torstai 31. maaliskuuta 2022

Paikat dekkareissa, dekkarit paikoissa

 [kertaus on opintojen äiti]



Kyösti Salovaara, 2017.


Kun ampuu riittävän isolla pyssyllä ja pitää sihdin karkeana, liikkuu hyvin turvallisella alueella väittäessään, että monien suurkaupunkien henki tulee parhaiten ilmi dekkareissa ja jännäreissä. Tästä väitteestä ei päädy häpeäpaaluun. Tai jos päätyy, on hyvä syy hävetä.

- Deadline Torstaina 16.8.2012.



Toinen Deadline Torstaina postaukseni ”ilmestyi” torstaina 16.8 vuonna 2012.

    Se oli tyylilajiltaan sopivasti enteellinen; samalla tyylillä olen jatkanut näitä ”pakinoita” kohta kymmenen vuotta. Mikä tyylilaji kirjoituksilla sitten on, jääköön määrittelemättä. Kenties nämä ovat tajunnanvirtaa pakinoiden, kolumnien ja pienoisesseiden välisessä epämääräisessä maastossa. Kuritonta pakisemista siis.
    Elokuussa 2012, toisessa pakinassani pohdiskelin dekkareiden ja jännäreiden kuvaamia paikkoja tai pikemminkin sitä, että ovatko dekkarit ja jännärit erilaista fiktiota kuin ns. vakava kaunokirjallisuus kuvatessaan enemmän paikkojen ja esineiden ulkomuotoa kun taas vakava kauno kuvaa enemmän ihmisen sisäisen mielen liikkeitä. Jännäri kuvaa ihmisen liikettä maisemassa, vakava romaani maiseman liikettä ihmisen sisäisessä todellisuudessa.
    Tämä ei tarkoita etteivätkö jännärit saattaisi olla vakavia romaaneja.
    Saatan olla väärässä. Sen tietäisi jos lukisi kaikki romaanit, niin vakavat kuin kevyet. Kenties subjektiivinen tuntemus johtaa väärään arvioon. Sitä löytää mitä etsii.
    So what, joku ajattelee. Mitä sillä on väliä millaista kaunokirjallisuus on? Vielä vähemmän saattaa olla merkittävää sen ominaislaadun ”tieteellinen” tutkiminen. Fiktiosta tuskin löytää ”luonnonlakeja”, joiden kautta kirjallisuus määrittyy.
    Mutta myös vaikeita kysymyksiä sopii esittää.
    Niitäkin tässä tulee, elokuulta 2012, valokuvat olen lisännyt aikanaan ilman kuvia ilmestyneeseen kirjoitukseen maaliskuussa 2022. 
     Tässä toinen Deadline Torstaina kirjoitukseni:



Los Angelesista Vigoon ja Valenciaan


Ovatko dekkareiden kaupungit mielikuvitusta?



Kysymys on niin haastava, että siihen voi vastata yksioikoisesti että ovat ne ja pistää pillit pussiin.

    Jos en kuitenkaan pistä, vaan esitän jatkokysymyksen ”kuvaavatko dekkarit kaupunkeja paremmin kuin ns. vakava kirjallisuus”, niin useimmat meistä vastaavat, että ”kuvaavat” ja pistävät pillit pussiin.
    Mutta jos kysyn, että miksi dekkarit kuvaavat kaupunkimiljöötä niin koskettavasti ja ikimuistoisesti, niin sitten alkaa tulla hiljaista.
    Ainakin minä menen hiljaiseksi.


(1)


Itse asiassa aihe on kiusannut minua pitkään.

    Kauan sitten 1980-luvun alussa perustelin arvostelija-apurahan hakemuslomakkeessa, että yhtenä apurahakauden tehtävänä oli tutkia suomalaisia kaupunkiromaaneja; sitä että onko niitä ylipäänsä olemassa vai ovatko romaanit agraarihenkisiä vaikka kuvaisivatkin kaupunkimiljöötä.
    Sain puolivuotisen apurahan, mutta kaupunkiromaanit jäivät tutkimatta, ehkä lukemattakin. Sitä vastoin matkustin Tukholmaan, jossa pidettiin kansainvälinen dekkarikonferenssi. Otin valokuvia mm. Risto Karlssonista, Desmond Bagleystä ja H.R.F. Keatingin muhkeasta parrasta.
    Myöhemmin olen ainakin kaksi kertaa päättänyt kirjoittaa kaupunkiaiheisen esseen yleisestä kirjallisesta näkökulmasta ja siitä miten Georges Simenon kuvaa Pariisia.
    Kirjoittamatta on jäänyt.
    Aina kun olen ottanut jonkun Maigret-romaanin käteeni etsiäkseni esimerkkejä Pariisin katujen ja torien persoonallisesta kuvailusta, olen todennut ettei Simenonilta sellaisia lauseita oikeastaan löydy.
    Maigretin Pariisi taitaa olla mielikuvitusta.



Kyösti Salovaara, 2018.
Robert Wilsonin Lissabon?




(2)


Kun ampuu riittävän isolla pyssyllä ja pitää sihdin karkeana, liikkuu hyvin turvallisella alueella väittäessään, että monien suurkaupunkien henki tulee parhaiten ilmi dekkareissa ja jännäreissä. Tästä väitteestä ei päädy häpeäpaaluun. Tai jos päätyy, on hyvä syy hävetä.

    On siis itsestään selvää, että Raymond Chandlerin Los Angeles on enkelten neonviidakko nimenomaan Philip Marlowen silmin. Simenonin ja Maigretin Pariisi tuli jo mainituksi. Tukholmaan on turvallista matkustaa Sjöwall & Wahlöön Beckin matkassa. Arthur Conan Doylen ja Sherlock Holmesin Lontooseen saattaa eksyä eikä Holmesin kannoilla löydä uutta olympiastadionia, mutta... so what? Toisaalta, viisas työntää Rough Guiden tai Lonely Planetin kassiinsa.
    Jos unohtaa, että Alfred Döblin kirjoitti uskomattoman hienon romaanin Berlin Alexanderplatz, niin Berliinistä saa parhaimman kuvan tai mielikuvan lukemalla kylmän sodan aikaisia vakoiluromaaneja, varsinkin Len Deightonia. En tiedä kuinka iso kaupunki Bonn on tai on ollut, mutta John le Carrén jännäri Tapahtui Bonnissa (jonka alkuperäinen nimi on ”Pieni kaupunki Saksassa”) on verraton kuva 60-luvun kahtiajaetun Saksan pääkaupungista. Se on myös verraton kuvaus yhteisen Euroopan synnyttämisen vaikeudesta.
    Voisiko siis olla mahdollista, että Thomas Mannin jälkeen englantilaiset jännärikirjailijat varastivat saksalainen maiseman?
    Se ei ole mahdollista, Kyösti hyvä!
    Mahdollista kuitenkin on, että yhdysvaltalaisen Dan Brownin Enkeleitä ja demoneja on osuvin kuvaus nykypäivän Roomasta. Niin osuva, että kun luin sitä Roomassa kesäkuussa 2003 ja kiertelin poikani Jaakon kanssa Brownin romaanin kuvaamia piazzoja ja palatseja ja otin lainatulla digikameralla niistä kuvia, päätin tehdä Brownista esseen Ruumiin kulttuuri -lehteen, semminkin kun ostin roomalaisesta kirjakaupasta juuri ilmestyneen Brownin The Da Vinci Coden. Kirjoitin esseen syksyllä ja haastattelin jopa Vinssikoodin suomentajaa. Hän vähän ihmetteli että miksi. Minä en ihmetellyt eikä 100 miljoonaa lukijaa.
    Nirppanokaiset kirjallisuuskriitikot eivät pidä Dan Brownia kummoisenakaan kirjailijana. Mitä siitä että Vinssikoodia on myyty sata miljoonaa kappaletta ja että Pariisin nähtävyyksiin tehdään nykyään kiertomatkoja romaanin kuvaamien paikkojen opastamana.
    ”Mutta kun Brownilta puuttuu ihmiskuvaus”, vakava kriitikko sanoo.


(3)


Kyösti Salovaara, 2019.
Amsterdam, dekkareiden kaupunki?



No, kaupunkilistaa voisi jatkaa, mutta siihen menisi koko päivä ja sitä paitsi jokaisella lukijalla on oma listansa. Yhtä hyvä kuin tämä. Parempikin. Ai niin, Nicholas Freelingin ja Janwillem van de Weteringin Amsterdam-dekkarit on pakko mainita. Jokainen mielentyyneyttä etsivä rakastuu Weteringin poliisimiehiin ja heidän kaupunkiinsa.

    Monet eivät kuitenkaan pidä esimerkiksi (en tiedä miksi) Carlos Ruiz Zafónin barcelonalaisromaanista Tuulen varjo ja yhtä moni karsastaa Reijo Mäkeä, jolle Turku kai kuuluu. Eikö kuulukin? Mäen kannattaa kuitenkin olla varuillaan, sillä Jyrki Heinon Kellari haastaa Mäen Turun kuvaajana.
    En tiedä pitäisikö Helsinki leimata Matti Yrjänä Joensuulle, Outi Pakkaselle vai Matti Röngälle? Kun aikanaan kävin haastattelemassa Joensuuta, hän asui Kirkkonummen Masalassa. Joten Rönkä sopii minulle, koska hän kuvaa nykyistä kotiseutuani Pohjois-Helsingissä. Jos joku haluaa matkustaa Tampereelle, luettakoon junassa Pentti Kirstilää tai Seppo Jokista, vaikka Kirstilä ei olekaan miljöön kuvaajana parasta laatua. Keravalle mielivä lukekoon Tapani Baggea.
    Mutta kuka haluaa Keravalle? Tai lukea Keravasta?
    Asuin yhteen aikaan Espoon Soukanrannassa. Leena Lehtolainen asui melkein kivenheiton päässä ja julkaisi romaanin, missä Soukalla oli jonkinmoinen sivurooli. Olin silloin yllättynyt kuinka huonosti Lehtolainen tavoitti Soukan ilmeen, hengen ja maiseman tunnun.
    Mutta kaikki kirjailijat eivät ole miljöön kuvaamisen mestareita, eikä se tee heistä huonompia kirjoittajia. Miljöön hengen tavoittaa koskettavimmin jos kirjailijassa on runoilijan ja romantikon vikaa. Chandlerissa oli, Lehtolaisessa ei ole.
    Romaanin voi tietysti kirjoittaa monella tavalla. Kaikki ovat yhtä oikeita. Mutta ei pidä väittää, että vain ihmiskuvaus on hyvää proosaa.
    Kyllä kai särkyneiden kahvikuppien kolmoisdraamastakin saa hyvän tarinan, vaikka siitä puuttuu ihmiskuvaus?


(4)


Alan päästä pääasiaan, mutta sitä ennen koukkaan Kotkaan, lapsuuteni ja nuoruuteni satamakaupunkiin.

    Voi olla Kotkasta on tullut enemmän jazzinsoittajia kuin kirjailijoita, mutta eihän Toivo Pekkasen Kotka-romaaneja kukaan saata ohittaa. Minun tekisi mieli ohittaa, koska en ole koskaan jaksanut Pekkasta lukea. Kotkan Lyseossa kirjoitin kerran pilkka-aineen Pekkasesta, jonka haudalle näkyi luokkamme ikkunasta. Se oli lapsellista. Anteeksiantamatonta. Sain aineesta neljä miinus.
    Yhtä kaikki tarkimmat kuvaukset kotkalaisesta miljööstä kirjoitti Väinö Riikkilä Pertsa ja Kilu -romaaneissa. Niissä henkii lapsuuteni ajan Kotka sellaisena kuin sen itse muistan. Fenimore Cooperin tavoin Riikkilässä oli jäyhää romantikkoa.
    Kotkasta ja merenrannasta tulee mieleen kysyä, että tapahtuvatko kaikki parhaat - älä jää nyt miettimään mitä ”parhaalla” tarkoitan - miljöödekkarit meren rannalla?
    Pariisi ei ole meren rannalla, mutta Seine on iso kymi. Ehkä se käy merestä paremman puutteessa. Madridissa ei ole merta eikä jokea eikä merkittäviä dekkareita.
    Hypoteesi alkaa horjua ottaessani esille englantilaisen Robert Wilsonin. Hän toki kirjoitti loistavan romaanin satamien Lissabonista (Mitätön kuolema Lissabonissa), mutta mainiot dekkarit Sevillasta eivät tapahdu meren rannalla. Tai no, Sevillaan purjehtii jokea myöten isoillakin laivoilla, joten väitteeni pysyy pystyssä horjuen.
    En tajua miksei Robert Wilsonin Sevilla-sarjaa ole suomennettu.


Kyösti Salovaara, 2017.
Kyllä Madridissa pieni joki virtaa.



(5)


Ei ole maailman tärkein asia millä tavalla romaani kuvaa jotakin miljöötä. Niin kuin sanoin, monia muitakin hyviä teemoja on olemassa ja kuvattavissa. Sitä paitsi romaaneissa kerrotaan tarinoita eikä maalata maisemia. Maisemia maalasivat Pissarro, Cézanne ja van Gogh.

    Mutta on kiva (sana valittu tarkoituksella, tyylilaji nyt sattuu olemaan tämä) lukea hyvin kirjoitettua dekkaria, jossa paikan hajun, äänet ja tunnelman vaistoaa ja ymmärtää ja jota lukiessa tulee mieleen, että tuonne minä haluan matkustaa. Siitä huolimatta vaikka kirjailija kuvaisi miljöötään inhonsekaisella rakkaudella niin kuin Chandler kuvasi Kaliforniaa ja Los Angelesia.
    Usein tietysti käy niin, ettei paikka olekaan sama kuin mistä olit lukenut. Että kaupunki on pelkästään kirjailijan mielikuvitusta. Totesin jo ettei Leena Lehtolainen osannut (tai halunnut) kuvata Soukkaa eikä Espoota matkakirjan tyylillä. Työpaikkani ikkunasta näkyi monta vuotta Kilon poliisiasema enkä tuntenut lainkaan olevani Lehtolaisen romaanien henkilö. Täytyy myös tunnustaa, että istuessani eräänä kuumana iltapäivänä pari kesää sitten Sevillassa viihtyisällä terassilla aurinkovarjon katveessa (espressoa ja Jerezin brandyä), Robert Wilsonin romaanien tuntu oli kateissa. Kenties Wilson ei ole ensi sijassa miljöön kuvaaja.
    Viime toukokuussa viivähdin Cádizissa ja matkalukemisena oli Aly Monroen hienoviritteinen vakoiluromaani, kai sitä sellaiseksi voi sanoa, The Maze of Cadiz. Vaikka Monroen romaanin tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan loppuvaiheisiin, kirjailijan kuvaama kaupunki tuntui olevan yhä läsnä kun kävelin tuon yhden Euroopan vanhimman kaupungin kapeita kujia pitkin ja kuulin leikkivien lasten ääniä läheiseltä plazalta.
    Tähän tietysti joku sanoo, että niinhän Monroekin on kävellyt – nyt eikä vuonna 1944.


(6)


Nuorena kirjoittajana Georges Simenon sai Le Matin -lehden toimittajalta Colettelta juttunsa takaisin Coletten toteamuksella, että juttu oli liian kirjallinen. Simenon otti kriitikistä opiksi. Hän sanoi myöhemmin, että lauseista pitää repiä pois adjektiivit ja adverbit. ”Jos lause tuntuu kauniilta”, Simenon sanoi haastattelijalle, ”pyyhin sen pois.” Tämän luettuani en ihmettele miksi on niin vaikea löytää Maigret-kirjoista esimerkkilausetta kuvaamaan Pariisia. Ne on poispyyhitty.

    Mutta Simenonin ohje kelpaa kenelle tahansa. Poista adjektiivit ja adverbit! Niin minäkin teen. Paitsi huonoina hetkinä.
   Jos et pidä Zafónin Barcelonasta kokeile Antonio Hilliä. Hän kirjoittaa vähän tavanomaisemmin kuin Zafón mutta elävää kaupunkikuvausta kumminkin. En ole koskaan käynyt Valenciassa, mutta luettuani Jason Websterin dekkarin Or The Bull Kills You, päätin että Valenciaan mennään. Jonakin päivänä. Webster on San Franciscossa syntynyt amerikkalainen joka asuu Espanjassa. Hänen uusin dekkarinsa on vaatimattomasti nimeltään A Death in Valencia.
    Kanarialla asuvalta José Luis Correalta on suomennettu kolme romaania. Correa suggeroi jopa Las Palmasin tuntumaan viehättävältä paikalta, ja miksei se olisikin. Varmasti on kun unohtaa suomalaiset seiväsmatkat. Kirjoitin Correan Viulistin kuolemasta arvion Ruumiin kulttuuri -lehteen ja olin näin innostunut: ”Correa on proosan ja miljöön tyyliniekka - sellaisista kirjailijoista minä pidän. Rakastan tällaisia kirjailijoita ja heidän kirjojaan kuin hullu paellaansa, Valencian tyyliin.”
    Mutta haluatteko että olen rehellinen?



Kyösti Salovaara, 2013.
Vigo - kalastajien ja merenkävijöiden kaupunki.



(7)


Jos olen rehellinen ja miksi en olisi, niin madrilaisen mutta Vigossa vuonna 1971 syntyneen Domingo Villarin dekkarit ovat saaneet minut haaveilemaan, että lähitulevaisuudessa käyn Vigossa Espanjan luoteiskolkalla. Matkan voi tehdä niin, että lentää halvalla Madridiin ja ajaa sieltä vuokra-autolla Vigoon, ehkä Salamancassa ja Portossa poiketen.
    Villarin romaaneissa Water Blue Eyes (Ojos de agua) ja Death on a Galician Shore (La playa de los ahogados) Atlantin rannikkokaupungin elämän maku ruokineen ja viineineen, tyrskyineen ja tunteineen suorastaan tihkuu lukijan aivoihin ja jättää jäljeksi leppoisan mielenrauhan. Romaanien symppis poliisimies on myös radiotoimittaja. Villarilla puolestaan on madridilaisella radioasemalla ruokakulttuuria käsittelevä ohjelma.
    Jos minä pääsen jonain päivänä Vigoon, ehkä silloin huudahdan:
    ”Mielikuvitusta, pelkkää mielikuvitusta!”

- Deadline Torstaina 16.8.2012.


Jaakko Salovaara, 2022.
Kirjoittaja n. 10 vuotta myöhemmin.
Málagalainen ravintola on laadukas, lähellä
Picasso-museota.


torstai 24. maaliskuuta 2022

Noin 500.

 [Näin tämä alkoi 12.8.2012]


Kyösti Salovaara, 2022.



Blogialusta ilmoitti viime viikolla, että pakinani Mielipide on faktaa oli Deadline Torstaina -blogin 500. postaus.

    Oliko se viidessadas pakina, on filosofinen kysymys, koska olen täällä julkaissut myös pari esseetä, kuten kirjoituksen Ross Macdonaldista.

    Niin tai näin, ajattelin julkaista uudestaan ensimmäisen pakinani. Se "ilmestyi" 12.8.2012. Se oli vain esitysmuodon harjoittelua, joten ehkä julkaisen myös järjestyksessä toisen pakinani elokuulta 2012, mutta se jääköön ensi viikkoon.

    Alussa en käyttänyt valokuvia pakinoiden yhteydessä, joten tämänpäiväinen kuva ei liity alkuperäiseen postaukseen.

    Miksi ryhdyin kirjoittamaan blogia kesällä 2012?

    Pääasiassa siksi, että halusin "mainostaa" netissä julkaisemaani romaania, antiutopiaa 2112. Onko mainostamisesta ollut hyötyä, en tiedä. Ilmaista romaania on tähän mennessä ladattu noin 5000 kertaa, mutta ovatko oikeat, elävät ihmiset lukeneet sitä, sitäkään en tiedä. Toivoa voin. Joten toivon.

     Toinen, epämääräisempi syy saattoi olla siinä, että Kymen Sanomat oli keväällä 2010 vaihtanut kirjoittajia Ylänurkka-osiossa, johon kirjoitin kymmenkunta vuotta kolumneja. Oli siis kirjoittamisen tuskaa, sen puutteen tuskaa - vai oliko? Ehkä, kenties ei. Saattoi siis olla, että noin kymmenen jutun kirjoittaminen vuosittain Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehteen ei riittänyt tuskan helpottamiseksi.

    Joten... kirjoitettu tänne on. Onko tuska lieventynyt? Jätän vastaamatta, koska en pysty vastaamaan.

     Mutta: näin tämä alkoi:


Ensimmäinen kirjoitus - sunnuntaina runon tulkintaa


Runoa lukiessa mietin



   Jos muistan oikein Jean-Paul Sartre ei arvostanut runoutta eikä musiikkia informaation välittäjänä. Sartre vaati, että kirjoitettu sana ottaa kantaa, kuljettaa sanomia ja voidaan ymmärtää yksikäsitteisesti. Runo ja runon viesti on musiikin tavoin monitulkintainen, epämääräinen ja sumea; siinä on enemmän tunnetta kuin tietoa, enemmän vaikutelmia kuin faktoja. Runon voi lukea monella tavalla eikä Sartre pitänyt ajatuksesta että niin on.
    Ironia on siinä, että runot ovat kielikuviltaan hyvinkin konkreettisia vaikka niiden ”sanomaa” ei ymmärräkään; ei ymmärrä koska kielikuvien rinnastukset voi tulkita monella tavalla, niin kuin tunteenkin voi tulkita, siitä huolimatta että tunne on konkreettista iloa tai surua tai tuskaa.
    ”Kuuntelen, vieras / ihmetellen” japanilainen Tayasy Munetake (1715-71) aloittaa tankarunon Tuoman Anhavan suomennoksessa vuodelta 1960, ” - vaan entä nuo kalastajat, / joiden majoihin kaikuu / yö yöltä aallonkohu?” Kun luen runon, takerrun tankan ensimmäisiin sanoihin: kuka on vieras? Sanooko runon kirjoittaja ajatuksensa vieraalleen vai tunnustaako hän itse olevansa vieras oudossa paikassa? 
     Runon jälkimmäinen osa paljastaa, että aaltoja kuunteleva on todella vieras kalastajien rannikolla, ehkä hän on ensimmäistä kertaa meren äärellä ja kuulee aaltojen kohinan, eikä meri ole pieni koska se kohisee yölläkin. Sillä kai tässä ollaan yöllä ja kuunnellaan aaltoja? Runon minä on tullut outoon paikkaan, joka on kalastajille tuttu kotipaikka joka päivä; kaikkina öinä he ovat kuulleet aaltojen lyövän rantaan ja runoilija ihmettelee kuulevatko he enää merta. Kuulevatko he enää tuttuja ääniä, aaltojaan?
    Pentti Saarikoski sanoi Anhavan tankasuomennoksen luettuaan, että ”tankat ovat luonnon, ihmisen, oman mielen kuuntelua.”

                                        ***

Hyppään Munetaken Japanista tuhat vuotta taaemmaksi Kiinaan. Runon siivittämänä se onnistuu. Ihmeellisintä on, että pysyn yhä lähellä itseäni kun luen Po Chü-in (772-846) runoa Valkoisten pilvien seurassa kokoelmasta Korotan ääneni ja laulan (Otava 1975, suomentanut Pertti Nieminen). Po Chü-i oli virkamies, kirjastonhoitaja ja runoilija joka kirjoitti yli 3000 runoa.
     Po Chü-i aloittaa runon sanomalla, että kolmekymmentävuotiaan elinvoima on väkivahva: ”Hänen rinnassaan on selkeä tieto oikeasta ja väärästä.” Sitten kirjoittaja toteaa, että kuusikymmentävuotiaana mies on jo ikäloppu, jäsenet tuskin enää toimivat. Onkohan noin, ajattelen runoa lukiessa. Vai oliko niin Po Chü-in Kiinassa? Siihen aikaan Po Chü-in kaltaiset virkamiehet pääsivät eläkkeelle 69 vuoden iässä. Miksi runoilija jo viisikymppisenä - jos runon kirjoittaja on viisikymppinen - tuntee että vanhuus lähestyy?
    ”Mutta viides vuosikymmen / on juuri sopiva aika vetäytyä joutilaisuuteen. / Vuosien mittaan olen oppinut tuntemaan kohtaloni, / ja sydämeni on huoleton: minusta ei ole puuhamieheksi.” No niin, runoilija on oppinut tuntemaan itsensä, se tekee levolliseksi. Ehkä hän haluaisi vain kirjoittaa runoja eikä kierrellä virkamiehenä maaseudulla. Puuhamiestä runoilijasta ei enää tule, sen hän tajuaa viidenkymmen iässä. 
    Levollisuus on tärkeämpää kuin kiihkoilla oikean ja väärän asioissa!
”Kun näen viiniä, haluan yhä juoda, / kun kiipeän vuorelle, voimia riittää vielä. / Minähän elän parhaita vuosiani / ja jatkuvasti vietän hetkiä / valkoisten pilvien seurassa.” Nyt lukija alkaa ihmetellä, miksi runoilija korostaa elävänsä parhaita vuosiaan. Pitääkö sitä julistaa? Onko hän yksinäinen, ystävänsä kadottanut? 
    Epäileekö hän voimiensa kohta karkaavan?
    Mutta runon viimeinen säe - parhaat vuodet valkoisten pilvien seurassa - mitä se tarkoittaa? Juoko runoilija viiniään korkealla vuoristossa missä pilvet leijuvat hänen ympärillään vai onko tässä vertauskuva, jota en osaa avata?
    Hyvin usein Po Chü-i kaipaa runoissaan ystäviään ja rakastettujaan viiniastian äärellä istuessa.

                                      ***

Siis: etsiikö ihminen mielenrauhaa? Jos etsii, mitä se on? Onko se itsensä tuntemista paikassa ja ajassa? ”Kuuntelen, vieras ihmetellen” – sanooko runon minä tuossa ettei ole vielä tyyni itsensä kanssa?
    Aaltojen kohina ihmetyttää häntä, mutta myös se, että ympärillä olevat kalastajat ovat tottuneet siihen. Ovatko he, toisin kuin runoilija, sinuja elämänsä kanssa? Mutta ainakin viisikymppinen Po Chü-i tuntuu löytäneen mielenrauhansa, jos kohta hieman epäilyttää, onko hän sittenkään uskottava vai paljastaako viini yksinäisen miehen haavemaailman?
    Runoa lukiessa mietin pieniä asioita, isoa elämää.
    Kuinka pitkä matka siitä on romaaniin 2112 jonka kirjoitin? Onko pitkä lause enemmän kuin lyhyt? 



torstai 17. maaliskuuta 2022

Mielipide on faktaa

[Ovatko faktat mielipide?]



Kyösti Salovaara, 2017.



Colonna, kuvailkaapa ystävillemme, kuinka voi noudattaa tai olla noudattavinaan demokraattisen journalismin erästä keskeistä periaatetta: faktojen ja mielipiteiden erottamista toisistaan. Lehteen tulee paljon mielipiteitä, jotka myös esitetään mielipiteinä, mutta kuinka osoitetaan, että muissa artikkeleissa on vain tosiasioita.

- Umberto Eco: Numero Zeron tapaus. Suom. Helinä Kangas. WSOY, 2015


Älyllinen integriteetti on juuri sitä: että antaa itselleen aikaa ajatella omilla aivoillaan. Mutta ennen kaikkea älyllinen integriteetti tarkoittaa, ettei osta sitä, mikä menee parhaiten kaupaksi näkemysten markkinoilla.

- Yrsa Stenius: Sanojen valtias. Suom. Laura Jänisniemi. Teos & Förlaget, 2016.



Integriteetti: Koskemattomuus, loukkaamattomuus.

- Nykysuomen sivistyssanakirja – Vierasperäiset sanat. WSOY, kuudes painos, 1980.


Faktum(i): (lat. Factum < facere = tehdä), mon faktat, tapahtunut seikka; tosiasia, todellinen tapahtuma.

- Sivistyssanakirja. Otava, kymmenes painos, 1960.



Näinä aikoina puhe sanoista ja merkityksistä kuulostaa ylellisyydeltä.

    Hapuilevasti yritän pohtia sitä, että ovatko faktat pelkästään faktaa vai muuttuvatko ne ”mielipiteeksi” kun niitä sopivasti yhdistellään ja kun niistä osa tarkoituksella jätetään kertomatta.
    Mitä fakta tarkoittaa?
    ”Tapahtunut seikka, tosiasia, todellinen tapahtuma”, selittää sanakirja, joka ei tunnista sanaa ”fakta”, koska latinan kielessä yksikkömuoto on factum. Mutta sanan alkuperäinen merkitys on kiehtova johtolanka aiheeseen: facere = tehdä.
    Joo, tiedän, että sanojen ja merkityksien pohtiminen juuri tänään kuulostaa ylellisyydeltä. Se on vähän samaa kuin runsaan lounaan jälkeen kaivelisi hammastikulla hampaiden välejä samaan aikaan kun ravintolan toisessa päässä ihmisiltä katkotaan päitä suruttomasti – ja päiden katkojat ovat antaneet sanoille uudenlaisia merkityksiä, joiden tarkoituksena on estää todellisuuden ymmärtäminen.


Sanojen, lauseiden ja sitä mukaa todellisuuden ymmärtämiseen tarvitaan älyllistä integriteetiä ja älyllistä kunniallisuutta, niin kuin Yrsa Stenius kirjoitti teoksessaan Sanojen valtias.

    Ei pidä ostaa sitä, mikä menee näkemysten markkinoilla parhaiten kaupaksi.
    Steniuksen muistutus panee tarkkailemaan uutisvirtaa kriittisesti, hieman etäältä. Faktoja käytetään myös mielipiteiden myymiseen.
    Älyllinen kunniallisuus on melkein sama asia. ”Älyllinen kunniallisuus on sitä, ettei anna minkään asiaankuulumattoman vaikuttaa käsitykseen, jonka muodostaa ja jonka ilmaisee itselleen ja muille”, sanoo Stenius. ”Jos joku, josta en lainkaan pidä, kirjoittaa loistavan artikkelin aiheesta, jonka itsekin hallitsen, vaatii älyllistä kunniallisuutta myöntää, että artikkeli on oikein hyvä, ja etenkin myöntää se itselleen.”
    Jos älyllisen kunniallisuuden suhteen pettää itseään, eksyy pahasti ja tekee itselleen enemmän pahaa kuin muille.
    Takin kääntäminen ei näin ollen ole kohtalokas synti, ei varsinkaan silloin jos takkia on pitänyt yllään väärinpäin.


Mutta miten toimittaja Colonna vastasi esitettyyn kysymykseen Umberto Econ journalismia satiirisesti käsittelevässä teoksessa Numero Zeron tapaus?

    Faktojen ja mielipiteiden erottaminen toisistaan on aivan yksinkertaista, Colonna vastasi.
    Jos uutinen on esimerkiksi tulipalo tai auto-onnettomuus, toimittajat eivät voi tietenkään kirjoittaa mitä he itse ajattelevat tapauksesta. ”Niinpä he ottavat artikkeliin jonkun todistajan, kadunmiehen, julkisen mielipiteeen edustajan lausunnon.” Kun tuo lausunto pannaan lainausmerkkeihin, siitä tulee tosiasia, fakta. Se on fakta siinä mielessä, että noinhan haastateltu on vastannut. Facere = tehdä - ja tehty on!
    Mutta jos toimittaja ottaa mukaan vain yhden haastatellun mielipiteen, joku voi pitää sitä toimittajan omana ajatuksena. Tämän estämiseksi toimittaja haastattelee kahta ihmistä, joilla on tapahtuneesta eri näkemys, vastakkainen. Näin lukija tajuaa, että lehti ottaa kiistämättömän tosiseikan huomioon.
    ”Oveluus piilee siinä”, Colonna selittää, ”että ensiksi lainausmerkeissä kerrotaan hyvin banaali mielipide, sitten toinen järkevämpi, joka lähenee toimittajan omaa näkemystä. Näin lukijalle syntyy mielikuva, että häntä on informoitu kahdesta eri asiasta, vaikka todellisuudessa hänet johdatellaan hyväksymään uskottavana vain toinen niistä.”
    Ikään kuin lukijan huomaamatta fakta muuttuu mielipiteeksi, mutta koska vaihtoehtoisista mielipiteistä vain yksi tuntuu uskottavalta, mielipiteestä tuleekin faktaa.
    ”Uutiset eivät tee lehteä vaan lehti tekee uutiset”, Umberto Eco piruilee.


Helsingin Sanomien kulttuuriosaston
"etusivu" tiistaina 8.3.2022
johdattaen Suvi Aholan kirjoittamaan artikkeliin.


Otan toisenlaisen esimerkin. Se tuntunee rohkealta, mutta suhtaudun esimerkkiini enemmän huvittuneena kuin journalismiin pettyneenä. Tai niin kuin Stenius sanoi: älyllinen kunniallisuus tarkoittaa erilaisten mielipiteiden hyväksymistä, joskus jopa niiden kannalle siirtymistä.

    Helsingin Sanominen kulttuuriosasto avautuu joka päivä johtoartikkelilla, jolla on oma etusivunsa. Tällä etusivulla iso kuva tai piirros johdattaa artikkelin aiheeseen ja/tai sen väitteisiin. Yleensä artikkelissa haastatellaan jotakuta taiteilijaa, joka syystä tai toisesta on juuri tänään ”uutinen”. Facere = tehdä.
    Tunnustan että nämä Hesarin kulttuurin pääartikkelit ovat enemmän tai vähemmän ärsyttäneet minua ja aika harvoin viitsin lukea niitä perinpohjaisesti. Ne eivät puhuttele minua, koska liikkuvat niin usein kummallisessa voimaannuttavan tyttöenergian tai sukupuolettomuuden kulttuurimiljöössä.
    Niinpä melkein repesin riemusta, kun viime viikolla tajusin, että aikavälillä 3.3 – 12.3.2022 kultuuriosaston pääartikkelien pääosassa oli pelkästään naisia, naistaitelijoita, ja vain yhdessä artikkelissa oli mukana myös toista sukupuolta edustava haastateltava.
    Oliko kysymys vahingosta vai lehden linjasta? Tarkoitettiinko sanoa, että vain naisilla on vuonna 2020 merkitystä taiteessa ja kulttuurissa? Tai jos ei tarkoitettu, mihin sitten pyrittiin?
    Jopa Umberto Econ toimittaja Colonnalla olisi haastetta yrittäessään selittää, miten Hesarin kulttuuriosasto valitsee aiheensa.
    Jotta esimerkkini ei jäisi uskon varaan, listaan tähän Hesarin kulttuurin pääartikkelien taiteilijat aikavälillä 3.3. - 12.3.2022: Hanna Bergholm, Siiri Solalinna, Saila Kivelä, Rauha Kyyrö, E.L. Karhu, Tatiana Elf, Henna Karppinen-Kummunmäki, Viivi Korhonen, Tuukka Leppänen, Emma Klingenberg, Vesta Burman, Emmi-Liia Sjöholm.
    Kulttuuriuutiset eivät tee lehteä vaan lehti tekee kulttuuriuutiset. Se mitä ei sanota, jää kertomatta.


Edellä sanottua ei pidä käsittää väärin.

    Tarkoituksenani ei ole vaatia, että lehdet eivät julkaisisi mielipiteitä. Päinvastoin, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen kehitys edellyttää mielipiteitä asioista, joihin ei ole selvää ja yhtä oikeaa ratkaisua. Myös makuasiat ovat mielipiteitä, joiden ”materiaalina” ovat faktat. Kyllä viininmaistaja juo viiniä, ennen kuin arvioi sitä, ja kyllä kriitikko lukee romaanin, ennen kuin suhteuttaa sen sisällön tietämäänsä todellisuuteen. Mitä kriitikko todellisuudesta ja faktoista tietää, on sitten toinen juttu.
    Mutta kirjaa lukiessa tai dokumenttia katsoessa täytyy osata ”lukea” faktoja. Joskus, tai melkein aina, esityksestä pois jätetyt faktat ovat tärkeämpi kuin esitetyt.
    Niinpä minulla ei ole mitään sitä vastaan, että Hesarin kulttuuriosasto hekumoi päivästä toiseen tyttöenergian pauloissa. Sanon vain että se ei kovasti kiinnosta minua.
    Kuunnelkaapa joskus miten Aalto-yliopiston professori Peter Lund perustelee jyrkän kielteisen ydinvoimakantansa vetoamalla ”faktoihin”. Hän muistuttaa aina, kuinka ankeissa tai epäinhimillisissä oloissa uraania kaivetaan ties missä. Lund ei koskaan kerro kuinka epäinhimillisissä, epädemokraattisissa ja kauheissa oloissa tuulimyllyjen, aurinkopaneelien ja sähköautojen akkujen erilaisia materiaaleja kaivetaan maaperästä, ja kaivetaan paljon enemmän kuin uraania. Älykäs professori hallitsee kielen kiemurat: sen miten faktoja pois jättämällä mielipide tulee esitetyksi ikään kuin faktana! Mutta miten Lund selviäisi älyllisen kunniallisuuden testissä?
    Lopuksi: suurin osa informaatiosta on vaikuttamista kanssaihmisiin. Suuri osa siitä tehdään hyvässä tarkoituksessa. Lukijan ja katsojan tulisi kuitenkin ymmärtää, että informaatio on aina myös vaikuttamista, ei pelkästään puolueetonta faktaa.
    ”Vaikuttamaan pyrkivälle viestinnälle annetaan joskus ’paha’ maine”, kirjoitti Osmo A. Wiio 1970-luvulla kirjassaan Viestinnän perusteet (Weilin + Göös, uudistettu laitos, 1978), ”se olisi siis jotenkin kieroa tai alhaista. Käsitys on kuitenkin omituinen, sillä silloin suurin osa inhimillistä viestintää olisi eettisesti arveluttavaa. Pelkkä tietojen saaminenkin voi vaikuttaa ratkaisevasti käyttäytymiseemme.”
    Miten tuo menikään: Faktum(i): (lat. Factum < facere = tehdä), mon faktat, tapahtunut seikka; tosiasia, todellinen tapahtuma.


Kyösti Salovaara, 2003.
Kävisikö tämä kuva satiiriseksi metaforaksi journalisteista
etsimässä päivän uutisia?


torstai 10. maaliskuuta 2022

Sananvapauden pamputtaminen

 [sensuurin ja itsesensuurin välissä]



Putinin hyökättyä Ukrainaan
Espanjan jalkapalloliigan ottelujen tv-lähetyksissä
ryhdyttiin muistuttamaan sodasta, ensin ruudulla luki STOP WAR
 ja sen jälkeen STOP INVASION.
Kuvakaappaus C More Sport -lähetyksestä Vitoria-Gasteizin
kaupungista ottelusta Alavés vs. Sevilla 4.3.2022.


Kouluhallitus on pyytänyt Suomi-Neuvostoliitto-seuralta lausunnon Laulajaisen ja Tahvosen kirjoittamasta Lukion maantiedon oppikirjasta, josta Taisto Sinisalo (kom) teki viime syksynä eduskuntakyselyn.

    Silloin määrättiin kirjasta poistettavaksi luku, jonka otsikkona oli Maailman poliittinen karttakuva. Tekijät kirjoittivat luvun uudelleen ja kouluhallitus pyysi siitä normaaliin tapaan kaksi asiantuntijalausuntoa.
    Kouluhallitus ei ilmeisesti katso niitä riittäviksi, koska se on nyttemmin pyytänyt myös Suomi-Neuvostoliitto-seuraa esittämään mielipiteensä.
    ”Tällaista ei ole tiettävästi koskaan ennen Suomen oloissa tapahtunut”, kertoo yliopettaja Eino Tahvonen.

- Helsingin Sanomat lauantaina 4.3.1972.


OY TEBOIL AB on pyytänyt Oulussa ilmestyvää sitoutumatonta sanomalehti Kalevaa pidättäytymästä sanan ”sota” käytöstä Teboilia koskevassa uutisoinnissa.  
    Kalevan mukaan pyyntö liittyi lehden Teboil-uutisointiin liittyvään journalistiseen tarkistusprosessiin. Prosessissa haastateltava saa sitaattiensa ohella nähdä myös niiden kontekstin eli käytännössä valmiin jutun.
   Teboilin Kalevalle tekemän pyynnön mukaan Ukrainan sotaa pitäisi kutsua lehden jutuissa sodan sijasta korkeintaan konfliktiksi. 
  ”Me olemme tehneet sen linjauksen, että emme osallistu poliittisiin keskusteluihin emmekä siksi käytä sanaa sota”, Oy Teboil Ab:n viestintäjohtaja Toni Flyckt perustelee pyyntöään Kalevassa.

- Ilta-Sanomat tiistaina 8.3.2022.



Näinä aikoina, eikä muita ole saatavilla, ihmisen mieli käpertyy negatiiviseen spiraaliin. Tuntuu että normaalista ollaan yhä kauempana sekä yleisesti että yksityisesti.

    Totalitaarisessa valtiossa valta ja tieto kulkevat samaan suuntaan, ylhäältä alas.
    Yksinvaltias kuvittelee tietävänsä kaiken. Hänen ei tarvitse välittää, mitä kansalaiset ajattelevat, koska nämä tottelevat johtajan komentoja.
    Mutta tietääkö johtaja sittenkään kansalaisten ajatukset?
    Ilmeisesti ei tiedä, koska Venäjällä säädettiin laki, joka määrää tiedotusvälineet valehtelemaan sodan kulusta. Sanaa ”sota” ei saa käyttää. Venäjä ei sodi Ukrainaa vastaan. Sodasta ja hyökkäyksestä kertomisesta tuomitaan vankeuteen.
    Kiinassa puolestaan harjoitetaan eräänlaista markkinataloutta, mutta tuskin lainkaan minkäänlaista demokratiaa. Niinpä Kiinassa kiellettiin Englannin Valioliigan pelien tv-lähetykset, koska englantilaisissa jalkapallokatsomoissa näkyy Venäjän hyökkäystä vastustavia plakaatteja ja Ukrainan kansan vapautta puolustavia tifoja.
    Sekä Venäjällä että Kiinassa johtajat pelkäävät kansalaisten ajatuksia. Siksi he eivät pääse perille näiden ajatuksista. Tätä paradoksia itsevaltias ei tajua. Lopulta se koituu tyrannin kohtaloksi.



Vielä yksi asia panee vähän epäilemään propagandan tavoitteita”, kirjoitti Bertolt Brecht Natsi-Saksan tilanteesta vuonna 1937. Brecht päätti runonsa Propagandan välttämättömyydestä näin: ”Mitä enemmän meidän maassa / on propagandaa / sitä vähemmän on kaikkea muuta.”

    Kirjoittaako joku venäläinen runoilija näinä päivinä samanlaisia säkeitä, yhtä hyytäviä huomioita? Kirjoittaako henkensä kaupalla?
    Venäläistä ja kiinalaista komentotaloutta on helppo kritisoida, koska propaganda on äkkijyrkkää. Kävipä Putin Ukrainassa sotaa tai toimittipa hän siellä pelkästään sotilaallista erikoisoperaatiota, sanalla ei ole väliä, koska tiedämme että syyttömiä ihmisiä tapetaan, taloja pommitetaan ja alueita valloitetaan. Todellista todellisuutta ei voi häivyttää sopivia sanoja valitsemalla, epäsopivia välttelemällä.
    Totalitaarisessa yhteiskunnassa sensuuri perustuu pelkoon. Kansa pelkää, johtaja pelkää, kaikki pelkäävät toisiaan.
    Mutta mihin itsesensuuri perustuu Suomen kaltaisissa demokratioissa?
    Häijympi kysymys kuuluu: Onko suomalaisessa kulttuurissa jotakin samaa kuin venäläisessä? Onko Suomessa totuttu pitämään suut supussa ettei kuningas tai tsaari pahoittaisi mieltään ja ryhtyisi rajoittamaan kansalaisten vapauksia? Ja onko kuninkaan ja tsaarin tilalla nykyään militantit kansalaisaktivistit, jotka vahtivat sanoja ja niiden ”sallittuja” merkityksiä?


Otteluvälähdys Sevillasta La Ligan pelistä
Betis vs. Atlético Madrid 6.3.2022.
Kuvakaappaus C More Sport -lähetyksestä.


Sananvapaus saattaa liittyä oleellisesti sekä demokratiaan että markkinatalouteen, mutta voiko tuosta sidoksesta olla varma?

    Onko demokraattisia yhteiskuntia, joissa vallitsee totalitaarinen taloudenpito? Onko jossakin markkinatalouksia, joissa sana ei ole vapaata eikä kansalaiset pääse valitsemaan päättäjiään vapaasti?
    Sananvapaus on ikään kuin puun ja kuoren välissä, jotakin vallanpitäjän ja kansan välissä.
    Yrjö Ahmavaara pyrki 1970-luvulla todistamaan matemaattisesti, että yhteiskunnassa vallitsevat hierarkiat riippuvat ja johtuvat käytössä olevien tuotantovoimien säätelykyvystä. Mitä enemmän taloudessa on joustavuutta, resilienssiä ja autonomisia yksiköitä, sitä vähemmän tarvitaan hierarkiaa ja sitä vapaampia, niin luulen Ahmavaaran järkeilleen, sekä kansalaiset että instituutiot ovat. Taloudellisen säätelykyvyn voi Ahmavaaran mukaan investoida vaikkapa tasa-arvon toteuttamiseen.
    Sananvapaus lienee keskeinen tekijä hierarkioiden purkamisessa, joustavuuden ja autonomian kehittämisessä. Tuotantovoimien joustavuus edellyttää tietoa ja tekniikkaa.
    Ahmavaaran johtopäätös tuntuu myös tänään uskottavalta ja rationaaliselta: ”Yhteiskunnan jäsenenä olevan aktorin toimintavapauden rajoittaminen, kohdistuipa tämä yksilöihin tai kokonaisiin väestöryhmiin, on aina kaksiteräinen miekka: se lamauttaa myös jäljelle jäävän yhteiskunnan osan toimintakykyä. Jos toimintavapauden rajoitukset kehittyvät joidenkin väestöryhmien vainojen asteelle, seurauksena on koko yhteiskuntaelämän epäinhimillistyminen, raaistuminen: pelko astuu inhimillisten tarpeiden tyydyttämisen tilalle elämää hallitsevaksi motiiviksi.” (Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin + Göös, 1976.)


Negatiivisten ajatusten syövereistä silmäilen ranskalaisen Alexis de Tocquevillen teosta Demokratia Amerikassa, joka ilmestyi alkuaan vuosina 1835 ja 1840.

    Tocquevillen havainnoissa on selittämätöntä viisautta ja kaukonäköisyyttä. Häntä lukiessa luulee oivaltavansa perusasioita, jotka pätevät yhä, vaikka 2000-luvun demokraattinen yhteiskunta on päällisin puolin aivan toisenlainen kuin 1830-luvun Yhdysvallat.
    Tulee myös tunne, että meidän ajassamme asiat ja ilmiöt kääritään vihjauksiin ja epämääräiseen sanomiseen eikä niistä puhuta suoraan, toisin kuin Tocqueville puhuu tai ainakin yrittää puhua.
    Kun Tocqueville kirjoittaa sanomalehdistä, hän tuntuu olevan tiedonvälityksen ja "joukkomedian” ytimessä, vaikka kyyninen 2020-luvun kansalainen saattaa pitää hänen huomioitaan naiivina ja romanttisena. Sitä paitsi, ei kai vuonna 1830 ollut mitään joukkotiedotusta?
    Silläkin uhalla, että olen naiivi ja romanttinen, lainaan Tocquevilleä.
    Tocquevillen mielestä sanomalehtiä tarvitaan, jotta erillään asuvat ja toisistaan riippumattomat ihmiset saadaan toimimaan yhdessä. Sanomalehti on tiedonlähde jota ei tarvitse etsiä, ”vaan se ilmestyy päivittäin ja kertoo lyhyesti päivän asioista”.
    Sanomalehden olemus liittyy tasa-arvoon. ”Sanomalehdet ovat siis sitä tarpeellisempia, mitä tasa-arvoisempia ihmiset ovat ja mitä enemmän on syytä pelätä individualismia”, Tocqueville sanoo. ”Olisi niiden merkityksen väheksymistä luulla, että ne vain takaavat vapauden. Nehän pitävät yhteiskuntaa yllä.” (Tocqueville: Demokratia Amerikassa. Suom. Sami Jansson. Gaudeamus, 2006.)
    Tocqueville myöntää, että sanomalehdet saavat demokraattisten maiden ihmiset usein ryhtymään harkitsemattomiin hankkeisiin, mutta ilman sanomalehtiä ei olisi yhteistoimintaa lainkaan. Lehtien avulla ihmisjoukot omaksuvat saman suunnitelman ja myös keinot toteuttaa yhdessä laaditut suunnitelmat.
    ”Mitä tasa-arvoisemmiksi olot käyvät ja mitä heikommiksi yksilöt muuttuvat, sitä helpommin he jättäytyvät virran vietäviksi”, Tocqueville kirjoittaa ja kuulostaa modernilta somekriitikolta. ”Silloin heidän on vaikea pitää yksin kiinni muiden hylkäämästä mielipiteestä.”
    Tarkoittaako demokratia todellakin jossakin mielessä yksilöllisyydestä luopumista? Sitäkö kompromissit merkitsevät? Konsensuksen idea?
    Tocquevillen johtopäätös:
    Sanomalehti vastaa yhdistystä: voisi sanoa, että se puhuu kullekin lukijalleen kaikkien muiden nimissä ja vie lukijansa mukanaan sitä helpommin, mitä heikompi kukin on yksinään. Sanomalehden valta siis kasvaa sitä mukaa kuin ihmiset tulevat tasa-arvoisemmiksi.


Otteluvälähdys Madridista 5.3.2022
La Liga ottelusta Real Madrid vs. Real Sociedad.
Kuvakaappaus C More Sport -lähetyksestä.