Myrkkyä kulttuurin vesilasissa

[avokadoa vai ruisleipää?]

Kyösti Salovaara, 2019.
Kulttuurin 3-yhteys:
Kansa, kansan kirjailija, kansan näyttämö.

Mitä ihmettä me tarkkaan ottaen tekisimme kolmella Sibeliuksella ja viidellä Aleksis Kivellä? Eikö korkean tason kansallisen ja kansainvälisen yleiskulttuurin tarjonta ole - jos ollaan rehellisiä - määrällisesti riittävä tai enemmänkin? Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.

- Pentti Linkola, 1971.

Kun kuulen sanan ’kulttuuri’… hellitän browningistani varmistimen.

- Kolmannen valtakunnan runoilija Hanns Jost, 1933.

Kaikki elinvoimaisesti kirjoitettu kuvastaa tuota elinvoimaa; ei ole tylsiä aiheita, on vain tylsiä ajattelijoita. Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana; unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapauttavasta vaikutuksesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys… Sanon ainoastaan että kaikki ajankuluksi lukeminen on pakenemista, olkoon aihe sitten kreikkaa, matematiikkaa, tähtitiedettä, Benedetto Crocea tai Unohtuneen miehen päiväkirja. Joka muuta väittää, on älyllinen keikari tai pelkkä aloittelija elämäntaidossa.

- Raymond Chandler, 1944.

On lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ”todelliset” tarpeet ja halut.

- Ruurik Holm, 2017.

Puusta katsoen maailma näyttää toiselta.

    Puusta katsoen luulisi, että kulttuurista keskusteleminen on maailman helpoin ja luonnollisin debatti. Eikä edes debatti vaan yhdensuuntaisten monologien loppumaton kymi.

    Mutta ei se niin mene.

    Kun perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra sanoi vaalikeskustelussa, että kulttuuri on luksuspalvelua, joka maksaa liian paljon, some repesi ja kulttuuriväki raivostui. Somen ja taiteilijaporukan raivonpurkauksiin ei tietysti paljoa tarvita.

    Kulttuurista keskusteleminen lienee vaikeaa siksi, että se on yhtä aikaa niin paljon ja niin vähän, niin näkyvää ja niin piiloon mennyttä.

    On siis runsaasti intohimoa ja yhtä vahvasti flegmaattisuutta. 

Myös kulttuurikeskustelu on kulttuuria… on kulttuuria.

    Kun kaikki on kulttuuria, intohimolla on runsaasti kohteita, äärettömästi. 

    Kulttuurikäsitteen selventämiseksi lainaan englantilaista Raymond Williamsia, joka sanoi että englannin kielessä sanalla ”kulttuuri” on kolme yleisesti käytettyä merkitystä. 

    Ensiksi kulttuuri on älyllistä, henkistä ja esteettistä kehitystä. Se on arvokkainta ihmisessä ja hänen sivilisaatiossaan. Päällimmäisenä tulee eliittikulttuuri. Onkohan se sitä luksusta?

    Toiseksi kulttuuri on elämäntapoja, tapoja kaikkineen. On ruokakulttuuria, urheilukulttuuria, kapakkakulttuuria, kaupunkikulttuuria, politiikan kulttuuria, somekulttuuria, mediakulttuuria, muoti- ja makukulttuuria, matkailu- ja autokulttuuria. Tekee mieli lisätä, että myös erilaiset arvot ovat monella tavoin kulttuuria.

    Kolmanneksi sanalla kulttuuri voidaan tarkoittaa taiteita. Kirjat, elokuvat, musiikkikappaleet, teatteri ja tiede ovat kulttuuria.

    Koska kulttuuri on kaikkea, niin väittely sen merkityksestä ajautuu helposti toisiaan pakeneville urille. Yksi puhuu aidasta, toinen seipäistä ja kolmatta kiehtoo maisema aidan takana. 

     

Kyösti Salovaara, 2022.
Kulttuurikäytävä
vai
ympäristörikos?

Taideväki - sanon nyt näin - ryhtyi puolustamaan taidekulttuuria. Ei kulttuuri ole luksusta, se toitotti, vaan enemmänkin ruisleipää. Siis jotakin mikä on ihan tavallista, ja monen mielestä maittavaa. 

    Tuo perustelu ei iskenyt minuun, koska en syö ruisleipää. Mutta en avokadoistakaan tiedä, paitsi että niiden kasvattaminen vaatii hemmetistä vettä siellä missä vettä on niukasti.

     Purra on taatusti väärällä tiellä etsiessään valtiontalouden säästöjä kulttuurilaitosten tuesta, mutta melko lailla oikeassa sanoessaan että taidekulttuuri on luksusta. Sekin pidettäköön mielessä, että julkisesti rahoitettu kulttuuri lisää tasa-arvoa, jopa luo sitä. Mutta eikö tasa-arvokin ole historiallisesti ja  globaalisti "ylellisyyttä"?

    Niinpä periaatteessa taidekulttuuri ja kulttuurin taide on ilmiselvästi luksusta, loistetta ja ylellisyyttä. Se on jotakin enemmän kuin poliisi, rajavartiolaitos, leopardit, terveyskeskus, kaukolämpöverkosto, valokaapeli, moottoritie, HUSin leikkaussalit, Prisma ja Lidl ja K-Citymarket, Olkiluodon ydinvoimala, navetta pellon laidalla, makkaratehdas Vantaalla jne.

    Parhaimillaan kulttuuri (ahtaassa mielessä) on yhtä arkista kuin edellä mainitut instituutiot, mutta se ei ole yhtä välttämätöntä ja mikä tärkeintä: kulttuuria ei olisi ilman edellä lueteltujen entiteettien infraa. Kirjastot, konserttisalit, kesäfestivaalit, oopperaesitykset ja telkkarin realitysarjat voidaan pistää pitkälle tauolle ilman, että ihmisten elämä keskimäärin kärsii, toisin kuin infran toiminnan tauottamisesta.

     Tietysti elämä ilman kulttuuria, taidekulttuuria, olisi aika tylsää, ja, luultavasti, pitkän päälle heikentäisi koko yhteiskunnan sivistystasoa, tasa-arvoa ja resilienssiä. Maailmanlaajuisessa vertailuissa sekä suomalainen kulttuuri että ruisleipä ovat ehdottomasti luksusta.

Koska kulttuuri on myös arvoja, ja koska ei olemassa mitään objektiivista arvojen hierarkiaa eikä luetteloa parhaista ja oikeista arvoista, kulttuuridebatti päättyy melkein aina tuuleen huutamiseen. Ken kovemmin huutaa, hän vakuuttavimmalta kuulostaa – ja tunnetusti taiteilijoilla on kova ääni.

    Jokaisella meistä on oma napa, joka on lähempänä kuin naapurin napa. Taiteilijalle oma napa on universumin keskus. Se on sekä henkisen että taloudellisen menestymisen dynamo. Kun taiteilija puhuu kulttuurista, hän usein tarkoittaa elinkeinoaan vaikka ei kehtaa myöntää puhuvansa toimeentulosta.

    Tyypillinen esimerkki kultuurikeskustelun sisään rakennetusta myrkystä on kirjailija Juha Itkosen esittämä dystooppinen väite: ”Jos kulttuurin tuet lopetettaisiin ja jäljelle jäisivät vain Ilkka Remeksen kirjat ja Juha Tapion levyt, miltä tulevaisuutemme näyttäisi?”

    Mitä vikaa Ilkka Remeksen jännäreissä on? Millä tavalla ne ovat huonompaa kulttuuria kuin Itkosen kirjat? Missä mielessä Juha Tapion musiikki veisi Suomen perikatoon?

    Kirjallisuuden monipuolisuudesta keskusteleminen, sen laadusta väittely, alkaa tosin kuulostaa anakronismilta. 

Kyösti Salovaara, 2022.
Abstrakti taideteos tarvitsee selityksen.
Vai onko tässä mitään selitettävää?

Kun riittävästi yksinkertaistaa, todellisuus sulaa pois kuin keväinen lumi.

    Helsingin Sanomat selvitti puolueiden kulttuuritahtoa esittämällä niille kolme väitettä:  ”1. Taiteen ja kulttuurin osuus tulisi nostaa prosenttiin valtiontalouden kokonaismenoista. 2. Ihmisten pitäisi maksaa enemmän kuluttamastaan kulttuurista. 3. Ylen rahoitusta tulisi leikata tuntuvasti valtion velkaantumisen hillitsemiseksi.”   

    Näistä vain viimeinen väite on järkevä, konkreettinen ja vaivattomasti vastattavissa.

    Mitä kulttuuria Hesari tarkoitti muissa väitteissä?

    Yhteiskunta tarjoaa koko joukon ”ilmaista” tai melkein ilmaista kulttuuria kansalaisille. Toki senkin joku maksaa (me kaikki maksamme valtion ja kuntien veroissa ja lottorivejä täyttämällä). Tällaisia kulttuuripalveluja, luksusta parhaimmillaan, ovat kirjastot, teatterit, museot ja tietysti myös koulutus aina yliopistoihin saakka. Nämä hyvinvointipalvelut lisääväst merkittävästi kansalaisten välistä tasa-arvoa.

    Mutta ihmiset maksavat, eikä tätä tosiasiaa kannattaisi piilotella, hyvin suuresta osasta kulttuuria täyden, käyvän hinnan. Me ostamme kirjoja, tilaamme sanomalehtiä, käymme elokuvissa, maksamme suoratoistosarjafilmeistä, ostamme futisjoukkueen kausikortin, viihdymme stadionkonserteissa ja kesäfestareilla jne jne.

    Hesarin kysymysväitteet hämärtävät asian, koska ne johdattelevat ajattelemaan, että kulttuuri on tänään ilmaista. Suurin osa siitä on kuitenkin maksullista. Ja ihmiset maksavat nurisematta. Tai ainakin maksavat, koska haluavat nauttia itse valitsemastaan kulttuurista. 

    Esimerkiksi ensi kesänä Flow Festivalin 3 päivän lippu maksaa 225 euroa ja yhden päivän 119 e. Pori Jazzin ulkoilmakonsertit Kirjurinluodolla maksavat suunnilleen yhtä paljon, päivän lippu 91 e ja kolmen päivän 195 e. Taikahuilun esitys Savonlinnassa maksaa 195 euroa per nuppi enkä tiedä tuetaanko oopperajuhlia samalla tavalla kuin oopperaa Helsingissä. 

    Kirjastolaitos on hieno järjestelmä. Mutta jos kaupallisesti toimivat kustantajat eivät julkaisisi kirjallisuutta eikä kukaan ostaisi omalla rahallaan kirjoja, miten kirjastojen kävisi? Kirjasto lisää tasa-arvoa lukemisen mahdollisuuksien suhteen. Mutta mitä jos kansalaiset eivät viitsi enää lukea kirjoja? Entäpä jos kirjoja ei enää paineta lainkaan?

    Pessimisti kysyy: mihin Oodin kaltaisia kulttuurirakennuksia tarvitaan kun painettu kirja katoaa suomalaisesta kulttuuritodellisuudesta? 

Ei ole ilmaisia lounaita eikä edes ilmaista kulttuuria.

   Joku maksaa - aina ja väistämättä.

   Kulttuurikeskustelussa kulttuurin maksajan ja kulttuurin kuluttajan roolit pidetään erillään, ikään kuin olisi tarkoitus sumentaa tuon ”ilmaisen” kulttuurin maksujärjestelmän eli verotuksen merkitystä.

    Ruurik Holm tiivistää järjestelmän monimutkaisuuden ja ristiriitaisuuden kirjassaan Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi näin: ”Tulonsiirtoja ongelmallisempia ovat julkisesti rahoitetut hyvinvointipalvelut, koska ne rajaavat kansalaisten valinnanvapautta. Hyvinvointipalveluihin suunnatut varat tarkoittavat, että nuo varat ovat pois kansalaisten omasta kulutuksesta.”

    Perimmiltään kysymys kuuluu: Kuinka paljon minä saan itse päättää mitä luen (siis millaisia kirjoja minulla on halu lukea kirjastosta tai varaa ostaa) vai luenko lainkaan, ja kuinka suuressa määrin Juha Itkosen henkilökohtaisen elinkeinon turvaksi määrätty valtion virkamies päättää minunkin lukulistastani tai siitä, että jos en lue lainkaan kirjoja, jääkö minulle rahaa esimerkiksi torinkulman pubissa istumiseen?

    Kuinka pitkälle kollektiivisesti rahoitettu (kulttuurin jne) tasa-arvo voidaan viedä ennen kuin se alkaa rajoittaa merkittävästi yksilön vapautta päättää omista tarpeistaan ja noudattaa omia halujaan?

    Kysymys provosoi, mutta siihen kiteytyy hyvinvointivaltion idea ja dilemma. Tämä on myös kysymys, johon kaikki, yhtä lailla kulttuuriväki kuin politiikot kieltäytyvät vastaamasta.

       

    

Kyösti Salovaara, 2023.
Kirjastossa on kirjoja, on kirjoja, on...
kohta tyhjiä hyllyjä.

       

Enkelten lahti

[Ensimmäisestä ulkomaanmatkastani on 40 vuotta]

Kyösti Salovaara, Nizza, 1984.

Matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty. Sinä hetkenä olemme kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pieninkin töytäisy järkyttää meitä olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon. Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.

- Albert Camus 1936 edellisen vuoden Baleaarien matkastaan.  

Niin se aika kuluu. Myös ihminen.

    Melko tasan 40 vuotta sitten maalis-huhtikuussa 1983 lensin Finnairin koneella Nizzaan, Ranskan Rivieralla, Asuurin rannikolle, Enkelten lahdelle. Se oli ensimmäinen ulkomaanmatkani, vaikka olin jo 36-vuotias.

    Oikeastaan se ei ollut ihan ensimmäinen, koska juhannusviikolla 1981 vietin muutaman päivän kansainvälisessä dekkarikirjailijoiden konferenssissa Tukholmassa. Mutta henkisesti Nizzanmatka tuntui ensimmäiseltä oikealta ulkomaanreissulta.

    Tietysti oli sattuman kauppaa, etten matkustanut jo syksyllä 1974 Mallorcalle, jonne isäni oli tilannut matkat Salovaaran porukalle 60-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. Mutta hän sai kesällä 1974 massiivisen sydäninfarktin, joten tuo matka jäi tekemättä. Francon Espanjan sijaan isäni syntymäpäivänä ajettiin Valkealan motelliin. 

    Niin että Francon Espanjasta minulla ei ole perskohtaisia kokemuksia. 

Koska en halunnut seitsemänkymmentäluvulla Espanjaan, en myöskään kokenut aitoja Keihäs- ja Seiväsmatkoja. En ollut lennoilla joilla tarjottiin Kalevi Keihäsen tislaamon kirkasta viinaa.

    Vuonna 1983 lentäminen oli jo varsin arkipäiväistä, vaikka jonkinmoista juhlallisuutta siihen sisältyikin. Nykyään tuntuu melkein samalta ajaako paikallisjunalla Malmilta Helsingin keskustaan vai lentääkö Vantaalta Malagaan. Tarjoilutkin ovat yhtä niukkoja.

    Tuohon aikaan, ja muutama vuosikymmen sen jälkeen, tavalliset ihmiset matkustivat ulkomaille seuramatkoilla. Räätälöidyt reissut olisivat tulleet varsin kalliiksi, semmin kun lentoliikenne oli hyvin säännösteltyä. Lentojen hinnoista ei kilpailtu.

    Vuonna 1983 Välimerelle lennettiin Finnairin DC-9 koneella. Matkan hintaan kuului sapuska kahveineen, mutta ruokajuomat piti maksaa itse. Tapana oli moittia lentojen sapuskaa, vaikka matkustajat kävivät hyeenana ruokaan kiinni heti kun se eteen kannettiin.

     En ole inhonnut lentämistä enkä lentojen ruokatarjoilua. Lentokenttien turvatarkistukset ynnä semmoinen vaativat kyllä pitkää pinnaa.

Pinnakkaisvedoksessa kevään 1983 kuvia Nizzasta.

Siispä muutama sana ensimäisestä ”ulkomaanmatkastani”.

    Onneksi muistikuvia ei tarvitse kaivaa päästä vaan voin käyttää ajassa kirjoitettuja "matkaraportteja". Kirjoitin nimittäin Suomen Sosialidemokraattiin eräässä kirja-arvostelussa tamikuussa 1984 edellisen kevään Nizzanmatkasta. Ja kun teimme toisen matkan Rivieralle syyskuussa 1984 - isäni täyttäessä 70 vuotta - kirjoitin kahden matkan kokemuksista STTK-lehdessä lokakuussa 1985.

    No, tammikuussa 1984 julkaistussa Demarin kokoomajutussa arvioin yhdeksää kirjaa, mukana mm. Claes Anderssonin Ihminen, sielunsa kaltainen, Simone de Beauvoirin Mandariinit I-II, John le Carrén Pieni rumpalityttö ja Graham Greenen pamfletti Nizzan pimeä puoli.

    Oikeastaan on mielenkiintoista, että vertasin Anderssonin romaania de Beauvoirin Mandariineihin Anderssonin tappioksi: ”Anderssonin kirjailijanlaadun kohdalla voidaan puhua eräänlaisesta paradoksista: psykiatrina hän tietää ihmisestä ’kaiken’, mutta kirjailijana hän ei pysty kirjoittamaan psykologista romaania. Ehkä hän tietää liian paljon.”

    ”Simone de Beauvoir on onnistunut siinä missä Andersson epäonnistuu”, sanoin. ”Mandariinit on psykologinen romaani. Se on myös älymystöromaani. Mandariinit luettuaan alkaa sadatella suomalaisen kaunokirjallisuuden köyhyyttä. Mutta ehkä samalla pitäisi sadatella meikäläisen todellisuuden köyhyyttä.”

    Tuolloin, 40 vuotta sitten, päädyin ajatukseen, että sodanjälkeisen ranskalaisen älymystön tilannetta tutkaileva Mandariinit sopi paremmin 1980-luvun suomalaiselle lukijalle kuin se olisi sopinut 1950-luvun suomalaiseen tajuntaan.

Mutta Nizza ja Baie des Anges!

    ”Sallikaa minun lausua varoittava sana jokaiselle, joka tuntee houkutusta asettautua viettämään rauhallista elämää Cote d’Azuriksi nimitetyssä paikassa”, Graham Greene aloitti pamflettinsa Nizzan pimeästä puolesta. ”Välttäkää Nizzan seutua, joka on eräiden Etelä-Ranskan pahimpien rikollisjärjestöjen pesäpaikka…”

    Tämän lainauksen jälkeen kirjoitin: ”Viime keväänä kuljeskelin Nizzassa nämä Greenen sanat mielessä, mutta varoituksista huolimatta kaupunki näytti ihastuttavan kauniilta, siistiltä ja ystävälliseltä.”

    ”Asuimme Promenade des Anglaisin varrella aivan Palais de la Méditerranéen vieressä”, jatkoin kertomustani. ”Kasino oli suljettu, täynnä puluja. Saman kadun varrella sijaitsi myös toinen kuuluisa kasino, ja siellä tapahtui ryöstö tuon viikon aikana. Ehkäpä mafia ilmoitti näin olevansa olemassa, tiedä häntä.”

    Greenen estelyistä huolimatta ihastuin Nizzaan ja Enkelten lahden väreihin ja tunnelmaan. 

Suomen Sosialidemokraatti 28.1.1984.

Kuten sanottua, palasin Nizzaan seuraavana vuonna, syyskuussa 1984.

    Tuohon aikaan kirjoittelin kolumneja ammattiliittoni STTK:n lehteen. Niinpä kopioin tähän Nizzaa käsittelevän kolumnin lokakuulta 1984; olkoon se eräänlainen ”muistomerkki” ensimmäisestä ”oikeasta” ulkomaanmatkastani.

    Kotimaa ja ulkomaa, tässä ja tuolla!

    Ruotsalaiskreikkalainen Theodor Kallifatides muutti Kreikasta Ruotsiin 25-vuotiaana vuonna 1964. Viime lauantaina espanjalainen El País julkaisi näyttävän Kallifatidesin haastattelun; Kallifatidesin kirjat menestyvät nykyään Espanjassa.

    Kallifatides sanoi haastattelussa, että emigrantti tekee eräänlaisen itsemurhan jättäessään isänmaansa ja muuttaessaan kokonaan uuteen, vieraaseen yhteiskuntaan. Maahanmuuttajasta on jäljellä vain nyljetty nahka, ei sisälmyksiä lainkaan, Kallifatides sanoi.

    Täysin ruotsiksi kirjoittava kirjailija kertoi, että kun hän kuulee lauluja ruotsiksi hän ei itke koskaan, mutta kreikaksi laulettuja kuullessaan aina. Kallifatides sanoi, että hänelle täydellinen ruotsinkieli on aivoissa, se on järkeä, kun taas Kreikka on sydämen tunne.

    Ajattelen että Kallifatides puhuu samanlaisesta kokemuksesta kuin Albert Camus johdannon lainauksessa, mutta tavallaan kotoa lähtemisen kokemisen kääntöpuolesta. Camusin ”minä” on kohta palaamassa turvalliseen kotiin, kun taas Kallifatidesin minä on ikuisesti kotoa karkotettu.

     Arkipäiväisessä mielessä vuonna 1984 kirjoittamani kolumni Nizzasta käsittelee hieman samanlaista mielen horisonttia.

Nizzan yö on hellä

Suomi on kiva paikka. 

    Varsinkin silloin kun täältä pääsee pois, muualle. Muualla on helppo unohtaa Suomen kolea, pimeä ja tyly ilmasto. Muualla unohtaa kuinka ahdasta suomalainen elämä on.

    Minäkin olin muualla, hetken.

    Käväisin Nizzassa, toisen kerran. Nizza on Helsingin kokoinen kaupunki Ranskan Rivieralla. Helsinkiin verrattuna Nizza on elämää tulvillaan. Kaupunki elää, hengittää, huokailee. Se on kaunis, suorastaan upea. Nizza on uskomattoman puhdas ja siisti kaupunki. Se on rakennettu Meri-Alppien ja Välimeren väliin jäävälle rantakaistaleelle, Enkelten lahden itäiseen reunaan. Lahden toisella sivulla on Antibes.

    Jokainen elokuvahullu muistaa Enkelten lahden Jacques Demyn samannimisestä elokuvasta, jonka tapahtumat huipentuivat Nizzan rantabulevardilla sijaitsevaan pelikasinoon, Palais de la Méditerraneeseen. Minä ainakin muistan Jeanne Moreaun kasinon rappusilla. Nykyään kasino on suljettu, se myytiin öljykriisin huumassa arabialaisille miljönääreille. Tällä hetkellä sitä asustaa pulujen parvi ja sen edessä, hiekassa, kaskaat soittelevat iltaisin. Kasinosta suunnitellaan parkkitaloa, kuulemma.

Amerikkalaiset kirjailijat löysivät Nizzan ja Rivieran kaksikymmentäluvulla. F. Scott Fitzgerald vietti Rivieralla kaksi kesää; vuonna 1924 hän kirjoitti siellä loistavan romaanin Kultahattu ja kesällä 1926 hän nautti huolettomasta elämästä pohjia myöten. Nämä kokemukset Fitzgerald kirjasi myöhemmin teokseensa Yö on hellä. Se ilmestyi v. 1934, pula-aikana joka ei halunnut kuullakaan Fitzgerald-nimisestä jazz-ajan poetasta.

    Englantilainen huippukirjailija Graham Greene on asunut Rivieralla pitkään. Muutama vuosi sitten Greene julkaisi Nizzaa käsittelevän pamfletin, jossa hän varoittaa turisteja rannikon järjestäytyneestä rikollisuudesta. "Sallikaa minun lausua varoittava sana jokaiselle joka tuntee houkutusta asettua viettämään rauhallista elämää Côte d'Azuriksi nimetyssä paikassa", Greene sanoo kirjansa (Nizzan pimeä puoli, 1982) aloitukseksi. "Välttäkää Nizzan seutua, joka on eräiden Etelä-Ranskan pahimpien rikollisjärjestöjen pesäpaikka: he käyvät huumekauppaa, he ovat saaneet korkeat viranomaiset ummistamaan silmänsä yrittäessään vallata kasinot kuuluisassa 'sodassa', jonka uhrina mm. Agnes Le Roux, Palais de la Méditerraneen pääomistajan tytär 'katosi ja hänen epäillään tulleen murhatuksi'; he ovat mukana rakennusteollisuudessa, jonka avulla laillistavat pimeitä tulonlähteitään; heillä on läheiset suhteet Italian mafiaan."

    Greenen pamfletti takavarikoitiin Ranskassa heti ilmestyttyään ja kirjailija sai sakot kunnianloukkauksesta. Sittemmin molemmat kaupungin kasinot on suljettu. Mutta turistit saapuvat Nizzaan ja kirjailijat viihtyvät kaupungissa, aivan samalla tavalla kuin Fitzgerald, Hemingway ja kumppanit viihtyivät siellä maailmansotien välisenä aikakautena.

Hiljattain olen lukenut kaksi erinomaista romaania, jotka kuvaavat Azuurin rannikkoa ja Nizzaa. Englantilaisen Piers Paul Readin The Villa Golitsyn (1981) on hieno poliittinen romaani ja amerikkalaisen Robert Daleyn The Dangerous Edge (1983) on vähintään yhtä merkittävä thrilleri. Kaupunkina Nizza siis yhä innoittaa taiteilijoita.

    Mutta, kuten sanoin, tämä ei ole millään muotoa ihmeellistä, sillä kaupunki ja koko rannikko on elämää sykkivä satumaa. Vasta Nizzan kaltaisessa paikassa tajuaa millainen suurkaupunkimiljöö voi olla parhaimmillaan. Ja tuollaisessa kaupungissa tajuaa, kuinka turruttavan typerää suomalainen ankea ja tekopyhä elämänmuoto onkaan. Kun Nizzan kaduilla kulkee myöhään illalla, kaupunki on kuin suuri, kaduille levittäytyvä ravintola ruoan tuoksuineen ja kiiltävine pullonkylkineen, eikä missään näe juopuneita eikä sammuneita eikä kanssaihmisiä terrorisoivia räyhääjiä. Luonteva suhtautuminen alkoholiin kuuluu eteläranskalaiseen elämäntapaan.

Nizzan jälkeen Helsinki, koko pääkaupunkiseutu tuntuu moottori- ja kehäteiden pirstomalta sikolätiltä. Vasta Nizzan jälkeen huomaa kuinka likaisia suomalaiset kaupungit ovat ja kuinka vähän täällä välitetään miljöön kunnossapidosta. Nizzan jälkeen Tapiolakin alkaa maistua rappeutuvalta ja ruostuvalta lähiöpahaiselta.

    Mutta tämä on Suomea, maata missä ihmiset kuvittelevat kaikenlaista, niin kuin Erkki Tuomioja, joka väitti että missään muualla ei ole vaalittu vanhoja rakennuksia yhtä hyvin kuin Helsingissä. Tuomiojan kannattaisi matkustaa Nizzaan ja antaa sen jälkeen asiasta uusi lausunto.

    Suomalaiset kuvittelevat olevansa siistejä. Tämäkin harhakuva romahtaa ulkomailla, esimerkiksi Nizzassa. Tosiasia on, että suomalaiset eivät ole vieläkään oppineet asumaan yhdessä, lähellä toisiaan, kaupungissa. Ja jos nykyiset muotivirtaukset voittavat kansan tulevaisuuden puolelleen, Suomeen ei koskaan kehity kaupunkikulttuuria. Ei, täällä halutaan maalle ja korpeen. Täällä on muotia erakoituminen, ihmisten karttaminen, omaan napaan tuijottaminen.

    Suomi on Suomi, valitettavasti.

    Kyösti Salovaara

    STTK No 9 / 1984

    

Älä tuijota palloa

[vaan katso peliä!]

Kyösti Salovaara, 2021.
Sanotaan: Parlamentti on kansan pienoiskuva.
Kysytään: Onko se myös jalkapallopelin metafora? 

Ja koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisen perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.

- Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka, 1976.

Jalkapalloon ei ole olemassa mitään oikeaa vastausta.    

- Chris Anderson ja David Sally: Numeropeli, 2013.

Ihmiset puhuvat sanoakseen jotakin. Paitsi poliitikot jotka sanovat jotakin puhuakseen.

    En eksytä vaan kuuntelen.

    Viime lauantaina ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola kehotti Ylen ykkösaamussa ”katsomaan tiukasti palloon” seuratessamme kansainvälisen politiikan värähdyksiä. Aaltolassa on runoilijan iskua, toisin kuin pääministerissämme, mutta myös suorapuheinen Sanna Marin on toistanut samaa oppia: Täytyy pitää katse pallossa. Ei saa vilkuilla sivuille, hämääntyä epäolennaisesta.  

    Ei ole Aaltolan eikä Marinin vika, että he eivät katsele nykyfutista eivätkä kuuntele kaikenmaailman jalkapalloasiantuntijoiden analyysejä. 

    Siitä huolimatta toivoisin, että Aaltola ja Marinin pallon tuijottamisen sijaan käyttäisivät parempaa, jos kohta kulunutta viisautta: Pitää osata lukea peliä.

     Joten yritän lukea.

Niinpä vertailen vallattomasti jalkapallopeliä yhteiskunnalliseen toimintaan. Ne eivät tietenkään ole yksi yhteen. Ei kaksikaan. Enkä tarkoita että poliittinen toiminta kansallisesti tai kansainvälisesti olisi nollasummapeliä; että se minkä toinen saa, on toiselta pois.

    Voi tuntua hieman loukkaavalta sanoa politiikkaa peliksi, vaikka niinkin on sanottu. Kuka se olikaan jonka mielestä ”pelin politiikka” saa loppua?

    Lainailen tässä ajatuksia ja faktoja Chris Andersonin ja David Sallyn teoksesta Numeropeli – Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään (The Numbers Game. Why Everything You Know About Football Is Wrong, 2013. Suom. Juha Sainio. HS Kirjat, 2013.) Andersonin ja Sallyn kirja perustuu laajaan tilastolliseen materiaaliin jalkapallopelien tyypillisistä tapahtumista ja piirteistä.

    Kun kirjoitan sanan ”jalkapallo” tai ”peli” niin sanojen paikalla voisi lukea ”yhteiskunta” tai ”politiikka”, mutta myös päinvastoin. Sanoja vaihtamalla toisiin saa uudenlaisia ajatuksia, jopa toisenlaisia.

Kun hyökkäävä joukkue tekee maalin sivuvaparista tai kulmapotkusta tai laitahyökkääjän antamasta keskityksestä, melkein aina puolustaja tai puolustajat seuraavat tiukasti palloa, katse pallossa, eivätkä huomaa selän taakse juoksevaa hyökkääjää, jolle pallo kimpoaa tarkoituksella tai vahingossa.

    Puolustaja tekee virheen tuijottaessaan palloa ja unohtaessaan vierellään ja takanaan olevat pelaajat. Virheen tehnyt puolustaja ei lue peliä vaan antautuu pallolle.

    Kentällä peli on pelaajien liikettä tilassa. Myös pallottomalla liikkeelle on tärkeä tehtävä, oikeastaan tärkeämpi kuin sillä missä pallo on. Parhaat puolustajat ”aavistavat” mistä hyökkäys kohta tulee eikä se useinkaan tule siitä paikasta missä pallo juuri nyt on. Parhaat hyökkääjät ja keskikenttäpelaajat osaavat syöttää pallon sinne, missä on tilaa hetken päästä, niin ettei puolustaja ehdi millään juosta tuohon tilaan ottamaan palloa pois hyökkääjältä.

     Pelissä pitää aavistaa mitä kohta tapahtuu. Oleellista ei ole missä pallo on juuri nyt vaan se missä se on hetken päästä. Pelin ymmärtämiseen, liikkeen hahmottamiseen, pallon mahdollisten reittien arvioimiseen tarvitaan ns. pelisilmää.

     Vanha itämainen viisaus sanoi, että vain hupsu tuijottaa sormeen, joka osoittaa kuuta. Modernissa jalkapallopelissä on yhtä hupsua tuijottaa pelkästään palloa.

Jalkapallojoukkueessa on 11 pelaajaa. Kentällä on siis 22 pelaajaa ja yksi pallo. Peli kestää virallisesti 90 minuuttia, vaikka tehollista peliä, sitä että pallo kulkee pelaajalta toiselle, saattaa nykyotteluissa olla vain noin 60 minuuttia.  

   Tilastojen mukaan (Englannissa) yhden valioliigaottelun aikana pelaajat koskevat palloon noin 1300 kertaa eli 650 kosketusta joukkuetta kohti.

    Mutta yksi pelaajaa pitää palloa keskimäärin vain 53,4 sekuntia tuon 90 minuutin aikana, ja juoksee ottelun aikana pallon kanssa vain 191 metriä. Kun nykypelissä pelaajat juoksevat jopa 11 km pelin aikana, niin pallollista, pallon kanssa juoksemista on vain 1,5 prosenttia kunkin pelaajan juoksemasta matkasta.

    Yksi kosketus palloon kestää yleensä 1,1 sekuntia.

    Tämä tarkoittaa, että pelajaa pelaa jalkapalloa niin, että 99 %  peliajasta hän ei kosketa lainkaan palloon ja 98,5 % peliajasta hän juoksee pallottomana.

    Miksi sitten sanotaan, että pidä katse pallossa? Eikö olisi viisaampaa opastaa katsomaan sinne missä kukin palloton pelaaja on 99 % peliajasta?

Kyösti Salovaara, 2018.
Pallon voi kadottaa, pelaajia ei.

Nykyään puhutaan pallonhallintapelistä. Lienee tilastollisesti totta, että nykyfutiksessa se joukkue, joka pitää enemmän palloa hallussaan, voittaa. Aina tämä ei päde mutta yleensä.

     Niinpä saattaa olla pelejä joissa pallonhallintajoukkue, esimerkiksi Barcelona, koskettaa palloa 1000 kertaa ottelun aikana ja vastustaja vain 300. Yleensä Barca voittaa mutta ei aina. Voittomaalin tekemiseen riittää yksi laukaus kohti maalia.

    ”Ilman palloa et voi voittaa”, sanoi modernin pallonhallintapelin muokkaaja hollantilainen Johan Cruyff. ”Jos pallo on meillä, he eivät voi tehdä maalia.”

    Hyökkäys on siis parasta puolustamista. Sodassa ja futiksessa?

    Mutta myös virheet kostautuvat. Mitä auttaa että pallo on joukkueella 1000 kertaa omassa jalassa jos vastustaja tekee yhdellä potkulla maalin? ”Joukkue, joka tekee virheitä korkeintaan 15-18 prosenttia toimistaan, on voittamaton”, sanoi puolestaan Kiovassa syntynyt Valeri Lobanovski, huippuvalmentaja hänkin.

     ”Pataljoona koostuu yksilöistä, joista kaikkein vähäpätöisin saattaa viivyttää asioita tai saada ne jotenkin epäonnistumaan”, totesi Carl von  Clausewitz. Hän ei puhunut futiksesta vaan sodasta. 

    Mutta Clausewitzin huomio pätee myös jalkapalloon. 

    Tilastonalyysin perusteella Anderson ja Sally toteavat, että ”jalkapallo on heikkojen lenkkien peli”. Supertähdet tuovat loistetta kentälle, mutta he eivät ratkaise kuitenkaan voittajaa, yleensä.

    ”Vahvat lenkit eivät voita otteluja”, Numeropelissä päätellään. ”Heikot lenkit häviävät niitä.”

    Mitä tuo tarkoittaa politiikassa, kotikutoisessa tai kansainvälisessä?

Pallonhallintapeliä pidetään kauniina, esteettisesti innostavana. Kun pallo kulkee sukkelasti pelaajalta toiselle, joukkueen yhteistoiminta nousee yli kaiken muun. Mikään ei ole vahinkoa, kaikella on tarkoitus.

    Muistuttaako pallonhallintapeli modernia ideaa hyvästä yhteiskunnasta? Kaikki ovat mukana, ketään ei jätetä. Ei hyökätä ruhjomalla vaan leppoisasti palloa siirtelemällä, ottaen huomioon vastustajan liikehdintä kentällä samassa tilassa.

    Mutta myös toisella tavalla pelataan. 

    Jos edellistä, pallon siirtelyyn keskittyvää pelitapaa kutsutaan valon peliksi on myös varjon peli. Tämän pelitavan ”pimeyden ruhtinaana” pidetään portugalilaisvalmentaja José Mourinhoa. Tällä hetkellä AS Romaa valmentavan Mourinhon luoma ylivarovainen pelitapa näyttää olevan häviöllä, mutta suhdanteilla on tapana muuttua, entinen saattaa kohta olla nykyisyyttä.

    Jokunen vuosi sitten The Guardian -lehden kolumnisti Jonathan Wilson kokosi yhteen Mourinhon vastavirtapelityylin seitsemän kulmakiveä. Niiden lukeminen havahduttaa, melkein järkyttää esteettiseen peliin ihastunutta futisfania. Mutta jospa kysymys on myös yhteiskunnasta, entäpä jos politiikkaa tehdäänkin Mourinhon opeilla salakavalasti menestyen.

    Tässä  ”pimeyden ruhtinaan” pelikirjan aksioomat:

        1. Se voittaa joka tekee vähiten virheitä.

        2. Jalkapallo suosii sitä, joka saa vastustajan tekemään enemmän virheitä.

        3. Kun pelaat vieraissa, sen sijaan että yrittäisit olla ylivoimainen, on

            parempi rohkaista vastustajaa virheisiin.

       4. Se jolla on pallo, todennäköisesti tekee virheen.

       5. Se joka luopuu pallonhallinnasta, vähentää mahdollisuutta virheeseen.

       6. Palloa pitävä pelkää.

       7. Siksi palloton on vahvempi.

    

Kyösti Salovaara, 2018.
Peli jatkuu vaikka pallo ei ole kenenkään hallinnassa.

Rautaverhon takana

 [kylmän sodan Budapestissä]

Kyösti Salovaara, Budapest 7.3.2006.

Kolme vuotta sodan loppumisen jälkeen Moskovan onnistui varmistaa sotilaalliset voittonsa Itä-Euroopassa myös poliittisesti lakkauttamalla porvarilliset ja sosialistiset puolueet. Ei ollut enää oppositiota eikä mitään vapaata lehistöä, ja uudet vallanpitäjät kielsivät vieläpä länsimaisten lehtien maahantuonnin. Näin syntyi pahamaineinen ”rautaverho” , jonka tarkoituksena oli estää demokraattisten aatteiden tunkeutuminen seuraajavaltioihin.

- Helsingin Sanomat 19.12.1957.

Siirtääkö Unkari vain rautaverhoa? Wien, 25.5. Itävaltalaiset suhtautuvat nyt yhä suuremmin epäilyksin Unkarin pyrkimyksiin poistaa rautaverho rajalta. Itävaltalaisille ei ole selvinnyt, poistavatko unkarilaiset tosissaan piikkilanka-aidat ja miinat vai siirtävätkö he ne kilometrin, parin päähän sisämaahan. Jos näin on, silloin rautaesirippu muuttuu Itävallan rajalla entistä tehokkaammaksi.    

- Helsingin Sanomat 26.5.1956.

Hän oli saanut tilaisuuden tutustua vuoden kuluessa Unkarin poliittisen poliisin toimintaa koskeviin salaisiin papereihin vuoden 1956 verisen lokakuun kapinan ajalta, ja ne olivat kamalaa luettavaa.

- Alistair MacLean romaanissa Viimeinen rintama, 1959.

Kirjallisuuskeskustelu (tai keskustelemattomuus) ilmentää yhä polarisoitunutta käsitystä vakavan kaunokirjallisuuden merkityksellisyydestä ja kevyen viihdekirjallisuden yhdentekevyydestä.

    Niinpä Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Jussi Pullinen vähätteli viime sunnuntaina Hesarin pääkirjoitussivun kolumnissaan muutaman viihteellisen romaanin ja yhden sarjakuvatarinan uusintapainoksen sensurointia ja piti luonnollisena, että jännäreitä ja lastenkirjoja saa silpoa, sensuroida ja sievistellä kaupallisista syistä, koska itse kirjojen sisällöllä ei ole mitään historiaan liittyvää merkitystä.

   ”Kun kaupallinen kulttuuri vanhenee, päivityksiin kannattaa tottua”, Pullinen kirjoitti. ”Roald Dahlin kustantamo löysi hyvän ratkaisun. Se ilmoitti julkaisevansa sekä uudistettua että vanhaa ’klassikkopainosta’. Näin ostajakin saa vapaasti valita menneisyyden toteemin tai nykykulttuuria edustavan version. Voisi kuvitella, että hän tarttuu jälkimmäiseen.”

    Pulliselle viihderomaani on klassikko korkeintaan lainausmerkeissä.

    Koska olen toista mieltä niin voin ilkikurisesti ja hilpeästi propagoida viihderomaanien puolesta. Väitän jopa että ne kertovat usein omasta ajastaan enemmän kuin ns. vakava proosa, joka pyrkii löytämään klassikoksi johtavan sanonnan. Viihderomaani ei kaihda kliseitä ja, jos näin haluaa sanoa, hyödyntää kulloisessakin ajassa liikkuvia ennakkoluuloja ja yleistyksiä – ja juuri siksi se kertoo niin paljon omasta ajastaan ja juuri siksi viihderomaaneja ei pidä eikä saa jälkikäteen muutella ja sensuroida.

     Eihän Hesarin tai minkään muunkaan median vanhoja uutisia kirjoiteta uusiksi, vaikka ne nyt tuntuisivat kuinka oudoilta ja ennakkoluuloisilta nykyherkän lukijan mielestä.

Viime vuonna tuli kuluneeksi sata vuotta skotlantilaisen Alistair MacLeanin (1922-1987) syntymästä Shettlonissa, Glasgowin itäreunalla. 

    MacLean oli valtavan suosittu kirjailija 1950- ja 60-luvuilla. Käsiteltävänä oleva vakoilutrilleri Viimeinen rintama (The Last Frontier) julkaistiin vuonna 1959. Se suomennettiin samana vuonna. Käsissäni oleva kahdeksas suomalainen painos on vuodelta 1973.

    Kukapa jännitysromaaneja tuolloin lukenut ei olisi tutustunut MacLeanin romaaneihin Saattue muurmanskiin (1955), Navaronen tykit (1957), Pako yli Jaavan meren (1958), Jääasema Zebra (1963) tai Kotkat kuuntelevat (1967). 

    Ari Paulow julkaisi viime vuonna Ruumiin kulttuuri -lehden kolmosnumerossa MacLeanin syntymän satavuotiskunniaksi artikkelin, jonka Paulow otsikoi paljon sanovaksi Unohdettu Alistair MacLean. 

    Unohdettu - totta tosiaan. Saattaa olla että MacLeanin muutamat romaanifilmatisoinnit ovat kestäneet ajan kriitikon hirmuisuutta paremmin kuin itse romaanit; Navaronen tykit ja Kotkat kuuntelevat ovat edelleen mainioita ja jännittäviä elokuvia.

    Paulow lainaa artikkelissaan MacLeania, joka määritteli itse kirjailijanlaatunsa näin: ”En ole romaanikirjailija. Sellaisen väittäminen olisi mahtailevaa. Olen tarinankertoja. Ammattilainen ja käsityöläinen. Näin uskallan väittää.” 

Tarinankertojilla on kirjallisuuden avarassa maisemassa tärkeä tehtävänsä. Tarinoita luetaan, kuunnellaan, katsellaan.

   Edellä mainitussa Ruumiin kulttuurin kolmosnumerossa kirjoitin Vanha kettu silmäilee –kolumnissani mm. näin: ”The Guardian -lehti kyseli tunnetuilta jännärikirjailijoilta mitä nämä ovat lukeneet lapsena, mitä he haluaisivat lukea uudestaan ja mitä eivät. Usein ajatellaan, että nimenomaan salapoliisiromaaneja ei kukaan viitsi lukea uudestaan; että jännärin lukeminen on kerrasta poikki ja sillä hyvä.”

    Kerroin, että Ian Rankin muistaa ”lukeneensa kasvuiässä Enid Blytonin seikkailukirjoja ja teini-iässä Alistair MacLeania. Nalle Puhia hän ei lukenut. Rankin kertoo palaavansa Robert Louis Stevensonin romaaneihin, mutta MacLeaniin ei koskaan. Rankinin mielestä MacLeanin romaanit tuntuvat kömpelöiltä ja vanhentuneilta.”

    Ja englantilainen suurien painoksien jännärikirjailija Lee Child muisteli aikoinaan lukeneensa MacLeanin Viimeisen rintaman kerran 10 vuodessa. Jatkoin kolumniani kertomalla Childin tuntemuksista nyt: ” Jos Lee Child ehtisi lukea jonkin romaanin uudestaan, se olisi MacLeanin kylmän sodan aikaan sijoittuva jännäri Viimeinen rintama.”

    Tähän lisäsin oman puumerkkinäni:

    ”Koska vakoilukirjat ja -elokuvat ovat taas pinnalla, ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan virkistää kylmän sodan muistoja, tuohon Viimeiseen rintamaan pitäisi palata; jospa MacLean ei olekaan vanhentunut ja kömpelö kirjoittaja.”

Alistair MacLean: Viimeinen rintama.
The Last Frontier, 1959.
Suom. Aaro Vuoristo.WSOY, 1959.
Oheinen laitos 8.p. 1973.
Päällys: Eino Tepponen.

Pitäisi palata. Siispä palasin.

    Viimeinen rintama ei ole, toisin kuin Ian Rankin MacLeanin romaaneista epäili tai pelkäsi, kömpelö eikä se ole vanhentunut ”päivääkään”. Itse asiassa Unkarin syksyllä 1956 epäonnistuneen kansannousun jälkeistä Budapestiä ja sitä ympäröivää talven piiskaamaa maaseutua elävästi maalaileva teos on kuin valokeilaan nostettu historiantutkimus Neuvostoliiton, Venäjän ja nykyisen Unkarin kohtalonyhteydestä.

    Romaanin tarina on varsin simppeli. Englantilaisen salaisen palvelun asiamies Michael Reynolds saapuu rautaesiripun takaiseen Unkariin ”muiluttamaan” sinne ideologisista syistä loikanneen englantilaisen tiedemiehen takaisin kotimaahansa. Reynolds paljastuu heti Budapestiin pyrkiessään ja joutuu Unkarin poliittisen poliisin AVH:n (aikaisemmin AVO) kynsiin. Romaani jatkuu toistuvine pakoineen ja kiinni joutumisineen. Pakoretkellä kohti rautaverhon (rautaesiripun) takaiseen parempaan maailmaan, Itävaltaan, cliffhangerit seuraavat toisiaan, mutta niiden välissä paneudutaan Unkarin tilanteeseen kommunistihallinnon ikeen alla. Toisin kuin kylmän sodan trillereissä yleensä, tässä romaanissa pasifistiset visiot maailman pelastamiseksi ovat jatkuvasti esillä, eikä Neuvostoliittoa suinkaan pyritä eristämään kansainvälisestä yhteisöstä.

    Unkarin poliittisen poliisin kuva on MacLeanin romaanissa kriittistä kriittisempi: ”Vaikeaa oli kuvitellakaan että AVO:n väki… olisi kuulunut ihmiskuntaan. Minne tahansa he menivätkin, he levittivät tielleen kauhua ja sortoa ja hävitystä, elävää kuolemaa ja itse kuolemaa, vanhusten hidasta kuolemaa karkotusleireissä ja nuorten orjatyöleireissä, sekä summittaisten ja teloitusten ja hirvittävien kidutusten pikaista tai verraten nopeaa kuolemaa niille, joiden kohtalona oli sortua raakalaismaisimpiin kidutuksiin, mitä koskaan on kyennyt keksimään se paholainen, joka piilee diktatuurien poliittisen poliisin riveihin kaikkialla hakeutuvien luonnottomiin asti paatuneiden roistojen sisimmässä.” 

    Diktatuurit käyttävät poliittista poliisia valtansa ylläpitämiseen.

    MacLean kirjoittaa romaanissaan, että Unkarin poliittinen poliisi oli 1950-luvulla raakalaismaisin ja epäinhmillisin ja julmin koko maailmassa. Se käytti ”hirmuvaltaa”, jonka ”avulla se piti kauhistuneen painajaisen alla toivottomuuteen vajonnutta kansaa. Unkarin salaisen poliisin miehet olivat oppineet paljon Hitlerin Gestapolta ja saaneet noihin taitoihin vielä viimeistelevää hiomista nykyisiltä mestareiltaan.”

Kyösti Salovaara, 2006.
Entinen poliittisen poliisin toimitalo 
Andrassy Utin varrella
muutettiin terrorin museoksi 2000-luvun alussa.

Jännitysromaanit ovat yleensä täynnä ”tekemistä” ja vähemmän ”ajattelemista”. Näissä romaaneissa ihminen on lopulta tekojaan, ei ajatuksiaan.

    ”Miten me olisimme voineet ajatella kuvaavaa kirjallisuutta Saint-Exupéryn ja Hemingwayn jälkeen?” kysyi Jean-Paul Sartre toisen maailmansodan jälkeen suuren kulttuuritörmäyksen raunioilla teoksessaan Mitä kirjallisuus on? (1947). ”Meidän täytyy syöstä asiat ja oliot toimintaan: lukijalle ne ovat sitä tiiviimmin olemassa, mitä moninaisempia kosketuskohtia niillä on romaanihenkilöiden kanssa. Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta, se ponnahtaa ulos kirjastanne kuin vieterin ponnahduttamana.”

    Tekeminen paljastaa ihmisen tilanteen.

    En väitä etteivätkö MacLeanin romaanisankarit ja roistot yleensä olisi ohuesti piirrettyjä. En kyllä toisaalta tiedä millaisia paksusti piirretyt romaanihenkilöt ovat, mutta se on toinen juttu.

    Viimeisessä rintamassa MacLeanin henkilöt kuitenkin tuntuvat karismaattisemmilta ja monipuolisemmin kuvatuilta kuin yleensä. Romaanin keskiöön nousee kaksi ukranalaista miestä, jotka ovat Ukrainassa kokeneet sekä neuvostovallan että Saksan hyökkäysvallan kauhut.

    Näistä toinen, Jansci vastustaa maanalaisen organisaationsa kanssa kommunistihallintoa jopa asein, vaikka Jansci on ideologialtaan jyrkkä pasifisti. MacLean ”sallii” romaanin tyvenissä kohdissa Janscille mahdollisuuden luennoida kansainvälisestä tilanteesta ja sen tulevaisuudesta.

     Juuri tänään kun Venäjä yrittää nujertaa Ukrainan kansan ja Ukrainan itsemääräämisoikeuden, Janscin ”luennot” kuulostavat hattarankevyeltä idealismilta, mutta otan tämän esille siinä katsannossa, että viihderomaani saattaa kertoa omasta ajastaan enemmän kuin pinnalliset historiankirjoittajat, puhumattakaan jälkiviisaista nykyhetken poliitikoista ja journalisteista.

    Jansci sanoo, että rauhanomainen rinnakkaiselo ei ole mahdollista ”niin kauan kuin johtajamme ja hallituksemme, sanomalehtemme ja propagandamestarimme saarnaavat meille lakkaamatta ja herkeämättä, että meidän täytyy vihata ja pelätä ja halveksia kaikkia muita kansoja, jotka asuvat tällä pienoisella maapallolla. Kansallismielisyys, jonka tunnuksena on ’Me olemme kansa’, kiihkomielinen isänmaallisuuden muoto on juuri meidän aikamme suurimpia pahoja, rauhan estemuureja, joita kukaan ei pysty voittamaan”

    Ja MacLean kohottaa pasifistisen visionsa yhä korkeammalle Janscin jatkaessa puhetta:

     ”Tärkeintä on mielestäni takoa ihmisten päähän rauhan ajatusta, aseistariisunnan ajatusta ja saada ennen kaikkea venäläiset uskomaan, että meidän aikeemme ovat täysin sopuisat. Rauhalliset tarkoitusperät tosiaan! Kun britit ja amerikkalaiset täyttävät läntisen Euroopan asevarastoja vetypommeilla, niin osoittaapa se todella rauhallisia aikomuksia, pidetäänpä tosiaankin tehokkaasti huolta siitä, ettei Neuvostoliitto ikinä hellitä otetta alusvaltioistaan, joita se ei enää muuten tarvitse; Kremlin miehet ajetaan pakostakin lähemmäksi tekoa, mitä he kaikkein viimeksi toivovat - ensimmäisen mantereelta toiselle kantavan ohjuksen lähettämistä. Euroopan aseistaminen on samaa kuin venäläisten yllyttäminen. Tärkeintä on välttää kaikkea aiheen antamista, pitää neuvottelujen ja keskinäisen kosketuksen tie avoinna katsomatta siihen, mitä nolauksiakin saattaa tulla vastaukseksi.”

    Tärkeintä on tarkkailla heitä haukan silmin, jatkaa tuohon tiedustelumies Reynolds. Kyynisesti vai realistisesti?

Edelliset lainaukset kertovat kuinka rikkaasta ja eittämättä ristiriitaisesta historiasta Viimeinen rintama kertoo, semminkin kun muistamme että se on kirjoitettu keskellä aikaansa eikä siinä voi olla tippaakaan jälkiviisautta suuntaan tai toiseen.

    Rautaverho (sana jota Viimeisen rintaman suomentaja käyttää) vedettiin syrjään vasta kolmisenkymmentä vuotta MacLeanin romaanin jälkeen. Tuntuiko tuolloin, 1990-luvulla, että 50-luvun pasifistit, ”Janscin” kaltaiset, vihdoin saisivat sen mitä olivat pitkään halunneet?

    Näyttikö maailma hetken toisenlaiselta, uudenlaiselta, ihmeelliseltä?

    Jos meillä ei olisi MacLeanin romaanin kaltaisia viihteellisiä tarinoita, miten voisimme tunnistaa ihmisten ajattelun kaukaa historiasta? Joten: millä moraalisella oikeudella Jussi Pullisen kaltaiset journalisti ovat valmiita sensuroimaan alkuperäiset, omassa ajassaan tärkeältä tuntuneet ajatukset ja tuntemukset?

    Pakinan kuvat otin Budapestissa maaliskuun alussa vuonna 2006.

    Lyhyt reissu lumisten ja sohjoisten katujen Budapestiin antoi matkailijalle iloisen kuvan rautaesiripun varjon karistaneesta kaupungista. Joka puolelta löytyi moderneja kahviloita, abstraktin taiteen innoittamia ravintolamiljöitä, eräänlaisen vapautumisen hehkussa eläviä kaupunkilaisia. Avantgardea joka puolella!

    Silloin oli tulossa vaalit. Vapaudesta ja tulevaisuudesta puhuttiin innostuneesti, länsimaisen liberalismin hengessä.

    Tätä kirjoittaessani kuulen radion uutisista unkarilaisen parlamenttiryhmän Suomen vierailusta. Mihin Viktor Orbánin Unkari onkaan matkalla? Liittolaisemme? Poistuva ystävämmekö? Mitä Euroopassa tapahtuu? Entä maailmassa? Joko kohta uudenlaiset rautaverhot kudotaan valtakuntien rajoille peittämään diktatuurien kauheuksia ja ihmisen alistamista totalitaaristen ideologioiden häijyyn komentoon?

    

Kyösti Salovaara, Budapest 6.3.2006.

 

En miä tiiä

 [mut ihmettelen kuitenkii]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa... ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine...”

- Henry James

Et toivoa taitais sa enää muuta

kuin että makkarat kiertäisi viinipuuta!

- Goethe

En miä tiiä mut ku maailman rientoa seurailee nojatuolista käsin (korvin ja silmin myös) niin se vaikuttaa pähkähullulta tai muuten vaan farssimaiselta.

    Ehkä farssi istuu nojatuolissa.

    Muuan espanjalainen kolumnisti pakinoi pari päivää sitten identiteettien taistelusta. Hän vetäisi laajan kaaren 1960-luvulle. Kirjoittajan mielestä luokkataistelu korvattiin tuolloin identiteettitaistelulla.

    Nyt tuon kirjoittajan mukaan on päädytty kulttuurisotaan. 

    Viimeisen viikon aikana uutiset ovat kertoneet kolmen tunnetun kirjailijan aikaisemman tuotannon sensuroimisesta, säätämisestä vuoden 2023 henkiseen ilmapiiriin sopivaksi.

    Onko tämä identiteettisotaa vai kulttuurisotaa?

    En miä tiiä, mut kysyn kuitenkii.

Ensin tuli tieto Roald Dahlin lastenkirjojen sisällön säätämisestä. Niissä on jotain epäilyttävää. Uusissa painoksissa kieltä siistitään.

    Sensurointia vastaan nousi kulttuurikohu, jonka käynnisti Salman Rushdie.

    Kirjojen sensurointi jälkeenpäin ei kuulu sivistykseen. Ei etukäteenkään.

    Kohun jälkeen englantilainen kustantaja ilmoitti, että myös alkuperäiset tarinat julkaistaan, sellaisenaan.

    Dahlin suomalainen kustantaja pyöritteli sanoja kuin saippuanliukas poliitikko. 

    Helsingin Sanomat kertoi, että WSOY:n Tuula Halkolan ”mukaan kirjojen sisältö halutaan pitää sellaisena, ettei se ohjaisi tämän päivän lasten tulkintoja harhaan, opettaisi vääriä sanoja tai esittäisi arveluttavaksi koettuja sisältöjä.”

    ”Viime vuosina on tapahtunut hurjaa tiedostuksen kehitystä”, Halkola jatkoi Hesarissa.

    Hurjaa tiedostuksen kehitystä!

    Muistattehan Maon ”kulttuurivallankumouksen”: 17 000 000 teini-ikäistä nuorta temmattiin väkisin kaupunkikodeistaan maaseudulle oppimaan köyhän kansan elämää ilman sähköä ja juoksevaa vettä. Tiedostamisen nimissä.

    En miä kyl tiiä mitä pitäis tiedostaa.

Sitten kulttuurisodan juoksuhaudoista tuli lisää uutisia. 

    Länsirintama ei vaiennut.

    Kerrottiin että Disney aikoo sensuroida kaksi Don Rosan Roope Ankka –tarinaa. Molemmissa tarinoissa seikkailee musta Bombie Zombie, alkuaan vuonna 1949 luotu hahmo.

    Ei sopivaa, Disneyssä ajatellaan. Pitää karsia, sievistää, piilottaa menneisyys, poistaa ”väärät” kuvat. Kun aikaisemmin julkaistun tarinan jättää julkaisematta, maailma muuttuu paremmaksi juuri nyt, ei menneisyydessä. Aika outo ajatus.

    Onko tämä sotaa vai sissisotaa?

    Voimaantuneet tädit ja sedät valtameren molemmin puolin pelkäävät lasten puolesta. Että lukeva lapsi menee pilalle, jos tarinassa on ”vääriä” sanoja, kuvia. Olisiko parempi jos ei lukisi mitään? Tynnyrissä kasvaa tynnyrissä kasvatettuja.

    En miä tiiä mitä väärät sanat on, mutta uskon toki että niitä on. Neuvostoliitossa  hävitettiin aikanaan ”vääränlaisiksi” paljastuneet henkilöt julkisista valokuvista.

Gummerus, 2008, 2.painos. Suom. Risto Raitio.

Ian Flemingin Bond-romaanit julkaistiin
2000-luvun alussa Penguinin Modern Classics -sarjassa.
Korkeakirjallinen porukka ei tuota sulattanut.
Mutta ovatko nyt siistityt Bondit minkään sortin
klassikkoja? Paitsi typeryyden!

No, eihän taistelun kumu tuohon loppunut.

    Huhtikuussa tulee 70 vuotta ensimmäisen James Bond -jännärin Casino Royalen julkaisemisesta. Englantilainen kustantaja ottaa juhlavuonna Ian Flemingin romaaneista uusia painoksia.

    Ne säädetään vuoden 2023 puritaaniseen ilmapiiriin sopiviksi. Nyt ajatellaan aikuisten lukijoiden herkkää mieltä. Ei saa loukata identiteettejä.

    Helsingin Sanomissa Eleonoora Riihinen kuvasi neutraalisti mitä Bond-kirjoista sensuroidaan. Kenties Riihinen on samaa mieltä sensorien kanssa. Tai sitten hän dissaa koko Bond-sagan vanhentuneena machokirjallisuutena.

    Hyvä kuitenkin, että Riihinen otti esille kuinka vaarallisia ilmaisuja Bondeista löytyy siistittäväksi.

    Romaanissa Elä ja anna toisten kuolla (1954) James Bond kuvaili afrikkalaisia sanomalla että he ovat ”suhteellisen lainkuuliaisia tyyppejä ... paitsi silloin, kun he ovat juoneet liikaa”. Uudesta, sensuroidusta laitoksesta viittaus juomiseen on poistettu.

    Suomalaisetkin ovat, niin on monesti sanottu ja jopa kirjoitettu, suhteellisen lainkuuliaisia ja mukavia, paitsi silloin kun he juovat liikaa. (Huomaa että viimeinen lause ei kestä uusmoraalista tarkastelua.)

    Samassa teoksessa Bond käy stripparibaarissa. Fleming kirjoitti, että miesasiakkaat ”läähättivät” ja ”murahtelivat”. Ja James Bond ”tunsi käsiensä tarrautuvan pöytäliinaan. Hänen suunsa oli kuiva.”

    Riihisen mukaan ko. kohta on sensuroidussa laitoksessa muutettu tällaiseksi: ”Bond pystyi aistimaan huoneen sähköisen tunnelman.”

    En miä tiiä miks vanhat tarinat pitää muuttaa sellaiseksi, että tekoälykin pystyisi persoonallisempaan proosaan.

Kerrotaan, että Ian Fleming antoi kustantajalle oikeuden ”siistiä” kirjojaan, koska USA:n herkkähipiäisille markkinoille niitä piti siistiä.

    Muistaakseni myös Eric Ambler antoi amerikkalaisille vapauden muutella hänen poliittisia jännäreitään - ja taisi Ambler itsekin "korjailla" niitä Amerikan painoksiin. Niinpä hienon romaanin The Mask of Dimitrios (suom. Oikeuden pitkä käsi) pilatusta suomennoksesta ei tiedä onko sen pilannut kirjailija itse, suomentaja vai kukkahattuolettamat Yhdysvalloissa. Ehkä kaikki yhdessä.

    Muistamme hyvin kuinka Hollywoodissa vallitsi suudelmien ja poliittisen korrektiuden moraalikoodi, jonka noudattamista etukäteissensuuri vahti tiukasti. Silloin sensorit tulivat oikealta.

    Adrian Horton kirjoitti helmikuussa The Guardian -lehdessä (15.2) siitä kuinka Hollywood juuri nyt kiistää ihmisen perushalujen olemassaolon liukuessaan seksittömiin elokuviin. Horton mm. lainasi suosittua Netflix-näyttelijää Penn Bagleytä, joka on ilmoittanut ettei enää halua näytellä seksikohtauksissa, koska hänen vaimonsa pitää miestään niiden takia uskottomana.

    Modernissa kulttuurisodassa fiktio muuttuu faktaksi.

    Erään tutkimuksen mukaan Hollywoodin elokuvat eivät ole 1960-luvun jälkeen olleet kertaakaan niin seksittömiä kuin ne ovat 2010-luvulta eteenpäin.

    Hortonin mielestä tähän on kaksi selitystä.

    Toinen liittyy suoratoistopalvelujen edellyttämään suureen katsojamäärään: elokuvia tehdään nyt laajoille markkinoille Lähi-itään ja Kiinaan ja siellä on erilaiset moraalikoodit kuin lännessä. Niitä ei saa loukata. 

    Toinen selitys on paradoksi: kun MeToo-liike on saanut Hollywoodin työtavat paranemaan, siitä on seurannut ettei elokuvissa enää sovi näyttää seksiä. 

    Muistan kuinka feminismi 1960-70 luvuilla riemuitsi naisten sukupuolisuuden vapauttamisesta. Onko riemu identtiteettitaistelun tuloksena vaihtunut murheeksi? Tulevatko sensorit nyt vasemmalta? 

    En miä tiiä mutta pitääks kaikkea inhimillistä varoa?

Book Studio, 1995. Suom. Risto Raitio.

Karl Marx aloitti kirjansa Vallankaappaus Ranskassa 1851 – Louis Bonaparten 18. päivä Brumairekuutta (1852) näin: ”Hegel huomauttaa jossakin, että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. Hän on unohtanut lisätä: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.”

    Jos länsimaisten yhteiskuntien kehitystä haluaa kuvata äärimmäisellä yksinkertaistuksella, niin voi ajatella, että ensimmäisessä vaiheessa vapautta tavoiteltiin luokkataistelulla, ihmisryhmien elämäntilanteen emansipaatiolla ja että toisessa vaiheessa emansipaatio kohdistui yksilöön ja yksilön vapauksiin.

    Luokkataisteluun liittyy paljon murhenäytelmiä, kansallisia ja kansainvälisiä.

    Mutta alkoiko hardboiled identiteettiemansipaatio todellakin 1970-luvulla?

    Siltä näyttää. Ja monta vuotta kaikenlainen vapautuminen laajensi ihmisyksilön kokemusta ja kokemuksien piiriä.

     Kun identiteettipolitiikka nyt johtaa vapautumisen negaatioon, niin kaipa sitä voi pitää Marxin kuvailemana farssina. Vapauden ihanne kuolettuu sekä vasemmalla että oikealla, sekä ylhäällä että alhaalla, sekä laidoilla että keskellä.

    Miksi?

    En miä tiiä mut ihmettelen kuitenkii.

Kyösti Salovaara, 2023.
Ronsu ei unohda -
en miäkään.