Nimet nimiä, kirjat kirjoja, elämääkin

[vastauksia haasteeseen]

Kuva: Jaakko Salovaara 2013.

Marjatta (Marjatan kirjaelämyksiä) haastoi vastaamaan kysymyksiinsä kirjojen nimillä.

     Oletuksena kaiketi on, että oman elämänsä voi kuvitella paljastuvan kirjahyllystä. Niin kuin se tekee. Ainakin vihjaillen.

     Toinen asia on, että kuinka pitkälle itse kukin haluaa paljastua.

     Hyllyään voi siis mittailla ihan huvikseen, leikillisesti, järkevästi, vakavasti, eksyttäen tai vihjaillen, jopa huvittuneesti. Jopa huvittuneena kaikesta siitä mitä kaikkea on kirjahyllyynsä hankkinut. Hyllyä ei pääse pakoon.

     Ajattelin olla leikkisä.

     Ei onnistunut.

     Joskus arki painaa ihmisen parrelleen ja silloin hymy tuntuu pakotetulta, enemmänkin irvistykseltä. 

     Naurettavan totinen minä!

     Siitä huolimatta onnellisuutta ei pidä unohtaa, vaikkei se perässä kannatakaan juosta. Parempi olla paikallaan ja etsiä läheltä. Oppia havaitsemaan. Tai miten tuo Kafka sanoikaan sattuvammin etsimäni ajatuksen:

     ”Teoreettisesti on olemassa täydellinen onnen mahdollisuus: Uskoa tuhoamattomaan ja olla siihen pyrkimättä.”

Siis kysytään. Siis vastataan. 

     Ollaan kuin ei oltaisikaan. Kotkan poikii ilman siipii.

     Kysymyksiin saa tarttua kuka tahansa, missä tahansa, milloin tahansa.

     Sillä...

     Niin hylly vastaa kuin sinne huutaa:

1 Oletko mies vai nainen? Ajan mies.

2 Kuvaile itseäsi! Ihminen, sielunsa kaltainen.

3 Mitä elämä sinulle merkitsee? Sano minulle milloin juna lähti

4 Kuinka voit? Mustaa naurua.

5 Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi! Kämppä.

6 Mihin haluaisit matkustaa? Berlin Alexanderplatz.

7 Kuvaile parasta ystävääsi! Kovaksikeitetty nainen.

8 Mikä on lempivärisi? Punainen huone.

9 Millainen sää on nyt? Sateisen maan kuningas.

10 Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Yön tuoksu.

11 Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Uiva ooppera.

12 Millainen on parisuhteesi? Yksinäisyys ja uhma.

13 Mitä pelkäät? Kuolemankello.

14 Päivän mietelause. Tartu tilaisuuteen.

15 Minkä neuvon haluaisit antaa? Katso naamion taa.

16 Miten haluaisit kuolla? Pitkät jäähyväiset.

Kirjailijat nimien takana: 

Malcolm Bradbury, Claes Andersson, James Baldwin, Sherwood Anderson, Alpo Ruuth, Alfred Döblin, Peter Cheyney, August Strindberg, Nicolas Freeling, Andrea Camilleri, John Barth, Erno Paasilinna, John Dickson Carr, Saul Bellow, Outi Pakkanen, Raymond Chandler.

(Teksti on ajastettu tiistaina 4.2.2014)

Missä ajan henki luuraa?

[kirjallisuuden vartijoiden portit lonksuvat]

Jatkan viime viikolla aloitettua.

     Semminkin kun pakinani täydentyi Hdcaniksen ja Matti Salon viisailla kommenteilla.

     Missä on se ”ajan henki”, joka valitsee ja hylkää kirjoja? Mikä se on? Vai onko se joku? Jos joku niin kuka?

     Alex Matsonin mielestä ajan henki on ”ihmiskunnan kollektiivinen äly”, joka toimii hitaana mutta hairahtumattomana tuomarina. ”Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa”, Matson kirjoitti vuonna 1947.

     Jos uskoo ettei Matsonin idea ole kehäpäätelmä, niin pitäisi varmaankin löytää oikeita eläviä ihmisiä, joiden ”kollektiivinen äly” edustaa ajan henkeä, kirjallisuuden tuomaria.

     Vai voiko kollektiivisen älyn jakaa niin pieniin osiin, että se koskettaa kaikkia, jotka lukevat kirjoja mutta myös niitä, jotka eivät koskaan lue mitään?

Kirjailija kirjoittaa romaanin, kustantaja kustantaa sen, kriitikko arvioi teoksen, kirjakauppias myy kirjan jonka lukija sitten lukee. Siinäkö kulttuurin portinvartijoiden pieni taikapiiri? Näin taitaa olla, mutta luetteloon pitää lisätä erilaiset kirjallisuuspalkinnot ja uutena ilmiönä sosiaalinen media. Entä koululaitos? Yliopistot?

     Mutta kun puhutaan ajan hengestä, sopii ajan kuluminen ottaa lukuun.

     Jos vaikkapa Pekka Tarkka ylisti jotakin romaania vuonna 1966 tai T. Vaaskivi toista romaani vuonna 1933, niin onko heidän ylistyksellään (tai moitteillaan) mitään tekemistä sen kanssa julkaistaanko noista romaaneista uusia painoksia vuonna 2014 tai että lukeeko joku heidän ylistämiään romaaneja juuri nyt?

     Lonkalta heitän, että ei ole, ei todellakaan.

     Vastaväite voisi kuulua niin, että innokas, utelias ja kulttuurimielinen kustantaja lukee vanhoja sanomalehtiä ja esseekokoelmia etsiäkseen ajan henkeen sopivia vanhoja romaaneja.

     Tai sitten joku kulttuurikriitikko – jos sellaisia vielä on – tekee saman tempun ja innostuu Vaaskiven johdattamana vuonna 1933 julkaistusta kirjasta, kirjoittaa siitä näyttävän jutun ja kas, avaramielinen kustantaja innostuu ja kohta kirja saa uuden painoksen. Sitten siitä kirjoitetaan uusia juttuja ja niitä luetaan ja kirjaa luetaan ja ajan henki toimii niin kuin sen piti toimia kulttuurin hairahtumattona tuomarina.

     Aika romanttista, eikö vaan?

Voisiko kirjallisuuden taikapiiri toimia ajan hengen apulaisena ilman kustantajan panosta?

     Ilman lukijaa kirja ei tule koskaan valmiiksi. Näin totesi E.L. Doctorow muutama päivä sitten. Lukija siis tarvitaan.

     Myös kustantaja ja kirjakauppias tarvitaan, ainakin toistaiseksi, sillä kirjoista pitää ottaa uusia painoksia, jos niitä halutaan jaella luettavaksi. Vielä ei ole maailman kirjojen digitaalista tietopankkia, mistä kuka tahansa voisi poimia minkä tahansa milloinkaan julkaistun romaanin. Jos sellainen tietopankki joskus tulee, katoaako ajan henki digitaalisumuun? Jos kaikki on valittavissa minä hetkenä tahansa, mitä tulee valituksi? Ja miksi? Kuka tai mikä valintaa silloin ”ohjaa”?

     Perinteisessä kirjastossa voi tietyssä mielessä olla ”kaikki” kirjat, mutta miten käy niille romaaneille, joita kukaan ei lainaa? Ovatko ne olemassa? Pisti juuri silmään Kymen Sanomien nettisivulta otsikko: Kotkan kirjastossa on kirjoja joita kukaan ei ole koskaan lainannut!

     Entä sitten kriitikon osa? Missä ja miten kriitikko pääsee valitsemaan kirjoja ajan hengen ylitse?

     Ei oikeastaan missään eikä mitenkään.

     Vilkaistaanpa esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosastoa. Kirjallisuus ja kirjat ovat väistyneet kulttuuriuutisten tieltä. Uusia romaaneja arvioidaan hyvin valikoivasti. Vanhojen aikojen trendeistä ja teemoista kirjoitetaan vähän tai ei laisinkaan. Elvyttäjää ei näy mailla halmeilla.

     Kirjallisuuden historia ei todellakaan elä perinteisen kirjallisuuskriitikon varassa. Hän ei kannattele kirjallisuutta aikojen kuilun yli.
    Millainen rooli kirjallisuuden erikoislehdillä - kuten Parnasso tai Ruumiin kulttuuri - on, sitä en lähde arvailemaan. Niillä on toki mahdollisuuksia (ja tilaisuus ja tilaus) elvyttää unohtunutta kirjallisuutta, mutta missä määrin ne sitä tekevät, jääköön mietittäväksi.

Mutta onhan meillä uutena toimijana vireä ja vilkas sosiaalinen media, kirjoista kirjoittavat bloggaajat, jotka eivät kaihda käsitellä vanhojen kirjoja. (Hyvä niin!)

     Kirjablogeissa esitellään valtava määrä aikaisemmin julkaistuja romaaneja. Aika näyttää vaikuttavatko bloggaajat pitkän päälle siihen mitkä kirjat elävät, mitkä kuihtuvat pois. Aika näyttää syntyykö bloggaajien esittelemistä kirjoista uudenlainen ajan henki, joka pakottaa kustantajat kuuntelemaan ja aistimaan ajan hengen kuiskauksia ja vetoomuksia.

     Kirjabloggajien tehtävä – jos he sellaisen ovat tiedostaen itselleen valinneet – on muodikkaasti sanoen ”haasteellinen”. Jos valinta on, niin kuin luulen sen olevan, pelkästään tiedostamatonta, niin kuinka paljon sattuma vaikuttaa esiteltyjen kirjojen valikoimaan?

     Ei kannata kuitenkaan lannistua. Ei vaikka lukevien bloggaajien piirin ulkopuolelle jää valtava osa suomalaisista, jotka eivät lue mitään tai eivät ainakaan kaunokirjallisuutta.

     Yhtä kaikki, jokaiselle esitellylle kirjalle saattaa löytyä uusi lukija. Jokainen kirjoitus ja lukija kenties vaikuttaa kollektiiviseen älyyn, ajan hengen tuomarintoimintaan.

Hyvin usein ”unohdetut” kirjailijat heräävät uuteen aikaan elokuvien ja tv:n ansiosta.

     Mutta elokuvienkin takana on eläviä ihmisiä. (Todennäköisesti!) Joku heistä saa jostakin syystä päähänsä sovittaa aikoja sitten ”unohdetun” romaanin elokuvaksi. Miksi? Mistä hän saa kimmokkeen aikeelleen?

     Joskus, kaiketi aika usein, kirjailijan renessanssi perustuu hänestä kirjoitettuun elämäkertaan, varsinkin jos vielä joku elokuvatekijä innostuu kuvittamaan kirjailijan elämän filmille tai tv-sarjaksi.

     Löytyykö tällä tavalla ihan uusia, kokonaan unohdettuja kirjailijoita ja romaaneja? Vai pelkästään sellaisia joita ajan henki on jo muutenkin hellinyt sylissään?

     Kuinka usein syntyy elämäkerta kirjailijasta, jonka ”aika” on unohtanut kauan sitten?

     Hyvin harvoin. Rohkenen väittää. 
     (Kunpa olisin väärässä!)

Sekin täytyy huomata, että ajan henki, kollektiivinen äly hengittää lukemattomissa kirjahyllyissä, julkisissa ja yksityisissä. Hengitys saattaa olla heiveröistä ja privaattia, kuin haavanlehtien havinaa, mutta kaipa sillä sittenkin on tekemistä ajan hengen kanssa.

     Jos ajattelen vaikkapa omaa kirjahyllyäni, siellä on romaaneja melkein sadalta vuodelta, taaksepäin. Tulevaisuudessa kirjoitettuja ei löydy. Ja vaikka hyllyni ei ole julkinen, ja vain joskus joku sieltä poimii romaanin luettavaksi, niin siellä olevat luetut kirjat vaikuttavat minuun ainakin vähän ja minä vaikutan ympäristööni vähän, ihan vähän, heiveröisen henkäyksen verran.

     Tällaisia yksityisiä kirjahyllyjä ja niissä olevia vanhan kirjallisuuden valikoimia on tietysti valtavasti, joten voisi kuvitella, että ajan henki riippuu myös niistä, ja kun joku fiksu kustantaja tai elokuvantekijä tuo unohdetun kirjailijan ja ajan sumuun kadonneen romaanin uudestaan esille, ehkä se perimmiltään ja usein perustuu johonkin yksítyiseen (tai julkiseen) kirjahyllyyn, kustantajan ja elokuvantekijän omaan tai hänen tuttavansa ja ystävänsä hyllyyn tai julkisesti avoinna olevaan kirjastoon tai divariin.

     Koska ajan henki ja kollektiivinen äly syntyy niin monesta ihmisestä, niin monesta kirjahyllystä ja niin monesta yksityisestä ja julkisesta muistikuvasta rakennettuna, niin uskaltaisiko esittää, että elävä kirjallisuus on sittenkin aina jo valmiiksi valittua Platonin idean hengessä? Että kestävät romaanit ovat valmiina (vaikkakin piilossa) julkaistavaksi ja luettavaksi, siitä riippumatta mitä joku niistä sanoo nyt tai on sanonut aikaisemmin?

     Uskaltaako siis kuvitella, että romaani etsii lukijaansa?

     Ja että lopulta se löytää lukijan, jos niin on tarkoitettu.

                                                             KS 2014.

Ajan henki hylkää, kirjahylly muistaa!

Tässäkin hyllyn osassa vanhin kirja, Victor Bridgesin Vihreä saari
on vuodelta 1943 (engl. alkuteos v. 1922).

Vieläko Bridges joskus kokee renessanssin?

Vieläkö ajan henki on päihitettävissä?