Noin 500.

 [Näin tämä alkoi 12.8.2012]

Kyösti Salovaara, 2022.

Blogialusta ilmoitti viime viikolla, että pakinani Mielipide on faktaa oli Deadline Torstaina -blogin 500. postaus.

    Oliko se viidessadas pakina, on filosofinen kysymys, koska olen täällä julkaissut myös pari esseetä, kuten kirjoituksen Ross Macdonaldista.

    Niin tai näin, ajattelin julkaista uudestaan ensimmäisen pakinani. Se "ilmestyi" 12.8.2012. Se oli vain esitysmuodon harjoittelua, joten ehkä julkaisen myös järjestyksessä toisen pakinani elokuulta 2012, mutta se jääköön ensi viikkoon.

    Alussa en käyttänyt valokuvia pakinoiden yhteydessä, joten tämänpäiväinen kuva ei liity alkuperäiseen postaukseen.

    Miksi ryhdyin kirjoittamaan blogia kesällä 2012?

    Pääasiassa siksi, että halusin "mainostaa" netissä julkaisemaani romaania, antiutopiaa 2112. Onko mainostamisesta ollut hyötyä, en tiedä. Ilmaista romaania on tähän mennessä ladattu noin 5000 kertaa, mutta ovatko oikeat, elävät ihmiset lukeneet sitä, sitäkään en tiedä. Toivoa voin. Joten toivon.

     Toinen, epämääräisempi syy saattoi olla siinä, että Kymen Sanomat oli keväällä 2010 vaihtanut kirjoittajia Ylänurkka-osiossa, johon kirjoitin kymmenkunta vuotta kolumneja. Oli siis kirjoittamisen tuskaa, sen puutteen tuskaa - vai oliko? Ehkä, kenties ei. Saattoi siis olla, että noin kymmenen jutun kirjoittaminen vuosittain Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehteen ei riittänyt tuskan helpottamiseksi.

    Joten... kirjoitettu tänne on. Onko tuska lieventynyt? Jätän vastaamatta, koska en pysty vastaamaan.

     Mutta: näin tämä alkoi:

Ensimmäinen kirjoitus - sunnuntaina runon tulkintaa

Runoa lukiessa mietin

   Jos muistan oikein Jean-Paul Sartre ei arvostanut runoutta eikä musiikkia informaation välittäjänä. Sartre vaati, että kirjoitettu sana ottaa kantaa, kuljettaa sanomia ja voidaan ymmärtää yksikäsitteisesti. Runo ja runon viesti on musiikin tavoin monitulkintainen, epämääräinen ja sumea; siinä on enemmän tunnetta kuin tietoa, enemmän vaikutelmia kuin faktoja. Runon voi lukea monella tavalla eikä Sartre pitänyt ajatuksesta että niin on.

    Ironia on siinä, että runot ovat kielikuviltaan hyvinkin konkreettisia vaikka niiden ”sanomaa” ei ymmärräkään; ei ymmärrä koska kielikuvien rinnastukset voi tulkita monella tavalla, niin kuin tunteenkin voi tulkita, siitä huolimatta että tunne on konkreettista iloa tai surua tai tuskaa.

    ”Kuuntelen, vieras / ihmetellen” japanilainen Tayasy Munetake (1715-71) aloittaa tankarunon Tuoman Anhavan suomennoksessa vuodelta 1960, ” - vaan entä nuo kalastajat, / joiden majoihin kaikuu / yö yöltä aallonkohu?” Kun luen runon, takerrun tankan ensimmäisiin sanoihin: kuka on vieras? Sanooko runon kirjoittaja ajatuksensa vieraalleen vai tunnustaako hän itse olevansa vieras oudossa paikassa? 

     Runon jälkimmäinen osa paljastaa, että aaltoja kuunteleva on todella vieras kalastajien rannikolla, ehkä hän on ensimmäistä kertaa meren äärellä ja kuulee aaltojen kohinan, eikä meri ole pieni koska se kohisee yölläkin. Sillä kai tässä ollaan yöllä ja kuunnellaan aaltoja? Runon minä on tullut outoon paikkaan, joka on kalastajille tuttu kotipaikka joka päivä; kaikkina öinä he ovat kuulleet aaltojen lyövän rantaan ja runoilija ihmettelee kuulevatko he enää merta. Kuulevatko he enää tuttuja ääniä, aaltojaan?

    Pentti Saarikoski sanoi Anhavan tankasuomennoksen luettuaan, että ”tankat ovat luonnon, ihmisen, oman mielen kuuntelua.”

                                        ***

Hyppään Munetaken Japanista tuhat vuotta taaemmaksi Kiinaan. Runon siivittämänä se onnistuu. Ihmeellisintä on, että pysyn yhä lähellä itseäni kun luen Po Chü-in (772-846) runoa Valkoisten pilvien seurassa kokoelmasta Korotan ääneni ja laulan (Otava 1975, suomentanut Pertti Nieminen). Po Chü-i oli virkamies, kirjastonhoitaja ja runoilija joka kirjoitti yli 3000 runoa.

     Po Chü-i aloittaa runon sanomalla, että kolmekymmentävuotiaan elinvoima on väkivahva: ”Hänen rinnassaan on selkeä tieto oikeasta ja väärästä.” Sitten kirjoittaja toteaa, että kuusikymmentävuotiaana mies on jo ikäloppu, jäsenet tuskin enää toimivat. Onkohan noin, ajattelen runoa lukiessa. Vai oliko niin Po Chü-in Kiinassa? Siihen aikaan Po Chü-in kaltaiset virkamiehet pääsivät eläkkeelle 69 vuoden iässä. Miksi runoilija jo viisikymppisenä - jos runon kirjoittaja on viisikymppinen - tuntee että vanhuus lähestyy?

    ”Mutta viides vuosikymmen / on juuri sopiva aika vetäytyä joutilaisuuteen. / Vuosien mittaan olen oppinut tuntemaan kohtaloni, / ja sydämeni on huoleton: minusta ei ole puuhamieheksi.” No niin, runoilija on oppinut tuntemaan itsensä, se tekee levolliseksi. Ehkä hän haluaisi vain kirjoittaa runoja eikä kierrellä virkamiehenä maaseudulla. Puuhamiestä runoilijasta ei enää tule, sen hän tajuaa viidenkymmen iässä. 

    Levollisuus on tärkeämpää kuin kiihkoilla oikean ja väärän asioissa!

”Kun näen viiniä, haluan yhä juoda, / kun kiipeän vuorelle, voimia riittää vielä. / Minähän elän parhaita vuosiani / ja jatkuvasti vietän hetkiä / valkoisten pilvien seurassa.” Nyt lukija alkaa ihmetellä, miksi runoilija korostaa elävänsä parhaita vuosiaan. Pitääkö sitä julistaa? Onko hän yksinäinen, ystävänsä kadottanut? 

    Epäileekö hän voimiensa kohta karkaavan?

    Mutta runon viimeinen säe - parhaat vuodet valkoisten pilvien seurassa - mitä se tarkoittaa? Juoko runoilija viiniään korkealla vuoristossa missä pilvet leijuvat hänen ympärillään vai onko tässä vertauskuva, jota en osaa avata?

    Hyvin usein Po Chü-i kaipaa runoissaan ystäviään ja rakastettujaan viiniastian äärellä istuessa.

                                      ***

Siis: etsiikö ihminen mielenrauhaa? Jos etsii, mitä se on? Onko se itsensä tuntemista paikassa ja ajassa? ”Kuuntelen, vieras ihmetellen” – sanooko runon minä tuossa ettei ole vielä tyyni itsensä kanssa?

    Aaltojen kohina ihmetyttää häntä, mutta myös se, että ympärillä olevat kalastajat ovat tottuneet siihen. Ovatko he, toisin kuin runoilija, sinuja elämänsä kanssa? Mutta ainakin viisikymppinen Po Chü-i tuntuu löytäneen mielenrauhansa, jos kohta hieman epäilyttää, onko hän sittenkään uskottava vai paljastaako viini yksinäisen miehen haavemaailman?

    Runoa lukiessa mietin pieniä asioita, isoa elämää.

    Kuinka pitkä matka siitä on romaaniin 2112 jonka kirjoitin? Onko pitkä lause enemmän kuin lyhyt?