torstai 30. tammikuuta 2014

Journalisti jännityskirjailijana

[pari sanaa Frederick Forsythistä]




Kirjoja on kaikenlaisia ja niin myös miehiä ja naisia, poikia ja tyttöjä.
     Siis on kaikenlaisia lukijoita.
     Koska kaikenlaiset lukijat lukevat kaikenlaista ja enimmäkseen mitä haluavat, olisi naiivia ja ylimielistä vaatia kirjallisuudelta, romaanilta jotakin tiettyä muotoa, sisältöä, asennetta.
     Toisia ihastuttaa moderni romaani, joka kuvaa maailman sirpaleista ja sattumasta rakentuneena, tai epä-rakentuneena. Jotkut taas jaksavat vuodesta toiseen lukea realistisia romaaneja, ikään kuin etsiäkseen sattumanvaraiselta näyttävälle elämälle, kollektiiviselle tai yksilölliselle, järkevää selitystä, ”tarinaa” joka kulkee johonkin suuntaan, seurauksia joiden syyt ovat löydettävissä ja pääteltävissä.
     Tunnustan tässä kuuluvani jälkimmäiseen porukkaan.
     Sillä lisäyksellä että hentomielisyyteni tähden odotan realistiselta romaanilta ripauksen romantiikkaa. Uskoa parempaan, siihen että ainakin lyhyellä aikavälillä kollektiivit, perheet ja yksilöt pystyvät haaveilemaan jostakin, joka myös voi toteutua. Sattuma suistaa yhteisöjä ja yksilöitä kadotukseen ja tuskaan, mutta silti elämällä makrotasolla ja mikrokokemuksena on myös aurinkoinen puolensa.
     Pari päivää sitten amerikkalainen kirjailija Thomas Mallon tunnustautui The New York Timesissä realismin kannattajaksi, koska hän kirjan lukijana haluaa fiktion kuljettavan hänet sellaiseen todelliseen maailmaan, johon hän ei muuten uskaltaisi astua.
     Tällaiseen asennoitumiseen on helppo yhtyä.


Englantilainen Frederick Forsyth (s. 1938) kirjoittaa äärimmäisen realistisia romaaneja, melkein niin realistisia etteivät ne oikeastaan ole enää sepitettä vaan romaaneiksi naamioituja journalistisia esseitä maailman poliittiselta näyttämöltä.
     Forsyth on taustaltaan toimittaja, joka 60-luvulla oli kokemassa ja kuvaamassa Biafran kauhuja.
     Hän kirjoitti läpimurtoromaaninsa Shakaalin (1971) viidessä viikossa, ja yhä on vallalla käsitys, että tuo romaani mursi poliittisen trillerin, vakoiluromaanin siihen astiset kaavat ja muotit. Syntyi uudenlainen vakoiluromaani, kansainvälistä politiikkaa ja sen varjoisaa puolta tarkkaileva journalistinen trilleri.
     Shakaalin jälkeen Forsyth on kirjoittanut 13 bestseller-trilleriä, monesta haastattelusta päätellen melkeinpä vastoin tahtoaan, milteinpä vain siksi että rahat ovat sattuneet loppumaan. Keneltäpä ei, mutta kuka pystyy täyttämään tyhjän lompakon kirjoittamalla?
     Juuri lukemani The Kill List (2013, romaani ilmestyy suomeksi keväällä nimellä Tappolista) on tyypillistä Forsythiä. Trillerissä jahdataan - oikeastaan etsitään niitä samoja digitaalisia kanavia pitkin joita Saarnaajaksi kutsuttu muslimi käyttää propagandaansa - Osama Bin Ladenin kaltaista terroristia ja päädytään Somaliaan, mistä kirjailija journalistin rautaisella ammattitaidolla luo elävän, realistisen makuisen ja viileän tarkkaavaisen kuvan, kuvaelman. Sen jälkeen, romaanin luettuaan päivittäinen uutisvirta noilta seuduilta on taas vähän enemmän ymmärrettävää.
     Eräässä haastattelussa Forsyth tunnusti olevansa alussa ja lopussa journalisti; hänen kirjojen ihmiskuvaus tai dialogi ei herätä ”Thamesia liekkeihin”, sillä hän rakentaa romaaninsa 80 prosentisesti juonen varaan, kovien tietojen varaan ja vain vähän tai ei lainkaan henkilöiden varaan.
     Uusimmassa trillerissään – ja ylipäänsä viime aikoina – Forsyth on melkein kokonaan hyljännyt ihmiskuvauksen tarinoistaan. Romaanit ovat pitkiä esseitä, joita kuljettaa eteenpäin taianomaisen viettelevä kielenkäyttö. Eräässä toisessa haastattelussa Forsyth ilmoitti jo toimittajan työssään oppineensa, että tekstistä pitää jättää adjektiivit pois.
     Niin hän jättääkin!


En ole ihan varma Forsythiin liitetyistä ylisanoista. Rikkoiko Shakaali vakoilukirjallisuuden muotin? Ehkä, ehkä ei.
     Mutta niin korostetetun journalistista Forsythin fiktio on, että kyllähän vakoilukirjallisuuden suuret tekijät, kuten John Buchan, Eric Ambler, Graham Greene, John le Carré ja Len Deighton ovat selvästi enemmän ”sukua” toisilleen kuin Forsythille. Tämä sanon silläkin varauksella, että jokainen edellä mainittu mestarikirjailija on teoksissaan tuonut päivänvaloon valtavasti faktatietoa maailmanpolitiikan ajankohtaisista teemoista ja taustoista.
     Frederick Forsythiltä tuntuu eräällä tavalla puuttuvan se ”moraalinen” kysymyksenasettelu, joka hallitsee niin Greenen kuin le Carrénkin – ja miksei myös Amblerin ja Deightonin – proosaa, tarinoita joissa yksilö asetetaan moraaliseen dilemmaan yhteisön tarpeita ja etua vasten. Forsythin romaaneissa ei todellakaan pohdita kysymystä, kumpi pitäisi pettää, ystävä vai isänmaa jos jompikumpi on petettävä.
     Ei, Forsyth tuo romaaneissaan maailman ilmi, niin kuin se näyttää olevan teknisenä ja organisoituna apparaattina, ja lukija vetäköön omat johtopäätöksensä moraalista tai sen puutteessa esille tuotujen faktojen perusteella.


Kun näin on, kun kirjailija näin perusteellisesti hylkää perinteisen romaanin välttämättömät ainesosaset, lukija tietysti saattaa kysyä, miksi Forsyth ylipäänsä vaivautuu kirjoittamaan fiktiota, tarinaan perustuvia trillereitä.
     Jokaisessa Forsythin romaanin tekstimassasta olisi eroteltavissa esseekokoelma tai jopa tutkimus tuosta tai tästä ajankohtaisesta kansainvälisestä jännitteesta tai poliittisesta teemasta.
     Miksi Forsyth kirjoittaa tarinan?
     Miksi hän ei kirjoita perusteellista artikkelia laatulehden sunnuntainumeroon? Miksi hän on kirjoittavinaan jännitysromaanin (kun siinä ei kuitenkaan ole juuri mitään ”toimintaa”)? Miksei hän julkaise tutkimustensa tuloksia esseekokoelmana arvostetun yliopiston julkaisusarjassa?
     Kyyninen arvaus saattaisi olla, että jännärillä tienaa huomattavasti enemmän laadukkaita puntia kuin laatulehden sunnuntaiartikkelilla.

Frederick Forsyth haastateltavana: Spiegel 29.12.2006, The Telegraph 21.5.2011, The Guardian 17.2.2012.
Thomas Mallon The New York Timesissä 21.1.2014.


Jumalan nyrkki. Kansipaperin liepeet. Otava 1994.

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Suuria sanoja, pieniä ajatuksia







Tämä pakinan tapainen on päiväperhonen. Iltakoi.
     Lentää hetken vain. Häipyy metsän siimekseen, niityn taakse, tai tuulessa huojuvien heinien kätköön.
     Timotei, heilupa vaan.
     Timotei, kesän merkki.
     Timotei, opportunisti.


Katselin telkkariohjelmaa, huomista, pitäisikö nauhoittaa, tarttua asiaan.
     Katselinpa.
     Eräässä ohjelmassa on päähenkilönä muuan 60-lukulainen radikaali.
     Etten vain ole itsekin kuunnellut häntä. Joskus silloin, kauan sitten.
     Entinen maailma nyt.


Ohjelman mainoksessa sanotaan:
     ”Kaikissa rooleissaan häntä on ohjannut vahva käsitys oikeasta ja väärästä.”
     Onko haastateltava, ohjelman päähenkilö samaa mieltä?
     Hänkö on noin itseään luonnehtinut?
     Ihan itse hän? Moraalisesti täydellinenkö hän?


Alan ihan kadehtia noin täydellistä ihmistä.
     Että häntä ohjaa moraalinen täydellisyys eikä nautinnonhalu. Ei himo naiseen eikä viinaan. Ei ylensyöntiin eikä laiskotteluun. Ei vallan kiehtomus eikä uteliaisuus tietoon.
     Vaan käsitys oikeasta ja väärästä.
     Moraalinen ylemmyydentunto!
     Moraali ylitse muiden ihmisten, tavallisten pölkkypäiden.


Juuri äsken, juuri hetki sitten, juuri kun avasin radion...
     Juuri silloin kuulin, että demareilla menee taas huonosti, että vuotaa kannattajat persuihin.
     Niin kuulin.
     Enkä ihmettele kun demareiden lippua heiluttavat sellaiset moraalisesti täydellisesti naiset kuin Susanna Huovinen, tätien täti, heikkoja vahvempi, heikkoja kurittava, meitä maan matosia halveksiva.
     Häntäkin, täti Susannaa ohjaa käsitys oikeasta ja väärästä. Ja hän tietää sen, niin kuin tädit tietävät. Maailma on tätien eikä siihen parane puuttua.


Perhonen nukkuu, talven sylissä.



torstai 23. tammikuuta 2014

Missä ajan henki luuraa?

[kirjallisuuden vartijoiden portit lonksuvat]





Jatkan viime viikolla aloitettua.
     Semminkin kun pakinani täydentyi Hdcaniksen ja Matti Salon viisailla kommenteilla.
     Missä on se ”ajan henki”, joka valitsee ja hylkää kirjoja? Mikä se on? Vai onko se joku? Jos joku niin kuka?
     Alex Matsonin mielestä ajan henki on ”ihmiskunnan kollektiivinen äly”, joka toimii hitaana mutta hairahtumattomana tuomarina. ”Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa”, Matson kirjoitti vuonna 1947.
     Jos uskoo ettei Matsonin idea ole kehäpäätelmä, niin pitäisi varmaankin löytää oikeita eläviä ihmisiä, joiden ”kollektiivinen äly” edustaa ajan henkeä, kirjallisuuden tuomaria.
     Vai voiko kollektiivisen älyn jakaa niin pieniin osiin, että se koskettaa kaikkia, jotka lukevat kirjoja mutta myös niitä, jotka eivät koskaan lue mitään?


Kirjailija kirjoittaa romaanin, kustantaja kustantaa sen, kriitikko arvioi teoksen, kirjakauppias myy kirjan jonka lukija sitten lukee. Siinäkö kulttuurin portinvartijoiden pieni taikapiiri? Näin taitaa olla, mutta luetteloon pitää lisätä erilaiset kirjallisuuspalkinnot ja uutena ilmiönä sosiaalinen media. Entä koululaitos? Yliopistot?
     Mutta kun puhutaan ajan hengestä, sopii ajan kuluminen ottaa lukuun.
     Jos vaikkapa Pekka Tarkka ylisti jotakin romaania vuonna 1966 tai T. Vaaskivi toista romaani vuonna 1933, niin onko heidän ylistyksellään (tai moitteillaan) mitään tekemistä sen kanssa julkaistaanko noista romaaneista uusia painoksia vuonna 2014 tai että lukeeko joku heidän ylistämiään romaaneja juuri nyt?
     Lonkalta heitän, että ei ole, ei todellakaan.
     Vastaväite voisi kuulua niin, että innokas, utelias ja kulttuurimielinen kustantaja lukee vanhoja sanomalehtiä ja esseekokoelmia etsiäkseen ajan henkeen sopivia vanhoja romaaneja.
     Tai sitten joku kulttuurikriitikko – jos sellaisia vielä on – tekee saman tempun ja innostuu Vaaskiven johdattamana vuonna 1933 julkaistusta kirjasta, kirjoittaa siitä näyttävän jutun ja kas, avaramielinen kustantaja innostuu ja kohta kirja saa uuden painoksen. Sitten siitä kirjoitetaan uusia juttuja ja niitä luetaan ja kirjaa luetaan ja ajan henki toimii niin kuin sen piti toimia kulttuurin hairahtumattona tuomarina.
     Aika romanttista, eikö vaan?


Voisiko kirjallisuuden taikapiiri toimia ajan hengen apulaisena ilman kustantajan panosta?
     Ilman lukijaa kirja ei tule koskaan valmiiksi. Näin totesi E.L. Doctorow muutama päivä sitten. Lukija siis tarvitaan.
     Myös kustantaja ja kirjakauppias tarvitaan, ainakin toistaiseksi, sillä kirjoista pitää ottaa uusia painoksia, jos niitä halutaan jaella luettavaksi. Vielä ei ole maailman kirjojen digitaalista tietopankkia, mistä kuka tahansa voisi poimia minkä tahansa milloinkaan julkaistun romaanin. Jos sellainen tietopankki joskus tulee, katoaako ajan henki digitaalisumuun? Jos kaikki on valittavissa minä hetkenä tahansa, mitä tulee valituksi? Ja miksi? Kuka tai mikä valintaa silloin ”ohjaa”?
     Perinteisessä kirjastossa voi tietyssä mielessä olla ”kaikki” kirjat, mutta miten käy niille romaaneille, joita kukaan ei lainaa? Ovatko ne olemassa? Pisti juuri silmään Kymen Sanomien nettisivulta otsikko: Kotkan kirjastossa on kirjoja joita kukaan ei ole koskaan lainannut!
     Entä sitten kriitikon osa? Missä ja miten kriitikko pääsee valitsemaan kirjoja ajan hengen ylitse?
     Ei oikeastaan missään eikä mitenkään.
     Vilkaistaanpa esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosastoa. Kirjallisuus ja kirjat ovat väistyneet kulttuuriuutisten tieltä. Uusia romaaneja arvioidaan hyvin valikoivasti. Vanhojen aikojen trendeistä ja teemoista kirjoitetaan vähän tai ei laisinkaan. Elvyttäjää ei näy mailla halmeilla.
     Kirjallisuuden historia ei todellakaan elä perinteisen kirjallisuuskriitikon varassa. Hän ei kannattele kirjallisuutta aikojen kuilun yli.
    Millainen rooli kirjallisuuden erikoislehdillä - kuten Parnasso tai Ruumiin kulttuuri - on, sitä en lähde arvailemaan. Niillä on toki mahdollisuuksia (ja tilaisuus ja tilaus) elvyttää unohtunutta kirjallisuutta, mutta missä määrin ne sitä tekevät, jääköön mietittäväksi.


Mutta onhan meillä uutena toimijana vireä ja vilkas sosiaalinen media, kirjoista kirjoittavat bloggaajat, jotka eivät kaihda käsitellä vanhojen kirjoja. (Hyvä niin!)
     Kirjablogeissa esitellään valtava määrä aikaisemmin julkaistuja romaaneja. Aika näyttää vaikuttavatko bloggaajat pitkän päälle siihen mitkä kirjat elävät, mitkä kuihtuvat pois. Aika näyttää syntyykö bloggaajien esittelemistä kirjoista uudenlainen ajan henki, joka pakottaa kustantajat kuuntelemaan ja aistimaan ajan hengen kuiskauksia ja vetoomuksia.
     Kirjabloggajien tehtävä – jos he sellaisen ovat tiedostaen itselleen valinneet – on muodikkaasti sanoen ”haasteellinen”. Jos valinta on, niin kuin luulen sen olevan, pelkästään tiedostamatonta, niin kuinka paljon sattuma vaikuttaa esiteltyjen kirjojen valikoimaan?
     Ei kannata kuitenkaan lannistua. Ei vaikka lukevien bloggaajien piirin ulkopuolelle jää valtava osa suomalaisista, jotka eivät lue mitään tai eivät ainakaan kaunokirjallisuutta.
     Yhtä kaikki, jokaiselle esitellylle kirjalle saattaa löytyä uusi lukija. Jokainen kirjoitus ja lukija kenties vaikuttaa kollektiiviseen älyyn, ajan hengen tuomarintoimintaan.


Hyvin usein ”unohdetut” kirjailijat heräävät uuteen aikaan elokuvien ja tv:n ansiosta.
     Mutta elokuvienkin takana on eläviä ihmisiä. (Todennäköisesti!) Joku heistä saa jostakin syystä päähänsä sovittaa aikoja sitten ”unohdetun” romaanin elokuvaksi. Miksi? Mistä hän saa kimmokkeen aikeelleen?
     Joskus, kaiketi aika usein, kirjailijan renessanssi perustuu hänestä kirjoitettuun elämäkertaan, varsinkin jos vielä joku elokuvatekijä innostuu kuvittamaan kirjailijan elämän filmille tai tv-sarjaksi.
     Löytyykö tällä tavalla ihan uusia, kokonaan unohdettuja kirjailijoita ja romaaneja? Vai pelkästään sellaisia joita ajan henki on jo muutenkin hellinyt sylissään?
     Kuinka usein syntyy elämäkerta kirjailijasta, jonka ”aika” on unohtanut kauan sitten?
     Hyvin harvoin. Rohkenen väittää. 
     (Kunpa olisin väärässä!)


Sekin täytyy huomata, että ajan henki, kollektiivinen äly hengittää lukemattomissa kirjahyllyissä, julkisissa ja yksityisissä. Hengitys saattaa olla heiveröistä ja privaattia, kuin haavanlehtien havinaa, mutta kaipa sillä sittenkin on tekemistä ajan hengen kanssa.
     Jos ajattelen vaikkapa omaa kirjahyllyäni, siellä on romaaneja melkein sadalta vuodelta, taaksepäin. Tulevaisuudessa kirjoitettuja ei löydy. Ja vaikka hyllyni ei ole julkinen, ja vain joskus joku sieltä poimii romaanin luettavaksi, niin siellä olevat luetut kirjat vaikuttavat minuun ainakin vähän ja minä vaikutan ympäristööni vähän, ihan vähän, heiveröisen henkäyksen verran.
     Tällaisia yksityisiä kirjahyllyjä ja niissä olevia vanhan kirjallisuuden valikoimia on tietysti valtavasti, joten voisi kuvitella, että ajan henki riippuu myös niistä, ja kun joku fiksu kustantaja tai elokuvantekijä tuo unohdetun kirjailijan ja ajan sumuun kadonneen romaanin uudestaan esille, ehkä se perimmiltään ja usein perustuu johonkin yksítyiseen (tai julkiseen) kirjahyllyyn, kustantajan ja elokuvantekijän omaan tai hänen tuttavansa ja ystävänsä hyllyyn tai julkisesti avoinna olevaan kirjastoon tai divariin.
     Koska ajan henki ja kollektiivinen äly syntyy niin monesta ihmisestä, niin monesta kirjahyllystä ja niin monesta yksityisestä ja julkisesta muistikuvasta rakennettuna, niin uskaltaisiko esittää, että elävä kirjallisuus on sittenkin aina jo valmiiksi valittua Platonin idean hengessä? Että kestävät romaanit ovat valmiina (vaikkakin piilossa) julkaistavaksi ja luettavaksi, siitä riippumatta mitä joku niistä sanoo nyt tai on sanonut aikaisemmin?
     Uskaltaako siis kuvitella, että romaani etsii lukijaansa?
     Ja että lopulta se löytää lukijan, jos niin on tarkoitettu.



                                                             KS 2014.

Ajan henki hylkää, kirjahylly muistaa!

Tässäkin hyllyn osassa vanhin kirja, Victor Bridgesin Vihreä saari
on vuodelta 1943 (engl. alkuteos v. 1922).

Vieläko Bridges joskus kokee renessanssin?

Vieläkö ajan henki on päihitettävissä?

torstai 16. tammikuuta 2014

Aika on julma kriitikko


[Minkä sille sitten mahtaa?]




Ei mitään!
     Ei sille mitään mahda.
     Aika hyväksyy ja hylkää mitä kirjoja kannattaa lukea, valitsee eloon jäävät ja tuomitsee suurimman osan romaaneista kadotukseen. Se on julmaa eikä ajan kriitikontoimeen myönnetä veto-oikeutta.
     Minullekaan.
     Tähän sopisi lopettaa.
     Mutta jatkan kuitenkin.


Romaanin häilyvää elinkaarta ryhdyin pohtimaan luettuani Hyönteisdokumentti-blogista Hdcaniksen negatiivisen arvion Alberto Moravian romaanista Keskipäivän aave (alkuteos 1954). Hdcanis piti kirjaa lukemisen kannalta ”hutina” eikä suositellut sitä kenellekään.
      Tuohon arvioon ei ole nokan koputtamista.
      En koputa, mutta jäin miettimään, että itselleni – ja monelle kanssaihmiselle 1960-luvulla – Alberto Moravian rohkeat, seksikkäät, keskiluokan ahdistuksen psykologiassa ”piehtaroivat” romaanit olivat virkistävää eskapismia tunkkaisesta arkipäivästä ulos avarampaan maailmaan. Teini-ikäisenä suosikkini oli Moravian romaani Tyhjä kangas (1960), vaikka omakohtaisesti en tiennyt sen aihepiiristä mitään, mutta vaistosin radikaalin, melkeinpä poliittisen asenteen seksuaaliseen vapautumiseen ja pikkuporvarillisen, keskiluokkaisen elämäntavan kritiikin.
     Mutta nykyhetkessä tuollaista radikalismia ei kaiketi tarvita, koska yhteiskunnallinen ilmapiiri ja ihmisten arkipäivä on kyllästetty liberaaleilla arvoilla ja pikkuporvarisilla eduilla, saatavilla.
     Alberto Moravia totesi the Paris Reviewin kesänumerossa vuonna 1954, että vaikka hänen kaltaisella taiteilijalla pitääkin olla selkeä asenne moraaliseen, poliittiseen, filosofiseen tai sosiaaliseen uudistushaluun, kirjailijan tuotanto ei kuitenkaan kanna vuosien päähän sen perusteella mihin kirjailija uskoo vaan hänen teostensa perusteella. Ne elävät, jos elävät, siis siitä huolimatta mihin (poliittiseen tai moraalisen ajatukseen) kirjailija uskoo.
      Ehkäpä Moravian romaaneissa oli sittenkin liian paljon sanottavaa ja liian vähän yleispätevää ja kestävää ”estetiikkaa”.


Miksi toiset kirjat elävät ja toiset eivät?
      Tähän on melkein mahdoton vastata. Klassikon resepti puuttuu. Sitä ei löydä marketin hyllyltä. Vai menisikö etsimään?
     Mutta pitääkö kaikkien kirjojen sitten elää aikakautensa ylitse? Niinkö romaanin arvo mitataan? Tässä ja nyt.
     Ei suinkaan, sanon ja tästä ei liene eripuraa. Tässä ajassa ja kaikkina aikoina tarvitaan kirjoja, jotka saavat lukijan havahtumaan, mihin tahansa minkä taiteilija haluaa esittää. Se voi olla vakavaa, kevyttä, viihdyttävää, asiapitoista tai höttöä vailla vertaa.
      Niin että tässä hetkessä – eikä muita taida olla valittavana – kannattaa lukea kirjoja kirjoina juuri nyt ja jättää ajan julman kritiikon tehtäväksi valita ne kirjat, ne romaanit joita aika katsoo ”oikeaksi” poimia kannettavaksi tuleviin aikoihin ja niissä eläville ihmisille.


Teoksessaan Romaanitaide (1947) Alex Matson hahmotteli sellaista romaanin muotoa, esteettistä ilmiasua joka selittää miksi jotkut romaanit ovat valikoituneet klassikoiksi ajan julman kriitikon kynsissä.
      Oleellista Matsonin ideassa kai oli, että romaani elää, jos on elääkseen, esteettisen muotonsa ansiosta, eikä niinkään sen perusteella mitä kirjailija muodon sisässä sanoo. Tämä siitä huolimatta, että romaanissa ”muoto ja ajatus ovat yhtä” ja että siinä ”ajatus on muotoa”, niin kuin Matson kirjoitti. Aatteellisestakin lähestymistavasta huolimatta romaanin elinvoima perustuu sen muotoon, esteettiseen rakennelmaan, jonka sanat pystyttävät.
     Matson vertasi romaania tauluun, jonka äärellä taidearvo määräytyy (kiistattomasti) sen perusteella minkä ”muotoinen” se on, eikä sen perusteella mitä taulu esittää. ”Mutta koska romaanikin on taideteos”, Matson totesi, ”niin senkin olemus liittyy lähemmin sen muotoon kuin siihen mitä tuo muoto esittää.”
     Ja Matsonin yhteenveto:
     ”Suurin piirtein saa kukin romaani sen kohtalon, minkä se ansaitsee, mistä seikasta saamme kuitenkin kiittää vähemmän arvostelijoita, joita väärä tai puutteellinen muotonäkemys saa ylistämään romaaneja, jotka oikean näkemyksen valossa paljastuvat heti tekotaiteeksi, kuin sitä, että romaanitaiteen naturalistisesta luonteesta johtuen ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina. Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.”


Matsonin ideaalisesta romaanimuodosta voi päätyä metafyysisiin sfääreihin, ymmärsipä hänen teesinsä oikein tai väärin tai ei lainkaan. Elämän ja romaanin yhtäläinen rakennetapa, huh huh!
     Aika paljon vaadit, Alex.
     Sitä virhettä ei kuitenkaan kannata tehdä, että hylkäisi ajastaan sellaisen kirjallisuuden, joka pursuaa ajatuksia muodon kustannuksella; että vähättelisi kirjallisuutta joka yrittää tavalla tai toisella ”parantaa” maailmaa, hätkähdyttää lukijansa ja johdattaa heitä jos ei fyysisille barrikadeille niin henkisille kuitenkin.
     Mutta Matsonin ajatus romaanin muodosta elinkaaren takaajana tai paremminkin selittäjänä saattaa hyvinkin pitää kutinsa; vain sellaiset romaanit elävät sukupolvelta toiselle jotka eivät liiassa määrin toimi tiettyyn yhteiskunnalliseen tilanteeseen kytkettyjen radikaalisten ajatusten megafonina.
     Ehkäpä Moravialla (hänen romaaniensa muodolla) ei ole mitään kerrottavaa 2000-luvun ihmiselle, mutta omassa ajassaan hän oli tärkeä kirjailija, taiteilija. Niin kuin olivat Hannu Salama ja vaikkapa Christer Kihlman Suomessa. Ja vaikka Erica Jongin, Marilyn Frenchin tai Francine du Plessix Grayn kaltaisia feministikirjalijoita ei kenties enää tarvita, niin aikanaan heidän romaaninsa olivat airueita vapaampaan maailmaan tai ainakin vapaamman maailman kuvitteluun, haaveeseen.
     Tai ajatellaanpa 1900-luvun alkupuolen yhteiskunnallisia, sosialistisia kirjailijoita. Jack Londonin ja Upton Sinclairin (ja monien muiden joita emme muista tai joista emme ole koskaan edes tienneet) yhteiskuntakertomuksia luettiin ympäri maailmaa. Tänään Sinclairia ei lue kukaan, ja Londoniltakin luetaan vain seikkailukertomuksia ja luontokuvauksia.
     Suomessa Raoul Palmgren julkaisi 1980-luvun alkupuolella lavean tutkimuksen suomalaisista yhteiskunnallisista kirjailijoista, työväenkirjailijoista sanalla sanoen. Kolmeosaisessa teoksessa Kapinalliset kynät (1983-84) käsitelttiin ja tutkittiin noin 170 työväenkirjailijaa vuosilta 1918-51.
     Kuinka montaa noista kirjailijoista tänään luetaan? Tuskinpa juuri ketään. Tai kuka edes tietää ja muistaa heidän nimensä, heidän teoksistaan puhumattakaan?
     Ja silti, sekä Londonin, Sinclairin että kymmenien suomalaisten yhteiskunnallisten kirjailijoiden romaaneilla on ollut, tai on saattanut olla merkittävät tehtävä omassa ajassaan; siitä riippumatta kuinka yleispätevän esteettisen muodon he pystyivät romaaneihinsa rakentamaan.
     Ajatus on tosiaan ja toisinaan merkinnyt paljon.


Joskus romaanin ajatus ja muoto ovat yhtä klassista puuta.
     Mutta toisinaan ajatus on tärkeämpää kuin muoto.
     Niinkin saattaa käydä, että pelkkä muoto kannattelee romaania (taidetta) vuosien yli – vai miksi me muutoin yhä lukisimme esimerkiksi Agatha Christien kaltaista ”yhteiskunnallisesti” ja ”ajatuksellisesti” tyhjää kirjailijaa?



                                                 Jaakko Salovaara 2014

Corazón 
Agatha Ruiz de la Pradan & D-Facton valotaideteos (osa).
Kun valot sammuvat, taideteos katoaa.
Mihin se menee? Jää? Sydän ja rakkaus?
Muistikuviin? Digikuviin?
Entä romaani -
missä se on kadottuaan hyllyistä ja varastoista?




torstai 9. tammikuuta 2014

Montalbano ja Morse



Sisiliaa. KS 2011.



JOKAISEN IHMISEN TÄYTYY”, Raymond Chandler kirjoittii esseessään Se murhaa joka osaa (The Simple Art of Murder).
     Siis: ”Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä.”
     Se kuuluu elämänkulkuun. Ja niinpä minäkin ryhdyin joulun molemmin puolin katsomaan DVD:ltä italialaista Montalbano-sarjaa, ties monettako kertaa. Kahdeksantoista elokuvaa tuli katsotuksi.
     Asiaan vaikutti myös samaan aikaan Ylellä pyörinyt kuusiosainen sarja nuoren Montalbanon tarinoita. Tässä rinnalla yhtenä säikeenä kiemurteli nuoresta Morsesta kertova Endeavour, ja sen päälle viime lauantaina alkanut ”vanhan” Morsen elokuvien uusintaesitysten sarja.
     Jotta fiktiivinen, tai fiktiivisen fiktiivinen todellisuus näyttäisi tätäkin kummallisemmalta, ensi sunnuntaina Yle ryhtyy näyttämään ”vanhemman” Montalbanon uusinta tuotantokautta, joka valmistui viime vuonna.
     Kummallista.
     Kiehtovaa että fiktion päälle voi rakentaa uuden fiktion ja saada katsoja, kokija mukaan tällaiseen leikkiin. 
     Vai ihanko totista totta?


EN OSAA SANOA muistuttavatko Andrea Camillerin (s.1925) poliisimies, sisilialainen Salvo Montalbano ja Colin Dexterin (s.1930) oxfordilainen (Endeavour) Morse toisiaan. Jotakin yhteistä heissä on, siitä huolimatta että kirjailijoiden kirjoitustyyli on aika lailla erilainen, jos kohta, nyt huomaan, molemmilla kirjailijoilla on aikamoinen taipumus hieman outoon huumoriin. TV-elokuvissa ei tuo huumori pääse kummankaan kohdalla täysin esille.
     Yhteistä on Montalbanon ja Morsen piittaamattomuus lainkäytön normeista, pykälistä ja proseduureista. Molemmat poliisimiehet selvittelevät rikoksia satunnaiselta näyttävän, melkeinpä kaaosmaisesti poukkoilevan intuitionsa avulla, tosin käyttäen hyväkseen poliisiorganisaatiota rutiinityöhön. Montalbanoa ja Morsea yhdistää se etteivät he usko ensisilmäyksellä näkemäänsä.
     Sekin näitä miehiä yhdistää, että nautinnonhalu ohjattelee heidän arkipäiväänsä. Montalbano ei voi vastustaa hyvää ruokaa eikä kävellä meren antimista valmistetun pastalounaan ohi. Morse pystyy ajattelemaan vasta saatuan tuopin tai pari ja juotuaan viskiä sen päälle.
     Oikeassa elämässä Montalbano ja Morse istuisivat elinkautista rikottuaan lukemattoman monia lakipykäliä rikoksia ratkaistessaan. Mutta jos he olisivat käyttäytyneet niin kuin lainkuuliaisen poliisin pitää käyttäytyä, moni rikos olisi jäänyt selvittämättä.
     Tässä kohdataan fiktion ja todellisuuden välinen ristiriita, paradoksi johon ei liene ratkaisua. Sen minkä sallimme fiktion poliiseille, kiellämme jyrkästi todellisen poliisityön tekijöiltä.


ENSIMMÄINEN MONTALBANO-ELOKUVA esitettiin keväällä 1999. Se perustui vuonna 1996 ilmestyneeseen romaaniin Il ladro di merendine . Ensimäinen Morse tuli vuonna 1987 ja se perustui vuonna kuusi vuotta aikaisemmin julkaistuun romaaniin The Dead of Jericho.
     On vaikea, mahdoton (ja epäoleellista?) miettiä olisiko kummastakaan sarjasta tullut niin suosittua, jos Montalbanoksi ja Morseksi olisi valikoitunut vähemmän karismaattiset näyttelijät kuin Luca Zingaretti (s. 1961) ja John Thaw (1942-2002). Yhtä merkittävää oli Zingarettia ja Thawta sparraavien sympaattisten sivuosanäyttelijöiden katras, sekä Sisialiassa että Oxfordissa. Eipä Nuoresta Montalbanosta eikä Endeavourista tavoittanut tuollaista karismaa, ei ainakaan vielä.
     Montalbanoja katsoessa huomaa, että Zingaretti ikään kuin ”varasti” muutaman ensi jakson kuluessa koko elokuvan; tarina alkaa muotoutua hänen (ja kanssanäyttelijöiden) personallisuutensa ympärille. Sama taitaa käydä Morselle, sillä viime lauantaina esitetty The Dead of Jericho (Rantakadun surmat) alkoi mitäänsanomattomasti ja sotkuisesti, vaikka filmin käsikirjoituksen oli laatinut Anthony Minghella, sittemmin elokuvantekijänä kovasti mainetta luonut ohjaaja. Mutta jo tämän ensimmäisen Morse-elokuvan loppupuolella John Thaw otti koko ruudun hallintaansa.
     En tiedä onko ihmisiä, jotka eivät pitäisi Montalbanon ja Morsen ihmiskuvasta, persoonasta. Varmaankin on. Itseäni kuitenkin molemmissa miehissä kiehtoo oikukas älykkyys, hieman eksyksissä olo arkipäivän todellisuudessa ja jopa intellekti öykkärimäisyys, joka peittää syvällä virtaavan inhimillisyyden.


ANDREA CAMILLERIN TARINOISSA on monia teemoja ja yksityiskohtia, joita voisi vetää esille ja ryhtyä analysoimaan.
     Yksi semmoinen ja kovasti inhimillinen on iäkkäiden ihmisten, vanhusten osallistuminen rikosten selvittämiseen. Yleensä he ovat syrjässä ja heitä pidetään kummajaisina, joiden luokse poliisin ei kannattaisi mennä; joiden toisinaan sekavia puheita tai havaintoja poliisien en kannattaisi noteerata.
     Mutta Montalbano menee heidän luokseen ja uskoo heitä. Syrjässäkin elämä näkyy ja sieltäkin voi tehdä oikeita havaintoja.


CAMILLERIN ROMAANIEN VILLIN huumorin uskaltaa kai sanoa kumpuavan sisilialaisesta maaperästä, karun ja rehevän vaihtelusta, toki muistaen että Camilleri on intellektuaalinen kirjoittaja.
     Tv-elokuvissa Camillerin ”villiä” ja roisia ilmaisuja hyödyntävää puheenpartta on hieman siloiteltu.
     Siksi, siksipä juuri ja ensi sunnuntaita odotellessa, laitan tähän pienen lainauksen romaanista Yön tuoksu (WSOY 2010. Alkuteos 2001. Suom. Helinä Kangas.) Tässä kohtauksessa vihainen poliisipäällikkö on yrittänyt tavoittaa Montalbanoa, ja puhelimeen vastannut Catarella kertoo Montalbanolle, millaisin sanankääntein poliisipäällikkö tavoitteli Catarellan ”esikoismiestä”:


”Esimiestä, Cataré.”
     ”No, sama se, herra komisario, kunhan päästään ymmyrkäisyyteen. Minä valkaisin asiaa, että apulaiskomisario Augello aikoo avioon ja on nyt levossa sen takia. Ja tiedättekö, mitä herra ja poliisipäällikkö siihen vastasi? 'Vitut minä siitä!' Ihan sanaseltaan niin se sanoi, komisario! No minä siihen, että kun kerran Faziokin on ulostettuna, niin minua esikoisempaa miestä ei nyt ole. Sitten se kysyi, mikä minun nimeni on, ja minä vastasin että Catarella ja se sanoi. 'Kuulehan, Santarella', ja minä korjaamaan että 'ei kun Catarella'. Ja arvatkaapa, mitä herra ja poliisipäällikkö siihen tuumasi? 'Vitut minä sinun nimestäsi!' Noin vain. Ihan poissa Jumalan armosta se oli, herra ja poliisipäällikkö.”



Luca Zingaretti ensimmäisessä Montalbanossa.
RAI. Ohjaus Alberto Sironi.



John Thaw ensimmäisessä Morsessa.
ITV. Ohjaus Alastair Reid.


__________________________________________________________________
Komisario Montalbano, 9. tuotantokausi: Angelikan hymy. YLE TV1 sunnuntaina 12.1.2014 klo 21.50


Ylikomisario Morse, 1. tuotantokausi, uusinta: Nicholas Quinnin hiljainen maailma. YLE TV1 lauantaina 11.1.2014 klo 22.00.

torstai 2. tammikuuta 2014

Veden muoto, elämän jälki





                                                                   Jaakko Salovaara 2013.


Ihailen kahden ”teoksen” nimeä. 
     Kunpa minä olisin keksinyt ainakin toisen niistä.
     Sekä Andrea Camillerin Montalbano-romaani (ja tv-elokuva) Veden muoto että Penjami Lehdon blogi Jäljen ääni kertovat yksinkertaisen ”asian”, mutta tarkemmin ajatellen ne ovat täynnä mystiikkaa ja vertauskuvallisuutta.
     Veden muoto on ilmeisesti elämän vertauskuva; se, vesi on kaikkialla, mutta ei voi mennä mihin tahansa. Se muuttuu, pysyy paikallaan, valtaa alueita joita sen ei haluta valtaavan. Veden muodon tavoittaminen on yhtä vaikeaa kuin elämän ja elämän muodon tavoittaminen. Sitä voi yrittää, mutta jo aloittaessaan tietää epäonnistuvansa, saavansa paperille vain likiarvoja, aavistuksia. Ja kun riittävän kauan yrittää, vesi on valunut pois, kuivassa maassa näkyy ehkä sen jälki, ei muuta.
     Penjami Lehdon Jäljen ääni lähestyy elämää toisesta suunnasta. Kokemuksesta käsin – tai oikeastaan kokemuksen kokemuksesta, sillä sanoohan blogin kirjoittaja, että kun kirjan lukeminen jättää jäljen lukijaansa, niin siitä kirjoittava ihminen pyrkii sitten antamaan lukukokemukselle äänen, ainutkertaisen äänen jollaisista ihmisten kulttuuri syntyy, on olemassa.
     Elämällä on jälkensä, niin kuin vedellä muotonsa.


Vettä voi kauhaista kouraansa, mutta ei se siinä pysy.
     Katselen kuin pisarat valuvat sormien välistä. Maa kastuu.
     Joki virtaa merelle päin, mereen. Viisaat sanovat ettei samaan jokeen voi astua kahta kertaa. Jotkut kuitenkin yrittävät ja väittävät onnistuneensa.
     Enpä tiedä.


Kirjailijakin kertoo mitä joen varrella tapahtui. Hän elää joen mukana ja virta vie merelle. Siiheen suuntaan. Tarinaa akanvirrassa.
     Koska hän on kirjailija, hän tekee taikatempun. Hän kirjoittaa romaanin tai runon, ja se on ikään kuin pysäytetty kuva joesta, elämästä, kuiviin valuvasta kouraisusta.
     Koska romaanin voi lukea yhä uudestaan, yhä uudet ihmiset, jopa sukupolvet voivat lukea saman romaanin (toki kukin omalla tavallaan), syntyy illuusio että samaan jokeen voi sittenkin astua toisen kerran, jopa kolmannen.
     Tämä on hauska ajatus Herakleitoksen kumoamiseksi.


Kun raapaisee kepillä hiekkamaata, ääni kuuluu. Raapaisun ääni, häiriö tasapainossa.
     Kun lukee kirjan, se jättää jäljen lukijaansa, sanoi Penjami Lehto.
     Mutta onko sillä jo silloin ääni, vai vasta sitten kun lukemisen kokemus kerrotaan muille?
     Eikö lukija, jokainen meistä, käy sisäistä dialogia itsensä kanssa, äänessä äänettömänä?
     Mutta onko äänetön ääni sittenkään olemassa?
     Tuleeko siitä ”ääni” vasta kun kerron sinulle miltä elämäni tuntuu?
     Jos niin on, mitä se sitten on kun keskustelen itseni kanssa?



Vedellä on muoto, elämällä jälki, jäljellä ääni.