75 rauhan vuotta

 [omin silmin]

Onkohan tässä Kyöstin
ensimmäinen koulupäivä syyskuussa 1954?
Taustalla näkyy Museokadun ulkohuussi.
Pihapiiri on kauniisti suljettu talojen keskelle.

Historiassa voi ja on voinut toteutua vain yksi vaihtoehto. Toisen vaihtoehdon puntarointi tarkoittaa, että tarkastelemme asiaa jostakin muusta kuin tiukan historiallisesta näkökulmasta, useimmiten lopputuloksesta käsin, siis sellaisesta tilasta käsin, johon aikalaiset eivät voineet päästä muuten kuin kuvittelussaan.

- Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen, 2015.

Ikämiehet unohtavat, old men forget, sanoo Henrik Viides Agincourtin taistelun alla, vaikuttavassa puheessa jonka Shakespeare hänen suuhunsa kirjoitti. Muistelemaan varsin ryhtyessään ikämiehet muistavat oikullisesti ja valikoiden, myös jääräpäisesti.

- Martti Anhava: Niin katosi voitto maailmasta, 2021.

Viime torstaina Vladimir Putinin venäläiset joukot päättivät väkivaltaisesti eurooppalaisen rauhankauden.

    Rauha tuntui vakiintuneelta olotilalta, joka alkoi vuonna 1945 toisen maailmansodan päättyessä. Mutta mikään ei ole ikuista, vaikka toisin luullaan. Ei edes yhteisesti vaalittu rauha.

    Torstaina 24.2.2022 Putinin joukot hyökkäsivät Ukrainaan.

    Seuraavana päivänä täytin 75 vuotta. Näin ollen sain 75 rauhan vuotta. Tulevaisuus on sumea ajatus.

    Syyskuussa 2019 kävelin Normandiassa ns. Omaha-rannalla. Sieltä alkoi Natsi-Saksan sotavoimien ratkaiseva nujertaminen. On vain yksi historia, mutta sen tavoittaminen on vaikeaa. Ajan läpi ei näe.

    Olen kuitenkin ”omin silmin” nähnyt 75 rauhan vuotta.

En yritä kirjoittaa 75 rauhan vuoden historiaa. Se olisi mahdoton urakka, edes omasta näkökulmasta.

    Sen sijaan poimin välähdyksiä noilta vuosilta ja yritän löytää hetkiä tai teemoja, jotka kuvastavat elämän ilman muuttumisesta 75 rauhan vuoden aikana. Objektiivisuus on tässä yhteydessä pelkästään sitä, että näin asiat muistan.

    Kuvitan pakinaa valokuvilla 1950-luvun puolivälistä. Toinen tapa olisi poimia kuvia matkan varrelta, mutta se johtaisi pääasiasta syrjään. Valokeilassa en ole minä vaan suomalaisen kaupunkielämän muutos. Minä katson, mutta katsojalla itsessään ei ole väliä.

    Mustavalkoiset kuvat kehnolla kameralla on (oletettavasti) ottanut isäni Osmo Salovaara.

    Niistä pääsee alkuvuosien tunnelmaan. Kuvasarja päättyy valokuvaan Omaha-rannalta. Puhdistaako meri ihmisten synnit?

Museokatu 13, Kotka

Tarinan fyysinen ja symbolinen ydin on kahdeksan hirsitalon muodostama puutaloyhteisö Kotkan kaupungin keskustan reunalla, Sapokan rannalla, Tupakkavuoren ja Pookinmäen suojaamana meren tuulilta.

    Asunto-osuuskunnan perusti 1920-luvulla joukko työläisiä; isäni Osmon äiti Helmi Salovaara, Eteenpäin Oy:n kirjanpitäjä, oli yksi heistä. Jokaisessa talossa oli neljä asuntoa. Jokaisessa asunnossa on oli kaksi kerrosta ja kellari, ja asuntoon kuului aika iso piha. Nykykielellä tuollaista asumismuotoa sanotaan rivitaloksi. Osuuskunta on yhä pystyssä, koreine puutaloineen.

    1950-luvulla pihat olivat pääosin hyötykäytössä: perunaa, tomaatteja, porkkanapeltoja ja tietysti omenapuita. Isäni taisi olla osuuskunnan ensimmäinen jäsen, joka muutti pihapiirinsä pelkästään viihtymiskäyttöön.

    Isäni Osmo asui äitinsä ostamassa asunnossa noin 70 vuotta. Äitini Meri muutti Museokadulle sodan jälkeen ja asui siellä pitkälti 2010-luvulle asti. Minun osoitteeni oli virallisesti Museokatu 13 melko tasan 25 vuotta, mutta sekä fyysisesti että symbolisesti se oli elämäni tukikohta aina 2010-luvulle saakka.

    Lapsuus ja aikuisuus limittyivät yhteen näinä rauhan vuosina.

Faktori ja ”modisti”

Salovaaran perhe:
Meri, Kyösti, Jussi, Osmo.
Oikealla osuuskuntamme rakennuksia.
Vasemmalla hatunmuotoinen kioski!

Jotta tässä kerrottu kävisi taloudellisessa katsannossa ymmärrettäväksi ja jotta elämänmenon suhteita pystyisi ymmärtämään, täytyy tietää millaisessa kodissa vartuin.

    Kun koulussa kysyttiin vanhempieni ammattia vastasin, että isä on faktori ja äiti modisti. Luokkatovereille kumpikaan ammatti ei sanonut mitään.

    Isäni oli 1940-luvulla konelatojana sekä demareiden Eteenpäin-lehdessä että porvarien Etelä-Suomi -lehdessä. Viisikymmentäluvun alussa hän pääsi Kotka Nyheter kirjapainoon työnjohtajaksi ja sai faktorin muodollisen koulutuksen Helsingissä. Pian hän muutti takaisin Eteenpäin-yhtiöön kirjapainon toiseksi faktoriksi, työnjohtajaksi. 50-luvun lopulla hänestä tuli kirjapainon johtaja ja 60-luvulla yhtiön toimitusjohtaja.

    Äitini oli kotirouva, ei modisti. Sain aikamoiset moitteet, tokin naurun kera, kun kerroin että kutsuin häntä koulussa modistiksi. Totta siinä oli sen verran, että äitini kävi kurssin, jossa opetetiin hattujen tekemistä. Naapurin Kari, puusorvaaja (mallipuuseppä), teki äidille kaksi hattutukkia, siis päänmuotoista mallia joiden päälle tekeillä oleva kostea hattukangas viriteltiin. Ja, no, äitini teki hattuja sekä tutuille että vieraille, joten olihan hän yhdellä tapaa ”modisti”.

    Emme olleet köyhiä mutta emme varakkaitakaan. Sodan jälkeen taloudelliset olot olivat ankeita.

Luotsi, palomies, sekatyömies…

Kun olin pikkupoika, Museokadulla asui sekä ammattityöläisiä että eläkeläisiä, niitä jotka olivat 1920-luvulla perustaneet osuuskunnan. En muista että pihapiirissä olisi asunut yhtään työtöntä.

    Eläkeläiset olivat ”ilkeitä”; sellainen mielikuva on muistiin kaiverrettu. He eivät sietäneet leikkiviä lapsia. Jos jalkapallo livahti jonkin eläkeläisen porkkanamaalle, me pojat emme uskaltaneet sitä hakea pois. Piti odottaa iltaan jotta töistä palannut isä kävi hakemassa pallon ja kuuntelemassa haukut.

    Tässä on tietty paradoksi, sillä olihan eläkeläisillä omiakin (aikuisia) lapsia ja näiden lapset olivat yleensä pitkiä aikoja kesäisin Museokadulla. Kesällä (oliko aina kesä?) toveripiirimme kasvoi kun lapsenlapset saapuivat Museokadulle eri puolilta Suomea.

    Pihapiirissä asui 1950-luvulla mm. palomies, puusorvaaja, metallisorvaaja, luotsimies, kivenhakkaaja, sekatyömies, sähköasentaja, linja-auton rahastaja, putkimies ja joku ”Kutsetin” mies jne. Mutta sen lisäksi alivuokralaisina osuuskunnassa asui jatkuvasti Kotkan teatterin näyttelijöitä, joista komeimpana ylväsryhtinen Kapo Manto.

    Äidit olivat pääosin kotirouvia. He toimittivat omia asioitaan eivätkä juuri puuttuneet poikien tai tyttöjen leikkeihin. Eivätkä edes tietäneet missä me haahuilimme.

Hornyphon

Kyösti hangella, hanki Kyöstissä.
Naapuriasunnon edessä, kts.
ikkunapielien koristelu.

Luulen että nykyihmisten, alta viisikymppisten, on vuonna 2022 mahdoton ymmärtää, samaistumisesta puhumattakaan, kaupunkilaisen elämää 1950-luvun Kotkassa - tai ylipäänsä elämää sen ajan Suomessa.

    ”Miten ne saattoi elää ilman kännyköitä ja läppäreitä?” nykynuori kysyy. ”Mitä ne teki, kun ei ollut Youtubea eikä Spotifya eikä Twitteriä eikä Instagramia eikä TikTokia eikä Netflixiä eikä mobiilipelejä eikä…?”

    Eikö elämä ollut suunnattoman tylsää ja henkisesti köyhää?

    Mutta on vain yksi historia. Se mitä oli ja tapahtui. Ihminen sopeutuu aikaansa eikä johonkin muuhun, ei kuvitelmiin toisenlaisesta todellisuudesta (paitsi ehkä vuonna 2022).

    Aineellinen, ”teknologinen” elämän ilma oli todella ohutta Museokadulla 1950-luvulla. Sitä voi hyvinkin kutsua ”primitiiviseksi”.

    Salovaaran perheellä oli kahdenlaisia sähkövehkeitä. Oli Hornyphon-merkkinen putkiradio ja oli hehkulamput kaikissa huoneissa. Oli myös His Master’s Voice merkkinen grammari, mutta se toimi vieterillä eikä sähköllä. Sillä soitettiin savikiekkoja, äänilevyjä. Jossakin välissä perheessä oli myös sähköllä toimiva silitysrauta, joka poltti proput jatkuvasti ja jota isä yritti korjata.

    Luonnollisilla tarpeilla käytiin osuuskunnan ulkohuussissa, jonne oli matkaa melkein 50 metriä. Vesi tuli sisään ja meni ulos, mutta WC saatiin vasta vuonna 1957 kun olin jo kymmenvuotias. Keskuslämmitystä piti odottaa 60-luvun alkuvuosiin. Jääkaappi tuli 50-luvun lopulla, samoin kuin puhelin jonka numerona oli 12 677. Pölynimuria kai odotettiin 1960-luvulle asti. Vaatteet pestiin taloyhtiön yhteispesulassa. Liinavaatteet ”silitettiin” naapuriyhtiön mankelilla.

    Elettiin vilkkaan satamakaupungin keskustassa, melkein.

Shakki ja matti

Mutta on ajatusvirhe samaistaa teknologiset alustat kulttuurin köyhyyteen.

    1950-luvulla oli yhtä runsaasti ja yhtä hyvää kirjallisuutta kuin vuonna 2022 - ehkä parempaakin. Oli myös runsaasti elokuvia, kenties monipuolisempia kuin nykyään. Musiikista ei periaatteessa ollut puutetta, päinvastoin, oli kevyttä ja raskasta ja Pokeloiden ällöttävää kansanlaulua siinä välissä. Mutta musiikin kuuntelun mahdollisuuksia oli kotosalla vähän, melkein vain se Hornyphon josta Yleisradio lähetti ohjelmaa hyvin niukasti ja vielä vähemmän kevyttä musiikkia. Niinpä paras paikka kuulla uusia levyjä oli läheinen luistinrata, jossa joka toinen ilta soivat uudet iskelmät, Paul Ankasta Caterina Valenteen. Mutta kuunnelmia, myös jännityssarjoja, radiosta kuunneltiin päivittäin, koko perheen tiiviisti yhteen kerääntyessä.

    Ei ollut mobiilipelejä mutta lautapelejä riitti. Niitä pelattiin koko perheen voimin, joskus tutut mukana. Oli myös palapelit, jotka muuttuivat yhä vaikeammiksi. Lopulta niitä tehtiin itse lehtisahalla vaneripaloja leikaten.

    Kirjoja luettiin ahkerasti, paljon, suunnattomasti, kevyttä ja raskasta. Isä luki, äiti luki ja minä luin. Veljeni Jussi ei lukenut mitään. Mutta hän piirteli hienoja kuvia ja opetteli myös soittamaan kitaraa. Tietyssä mielessä, nyt ajatellen, Jussi oli taiteilija kun minä olin luonteeltani kriitikko.

    1960-luvun vaihteessa ryhdyimme isäni kanssa pelaamaan shakkia. Isälläni oli kohtuullisen shakinpelaajan taito. Yritin oppia mutta ehkä pelasin liikaa tunteella ja intuitiolla. En oikein koskaan oppinut laskemaan siirtoja etukäteen, eteenpäin. En hahmottanut pelilautaa, näin yksittäiset nappulat, en tilannetta.

    Kaikki tämä, melkein kaikki tämä loppui talvella 1964.

KTP

Veljekset Pernoossa Kymijoen
rannalla Voutilaisten
kesämökillä.
Siitä tuli sitten meidän mökki 1961.
Kuva: Voutilainen.

Ennen kuin menen kohtalokkaaseen helmikuuhun 1964, on viivyttävä jalkapallossa ja jääkiekossa ja hiihtämisessä ja uimisessa ja onkimisessa ja…

    Melkein jokaisen pojan elämänmenoon sisältyi 1950-luvulla erilaiset urheiluharrastukset. Niitä tehtiin pääasiassa omin päin, ilman seurojen ja vanhempien ohjausta. Museokadulla oli riittävästi samanikäisiä niin että saatiin kaksi pientä futisjoukkuetta kesällä ja lätkäjoukkuetta talvella. Sen lisäksi Museokadulla pelattiin talvisin jalkaisin jääpalloa (keksimme siis salibandyn ulkosalle). Käytimme isäni jääpallomailat loppuun. Liikennettä oli niin vähän ettei se haitannut kadun ”valtaamista” katujääpallolle.

    Museokadun osuuskunnassa ei asunut yhtään henkilöauton omistajaa. Moottoripyöriä oli kaksi. Soutuvene taisi olla yhdellä perheellä ja toisella jopa moottorilla liikkuva pieni vene. Me muut kuljimme lähisaariin tuurimoottorilla, yleensä ja melkein joka sunnuntai. Saaresta palattiin kaupunkiin hyvissä ajoin että ehdittiin KTP:n mestaruusarjapeliin, joka alkoi 18:30.

    50-luvulla Kotka oli jalkapallon ja koripallon kaupunki. Johtavana seurana oli KTP (Kotkan Työväen Palloilijat), mutta yhteen aikaan Kotkassa oli kolme mestaruussarjaseuraa eli Jäntevä ja (Puistolan) Reipas KTP:n lisäksi. Jokaisella seuralla oli kannattajansa, jotka eivät suvainneet naapuriseuran voittoa. Mieluummin taputettiin vierailijoukkueelle jos mentiin katsomaan Jäntevän tai Reippaan matsia.

    Kotkalla oli kunniallinen menneisyys tietysti myös jääkiekossa, jääpallossa ja pesäpallossa - pelasihan isäni esimerkiksi jääpalloa KTP:ssä 1930-luvulla - mutta 1950-luvulla jääkiekkokin haalistui pois. Reipas tosin oli lähellä nousta mestaruussarjaan, mutta hävisi ratkaisevan ottelun Saipalle.

    KTP:hen liityin alle kymmenvuotiaana, mutta en juuri osallistunut harjoituksiin. Pihan poikien kanssa oli kivempi pelailla. Vasta 16 vuotiaana ryhdyin ”kunnolla” pelaamaan KTP:ssä, B-junioreissa, kun Yrjö Jolkkonen pyysi minut joukkueeseen. No, ”peliura” jäi kolmen vuoden mittaiseksi.

    Silloin kun ei pelattu jotain tai lasketeltu jossain, ongittiin kaloja tai uitiin, olipa merivesi kuinka kylmää tahansa. Veteen oli ”pakko” mennä, sosiaalinen paine oli armoton. Jalkapallokentän reunaan rakennettu lämmitetty maauimala toki sitten helpotti tätä tuskaa.

Vuoden 1964 shokki

Isäni oli eräänä iltana asiakkaiden kanssa paikallisessa ravintolassa. Seuraavana päivänä omatunto kolkutti ja hän meni ostamaan Salovaaran perheelle ensimmäisen television.

    Tuohon aikaan useimmissa perheissä oli jo telkkari, mutta meillä pelailtiin mieluummin shakkia ja luettiin kirjoja. Nyt telkkari tuli taloon ja shakkilauta piilotettiin hyllyyn.

    Grenoblessa oli talviolympialaiset. Uusi näköradio imi viereensä illasta toiseen. Perheillat muuttivat luonnettaan. Aikaisemmin ”tehtiin” jotakin yhdessä, tästä eteenpäin ”katseltiin” jotakin yhdessä.

    Myös lukeminen vähentyi, ainakin joksikin ajaksi.

    Näin elämä mullistui, modernisoitui.

    Vuonna 1965 isäni sai työsuhdeautoksi Austin Mailerin. Se oli kuin iso Mini, hyvä ajaa, hitaasti kiihtyvä. Vuosikymmenen lopulla hän otti autokseen Audin, joka viihtyi yhtä paljon korjaamolla kuin tien päällä. 70-luvun alussa isäni valitsi työsuhdeautoksi Peugeot 504:n ja se oli hieno menopeli. Monta Pori Jazz reissua sillä ajoin. Kun isäni sairastui vakavasti 1974 ja joutui jäämään eläkkeelle, hän vaihtoi tulossa olleen kauppaneuvoksen tittelin Pösöön, jonka sai ikään kuin lähtölahjaksi Eteenpäin Oy:ltä.

    Vuonna 1964 perheeseen saatiin myös Canon kaitafilmikamera ja muutamaa vuotta myöhemmin UHER kelanauhuri ja ihan oikea levysoitin.

    Oltiin jo moderneja, kerta kaikkiaan.

64 K

1950-luvulla matkailimme junalla
eri puolille Suomea, myös Helsinkiin
koska voin linja-autossa pahoin.
Velipojan kanssa Runebergin patsaan juurella.
Taustalla Kämp 50-luvun kuosissa.

Vuonna 1968 ryhdyin opiskelemaan tietojenkäsittelyoppia Helsingin yliopistossa.

    Valitsin aineyhdistelmän kaiketi laiskuuttani.

    Olin aloittanut yliopistossa matematiikan cumlaude-opiskelun edellisenä vuotena, mutta se sujui huonosti. Inhosin matikkaa vaikka lukiossa pärjäsin sen kanssa erinomaisesti. Abstrakti oli liian abstraktia!

    Tietojenkäsittelyoppi oli muuhun opiskeluun verrattuna ihan kummallista: tenteissä sai pitää kaikki kirjat mukana, koska ohjelmointi ei perustunut ulkoaoppimiseen vaan tehtävän ja sitä kuvaavan algoritmin ”älyämiseen”.

    Olen kaiketi luonteeltani laiska.

    Kesällä 1971 olin ”ohjelmoijana” Enso Gutzeitilla, kesätyöläisenä. Työpaikka sijaitsi Kotkan paperitehtaan yläkerroksissa, alapuolella paperikone piiskasi ulos paperia rullakaupalla.

    Me harjoittelijat autoimme selluloosakeittämön säätöohjelmiston tekemisessä. Ohjelmanpätkät kirjoitettiin FORTRANilla. Prosessitietokoneena oli suuren huoneen kokoinen IBM 1800. Siinä oli 64 kilotavun keskusmuisti, josta ohjelmoija sai ohjelmalleen 32 kilotavua eli kerrallaan ajettavan ohjelman maksimikoko oli 32 000 merkkiä. (Tämä pakinani on - ilman kuvia - noin 18 000 merkkiä!) Nämä ohjelmat kävivät monta kertaa sekunnissa tarkastamassa sellukattilan lämpötilan ja säätivät venttiilejä yms. tarpeen mukaan.

    Tänään kännykässäni on keskusmuistia 4 gigatavua ja läppärissäni 8 gigaa. Kummallakaan ei ohjailla sellukattiloiden toimintaa eikä paperikoneen jauhimien toimintaa.

    Kahdeksan gigatavua on 8 000 000 000 merkkiä!

    Se tarkoittaa, että läppärissäni on ohjelmille (käyttöjärjestelmä + applikaatiot) 125 000 kertaa enemmän tilaa kuin tuossa Kutsetin prosessikoneessa, joka oli ison huoneen kokoinen laite vilkkuvine valoineen.

    Maailma on muuttunut tekniikaksi. Tekniikka on sähköä. Onko se myös älyä?

    Ensimmäisen autoni ostin 1980. Se oli keltainen Rättäri. Ensimmäisen sähkökirjoituskoneen ostin n. 1973 kun olin päässyt Suomen Sosialidemokraatin avustajaksi. Ensimmäisen kotitietokoneen ostin 1990/1991 ja sillä toimitin ja kirjoitin Kalevi Sorsan toisen esseekokoelman Uusi itsenäisyys (1992). Käytin Valtion tietokonekeskuksessa kehitettyä TEKO-tekstinkäsittelyohjelmaa, josta tiedosto konvertoitiin WP5-muotoon Otavalle. Ensimmäisen kännykän sain firmaltani 1990-luvun puolivälissä, noin. 

El Terreno

Isäni täytti syyskuussa 1974 kuusikymmentä vuotta. Hän oli ostanut ”salaa” koko perheelle Mallorcan matkat. Hän oli käynyt Palmassa jo muutaman kerran äitini kanssa ja he olivat ihastuneet kaupunkiin ja espanjalaiseen maisemaan.

    Kesällä isä kuitenkin sai massiivisen sydäninfarktin. Matka peruuntui.

    Ensimmäisen kerran kävin ulkomailla kesällä 1981. Olimme Demarin kulttuuritoimittajan Risto Hannulan kanssa kansainvälisessä dekkarikongressissa Tukholmassa. Nizzaan pääsin - koska halusin - keväällä 1983. Se oli (ja on) kaupungeista hienoin varsinkin kun sen miljöössä elää amerikkalaisten kirjailijoiden menneisyyden henget Välimeren valon taiteiden kirjavoittamana.

    Poikamme Jaakko syntyi keväällä 1984. Seuraavana keväänä annoin periksi seuramatkoille ja Espanjalle. Vietimme kolme viikkoa Palmassa El Terrenon kaupunginosassa, missa asui paljon suomalaisia matkailijoita. Siellä näki entisen matkailukeisarin Kalevi Keihäsen laahustavan jo sairaana miehenä.

    Jaakko oli alle vuoden ikäinen koskettaessaan ensimmäisen kerran eläessään (tietoisesti) vihreää nurmikkoa El Terrenon puistoissa.

    Matkustaminen perustui pitkän aikaa seuramatkoihin. Muuhun ei ollut varaa, ei ehkä edes mahdollisuutta. Vuosina 1985-1991 olimme joka kevät kolme viikkoa Mallorcalla. Se vei miehen ja mielen mennessään.

    Kun haastattelin Taavi Soininvaaraa Ruumiin kulttuuri -lehteen Kaisaniemen kesäravintolan terassilla vuoden 2002 paikkeille, tuli puheeksi matkustaminen. Kysyin miten Taavi oli pystynyt matkustamaan eri paikkoihin niin sutjakasti - mikä kävi ilmi hänen jännäreistään.

    Taavi neuvoi. Osta joku hyvä matkakirja, kuten Rough Guide tai Let’s Go tai Lonely Planet. Niistä löytyy hotellitiedot. Tee varaus sähköpostilla. Sitten varaat itse lennot. Lennothan olivat vapautuneet Suomen liityttyä EU:hun.

    Varmuuden vuoksi ostin kaikki kolme, ja ensimmäisen kerran noudatin Taavin ohjeita alkukesästä 2003, kun varasin hotellin Roomasta. Sähköpostikyselyjä piti lähettää useita, koska kaikki hotellit eivät vastanneet, mutta joku aina vastasi.

    Internet siis oli, mutta ei vielä näitä ”hienoja” alustoja joilta löytää kaikki hotellit ja erilaiset kämpät ja joilta voi tehdä kätevästi varaukset. Pienillä, huokeilla hotelleilla ei tuohon aikaan ollut omia nettisivuja. Ehkei vieläkään.

    Sähköpostitse varaamista tarvittiin ainakin vuoteen 2012 asti, jolloin sillä keinoin varasin hotellin Cádizista ja bungalowin Portugalin Lagosista. Teimme reissun Malagasta vuokratulla autolla. Auto oli varattu nettiä käyttäen.

    Rauhan vuosina maailma avautui fyysisesti ja symbolisesti, konkreettisesti ja virtuaalisesti.

    Tätä kirjoittaessani venäläiset tykit ja ohjukset moukaroivat ukrainalaisten koteja ja pirstovat palasiksi ihmispolojen ainutkertaisen elämän.

    Rauhaani kesti 75 vuotta.

    Mitä ”rauhattomuuden” uusi aika tarkoittaa?

    Sitä meistä ei kukaan tiedä.

Kuva: Jaakko Salovaara, 2019.
Näissä maisemissa amerikkalaiset nousivat
maihin Normandiassa 6.6.1944,
anakronistisesti Kyöstin nimipäivänä!