrmistytti Euroopan. Minäkin olin siihen asti elänyt 75 eurooppalaisen rauhan vuotta.

   Ukrainalaisille sota ei ole farssi vaan murhenäytelmä. He eivät kirjoittaneet tragedian käsikirjoitusta sanoopa Donald Trump mitä tahansa. Vladimir Putin kenties laati käsikirjoituksen, mutta ymmärsikö hän mitä kirjoitti?

    Huominen saattaa paljastua utopiaksi tai dystopiaksi. Hirveintä on ettemme erota kummasta on kysymys.

Sotakentällä todellisuus ei ole farssia eikä melodraamaa. Sanoihin ei pidä kompastua eikä niitä väärin viljellä. Kuoleman kentillä vallitsee murhenäytelmän ikuinen kärsimys.

    Mutta julkinen keskustelu Euroopassa, Venäjällä ja Amerikassa käy kyllä hyvästä melodraamasta. Kaikkea liioitellaan kun tiedetään niin vähän. Tunteita piisaa. Ilma on sakeana olettamuksia, spekulaatioita, kauhukuvia.

    ”Tilanne on epätoivoinen, mutta ei vakava”, vinoili elokuvamies Billy Wilder. Musta huumori kuuluu melodraaman käsikirjoitukseen. Kun panee kaiken leikiksi, se ei naurata ketään kuoliaaksi.

   Macron, Scholz, Rutte, Starmer, Meloni, Tusk, Sánchez ja lukemattomatot asiantuntijat, journalistit ja paikalliset poliitikot lausuvat mielipiteensä. Pitäisi tehdä jotakin. Tehdään jotakin, kunhan ehditään. Pidetään palaveri Münchenissä, toinen Pariisissa, kolmas jossakin kaukana mihin katse ei ylety.

    Tällaistako kansainvälinen melodraama on?

    Wikipedia määrittelee melodraaman osuvasti: ”Melodraamaan kuuluu tavallisesti paatos, moraalinen vastakkainasettelu, deus ex machina -ratkaisut, fyysinen toiminta ja jännitys. Keskeiset henkilöt ovat tavallisesti stereotyyppisesti joko äärimmäisen hyveellisiä sankareita tai poikkeuksellisen epäinhimillisiä konnia. Melodraaman rakenteessa on usein toistoa ja takaumia. Loppu on usein onnellinen. Kertomusta tehostavat usein vaikuttava musiikki, kirkkaat värit ja kliseiset symbolit.” 

    Syntyykö rauha puheista vai teoista? Loppuuko sota aloittamalla uusia?

Jos historia on sarja ainutkertaisia tapahtumia henkilöineen, historiasta ei voi oppia mitään, koska mikään ei toistu sellaisenaan.

    Mutta tulevaisuudesta oppii vielä vähemmän, koska sitä ei vielä ole.

    Tämänpäiväisessä on aina jotakin samaa kuin eilisessä.

    ”Olennaista on, että eletyssä nykyhetkessä tulevaan suhtaudutaan enemmän tai vähemmän sen tiedon pohjalta, joka on ammennettu menneisyydestä, sen tuottamasta kokemuksesta tai välityslenkkien kautta peräti kadonneen ajan tutkimisesta”, kirjoitti Heikki Ylikangas teoksessaan Mitä historia on ja millaista sen tutkiminen.

    Soittiko viime viikkoinen Münchenin turvallisuuskokous epämiellyttäviä kelloja historiasta, syksyltä 1938? Mitä Euroopan johtajat vuonna 2025 aikovat tehdä sodan aloittaneelle Putinille? Kuinka pitkälle Trump menee ymmärtääkseen Venäjän aikeita? 

   Onko Eurooppaa olemassa merkittävänä toimijana? Silloin kun kaikki on pelissä? Eripura halvaannuttaa. Arkailu tekee epävarmaksi. Kun dystopiaa ei erota utopiasta.

Historia ei toista itseään, paitsi melodraaman liioittelussa.

    Poimin muutamia huomioita Antony Beevorin kirjasta Toinen maailmansota (2012). En rinnasta aikoja enkä henkilöitä enkä väitä että historia sittenkin toistaa itseään. Tulkinta on katsojan silmässä.

    Münchenissä syksyllä 1938 Englanti ja Ranska antoivat periksi Adolf Hitlerille, hyvässä tarkoituksessa. ”Valtionrajat ovat ihmisen tekemiä ja ihmiset niitä myös muuttavat”, Hitler kirjoitti teoksessaan Taisteluni (1925-26). Niinpä tuo sallittiin syksyllä 1938.

    Beevorin mukaan Neville Chamberlainin hallitus oli brittien enemmistön tavoin valmis rinnakkaiseloon uudelleen varustautuneen ja elpyneen Saksan kanssa. Natseja pidettiin suojamuurina kommunisteja vastaan.

    Münchenissä Chamberlain luuli tekevänsä rehdin sopimuksen Hitlerin kanssa. ”Chamberlain oli Birminghamin entinen ylipormestari”, Beevor kuvailee, ”vanhanaikaisen suoraselkäinen mies, joka erehtyi pahasti uskoessaan, että muilla valtiomiehillä oli samanlaiset arvot ja kauhu sotaa kohtaan kuin hänellä… Chamberlain oli korkeine kauluksineen, edvardiaanisine viiksineen ja kokoon käärittyine sateenvarjoineen täysin pulassa kohdatessaan natsien räikeän armottomuuden.”

   Sekä ranskalaiset että englantilaiset halusivat välttää suursodan. Siksi Hitlerille annettiin periksi. ”Brittejä ja ranskalaisia kauhistutti ennen kaikkea ajatus uudesta sodasta Euroopassa. Se, että natsi-Saksan sallittiin liittää Itävalta itseensä maaliskuussa 1938, vaikutti pieneltä hinnalta maailmanrauhasta, etenkin kun itävaltalaisten enemmistö oli 1918 äänestänyt Anschlussin, Itävallan Saksaan liittämisen, puolesta ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivotti natsit tervetulleiksi.”

    Chamberlain ja hänen ranskalainen kollegansa Édouard Daladier eivät Münchenissä ymmärtäneet, että Hitler halusi sotaa hintaan mihin hyvänsä. Hitleriä ärsytti Chamberlainin ja Daladierin myöntyväisyys, jolla sota Euroopassa yritettiin välttää.  

    Jos Marx oli oikeassa ”korjatessaan” Hegelin historiankäsitystä, ja jos tapahtumat ja henkilöt toistuvat farssina – tai melodraamana niin kuin Hollywoodissa asia kuvattaisiin – niin kuka on tämän hetken Chamberlain ja kuka Daladier? Voiko Trump vetää monta roolia? 

    EU jää henkilönä arvoitukseksi. Klovni vai narri? Byrokraatti tilikirjoihinsa hautautuneena? Juristi jykevien lakikirjojensa vankina?

    Hitlerin sijaisnäyttelijästä ei liene epäilystä.  

Käytävän päässä, kulman takana: valoa vai synkkä umpikuja?

    Ensi maanantaina tulee kolme vuotta Venäjän aloittamasta sodasta Ukrainassa.

    Siihen asti Euroopassa vallitsi "ikuinen" rauha, jota kesti vajaat 77 vuotta. 

    Nurkan takana odottaa uusi järjestys. Mistä tiedämme onko se dystopia vai utopia? Ei niitä pysty nykyään erottamaan toisistaan!

Kyösti Salovaara, 2025.

   

Päältä katsoen

 [kuin historiaa hapuillen]

Kyösti Salovaara, 2022.

”No eiköhän mittaaminen ja laskeminen ja punnitseminen ole ilmestyneet mieleisimpänä avustuksena näitä vaikutuksia vastaan, niin ettei meissä ole määräävänä se, mikä näyttää suuremmalta tai pienemmältä tai lukuisammalta tai raskaammalta, vaan se [sielumme kyky], mikä on laskenut ja mitannut tai vaikkapa punninnut?”

- Platon: Valtio. O.E. Tudeerin suomennos. Otava, 2.p, 1972.

Kun katsot kuvaa se katsoo takaisin.

    Näet kuvassa kaikenlaista. Kuvalle olet vain yksi subjekti.

    Mutta kuva ei synny tyhjästä. Itse asiassa kuvaa ei olekaan vaan se ”asia” jonka kuva on näyttävinään.

    Tässä mielessä kuva on todellisuuden subjekti, jonka subjekti olet sinä, kuvan ottaja. Päältä katsoen todellisuus esiintyy kahdessä mielessä, oikeasti ja jäljennettynä.

    Mutta kun katsot todellisuutta tai otat kuvan, ”esine” tai ”asia” ei kerro koko todellisuutta.

    Hämmentävää.

Tässä pakinassa on valokuvia Berliinistä. Ne voisivat olla mistä tahansa mutta eivät ole.

    Näissä kuvissa pinta on selkeä. Sen voi kuvailla muutamalla sanalla.

    Yhteistä kuitenkin on, että niissä kaikissa on historian viivat, joita ei näe ellei tiedä. Erässä mielessä historia on kuvan fiktiota, vaikka onkin kovaa todellisuutta. Historiaa ei voi kanniskella muovipussissa, mutta ei sitä noin vaan valokuvaankaan nappaa.

    Käyn kuvat läpi suurentelematta. En paisuttele merkityksiä.

    Elokuun alussa Berliinissä paistoi aurinko. Kaupunkilaiset taisivat olla lomilla, turisteja Brandenburger Torilla, Alexanderplatzilla ja museosaarilla. Julkisissa kulkuneuvoissa matkusti ”ilmaiseksi” (9 euron lippu voimassa kuukauden kaikensorttisissa junissa ja busseissa) kenenkään perään kyselemättä.

Johdantokuvassa on komea huvila järven rannalla.

    Viime sunnuntaina hellettä piisasi. Kesäinen idylli. Huvilan terassilta näkyi järven yli hiekkarannalle, missä aurinkovarjot täplittivät maisemaa. Järvellä kulki kaikenlaisia aluksia, suuria ja pieniä, koneilla ja purjeilla, airoilla ja meloilla. Berliiniläiset viettivät sunnuntaita. Iloisia kiljahduksia.

    Rannan tuntumassa muutama nokikana uiskenteli sinilevän viiruttamassa vedessä. Kaunista sekin jos ei tiedä mitä sinilevä tarkoittaa.

    Pari sataa metriä huvilasta toisaalle rantabaarissa berliiniläiset viettivät sunnuntaita. Söivät lounaaksi currywurstia ja perunoita. Ja opettelivat purjehtimaan.

    Kymmenen vuotta sitten Berliini näytti samanlaiselta kuin tänään, currywurstin ja dönerkebabin tuoksujen valtaamalta kaupungiltä, missä rakennetaan ja puretaan kaikkialla. Toimeliaisuus!

    Pinnalta näkee pinnan.

Kahdeksankymmentä vuotta sitten, 20.1.1942, SS-kenraali Reinhardt Heydrich toimi puheenjohtajana tuossa Wannseen rannan huvilassa pidetyssä kokouksessa. Paikalla oli natsihallinnon keskeisiä virkamiehiä.

    Kokous kesti vain 90 minuuttia. Sen päätteeksi tarjoiltiin konjakkia. Rentouduttiin.

    Aiheena oli juutalaiskysymyksen ”lopullinen ratkaisu”. Adolf Eichmann piti tarkkaa pöytäkirjaa keskustelusta. Sitä käytiin harkitun loogisesti. Juutalaisten tuhoaminen oli logistinen ongelma, ei inhimillinen eikä tunteita herättävä.

    Asia oli valmisteltu hyvin. Eri hallinnonalat tulivat koordinoiduksi.

    Wannseen kokouksen jälkeen "lopullinen ratkaisu" pantiin toimeksi.

    Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin huvila Wannseen järven rannalla on idyllinen. Kunhan ei mene sisälle katsomaan huonetta, jossa päätettiin panna toimeksi.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Tässä kuvaparissa on graffitien likaama muuri Spree-joen rannan ja Mühlenstrassen välisellä kaistaleella - ja muurin välittömässä läheisyydessä joen yli vievä kaunis silta. Muurin jakamassa berliinissä vain kävelijät pääsivät ylittämään sillan.

    Nähdään lähihistoriaan, Berliinin muurin jakamaan Berliiniin, liberaaliin länteen ja totalitaariseen ”itään”. Oberbaumbrücke oli rajanylityspaikka kylmän sodan Berliinissä. Näyttikö silta silloin yhtä kauniilta? Kuin korulta?

    Viime viikolla lainasin pakinassani John le Carrén romaania Värisuora (Smiley’s People), jossa englantilaiset odottavat sillan Länsi-Berliinin puoleissa päässä itäpuolelta saapuvaa neuvostoliittolaista vakoilupäällikköä. Eräiden vihjeiden mukaan le Carrén kuvaama silta saattaisi olla tämä Oberbaumbrücke.

    Mutta fiktio ei ole tosi vaikka kuvaakin todellisuutta. Ehkäpä venäläinen vakoilija saapui tuota silta pitkin länteen, kenties ei. Kuvitella saa, siitä ei jää kiinni.

    Kuvassani muuri on kuvattu ”Länsi-Berliinin” puolelta. Se ei näytä kovin kummoiselta rakennelmalta. Mutta muurin itäpuolella konekiväärisotilaat pitivät huolen, että muurille asti ei kukaan päässyt kuolemankaistaleen yli elävänä.

    Muurin töherrykset viestivät kylmän sodan henkistä rappiota.

    En rakasta graffiteja mutta tässä ne saattavat kertoa syvempää totuutta nykyajalle.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Hypitään historiaa pitkin ja poikin.

    Kuvassa on natsipomo Hermann Göringin 1930-luvulla rakennuttama ilmailuministeriön mahtava rakennus, tuohon aikaan Euroopan suurin konttorirakennus.

    Toisen maailmansodan jälkeen Göringin ”talo” jäi DDR:n puolelle, siihen sijoitettiin useita virastoja. 1950-luvun alkupuolella saksalainen taidemaalari Max Lingner rakensi 14 käsityötaiteilijan avustamana 18 metriä pitkän muraalin talon pohjoispäätyyn, pylväiden suojaan, parhaista Meissenin posliinilaatoista. Muraalissa kuvataan DDR:n unelmaa sosialistisesta yhteiskunnasta.

    Lingner ei saanut tehdä taideteosta mielensä mukaisesti. Utopian kuvan piti vastata sen realistista ideaa: kansalaiset ovat veljiä keskenään, insinööri ja maanviljelijä, poliittinen johtaja ja laulava nuoriso tasa-arvoisen yhteiskunnan ihannemallina. Lingner ei kuulemma piirtänyt traktoria riittävän realistisesti!

    Ihanteen kuvaamisessa ei muuten ole mitään vikaa.

    Todellisuuden vika on siinä, ettei DDR yhteiskuntana vastannut lainkaan Lingnerin taideteoksen henkimää idylliä.

    Nykyään tämä Detlev-Rohwedder-Haus on Saksan valtionvarainministeriön käytössä.

    Kun katsoo taloa ja sen muraalia, ei tiedä mistä historia alkaa eikä varsinkaan sitä mihin se johtaa.

Tämänkertainen päiväkävely currywurstin tuoksuisessa Berliinissä päättyy historialliselle Brandenburger Torille, portille missä historian varjot lankeavat piikinterävinä kaikkiin suuntiin.

    Tässäkin kohtaa liberaali länsi ja totalitaarinen itä jakoivat Berliinin kahdeksi. Ennen niin idyllinen Unter den Lindenin bulevardi jäi itäiselle puolelle.

    Idyllit säilyvät valokuvissa, ehkä myös menneisyyttä haikailevissa mielissä.

    Currywurstin tuoksuisella Unter den Lindenilla lähellä Brandenburgin porttia pieni mielenosoittajien joukko vaati viime sunnuntaina vapautta Venäjän alistamille entisille Neuvosto-valtioille. Ukrainan liput liehuivat, megafonit julistivat vapauden sanoja, kahleiden tuskaa.

    Kymmenen vuotta sitten - ennen Krimiä ja Ukrainaa - Berliini näytti melkein samalta.

    Mutta mikään ei pysy, vaikka pinta maalattaisiin yhä uudestaan samalla maalilla.

    Tänään emme tiedä millaiselta Berliini näyttää kymmenen vuoden päästä. Eikä tee mieli kysyä Putinilta.

    Ennustan kuitenkin että currywurst ja dönerkebab tuoksuvat Berliinissä vuonna 2032 yhtä voimakkaasti kuin tänään, koska berliiniläiset rakastavat pikaruokakioskejaan.

Kyösti Salovaara, 2022.

Sananvapauden pamputtaminen

 [sensuurin ja itsesensuurin välissä]

Putinin hyökättyä Ukrainaan
Espanjan jalkapalloliigan ottelujen tv-lähetyksissä
ryhdyttiin muistuttamaan sodasta, ensin ruudulla luki STOP WAR
 ja sen jälkeen STOP INVASION.
Kuvakaappaus C More Sport -lähetyksestä Vitoria-Gasteizin
kaupungista ottelusta Alavés vs. Sevilla 4.3.2022.

Kouluhallitus on pyytänyt Suomi-Neuvostoliitto-seuralta lausunnon Laulajaisen ja Tahvosen kirjoittamasta Lukion maantiedon oppikirjasta, josta Taisto Sinisalo (kom) teki viime syksynä eduskuntakyselyn.

    Silloin määrättiin kirjasta poistettavaksi luku, jonka otsikkona oli Maailman poliittinen karttakuva. Tekijät kirjoittivat luvun uudelleen ja kouluhallitus pyysi siitä normaaliin tapaan kaksi asiantuntijalausuntoa.

    Kouluhallitus ei ilmeisesti katso niitä riittäviksi, koska se on nyttemmin pyytänyt myös Suomi-Neuvostoliitto-seuraa esittämään mielipiteensä.

    ”Tällaista ei ole tiettävästi koskaan ennen Suomen oloissa tapahtunut”, kertoo yliopettaja Eino Tahvonen.

- Helsingin Sanomat lauantaina 4.3.1972.

OY TEBOIL AB on pyytänyt Oulussa ilmestyvää sitoutumatonta sanomalehti Kalevaa pidättäytymästä sanan ”sota” käytöstä Teboilia koskevassa uutisoinnissa.  

    Kalevan mukaan pyyntö liittyi lehden Teboil-uutisointiin liittyvään journalistiseen tarkistusprosessiin. Prosessissa haastateltava saa sitaattiensa ohella nähdä myös niiden kontekstin eli käytännössä valmiin jutun.

   Teboilin Kalevalle tekemän pyynnön mukaan Ukrainan sotaa pitäisi kutsua lehden jutuissa sodan sijasta korkeintaan konfliktiksi. 

  ”Me olemme tehneet sen linjauksen, että emme osallistu poliittisiin keskusteluihin emmekä siksi käytä sanaa sota”, Oy Teboil Ab:n viestintäjohtaja Toni Flyckt perustelee pyyntöään Kalevassa.

- Ilta-Sanomat tiistaina 8.3.2022.

Näinä aikoina, eikä muita ole saatavilla, ihmisen mieli käpertyy negatiiviseen spiraaliin. Tuntuu että normaalista ollaan yhä kauempana sekä yleisesti että yksityisesti.

    Totalitaarisessa valtiossa valta ja tieto kulkevat samaan suuntaan, ylhäältä alas.

    Yksinvaltias kuvittelee tietävänsä kaiken. Hänen ei tarvitse välittää, mitä kansalaiset ajattelevat, koska nämä tottelevat johtajan komentoja.

    Mutta tietääkö johtaja sittenkään kansalaisten ajatukset?

    Ilmeisesti ei tiedä, koska Venäjällä säädettiin laki, joka määrää tiedotusvälineet valehtelemaan sodan kulusta. Sanaa ”sota” ei saa käyttää. Venäjä ei sodi Ukrainaa vastaan. Sodasta ja hyökkäyksestä kertomisesta tuomitaan vankeuteen.

    Kiinassa puolestaan harjoitetaan eräänlaista markkinataloutta, mutta tuskin lainkaan minkäänlaista demokratiaa. Niinpä Kiinassa kiellettiin Englannin Valioliigan pelien tv-lähetykset, koska englantilaisissa jalkapallokatsomoissa näkyy Venäjän hyökkäystä vastustavia plakaatteja ja Ukrainan kansan vapautta puolustavia tifoja.

    Sekä Venäjällä että Kiinassa johtajat pelkäävät kansalaisten ajatuksia. Siksi he eivät pääse perille näiden ajatuksista. Tätä paradoksia itsevaltias ei tajua. Lopulta se koituu tyrannin kohtaloksi.

”Vielä yksi asia panee vähän epäilemään propagandan tavoitteita”, kirjoitti Bertolt Brecht Natsi-Saksan tilanteesta vuonna 1937. Brecht päätti runonsa Propagandan välttämättömyydestä näin: ”Mitä enemmän meidän maassa / on propagandaa / sitä vähemmän on kaikkea muuta.”

    Kirjoittaako joku venäläinen runoilija näinä päivinä samanlaisia säkeitä, yhtä hyytäviä huomioita? Kirjoittaako henkensä kaupalla?

    Venäläistä ja kiinalaista komentotaloutta on helppo kritisoida, koska propaganda on äkkijyrkkää. Kävipä Putin Ukrainassa sotaa tai toimittipa hän siellä pelkästään sotilaallista erikoisoperaatiota, sanalla ei ole väliä, koska tiedämme että syyttömiä ihmisiä tapetaan, taloja pommitetaan ja alueita valloitetaan. Todellista todellisuutta ei voi häivyttää sopivia sanoja valitsemalla, epäsopivia välttelemällä.

    Totalitaarisessa yhteiskunnassa sensuuri perustuu pelkoon. Kansa pelkää, johtaja pelkää, kaikki pelkäävät toisiaan.

    Mutta mihin itsesensuuri perustuu Suomen kaltaisissa demokratioissa?

    Häijympi kysymys kuuluu: Onko suomalaisessa kulttuurissa jotakin samaa kuin venäläisessä? Onko Suomessa totuttu pitämään suut supussa ettei kuningas tai tsaari pahoittaisi mieltään ja ryhtyisi rajoittamaan kansalaisten vapauksia? Ja onko kuninkaan ja tsaarin tilalla nykyään militantit kansalaisaktivistit, jotka vahtivat sanoja ja niiden ”sallittuja” merkityksiä?

Otteluvälähdys Sevillasta La Ligan pelistä
Betis vs. Atlético Madrid 6.3.2022.
Kuvakaappaus C More Sport -lähetyksestä.

Sananvapaus saattaa liittyä oleellisesti sekä demokratiaan että markkinatalouteen, mutta voiko tuosta sidoksesta olla varma?

    Onko demokraattisia yhteiskuntia, joissa vallitsee totalitaarinen taloudenpito? Onko jossakin markkinatalouksia, joissa sana ei ole vapaata eikä kansalaiset pääse valitsemaan päättäjiään vapaasti?

    Sananvapaus on ikään kuin puun ja kuoren välissä, jotakin vallanpitäjän ja kansan välissä.

    Yrjö Ahmavaara pyrki 1970-luvulla todistamaan matemaattisesti, että yhteiskunnassa vallitsevat hierarkiat riippuvat ja johtuvat käytössä olevien tuotantovoimien säätelykyvystä. Mitä enemmän taloudessa on joustavuutta, resilienssiä ja autonomisia yksiköitä, sitä vähemmän tarvitaan hierarkiaa ja sitä vapaampia, niin luulen Ahmavaaran järkeilleen, sekä kansalaiset että instituutiot ovat. Taloudellisen säätelykyvyn voi Ahmavaaran mukaan investoida vaikkapa tasa-arvon toteuttamiseen.

    Sananvapaus lienee keskeinen tekijä hierarkioiden purkamisessa, joustavuuden ja autonomian kehittämisessä. Tuotantovoimien joustavuus edellyttää tietoa ja tekniikkaa.

    Ahmavaaran johtopäätös tuntuu myös tänään uskottavalta ja rationaaliselta: ”Yhteiskunnan jäsenenä olevan aktorin toimintavapauden rajoittaminen, kohdistuipa tämä yksilöihin tai kokonaisiin väestöryhmiin, on aina kaksiteräinen miekka: se lamauttaa myös jäljelle jäävän yhteiskunnan osan toimintakykyä. Jos toimintavapauden rajoitukset kehittyvät joidenkin väestöryhmien vainojen asteelle, seurauksena on koko yhteiskuntaelämän epäinhimillistyminen, raaistuminen: pelko astuu inhimillisten tarpeiden tyydyttämisen tilalle elämää hallitsevaksi motiiviksi.” (Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin + Göös, 1976.)

Negatiivisten ajatusten syövereistä silmäilen ranskalaisen Alexis de Tocquevillen teosta Demokratia Amerikassa, joka ilmestyi alkuaan vuosina 1835 ja 1840.

    Tocquevillen havainnoissa on selittämätöntä viisautta ja kaukonäköisyyttä. Häntä lukiessa luulee oivaltavansa perusasioita, jotka pätevät yhä, vaikka 2000-luvun demokraattinen yhteiskunta on päällisin puolin aivan toisenlainen kuin 1830-luvun Yhdysvallat.

    Tulee myös tunne, että meidän ajassamme asiat ja ilmiöt kääritään vihjauksiin ja epämääräiseen sanomiseen eikä niistä puhuta suoraan, toisin kuin Tocqueville puhuu tai ainakin yrittää puhua.

    Kun Tocqueville kirjoittaa sanomalehdistä, hän tuntuu olevan tiedonvälityksen ja "joukkomedian” ytimessä, vaikka kyyninen 2020-luvun kansalainen saattaa pitää hänen huomioitaan naiivina ja romanttisena. Sitä paitsi, ei kai vuonna 1830 ollut mitään joukkotiedotusta?

    Silläkin uhalla, että olen naiivi ja romanttinen, lainaan Tocquevilleä.

    Tocquevillen mielestä sanomalehtiä tarvitaan, jotta erillään asuvat ja toisistaan riippumattomat ihmiset saadaan toimimaan yhdessä. Sanomalehti on tiedonlähde jota ei tarvitse etsiä, ”vaan se ilmestyy päivittäin ja kertoo lyhyesti päivän asioista”.

    Sanomalehden olemus liittyy tasa-arvoon. ”Sanomalehdet ovat siis sitä tarpeellisempia, mitä tasa-arvoisempia ihmiset ovat ja mitä enemmän on syytä pelätä individualismia”, Tocqueville sanoo. ”Olisi niiden merkityksen väheksymistä luulla, että ne vain takaavat vapauden. Nehän pitävät yhteiskuntaa yllä.” (Tocqueville: Demokratia Amerikassa. Suom. Sami Jansson. Gaudeamus, 2006.)

    Tocqueville myöntää, että sanomalehdet saavat demokraattisten maiden ihmiset usein ryhtymään harkitsemattomiin hankkeisiin, mutta ilman sanomalehtiä ei olisi yhteistoimintaa lainkaan. Lehtien avulla ihmisjoukot omaksuvat saman suunnitelman ja myös keinot toteuttaa yhdessä laaditut suunnitelmat.

    ”Mitä tasa-arvoisemmiksi olot käyvät ja mitä heikommiksi yksilöt muuttuvat, sitä helpommin he jättäytyvät virran vietäviksi”, Tocqueville kirjoittaa ja kuulostaa modernilta somekriitikolta. ”Silloin heidän on vaikea pitää yksin kiinni muiden hylkäämästä mielipiteestä.”

    Tarkoittaako demokratia todellakin jossakin mielessä yksilöllisyydestä luopumista? Sitäkö kompromissit merkitsevät? Konsensuksen idea?

    Tocquevillen johtopäätös:

    Sanomalehti vastaa yhdistystä: voisi sanoa, että se puhuu kullekin lukijalleen kaikkien muiden nimissä ja vie lukijansa mukanaan sitä helpommin, mitä heikompi kukin on yksinään. Sanomalehden valta siis kasvaa sitä mukaa kuin ihmiset tulevat tasa-arvoisemmiksi.

Otteluvälähdys Madridista 5.3.2022
La Liga ottelusta Real Madrid vs. Real Sociedad.
Kuvakaappaus C More Sport -lähetyksestä.

75 rauhan vuotta

 [omin silmin]

Onkohan tässä Kyöstin
ensimmäinen koulupäivä syyskuussa 1954?
Taustalla näkyy Museokadun ulkohuussi.
Pihapiiri on kauniisti suljettu talojen keskelle.

Historiassa voi ja on voinut toteutua vain yksi vaihtoehto. Toisen vaihtoehdon puntarointi tarkoittaa, että tarkastelemme asiaa jostakin muusta kuin tiukan historiallisesta näkökulmasta, useimmiten lopputuloksesta käsin, siis sellaisesta tilasta käsin, johon aikalaiset eivät voineet päästä muuten kuin kuvittelussaan.

- Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen, 2015.

Ikämiehet unohtavat, old men forget, sanoo Henrik Viides Agincourtin taistelun alla, vaikuttavassa puheessa jonka Shakespeare hänen suuhunsa kirjoitti. Muistelemaan varsin ryhtyessään ikämiehet muistavat oikullisesti ja valikoiden, myös jääräpäisesti.

- Martti Anhava: Niin katosi voitto maailmasta, 2021.

Viime torstaina Vladimir Putinin venäläiset joukot päättivät väkivaltaisesti eurooppalaisen rauhankauden.

    Rauha tuntui vakiintuneelta olotilalta, joka alkoi vuonna 1945 toisen maailmansodan päättyessä. Mutta mikään ei ole ikuista, vaikka toisin luullaan. Ei edes yhteisesti vaalittu rauha.

    Torstaina 24.2.2022 Putinin joukot hyökkäsivät Ukrainaan.

    Seuraavana päivänä täytin 75 vuotta. Näin ollen sain 75 rauhan vuotta. Tulevaisuus on sumea ajatus.

    Syyskuussa 2019 kävelin Normandiassa ns. Omaha-rannalla. Sieltä alkoi Natsi-Saksan sotavoimien ratkaiseva nujertaminen. On vain yksi historia, mutta sen tavoittaminen on vaikeaa. Ajan läpi ei näe.

    Olen kuitenkin ”omin silmin” nähnyt 75 rauhan vuotta.

En yritä kirjoittaa 75 rauhan vuoden historiaa. Se olisi mahdoton urakka, edes omasta näkökulmasta.

    Sen sijaan poimin välähdyksiä noilta vuosilta ja yritän löytää hetkiä tai teemoja, jotka kuvastavat elämän ilman muuttumisesta 75 rauhan vuoden aikana. Objektiivisuus on tässä yhteydessä pelkästään sitä, että näin asiat muistan.

    Kuvitan pakinaa valokuvilla 1950-luvun puolivälistä. Toinen tapa olisi poimia kuvia matkan varrelta, mutta se johtaisi pääasiasta syrjään. Valokeilassa en ole minä vaan suomalaisen kaupunkielämän muutos. Minä katson, mutta katsojalla itsessään ei ole väliä.

    Mustavalkoiset kuvat kehnolla kameralla on (oletettavasti) ottanut isäni Osmo Salovaara.

    Niistä pääsee alkuvuosien tunnelmaan. Kuvasarja päättyy valokuvaan Omaha-rannalta. Puhdistaako meri ihmisten synnit?

Museokatu 13, Kotka

Tarinan fyysinen ja symbolinen ydin on kahdeksan hirsitalon muodostama puutaloyhteisö Kotkan kaupungin keskustan reunalla, Sapokan rannalla, Tupakkavuoren ja Pookinmäen suojaamana meren tuulilta.

    Asunto-osuuskunnan perusti 1920-luvulla joukko työläisiä; isäni Osmon äiti Helmi Salovaara, Eteenpäin Oy:n kirjanpitäjä, oli yksi heistä. Jokaisessa talossa oli neljä asuntoa. Jokaisessa asunnossa on oli kaksi kerrosta ja kellari, ja asuntoon kuului aika iso piha. Nykykielellä tuollaista asumismuotoa sanotaan rivitaloksi. Osuuskunta on yhä pystyssä, koreine puutaloineen.

    1950-luvulla pihat olivat pääosin hyötykäytössä: perunaa, tomaatteja, porkkanapeltoja ja tietysti omenapuita. Isäni taisi olla osuuskunnan ensimmäinen jäsen, joka muutti pihapiirinsä pelkästään viihtymiskäyttöön.

    Isäni Osmo asui äitinsä ostamassa asunnossa noin 70 vuotta. Äitini Meri muutti Museokadulle sodan jälkeen ja asui siellä pitkälti 2010-luvulle asti. Minun osoitteeni oli virallisesti Museokatu 13 melko tasan 25 vuotta, mutta sekä fyysisesti että symbolisesti se oli elämäni tukikohta aina 2010-luvulle saakka.

    Lapsuus ja aikuisuus limittyivät yhteen näinä rauhan vuosina.

Faktori ja ”modisti”

Salovaaran perhe:
Meri, Kyösti, Jussi, Osmo.
Oikealla osuuskuntamme rakennuksia.
Vasemmalla hatunmuotoinen kioski!

Jotta tässä kerrottu kävisi taloudellisessa katsannossa ymmärrettäväksi ja jotta elämänmenon suhteita pystyisi ymmärtämään, täytyy tietää millaisessa kodissa vartuin.

    Kun koulussa kysyttiin vanhempieni ammattia vastasin, että isä on faktori ja äiti modisti. Luokkatovereille kumpikaan ammatti ei sanonut mitään.

    Isäni oli 1940-luvulla konelatojana sekä demareiden Eteenpäin-lehdessä että porvarien Etelä-Suomi -lehdessä. Viisikymmentäluvun alussa hän pääsi Kotka Nyheter kirjapainoon työnjohtajaksi ja sai faktorin muodollisen koulutuksen Helsingissä. Pian hän muutti takaisin Eteenpäin-yhtiöön kirjapainon toiseksi faktoriksi, työnjohtajaksi. 50-luvun lopulla hänestä tuli kirjapainon johtaja ja 60-luvulla yhtiön toimitusjohtaja.

    Äitini oli kotirouva, ei modisti. Sain aikamoiset moitteet, tokin naurun kera, kun kerroin että kutsuin häntä koulussa modistiksi. Totta siinä oli sen verran, että äitini kävi kurssin, jossa opetetiin hattujen tekemistä. Naapurin Kari, puusorvaaja (mallipuuseppä), teki äidille kaksi hattutukkia, siis päänmuotoista mallia joiden päälle tekeillä oleva kostea hattukangas viriteltiin. Ja, no, äitini teki hattuja sekä tutuille että vieraille, joten olihan hän yhdellä tapaa ”modisti”.

    Emme olleet köyhiä mutta emme varakkaitakaan. Sodan jälkeen taloudelliset olot olivat ankeita.

Luotsi, palomies, sekatyömies…

Kun olin pikkupoika, Museokadulla asui sekä ammattityöläisiä että eläkeläisiä, niitä jotka olivat 1920-luvulla perustaneet osuuskunnan. En muista että pihapiirissä olisi asunut yhtään työtöntä.

    Eläkeläiset olivat ”ilkeitä”; sellainen mielikuva on muistiin kaiverrettu. He eivät sietäneet leikkiviä lapsia. Jos jalkapallo livahti jonkin eläkeläisen porkkanamaalle, me pojat emme uskaltaneet sitä hakea pois. Piti odottaa iltaan jotta töistä palannut isä kävi hakemassa pallon ja kuuntelemassa haukut.

    Tässä on tietty paradoksi, sillä olihan eläkeläisillä omiakin (aikuisia) lapsia ja näiden lapset olivat yleensä pitkiä aikoja kesäisin Museokadulla. Kesällä (oliko aina kesä?) toveripiirimme kasvoi kun lapsenlapset saapuivat Museokadulle eri puolilta Suomea.

    Pihapiirissä asui 1950-luvulla mm. palomies, puusorvaaja, metallisorvaaja, luotsimies, kivenhakkaaja, sekatyömies, sähköasentaja, linja-auton rahastaja, putkimies ja joku ”Kutsetin” mies jne. Mutta sen lisäksi alivuokralaisina osuuskunnassa asui jatkuvasti Kotkan teatterin näyttelijöitä, joista komeimpana ylväsryhtinen Kapo Manto.

    Äidit olivat pääosin kotirouvia. He toimittivat omia asioitaan eivätkä juuri puuttuneet poikien tai tyttöjen leikkeihin. Eivätkä edes tietäneet missä me haahuilimme.

Hornyphon

Kyösti hangella, hanki Kyöstissä.
Naapuriasunnon edessä, kts.
ikkunapielien koristelu.

Luulen että nykyihmisten, alta viisikymppisten, on vuonna 2022 mahdoton ymmärtää, samaistumisesta puhumattakaan, kaupunkilaisen elämää 1950-luvun Kotkassa - tai ylipäänsä elämää sen ajan Suomessa.

    ”Miten ne saattoi elää ilman kännyköitä ja läppäreitä?” nykynuori kysyy. ”Mitä ne teki, kun ei ollut Youtubea eikä Spotifya eikä Twitteriä eikä Instagramia eikä TikTokia eikä Netflixiä eikä mobiilipelejä eikä…?”

    Eikö elämä ollut suunnattoman tylsää ja henkisesti köyhää?

    Mutta on vain yksi historia. Se mitä oli ja tapahtui. Ihminen sopeutuu aikaansa eikä johonkin muuhun, ei kuvitelmiin toisenlaisesta todellisuudesta (paitsi ehkä vuonna 2022).

    Aineellinen, ”teknologinen” elämän ilma oli todella ohutta Museokadulla 1950-luvulla. Sitä voi hyvinkin kutsua ”primitiiviseksi”.

    Salovaaran perheellä oli kahdenlaisia sähkövehkeitä. Oli Hornyphon-merkkinen putkiradio ja oli hehkulamput kaikissa huoneissa. Oli myös His Master’s Voice merkkinen grammari, mutta se toimi vieterillä eikä sähköllä. Sillä soitettiin savikiekkoja, äänilevyjä. Jossakin välissä perheessä oli myös sähköllä toimiva silitysrauta, joka poltti proput jatkuvasti ja jota isä yritti korjata.

    Luonnollisilla tarpeilla käytiin osuuskunnan ulkohuussissa, jonne oli matkaa melkein 50 metriä. Vesi tuli sisään ja meni ulos, mutta WC saatiin vasta vuonna 1957 kun olin jo kymmenvuotias. Keskuslämmitystä piti odottaa 60-luvun alkuvuosiin. Jääkaappi tuli 50-luvun lopulla, samoin kuin puhelin jonka numerona oli 12 677. Pölynimuria kai odotettiin 1960-luvulle asti. Vaatteet pestiin taloyhtiön yhteispesulassa. Liinavaatteet ”silitettiin” naapuriyhtiön mankelilla.

    Elettiin vilkkaan satamakaupungin keskustassa, melkein.

Shakki ja matti

Mutta on ajatusvirhe samaistaa teknologiset alustat kulttuurin köyhyyteen.

    1950-luvulla oli yhtä runsaasti ja yhtä hyvää kirjallisuutta kuin vuonna 2022 - ehkä parempaakin. Oli myös runsaasti elokuvia, kenties monipuolisempia kuin nykyään. Musiikista ei periaatteessa ollut puutetta, päinvastoin, oli kevyttä ja raskasta ja Pokeloiden ällöttävää kansanlaulua siinä välissä. Mutta musiikin kuuntelun mahdollisuuksia oli kotosalla vähän, melkein vain se Hornyphon josta Yleisradio lähetti ohjelmaa hyvin niukasti ja vielä vähemmän kevyttä musiikkia. Niinpä paras paikka kuulla uusia levyjä oli läheinen luistinrata, jossa joka toinen ilta soivat uudet iskelmät, Paul Ankasta Caterina Valenteen. Mutta kuunnelmia, myös jännityssarjoja, radiosta kuunneltiin päivittäin, koko perheen tiiviisti yhteen kerääntyessä.

    Ei ollut mobiilipelejä mutta lautapelejä riitti. Niitä pelattiin koko perheen voimin, joskus tutut mukana. Oli myös palapelit, jotka muuttuivat yhä vaikeammiksi. Lopulta niitä tehtiin itse lehtisahalla vaneripaloja leikaten.

    Kirjoja luettiin ahkerasti, paljon, suunnattomasti, kevyttä ja raskasta. Isä luki, äiti luki ja minä luin. Veljeni Jussi ei lukenut mitään. Mutta hän piirteli hienoja kuvia ja opetteli myös soittamaan kitaraa. Tietyssä mielessä, nyt ajatellen, Jussi oli taiteilija kun minä olin luonteeltani kriitikko.

    1960-luvun vaihteessa ryhdyimme isäni kanssa pelaamaan shakkia. Isälläni oli kohtuullisen shakinpelaajan taito. Yritin oppia mutta ehkä pelasin liikaa tunteella ja intuitiolla. En oikein koskaan oppinut laskemaan siirtoja etukäteen, eteenpäin. En hahmottanut pelilautaa, näin yksittäiset nappulat, en tilannetta.

    Kaikki tämä, melkein kaikki tämä loppui talvella 1964.

KTP

Veljekset Pernoossa Kymijoen
rannalla Voutilaisten
kesämökillä.
Siitä tuli sitten meidän mökki 1961.
Kuva: Voutilainen.

Ennen kuin menen kohtalokkaaseen helmikuuhun 1964, on viivyttävä jalkapallossa ja jääkiekossa ja hiihtämisessä ja uimisessa ja onkimisessa ja…

    Melkein jokaisen pojan elämänmenoon sisältyi 1950-luvulla erilaiset urheiluharrastukset. Niitä tehtiin pääasiassa omin päin, ilman seurojen ja vanhempien ohjausta. Museokadulla oli riittävästi samanikäisiä niin että saatiin kaksi pientä futisjoukkuetta kesällä ja lätkäjoukkuetta talvella. Sen lisäksi Museokadulla pelattiin talvisin jalkaisin jääpalloa (keksimme siis salibandyn ulkosalle). Käytimme isäni jääpallomailat loppuun. Liikennettä oli niin vähän ettei se haitannut kadun ”valtaamista” katujääpallolle.

    Museokadun osuuskunnassa ei asunut yhtään henkilöauton omistajaa. Moottoripyöriä oli kaksi. Soutuvene taisi olla yhdellä perheellä ja toisella jopa moottorilla liikkuva pieni vene. Me muut kuljimme lähisaariin tuurimoottorilla, yleensä ja melkein joka sunnuntai. Saaresta palattiin kaupunkiin hyvissä ajoin että ehdittiin KTP:n mestaruusarjapeliin, joka alkoi 18:30.

    50-luvulla Kotka oli jalkapallon ja koripallon kaupunki. Johtavana seurana oli KTP (Kotkan Työväen Palloilijat), mutta yhteen aikaan Kotkassa oli kolme mestaruussarjaseuraa eli Jäntevä ja (Puistolan) Reipas KTP:n lisäksi. Jokaisella seuralla oli kannattajansa, jotka eivät suvainneet naapuriseuran voittoa. Mieluummin taputettiin vierailijoukkueelle jos mentiin katsomaan Jäntevän tai Reippaan matsia.

    Kotkalla oli kunniallinen menneisyys tietysti myös jääkiekossa, jääpallossa ja pesäpallossa - pelasihan isäni esimerkiksi jääpalloa KTP:ssä 1930-luvulla - mutta 1950-luvulla jääkiekkokin haalistui pois. Reipas tosin oli lähellä nousta mestaruussarjaan, mutta hävisi ratkaisevan ottelun Saipalle.

    KTP:hen liityin alle kymmenvuotiaana, mutta en juuri osallistunut harjoituksiin. Pihan poikien kanssa oli kivempi pelailla. Vasta 16 vuotiaana ryhdyin ”kunnolla” pelaamaan KTP:ssä, B-junioreissa, kun Yrjö Jolkkonen pyysi minut joukkueeseen. No, ”peliura” jäi kolmen vuoden mittaiseksi.

    Silloin kun ei pelattu jotain tai lasketeltu jossain, ongittiin kaloja tai uitiin, olipa merivesi kuinka kylmää tahansa. Veteen oli ”pakko” mennä, sosiaalinen paine oli armoton. Jalkapallokentän reunaan rakennettu lämmitetty maauimala toki sitten helpotti tätä tuskaa.

Vuoden 1964 shokki

Isäni oli eräänä iltana asiakkaiden kanssa paikallisessa ravintolassa. Seuraavana päivänä omatunto kolkutti ja hän meni ostamaan Salovaaran perheelle ensimmäisen television.

    Tuohon aikaan useimmissa perheissä oli jo telkkari, mutta meillä pelailtiin mieluummin shakkia ja luettiin kirjoja. Nyt telkkari tuli taloon ja shakkilauta piilotettiin hyllyyn.

    Grenoblessa oli talviolympialaiset. Uusi näköradio imi viereensä illasta toiseen. Perheillat muuttivat luonnettaan. Aikaisemmin ”tehtiin” jotakin yhdessä, tästä eteenpäin ”katseltiin” jotakin yhdessä.

    Myös lukeminen vähentyi, ainakin joksikin ajaksi.

    Näin elämä mullistui, modernisoitui.

    Vuonna 1965 isäni sai työsuhdeautoksi Austin Mailerin. Se oli kuin iso Mini, hyvä ajaa, hitaasti kiihtyvä. Vuosikymmenen lopulla hän otti autokseen Audin, joka viihtyi yhtä paljon korjaamolla kuin tien päällä. 70-luvun alussa isäni valitsi työsuhdeautoksi Peugeot 504:n ja se oli hieno menopeli. Monta Pori Jazz reissua sillä ajoin. Kun isäni sairastui vakavasti 1974 ja joutui jäämään eläkkeelle, hän vaihtoi tulossa olleen kauppaneuvoksen tittelin Pösöön, jonka sai ikään kuin lähtölahjaksi Eteenpäin Oy:ltä.

    Vuonna 1964 perheeseen saatiin myös Canon kaitafilmikamera ja muutamaa vuotta myöhemmin UHER kelanauhuri ja ihan oikea levysoitin.

    Oltiin jo moderneja, kerta kaikkiaan.

64 K

1950-luvulla matkailimme junalla
eri puolille Suomea, myös Helsinkiin
koska voin linja-autossa pahoin.
Velipojan kanssa Runebergin patsaan juurella.
Taustalla Kämp 50-luvun kuosissa.

Vuonna 1968 ryhdyin opiskelemaan tietojenkäsittelyoppia Helsingin yliopistossa.

    Valitsin aineyhdistelmän kaiketi laiskuuttani.

    Olin aloittanut yliopistossa matematiikan cumlaude-opiskelun edellisenä vuotena, mutta se sujui huonosti. Inhosin matikkaa vaikka lukiossa pärjäsin sen kanssa erinomaisesti. Abstrakti oli liian abstraktia!

    Tietojenkäsittelyoppi oli muuhun opiskeluun verrattuna ihan kummallista: tenteissä sai pitää kaikki kirjat mukana, koska ohjelmointi ei perustunut ulkoaoppimiseen vaan tehtävän ja sitä kuvaavan algoritmin ”älyämiseen”.

    Olen kaiketi luonteeltani laiska.

    Kesällä 1971 olin ”ohjelmoijana” Enso Gutzeitilla, kesätyöläisenä. Työpaikka sijaitsi Kotkan paperitehtaan yläkerroksissa, alapuolella paperikone piiskasi ulos paperia rullakaupalla.

    Me harjoittelijat autoimme selluloosakeittämön säätöohjelmiston tekemisessä. Ohjelmanpätkät kirjoitettiin FORTRANilla. Prosessitietokoneena oli suuren huoneen kokoinen IBM 1800. Siinä oli 64 kilotavun keskusmuisti, josta ohjelmoija sai ohjelmalleen 32 kilotavua eli kerrallaan ajettavan ohjelman maksimikoko oli 32 000 merkkiä. (Tämä pakinani on - ilman kuvia - noin 18 000 merkkiä!) Nämä ohjelmat kävivät monta kertaa sekunnissa tarkastamassa sellukattilan lämpötilan ja säätivät venttiilejä yms. tarpeen mukaan.

    Tänään kännykässäni on keskusmuistia 4 gigatavua ja läppärissäni 8 gigaa. Kummallakaan ei ohjailla sellukattiloiden toimintaa eikä paperikoneen jauhimien toimintaa.

    Kahdeksan gigatavua on 8 000 000 000 merkkiä!

    Se tarkoittaa, että läppärissäni on ohjelmille (käyttöjärjestelmä + applikaatiot) 125 000 kertaa enemmän tilaa kuin tuossa Kutsetin prosessikoneessa, joka oli ison huoneen kokoinen laite vilkkuvine valoineen.

    Maailma on muuttunut tekniikaksi. Tekniikka on sähköä. Onko se myös älyä?

    Ensimmäisen autoni ostin 1980. Se oli keltainen Rättäri. Ensimmäisen sähkökirjoituskoneen ostin n. 1973 kun olin päässyt Suomen Sosialidemokraatin avustajaksi. Ensimmäisen kotitietokoneen ostin 1990/1991 ja sillä toimitin ja kirjoitin Kalevi Sorsan toisen esseekokoelman Uusi itsenäisyys (1992). Käytin Valtion tietokonekeskuksessa kehitettyä TEKO-tekstinkäsittelyohjelmaa, josta tiedosto konvertoitiin WP5-muotoon Otavalle. Ensimmäisen kännykän sain firmaltani 1990-luvun puolivälissä, noin. 

El Terreno

Isäni täytti syyskuussa 1974 kuusikymmentä vuotta. Hän oli ostanut ”salaa” koko perheelle Mallorcan matkat. Hän oli käynyt Palmassa jo muutaman kerran äitini kanssa ja he olivat ihastuneet kaupunkiin ja espanjalaiseen maisemaan.

    Kesällä isä kuitenkin sai massiivisen sydäninfarktin. Matka peruuntui.

    Ensimmäisen kerran kävin ulkomailla kesällä 1981. Olimme Demarin kulttuuritoimittajan Risto Hannulan kanssa kansainvälisessä dekkarikongressissa Tukholmassa. Nizzaan pääsin - koska halusin - keväällä 1983. Se oli (ja on) kaupungeista hienoin varsinkin kun sen miljöössä elää amerikkalaisten kirjailijoiden menneisyyden henget Välimeren valon taiteiden kirjavoittamana.

    Poikamme Jaakko syntyi keväällä 1984. Seuraavana keväänä annoin periksi seuramatkoille ja Espanjalle. Vietimme kolme viikkoa Palmassa El Terrenon kaupunginosassa, missa asui paljon suomalaisia matkailijoita. Siellä näki entisen matkailukeisarin Kalevi Keihäsen laahustavan jo sairaana miehenä.

    Jaakko oli alle vuoden ikäinen koskettaessaan ensimmäisen kerran eläessään (tietoisesti) vihreää nurmikkoa El Terrenon puistoissa.

    Matkustaminen perustui pitkän aikaa seuramatkoihin. Muuhun ei ollut varaa, ei ehkä edes mahdollisuutta. Vuosina 1985-1991 olimme joka kevät kolme viikkoa Mallorcalla. Se vei miehen ja mielen mennessään.

    Kun haastattelin Taavi Soininvaaraa Ruumiin kulttuuri -lehteen Kaisaniemen kesäravintolan terassilla vuoden 2002 paikkeille, tuli puheeksi matkustaminen. Kysyin miten Taavi oli pystynyt matkustamaan eri paikkoihin niin sutjakasti - mikä kävi ilmi hänen jännäreistään.

    Taavi neuvoi. Osta joku hyvä matkakirja, kuten Rough Guide tai Let’s Go tai Lonely Planet. Niistä löytyy hotellitiedot. Tee varaus sähköpostilla. Sitten varaat itse lennot. Lennothan olivat vapautuneet Suomen liityttyä EU:hun.

    Varmuuden vuoksi ostin kaikki kolme, ja ensimmäisen kerran noudatin Taavin ohjeita alkukesästä 2003, kun varasin hotellin Roomasta. Sähköpostikyselyjä piti lähettää useita, koska kaikki hotellit eivät vastanneet, mutta joku aina vastasi.

    Internet siis oli, mutta ei vielä näitä ”hienoja” alustoja joilta löytää kaikki hotellit ja erilaiset kämpät ja joilta voi tehdä kätevästi varaukset. Pienillä, huokeilla hotelleilla ei tuohon aikaan ollut omia nettisivuja. Ehkei vieläkään.

    Sähköpostitse varaamista tarvittiin ainakin vuoteen 2012 asti, jolloin sillä keinoin varasin hotellin Cádizista ja bungalowin Portugalin Lagosista. Teimme reissun Malagasta vuokratulla autolla. Auto oli varattu nettiä käyttäen.

    Rauhan vuosina maailma avautui fyysisesti ja symbolisesti, konkreettisesti ja virtuaalisesti.

    Tätä kirjoittaessani venäläiset tykit ja ohjukset moukaroivat ukrainalaisten koteja ja pirstovat palasiksi ihmispolojen ainutkertaisen elämän.

    Rauhaani kesti 75 vuotta.

    Mitä ”rauhattomuuden” uusi aika tarkoittaa?

    Sitä meistä ei kukaan tiedä.

Kuva: Jaakko Salovaara, 2019.
Näissä maisemissa amerikkalaiset nousivat
maihin Normandiassa 6.6.1944,
anakronistisesti Kyöstin nimipäivänä!