torstai 24. maaliskuuta 2022

Noin 500.

 [Näin tämä alkoi 12.8.2012]


Kyösti Salovaara, 2022.



Blogialusta ilmoitti viime viikolla, että pakinani Mielipide on faktaa oli Deadline Torstaina -blogin 500. postaus.

    Oliko se viidessadas pakina, on filosofinen kysymys, koska olen täällä julkaissut myös pari esseetä, kuten kirjoituksen Ross Macdonaldista.

    Niin tai näin, ajattelin julkaista uudestaan ensimmäisen pakinani. Se "ilmestyi" 12.8.2012. Se oli vain esitysmuodon harjoittelua, joten ehkä julkaisen myös järjestyksessä toisen pakinani elokuulta 2012, mutta se jääköön ensi viikkoon.

    Alussa en käyttänyt valokuvia pakinoiden yhteydessä, joten tämänpäiväinen kuva ei liity alkuperäiseen postaukseen.

    Miksi ryhdyin kirjoittamaan blogia kesällä 2012?

    Pääasiassa siksi, että halusin "mainostaa" netissä julkaisemaani romaania, antiutopiaa 2112. Onko mainostamisesta ollut hyötyä, en tiedä. Ilmaista romaania on tähän mennessä ladattu noin 5000 kertaa, mutta ovatko oikeat, elävät ihmiset lukeneet sitä, sitäkään en tiedä. Toivoa voin. Joten toivon.

     Toinen, epämääräisempi syy saattoi olla siinä, että Kymen Sanomat oli keväällä 2010 vaihtanut kirjoittajia Ylänurkka-osiossa, johon kirjoitin kymmenkunta vuotta kolumneja. Oli siis kirjoittamisen tuskaa, sen puutteen tuskaa - vai oliko? Ehkä, kenties ei. Saattoi siis olla, että noin kymmenen jutun kirjoittaminen vuosittain Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehteen ei riittänyt tuskan helpottamiseksi.

    Joten... kirjoitettu tänne on. Onko tuska lieventynyt? Jätän vastaamatta, koska en pysty vastaamaan.

     Mutta: näin tämä alkoi:


Ensimmäinen kirjoitus - sunnuntaina runon tulkintaa


Runoa lukiessa mietin



   Jos muistan oikein Jean-Paul Sartre ei arvostanut runoutta eikä musiikkia informaation välittäjänä. Sartre vaati, että kirjoitettu sana ottaa kantaa, kuljettaa sanomia ja voidaan ymmärtää yksikäsitteisesti. Runo ja runon viesti on musiikin tavoin monitulkintainen, epämääräinen ja sumea; siinä on enemmän tunnetta kuin tietoa, enemmän vaikutelmia kuin faktoja. Runon voi lukea monella tavalla eikä Sartre pitänyt ajatuksesta että niin on.
    Ironia on siinä, että runot ovat kielikuviltaan hyvinkin konkreettisia vaikka niiden ”sanomaa” ei ymmärräkään; ei ymmärrä koska kielikuvien rinnastukset voi tulkita monella tavalla, niin kuin tunteenkin voi tulkita, siitä huolimatta että tunne on konkreettista iloa tai surua tai tuskaa.
    ”Kuuntelen, vieras / ihmetellen” japanilainen Tayasy Munetake (1715-71) aloittaa tankarunon Tuoman Anhavan suomennoksessa vuodelta 1960, ” - vaan entä nuo kalastajat, / joiden majoihin kaikuu / yö yöltä aallonkohu?” Kun luen runon, takerrun tankan ensimmäisiin sanoihin: kuka on vieras? Sanooko runon kirjoittaja ajatuksensa vieraalleen vai tunnustaako hän itse olevansa vieras oudossa paikassa? 
     Runon jälkimmäinen osa paljastaa, että aaltoja kuunteleva on todella vieras kalastajien rannikolla, ehkä hän on ensimmäistä kertaa meren äärellä ja kuulee aaltojen kohinan, eikä meri ole pieni koska se kohisee yölläkin. Sillä kai tässä ollaan yöllä ja kuunnellaan aaltoja? Runon minä on tullut outoon paikkaan, joka on kalastajille tuttu kotipaikka joka päivä; kaikkina öinä he ovat kuulleet aaltojen lyövän rantaan ja runoilija ihmettelee kuulevatko he enää merta. Kuulevatko he enää tuttuja ääniä, aaltojaan?
    Pentti Saarikoski sanoi Anhavan tankasuomennoksen luettuaan, että ”tankat ovat luonnon, ihmisen, oman mielen kuuntelua.”

                                        ***

Hyppään Munetaken Japanista tuhat vuotta taaemmaksi Kiinaan. Runon siivittämänä se onnistuu. Ihmeellisintä on, että pysyn yhä lähellä itseäni kun luen Po Chü-in (772-846) runoa Valkoisten pilvien seurassa kokoelmasta Korotan ääneni ja laulan (Otava 1975, suomentanut Pertti Nieminen). Po Chü-i oli virkamies, kirjastonhoitaja ja runoilija joka kirjoitti yli 3000 runoa.
     Po Chü-i aloittaa runon sanomalla, että kolmekymmentävuotiaan elinvoima on väkivahva: ”Hänen rinnassaan on selkeä tieto oikeasta ja väärästä.” Sitten kirjoittaja toteaa, että kuusikymmentävuotiaana mies on jo ikäloppu, jäsenet tuskin enää toimivat. Onkohan noin, ajattelen runoa lukiessa. Vai oliko niin Po Chü-in Kiinassa? Siihen aikaan Po Chü-in kaltaiset virkamiehet pääsivät eläkkeelle 69 vuoden iässä. Miksi runoilija jo viisikymppisenä - jos runon kirjoittaja on viisikymppinen - tuntee että vanhuus lähestyy?
    ”Mutta viides vuosikymmen / on juuri sopiva aika vetäytyä joutilaisuuteen. / Vuosien mittaan olen oppinut tuntemaan kohtaloni, / ja sydämeni on huoleton: minusta ei ole puuhamieheksi.” No niin, runoilija on oppinut tuntemaan itsensä, se tekee levolliseksi. Ehkä hän haluaisi vain kirjoittaa runoja eikä kierrellä virkamiehenä maaseudulla. Puuhamiestä runoilijasta ei enää tule, sen hän tajuaa viidenkymmen iässä. 
    Levollisuus on tärkeämpää kuin kiihkoilla oikean ja väärän asioissa!
”Kun näen viiniä, haluan yhä juoda, / kun kiipeän vuorelle, voimia riittää vielä. / Minähän elän parhaita vuosiani / ja jatkuvasti vietän hetkiä / valkoisten pilvien seurassa.” Nyt lukija alkaa ihmetellä, miksi runoilija korostaa elävänsä parhaita vuosiaan. Pitääkö sitä julistaa? Onko hän yksinäinen, ystävänsä kadottanut? 
    Epäileekö hän voimiensa kohta karkaavan?
    Mutta runon viimeinen säe - parhaat vuodet valkoisten pilvien seurassa - mitä se tarkoittaa? Juoko runoilija viiniään korkealla vuoristossa missä pilvet leijuvat hänen ympärillään vai onko tässä vertauskuva, jota en osaa avata?
    Hyvin usein Po Chü-i kaipaa runoissaan ystäviään ja rakastettujaan viiniastian äärellä istuessa.

                                      ***

Siis: etsiikö ihminen mielenrauhaa? Jos etsii, mitä se on? Onko se itsensä tuntemista paikassa ja ajassa? ”Kuuntelen, vieras ihmetellen” – sanooko runon minä tuossa ettei ole vielä tyyni itsensä kanssa?
    Aaltojen kohina ihmetyttää häntä, mutta myös se, että ympärillä olevat kalastajat ovat tottuneet siihen. Ovatko he, toisin kuin runoilija, sinuja elämänsä kanssa? Mutta ainakin viisikymppinen Po Chü-i tuntuu löytäneen mielenrauhansa, jos kohta hieman epäilyttää, onko hän sittenkään uskottava vai paljastaako viini yksinäisen miehen haavemaailman?
    Runoa lukiessa mietin pieniä asioita, isoa elämää.
    Kuinka pitkä matka siitä on romaaniin 2112 jonka kirjoitin? Onko pitkä lause enemmän kuin lyhyt? 



8 kommenttia:

  1. Puolituhatta on huikea lukema. Sinulla on hyviä pakinoita.

    VastaaPoista
  2. Onnittelut ensimmäisestä viidestäsadasta ja kohti seuraavaa etappia!

    Kyllä kait se mielenrauha eräänlainen tavoite, ideaalitila meille useimmille on. Mitä se itse kullekin tarkoittaa, on toinen juttu...

    Haavemaailma on hyvä olla olemassa, mutta ne parhaat vuodet - niinpä - olisiko näin jälkeenpäin kuluneita ajatellen, kuitenkin se kulloinenkin kaikken paras, sarjasta: minä elän?

    Kirjoittaminen on luonnossa vaeltamisen, meren äärettömyyttä katselemaan unhettumisen ohella mielestäni yksi parhaista tavoista selvittää ja todentaa asioita etenkin itselleen.
    Pitkä lause vs lyhyt lause, - joskus riittää yksi sanakin...
    Tässä nimenomaisessa tapauksessa se on ajatuksia herättävistä ja mielenkiintoisista pakinoistasi: kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos Takkutukka!

      Uudet etapitkin alkavat juuri tästä. Vaikka olisivat kuin toisiaan. Niinpä, luonnossa tai urbaaneissa viidakoissa voi vain samoilla samoilemalla, joko omin jaloin tai muiden kokemana. Kokemuksia on kaikenlaisia. Sanat kai selvittävät itsellen mitä on kokenut - ja senkin mitä ei. Jälkimmäisestä voi haaveilla tai pelätä sitä. Edellisestä kenties nauttien tai jopa katuen.

      Bataille etsi sisäisen kokemuksen "sanoja", jotka eivät asetu mieleen ulkoisen maailman kuvana. Onkohan sellaisia sanoja olemassa? Jos on, millä aakkosilla ne kirjoitetaan?

      Poista
  3. Onnittelut viidestä sadasta, mitä tekstityyppejä nyt sitten edustavatkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Gregorius!

      Joo, eihän nämä pakinoita taida olla, korkeintaan lainausmerkeissä ja siinä että näissä pakistaan siitä sun tästä.

      Poista
  4. Onnittelut! Viisisataa on paljon, varsinkin kun pakinat ja esseet ovat näin tasokkaita kuten sinulla.

    Kirjoittaessa jäsentää itseään maailmassa, eikä se tehtävä pääty koskaan. Näin on tehnyt Tayasy Munetake ja Po Chü-i, ja näin tekee myös Kyösti Salovaara. Maailma muutttu ja ihminen muuttuu, aina on asennoiduttava uudelleen ja kyseltävä, mikä on totta ja mikä on tärkeää.

    Kirjallisuudesta kirjoittaminen on myös eräänlaista mielihyvän ja tuttuuden kokemusten etsimistä. Itse kirjoittaminen on nautinnollista, ei sitä muuten tekisi. Julkisessa kirjoittamisessa on sitten vielä omana piirteenään kurottaminen lukijoita kohti.

    Minusta Po Chü-i on aika surumielinen (vai heijastanko häneen omaa surumielisyyttäni). Koen valkoiset pilvet unelmiksi. Saarikoski kirjoitti katselevansa Stalinin pään yli ulos, ja niin hän teki ihan konkreettisestikin, koska hänellä oli pieni Stalin-patsas ikkunalaudalla. Ehkä Po Chü-i näki pilvet vuorilla myös läheltä ja mietti, että tässä on kaikki, eläkkeelle pääsyyn aikaa ja hänellä alkavat jo voimat hiipua.
    Oliko tosiaan kiinalaisten virkamiesten eläkeikä noin korkea silloin? Eli tekivät käytännössä töitä kuolemaansa asti?

    Mietin, milloin löysin sinun blogisi. Itse aloin kirjoittaa maaliskuussa 2013 enkä sitä ennen ollut tutustunut blogielämään kuin muutaman satunnaisen kirja-arvostelun verran. Houkuttaa käydä katsomassa milloin näyn kommentoimassa ja muutoinkin houkuttaa lähteä lukemaan alkuvuosien pakinoitasi. Toinen tuleekin tänne ensi viikolla. Kiitän siitä jo etukäteen.

    "Joten... kirjoitettu tänne on. Onko tuska lieventynyt?" - Hauskasti ilmaistu kysymys.
    Tosiaan - itse mietin omalla kohdallani ihan samaa. Olisinko ilman blogielämässä elämistä erilainen? Olisinko ehkä kirjoittanut tai tehnyt jotain ihan muuta ja mitä se olisi ollut? Ei... kai se on niin, että kirjoittaminen on elämänikäinen valinta kuten lukeminenkin.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta! Kiitos lämmittää... kyllä.

      Voi olla ettei kannata kaivautua kirjoittamisen perimmäiseen ytimeen. Se saattaisi olla tuskaisen privaattia.

      Miksi ihmiset kirjoittavat päiväkirjoja? Todellako siksi että jäsentävät maailmaa, mutta eivät halua kertoa ajatuksistaan maailmalle? Voiko päiväkirja koskaan olla täysin "rehellinen"?

      Kun olin kirjoittanut eri lehtiin jotain tuhat "juttua", kysyin hieman apeana Suomen Sosialidemokraatin kulttuuritoimittajalta Risto Hannulalta, että mitä hyötyä tästä kaikesta kirjoittamisesta on ollut. Risto sanoi: Olet tutustunut moniin ihmisiin sen ansiosta.

      Siksikö siis käytin työn ohessa lähes kaiken aikani kirjoittamiseen. Kuulostaa paradoksilta.

      Mutta juttujen ja Riston laajan tuttavapiirin ansiosta tietysti kohtasin monia ihmisiä, jotka muuten olisivat ujolta mieheltä jääneet kohtaamatta. Tein eräänlaista tai monenlaista yhteistyöä jopa Kalevi Sorsan, Paavo Lipposen, Keijo Immosen, Mauno Koiviston, Hannes Tiaisen jne kanssa. Kosmoksessa, Urhossa ja Juttutuvassa kinasin huippukirjailijoiden ja kriitikoiden kanssa.

      Mitä jää jäljelle, voisi kysyä, mutta en kysy.

      Ajatukset ehkä toistuvat, samoja sanoja käytetään, mutta välillä ne tuntuvat ihan uusilta. Vaikka eivät olisikaan.

      Poista