Amerikan vihaamisen rakastaminen

[mitä se selittää?]

Kyösti Salovaara, 2012.

Holokaustin muistomerkin Berliinissä 
(Denkmal für die ermordeten Juden Europas tai Holocaust-Mahnmal)
suunnitteli yhdysvaltalainen arkkitehti Peter Eisenman.

Juutalaisyhteisöihin kohdistuneet väkivallanteot ovat lisääntyneet Euroopassa sen jälkeen, kun terroristijärjestö Hamas hyökkäsi Israeliin lokakuussa.

-  Yle otsikoi nettisivullaan 26.11.2023.

ISRAELIA katsotaan jälleen nykyhetken poliittisessa kehyksessä: nyt sitä syytetään kolonialistiseksi valtioksi. Eurooppalaisten aikoinaan hiekkaan vetämät rajat eivät ole nykymaailmassa turvallisin pohja valtion olemassaololle. Eivät varsinkaan, kun monilta alkaa jo unohtua, mitä ne Euroopan juutalaiset taas pakenivatkaan. Antikolonialistisessa debatissa yhteen ottavat länsi ja sen haastajat. Israelia syytettäessä kritiikin todellinen kohde on Yhdysvallat. Kyse on ideologisesta sijaissodasta. Taas lännen haastajat saavat lännestä tukea.

- Saska Saarikoski HS:n pääkirjoitussivun kolumnissa 23.11.2023.

Totalitaaristen liikkeiden jäsenten varaukseton uskollisuus ja totalitaaristen hallitusten kansansuosio järkyttävät mielenrauhaamme, mutta vielä järkyttävämpää on kiistaton vetovoima, joka liikkeillä on yhteiskunnan roskaväen lisäksi myös henkiseen ja taiteelliseen eliittiin. Todellisuudesta vieraantuminen tai sinisilmäisyys ei riitä selittämään, miten moni aikamme todella huomattava mies on ollut totalitaarisen liikkeen kannattaja, suosija ja varsinainen puoluejäsen.

- Hannah Arendt: Totalitarismin synty, 1951. 

Miksi eliitti länsimaissa niin hanakasti tuomitsee Israelin vastatoimet ja unohtaa, että terroristijärjestö Hamas murhasi 1200 israelilaista varoittamatta, yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta?

    Tämän huomion rohkenee tehdä, ja esittää kysymyksen eliitille - tutkijoille, taiteilijoille, poliitikoille - yhtä hyvin Suomessa kuin Euroopassa, ja miksei myös Yhdysvalloissa.

    Jos kysymys on aiheellinen, siihen voi vastata, että antisemitismi ei ole kadonnut mihinkään ja että myös eliitillä on siihen taipumusta. Mutta hyväksi vastaukseksi käy myös tuo Saska Saarikosken esille ottama USA-vastaisuus. Kaikki mihin Yhdysvallat puuttuu, herättää eliitissä, varsinkin vasemmistolaisessa eliitissä närää ja kritiikkiä. Itsetietoinen ja maailmansa tiedostava taiteilija tai tutkija ei koskaan ole Yhdysvaltain puolella, ei edes painajaisunissaan.

    Vai laajeneeko vastaus niin, että sekä antisemitismi että antiamerikkalaisuus yhdessä ja toisiaan vahvistaen selittävät eliitin Israel-kritiikin ja Hamasin väkivallan hiljaisen hyväksymisen?

Antisemitismi ulottuu historiaan. Antiamerikkalaisuus nykymuodossaan palautuu pääosin 1960-luvulle. Silloin Euroopassa ”unohdettiin”, että USA oli kaksi kertaa pelastanut Euroopan.

    Saska Saarikoski muistutti, että Israelin valtio on ollut maailman valokeilassa koko 75-vuotisen historiansa ajan. ”Alkuvuosina suhtautuminen oli kannustavaa”, Saarikoski kirjoitti, ”kun vainoista selviytyneet uudisasukkaat saivat autiomaan kukkimaan kibbutsiaatteen toverihengessä. Suomessa sisukas pieni kansa herätti erityistä sympatiaa. Tilanne muuttui, kun Neuvostoliitto hankki liittolaisia arabimaista ja Yhdysvallat tuki Israelia. Konflikti raamitettiin uudestaan. Kysymys ei ollutkaan enää siitä, että pieni Israel taisteli olemassaolostaan. Nyt imperialistinen Israel alisti palestiinalaisia. Länsimaissa vasemmisto tuki 1970-luvulla palestiinalaisia, vaikka nämä ajoivat asiaansa lentokonekaappauksilla ja muilla terrori-iskuilla, joihin he saivat tukea Stasilta ja KGB:ltä.”

    Kun suomalaiset taiteilijat - yli 1800 allekirjoittajaa - vaativat Israelia tilille Gazan tapahtumista unohtaen Hamasin toimet, mitä he oikeastaan vaativat? Kun yliopistolla osoitetaan mieltä palestiinalaisten puolesta Israelia vastaan, ketä vastaan mieltä osoitetaan? Mielenosoituksen järjestäjä sanoi, että he eivät ole antisemitistejä, mutta voiko tuohon uskoa? Kun perussuomalaisia kesällä syytettiin rasisteiksi ja nämä vakuuttivat etteivät ole rasisteja, niin vasemmistoliberaalit kohottivat olkapäitään ja sanoivat, että tokkopa persujen vakuutteluun kannattaa uskoa.

    Niinpä mitä enemmän Israel-kriitiikko hokee ettei hän ole antisemitisti, sitä enemmän hänen sanojaan kannattaa epäillä. Jos siis tapana on epäillä kaikkien ihmisten motiiveja.

    Onko antisemitismi vasemmistolaisen liikkeen ja median salattu ongelma? Lievästi vasemmistolaista laatumediaahan on olemassa, ja itsekin käytän sitä pääasiallisena lähteenä maailman ymmärtämiseen. Tarkoitan sellaisia mediataloja kuin El País, The Guardian, Yle ja Helsingin Sanomat. 

    Jos antisemitismiä ei esiinny näissä medioissa edes piilevänä maailman selittäjänä, niin antiamerikkalaisuutta taatusti riittää. 

    Sosialidemokraattisen puolueen julkaisema Demokraatti julkaisi viime viikolla oudon jutun, jossa jihadismitutkija vertaili Hamasia ja Isistä, päätyen siihen että ne ovat erilaisia. Jutussa ei suoraan otettu kantaa Hamasin ja Israelin konfliktiin, mutta Demokraatin toimitus valitsi sitäkin suoremmin puolensa kirjoittamalla artikkeliin tällaisen johdannon: ”Terroristijärjestö Hamasin ideologia ja keskeiset tavoitteet poikkeavat Isis-terroristeista huomattavasti. Näitä ei voi rinnastaa toisiinsa, vaikka Israel näin yrittää vihjata.”

     Ovatko demarit siis sitä mieltä, että Hamas vastustaa (Israelin harjoittamaa) kolonialismia ja saa siksi tappaa viattomia ihmisiä? ”Hyvä tarkoitus” pyhittää keinot - niinkö ajatellaan? Tässä tapauksessa Hamasin ”hyvä tarkoitus” on, niin kuin tutkija Juha Saarisen artikkelissa todettiin, tuhota Israel tappamalla sen juutalaiset.

    Joka tapauksessa Demokraatin toimituksen pelisilmä petti pahasti: artikkeli olisi kannattanut julkaista rauhallisempina aikoina.

Entä sitten oikeistolainen media?

    En tiedä mitä siellä kirjoitetaan Hamasista. Ollaanko oikeistolaisessa mediassa Israelin puolella, jotta voidaan vastustaa muslimeja? Vai kummitteleeko sielläkin antiamerikkalaisuus globalisaation vastustamisen innoittamana?

    Hannah Arendtin mukaan moderni antisemitismi kasvoi samaan aikana kuin perinteinen nationalismi hiipui: ”Antisemitismi saavutti huippunsa juuri samalla hetkellä, kun Euroopan kansallisvaltiojärjestelmä ja sen herkkä voimatasapaino menivät murskaksi.”

     Onko juuri nyt Venäjän hyökkäyssodan johdosta kansainvälinen valtiojärjestelmä menossa murskaksi? Ja jos on, siitäkö johtuu että antisemitismi ja antiamerikkalaisuus saavat uutta vetovoimaa myös eliitin piirissä?

    Die Zeit -lehden ulkomaankirjeenvaihtaja Jörg Lau kirjoitti pari päivää sitten The Guardianissa, että kova oikeisto, vasemmisto ja Turkin autokraattinen johto kaupittelevat ajatusta Saksan syyllisyydestä, joka muka estää Saksaa kritisoimasta Israelia. Lau kiinnitti huomiota ”epäpyhään” allianssiin, joka Gazassa yhdistää oikeiston, vasemmiston ja totalitaarisen hallinnon.

    Lau totesi kirjoituksessaan, että kun tähän asti vain Saksan kova oikeisto on vaatinut holokaustin syyllisyydestä irrottautumista, niin nyt saksalainen vasemmisto toistaa Berliinissä Palestiina-kulkueissaan oikeiston laulua: ”Vapauttakaa Gaza saksalaisesta syyllisyydestä!”

    Äärioikeiston, vasemmiston ja autokraattisten hallituksien yhdistäessä voimansa Hamasin tukemiseksi, jotakin on pahasti vialla, Lau kirjoitti huolestuneena. 

Vastaamatta jää miksi totalitaariset hallinnot ja epädemokraattiset liikkeet kiehtovat ja vetävät puoleensa "edistyksellistä" eliittiä.

    Antisemitismi ei varmaankaan selitä tätä viehtymystä. Mutta miksi demokraattisena pidetyt Yhdysvallat ja Israel kelpaavat yhä uudestaan vihan ja inhoamisen kohteeksi, se on arvoitus.

    Viime lauantaina kävelin eduskuntatalon ohi mennessäni katsomaan Musiikkitalon viereen tuotua venäläistä panssarivaunua, jonka ukrainalaiset sotilaat ovat tuhonneet.

    Eduskunnan portailla liehui USA:ta vastustavia banderolleja, pieni mielenosoittajien joukko kuunteli hurmoshenkistä palopuhetta, missä väitettiin että toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat ei ole tehnyt maailmassa mitään hyvää vaan pelkästään pahaa.

    ”Mistä näitä venäjämielisiä tulee?” kysyi kävelykumppanini ohittaessamme mielenosoituksen ja suunnistessamme Musiikkitalon kulmalta Kansalaistorille.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kirjamies ja mies

 [”sinä olet sittenkin taiteilija”]

Siltala, 2023.

Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa - jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.

- Paul Auster

Tärkein osatekijöistä on tapahtumien sommittelu, sillä tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.

- Aristoteles 

Mitä ihminen on?

    Onko hän tekojaan vai ajatuksiaan?

    Tähän on hankala vastata, koska ajatuksista ei jää jälkiä, toisin kuin teoista. Sitä paitsi ajatukset muuttuvat hetkestä toiseen, päivästä ja vuodesta toiseen enkä usko, että ihmisellä on vain yksi maailmankatsomus, joka totaalisesti ohjaa ja selittää hänen käyttäytymistään. Jos meillä on sielu, niin se ilmenee monenlaisena eri hetkissä, erilaisina päivinä, erilaisissa tilanteissa, erilaisina mielenpuuskina.

    Koska ihminen ei tunne edes itseään, niin kuin Paul Auster sanoo, miten hän  tuntisi muitakaan ihmisiä? Siis muiden ihmisten sielunelämää - heidän tekonsa hän kyllä voi tuntea ja kirjata ylös.

    Tämä tietämisen vaikeus kiinnostaa kaunokirjallisuuden ”selittämisen” kannalta. Kenestä kirjailija kirjoittaa, kun kirjoittaa? Pelkästään itsestään vaiko myös toisista? 

    Yhtä mielenkiintoista on lukea kirjailijaelämäkertaa: voiko tutkija lopultakaan tietää mitä hänen kohteensa, kirjailija, on ajatellut, millainen kirjailijan ”sielu” on ollut? Ja vielä haastavampi väitteeni tulee tässä: ei edes muistelmiaan kirjoittava pysty kertomaan syvimmästä mielestään, koska ihminen jatkuvasti reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin ja unohtaa ajan mittaan suurimman osan ajatuksistaan. Ihminen adaptoituu elämään. Siitä syntyy häilyviä ajatuksia, kuin virvatulia.

    Niinpä kirjailija, elämäkerran kirjoittaja ja jopa muistelmien kirjoittaja seisoo lujalla pohjalla ainoastaan silloin kun noudattaa Aristoteleen ohjetta: ”Elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.” 

WSOY, 2008.

Saattaa olla että survon väkipakolla Panu Rajalan mittavan muistelmateoksen Päin elämää! edellä hahmoteltuun dilemmaan. Noin 700 helppolukuisella sivulla kirjallisuuden ja kirjallisuudentutkimuksen monitoimimies Rajala, suomalainen ”man of letters”, kirjamies kertoo runsaasti siitä mitä hän on tehnyt ja aika vähän siitä mitä hän on ajatellut.

    Lukijana minulla on oikeus ymmärtää lukemani niin kuin ymmärrän. Toinen asia on, kannattaako  ”ymmärrykseni” pukea sanoiksi julkisuuteen. No, miksipä ei, aina kannattaa sanoa, vaikka se olisi kuinka hyödytöntä tahansa.

    Muistelmissaan Rajala (s. 1945) kertoo tympääntyneensä siihen, että hänen teoksiaan pidetään ”sujuvasti kirjoitettuina”. Mutta sellaisiahan ne ovat, myös tämä Päin elämää! -muistelmateos. Sujuvuus ei Rajalan kohdalla tarkoita pinnallisuutta - eikä kai kukaan kirjailija voi loukkaantua jos hänelle sanotaan, että sinähän kirjoitat sujuvaa proosaa. Sujuvuus, helppolukuisuus syntyy juuri tuosta Aristoteleen vaatimuksesta: tarinassa kerrotaan tekemisestä, ei olemisesta. Teonsanat kuljettavat eteenpäin. Syntyy muistikuvia.

    Kirjallisuudentutkijana Rajala edustaa, on edustanut, biografista tutkimusperinnettä, jota monet eivät pidä edes tutkimuksena, niin kuin Rajala muistelee. Tässä tutkimustavassa teoksia selitetään kirjailijan elämästä käsin. Myös siitä. Vastakohtana on uuskriittinen tutkimus, joka lukee teosta ikään kuin sen ulkopuolista maailmaa ei olisi olemassakaan ja romaania tulkitaan sen sisäisistä rakenteista käsin.

    En ole koskaan ymmärtänyt mihin uuskritiikki tähtää. Miten romaanin voisi erottaa ulkopuolisesta todellisuudesta? Eihän ole olemassa edes kieltä, joka syntyisi teoksen sisältä, vaan kaikki, sanat, lauseet ja ajatukset viittaavat teoksen ulkopuolelle konkreettiseen todellisuuteen.

Kun Rajalan Päin elämää! julkaistiin, siitä kohistiin iltapäivälehdissä. Teoksen luettuaan ihmettelee, että miksi kohistiin, sillä Rajala ei tee raflaavia paljastuksia. Jos hän on vuosien mittaan kiukustunut kohtaamastaan (ja rakastamastaan?) julkisuudesta, hän kätkee kiukkunsa tyynesti, toki sivuten kohuja jotka liittyvät hänen ensimmäiseen vaimoonsa Elinaan ja toiseen vaimoon Katri Helenaan.

     Tässä mielessä Päin elämää! on kummallinen muistelmateos. Jotta Rajalan kokeman iltapäivälehtijulkisuuden ymmärtäisi, pitäisi lukea ne Rajalan teokset, joissa hän on käsitellyt em. vaimojaan, koska tässä muistelmateoksessa niihin toki viitataan, mutta suhteita ei pengota järin perusteellisesti. 

    Sekin on kummallista, että miehen ja naisen välinen suhde on muistelmissa jatkuvasti läsnä, mutta ei silti tule liki. Rajala ikään kuin sulkee ikkunan naissuhteisiinsa juuri sillä hetkellä kun lukija on pääsemäisillään ikkunan luo katsomaan mitä siitä näkyy. Enkä usko että tämä on vahinko. Rajala tietää mitä tekee.

    Kun mietin miksi Rajalan ympärillä on kohistu myös hänen kirjoittamiensa kirjailijaelämäkertojen kohdalla, niin luulen sen johtuvan siitä, että hän on ”paljastanut” kirjailijamiesten naissuhteet ja särkenyt kirjailijasankareista piirretyn ihannekuvan.

    Ironiaa on, että hän omissa muistelmissaan kertoo aika vähän naissuhteistaan – ja silti muistelmista on kohistu. Ajat ovat tietysti muuttuneet. Tällä hetkellä moralismi on niin korkealle viritettyä, että heikompaa huimaa vaikka maassa ryömisi.

WSOY, 2014.

Mitä Panu Rajala haluaa kertoa muistelmillaan?

    En tiedä, mutta arvailen, että hän pyrkii kuvaamaan, kuinka monipuolisesti hän on osallistunut suomalaiseen kulttuurielämään viimeisen puolivuosisadan aikana, sen ohella millainen ”mies” hän on samaan aikaan ollut.

    ”Kun palailin illalla kotiin pikkuisen hiprakassa”, Rajala kertoo kuolemansairaasta vaimostaan Elinasta, ”hän valvoi sängyssä ja hymyili armollisesti. ’Sinä olet sittenkin taiteilija’, hän lausahti. Totta tai ei, parempaa tunnustusta en siihen kohtaan olisi voinut keneltäkään saada.”

   Rajala on hyvän perheen helsinkiläispoika, joka heittäytyi 25 vuodeksi isänpuolen sukunsa kotitantereille Hämeenkyröön Emil Sillanpään maisemiin ja henkiseen ilmapiiriin. Siellä Rajala on viettänyt elämää kahden naisen kanssa, Sillanpäätä tutkien ja Sillanpäästä kirjoittaen, Hämeenkyrön kulttuurielämää nostaen ja sen alamäkeä seuraillen.

    Mutta moneen tämä helsinkiläispoika on ehtinyt. Ja Helsinkiin palannut.

    Rajala on julkaissut lähemmäksi 40 teosta, elämäkertoja, historiikkeja ja romaaneja. Hän on kirjoittanut parikymmentä näytelmää ja neljä oopperaa. Hän on sovittanut yli kymmenen näytelmää ja osallistunut kymmenen elokuvakäsikirjoituksen laatimiseen. Rajala on ohjannut viisi näytelmää, kirjoittanut kuunnelmia ja tehnyt tv-dokumentteja. Hän on työskennellyt MTV:n teatteripäällikkönä, Tampereen yliopiston professorina, Hiidenkivi-lehden päätoimittajana ja monissa luottamustoimissa. Hän on avustanut Mikko Niskasta, Rauni Mollbergia ja Matti Kassilaa elokuvanteossa – ja kohdannut läheisesti monia kirjailijoita.

    Miksi Rajalan ja Katri Helenan avioliitto päättyi? Eikö Rajala kestänyt laulajatähden sinivalkoista auraa, julkisuuden kiroja? Vai rakastuiko hän taas uuteen naiseen, tulevaan puolisoonsa Marjaan?

    ”Tämä ei kuitenkaan ollut pääsyy”, Rajala kirjoittaa Katri Helenasta. ”Me emme yksinkertaisesti viihtyneet kovin hyvin yhdessä. Siihen olin minä taas pääsyyllinen. Yritin jatkaa entistä elämääni, mikä tarkoitti lukemista, kirjoittamista, omiin oloihini linnoittautumista sikäli kuin se avarassa asuintalossamme oli mahdollista. En ottanut riittävästi huomioon toista ihmistä.”

    Entä sitten Rajalan touhukkuus kaikenlaisissa kissanristiäisissä? 

    Jos on seurannut Rajalan blogia, tietää että Rajala on aina menossa jonnekin, missä kulttuuriporukkaa kokoontuu, sinne missä on ääntä ja vimmaa. Olen usein ihmetellyt mikä Rajalaa vetää jatkuvasti kaikenlaiseen hälinään - kun itse istun nojatuolissa ja pähkäilen maailman menoa ikkunoiden takana. Pakeneeko Rajala jotakin?

    ”Sitä paitsi hän oli paljon poissa kotoa kuten minäkin”, Rajala jatkaa suhteestaan Katri Helenaan, ”mikä vähitellen liu’utti meitä erillemme. Hänen työnsä painottuivat edelleen iltaöihin, jolloin minä taas työpäiväni tehneenä nukahdin.”

Entä sitten kirja suhteessa kirjailijan elämään?

    Aistin paradoksin.

    Rajalan mukaan Matti Klinge piti viisaana ”että luovuin Waltarin psyyken syvemmästä analyysistä, koska ’kaikki’ on sanottu hänen romaaneissaan.” Uskoakseni tämä ”viisaus” koskee kaikkia Rajalan kirjailijaelämäkertoja, olipa kohteena sitten Sillanpää, Mika Waltari, Olavi Paavolainen, Eino Leino, Juhani Aho jne.

    Mutta koskeeko tuo viisaus myös Rajalan omia muistelmia? Vältelläänkö siinäkin kohteen (Rajalan itsensä) psyyken analyysiä?

    Sanon, että näin on, siltä näyttää, niin kuin on.

    Ihminen paljastuu teoissa, ei ajatuksissa, koska ajatukset muuttuvat ja katoavat kuin syksyn lehdet tuuleen.

     Silti ihmettelen kuinka vähän Panu Rajala muistelee mitä hän on (teoriamielessä) ajatellut kirjailijoista joista on kirjoittanut, elämän filosofiasta, omista ajatuksistaan erilaisissa töissä ja erilaisten ihmisten parissa olemisesta. Mutta, kuten olen jo sanonut: ajatukset eivät jää päähän, niitä on vaikeampi rekonstruoida kuin tunnereaktioita. Onko Rajalalla jokin tietty esteettinen ihanne, jota hän etsii kirjoista? Luultavasti ei ole, yhtä vähän kuin hänellä, tai kenelläkään, on kiveen hakattua katsomusta millaisen maailman tulisi olla. Haluamme monenlaista, ihailemme monenlaista ja petymme sitten ja unohdamme…

    Kun vuonna 2018 kirjoitin tällä sivulla Panu Rajalan Eino Leino -elämäkerrasta Virvatuli, mietin tällaista: ”Jos Panu Rajala olisi kirjoittanut vain kolme elämäkertaa, siis jos olisi vain kolmikanta Mika Waltari, Olavi Paavolainen, Eino Leino, tästä löytäisi sopivan näkökulman kolmiodraamaan, missä Waltari on ylevä sankari, Paavolainen opportunistinen luikertelija ja Eino Leino viettien ohjailema boheemi, joka ei tiedä miten tarrautua porvarilliseen elämään.”

    Huikea ajatus muistelmat luettuani: Onko Panu Rajala heijastanut oman elämänsä keskeiset piirteet nimenomaan noihin kolmeen kirjailijaan? Sankari, luikertelija, boheemi!  

     Elämä syntyy elämällä, Rajala ajattelee. Mutta elämään voi myös lyödä päänsä.

    

WSOY, 2017.

"Miehen aatteista on mahdotonta muodostaa johdonmukaista
linjaa. Hänestä on ylipäätään vaikea saada kunnon otetta.
Kuin virvatuli hänen henkensä häilyy ja leimahtaa
 taas odottamattomalta suunnalta." 

  

AI ai

[ärähti kastemato kun hermoon sattui]

Kyösti Salovaara, 2023.

Matemaattis-tieteelliset taipumukset merkitsevät ennen kaikkea kykyä ymmärtää asioiden välisiä suhteita, ja erityisesti myös kvantitatiivisia suhteita.

-  Yrjö Ahmavaara: Hyvinvointivaltion Tabut – nykykulttuurin kritiikkiä. 1998. 

Valinnan mahdollisuus itsessään (eikä pelkästään se, että saavutetaan tietyt vaihtoehdot) voi olla tärkeää ihmisen kasvamisen kannalta. Itseä koskevien valintojen tekeminen (erotuksena siitä, että pelkästään eläisi yksilöllisten pyrkimystensä mukaista elämää jonkin muun mekanismin kuin omien valintojen välityksellä) voi olla merkityksellisen elämän edellytys.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. 2017.

Uskaltaisiko?

    Uskaltaisiko hypätä akanvirtaan ja panna hanttiin?

    Uskaltaisiko väittää, että moderni maailma keikahtelee hypetyksen ja hapatuksen välillä?

    Jokaisesta hypetyksestä jää paha maku suuhun.

    Sitä saa mitä tilaa. 

    Tilaamattakin saa.

Tietysti, jos näin asiaa ajattelee, jokainen hypetys, kuten tekoälyvillitys, ilmentää ihmisen uskoa parempaan huomiseen. Sen lisäksi - mikä ei ole niinkään positiivista - se ilmentää ihmisen laiskuutta, ikuista toiveajattelua siitä että helpommallakin voi päästä, että ei tarvitse vaivata päätään opiskelulla, ei tarvitse tehdä aivotyötä koska tietokoneet tekoälyohjelmistoineen hoitelevat vaikeat älylliset probleemat kuin vettä vaan.

    Me etsimme oikotietä onneen ja menestykseen.

    Kukapa haluaisi kiertää, jos suorempi reitti löytyy. 

    Tässä unohtuu että matka on arvo sinänsä, ei perille pääseminen. Ja varsinkin se, että myös sananlaskun mukaan ”parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan”.

    No, tuo oli halpamainen vetäisy. Semminkin kun uskon teknologiaan ja sen mahdollisuuksiin vapauttaa ihmisyksilö.

    Mihin meidät oikeastaan ”vapautetaan”?

Sotien ja melskeiden keskellä, yhteiskuntien ja globaalin maailman polarisoituessa tekoälyhypetys on sinänsä positiivinen ilmiö. Sehän yhdistää kaikkia kaikkien rajojen yli.

    Wikipedia määrittelee tekoälyn näin: ”Tekoäly eli keinoäly tai AI (englannin sanoista artificial intelligence) on tietokone tai tietokoneohjelma, joka kykenee tekemään älykkäinä pidettäviä toimintoja. Esimerkkejä tällaisista tehtävistä ovat puheentunnistus, tietokonenäkö ja kääntäminen luonnollisten kielten välillä.”

    Ihminen on tunteellinen ”älykone”.

    Tietokoneohjelmalla ei ole tunteita, ei edes AI-ohjelmilla, mutta ne tekevät jotakin, mikä näyttää älykkäältä. Jokainen tietokoneelle ohjelmia tehnyt tietää, että tietokoneohjelma ei ajattele, vaan kerää ja yhdistelee ennalta laaditun suunnitelman (algoritmin) ohjaamana tietoja ja prosessoi niistä uusia tietoja ja tietoryhmiä. Hienoimmillaan tuollainen algoritmi "muuttuu" sille annetun tietojoukon /ohjausparametrien mukaisesti.

    Ajattelu on kuitenkin muutakin kuin tietojen yhdistelyä vaikka sekin on osa ihmisen ajattelua. Onko ihmisen aivoissa "algoritmi" joka ei muutu vai nimenomaan algoritmeja, jotka rakentuvat alati uusiksi?

   Vuonna 1984 amerikkalainen filosofi John Searle piti kuuluisat Reith-luentonsa, jotka sittemmin julkaistiin kirjana Minds, Brains & Science (1989). ”Miksi kukaan koskaan ajattelisi, että tietokoneet osaisivat ajatella tai että niillä olisi tunteita ja sen semmoista?” Searle ihmetteli.

    Monet 1980-luvulla kuitenkin uskoivat tietokoneiden mahdollisuuteen, koska koneiden tehot kasvoivat eksponentiaalisesti ja niille saattoi tehdä yhä monimutkaisempia ja yhä ”älykkäämmiltä” tuntuvia ohjelmia. Itse asiassa jo v. 1936 englantilainen matemaatikko Alan Turing esitteli teoreettisen ”universaalin koneen”, joka kaiketi pystyisi myös älykkyyteen, jos semmoisen osaisi rakentaa.

    Ajattelu ei ole tiedon synonyymi. Se on jotakin enemmän.

    Tietokone tekee työtä käskettyä. Ihminen sitä vastoin ajattelee jotakin koko ajan, käskemättä ja pyytämättä, koska hänellä on se mitä sanotaan tietoisuudeksi. John Searle luetteli ihmisen tietoisuuden ja tavoitteellisuuden "osasia" Reith-luennoissaan. Näitä ovat mm. kieli, huumori, uskomukset, halut, toiveet, pelot, viha, rakkaus, himo, inho, häpeä, ylpeys, nautinto, huvittuneisuus, ärtymys jne. Tietokoneohjelmalta nuo tietoisuuden ja tavoitteellisuuden mielenkerrokset puuttuvat. 

Tekniikan Maailma, nro 20 / 2023.

Nyt, vuonna 2023, tekoäly on kaikkien huulilla, muidenkin kuin ohjelmoijien, insinöörien ja filosofien. 

    Journalistit, taloustieteilijät, taiteilijat ja jopa poliitikot vetovat tekoälyyn puhuessaan lähitulevaisuudesta ja ihmisen uusista mahdollisuuksista hallita monimutkaista todellisuutta sekä tiedollisesti että taidollisesti.

    Harva meistä silti tietää mistä puhutaan kun AI:stä puhutaan.

    Siksi on hienoa, että 70 vuotta täyttänyt Tekniikan Maailma -lehti avaa juhlanumerossaan (20/2023) tekoälyapparaattien ”konepellin” ja yrittää kansantajuisesti selvittää mitä tekoäly tietää ja ajattelee ja mitä ei. Tekniikan Maailma kertoo myös olevansa Suomen suurin tiedemedia, jota viikottain lukee (printtinä, verkossa) n. 500 000 eri ihmistä. 

    Lehdessä vertaillaan (murtomaasuksien, autojen ja kaiuttimien rinnalla) viime päivinä ”kaikkien” tietoisuuteen ponnahtaneiden tekoälykoneiden (ChatGPT, Microsoft Bing, Google Bard) ”älykkyyttä”, ja samalla kerrotaan mihin niiden älykkyys perustuu.

    Poimin lehdestä muutamia huomioita. 

Tekoälypalveluista Tekniikan Maailman päätoimittaja Sami Rainisto tekee lohduttoman yhteenvedon: ”Vertailussa annoimme tekoälypalveluille monenlaisia tehtäviä. Päällimmäinen havainto on, että vastauksia niiltä kyllä saa. Esimerkiksi tekstien tiivistäminen tai avainkohtien poimiminen onnistuu niiltä hyvin. Mutta jos tehtävä edellyttää vähänkään enemmän päättelyä, tai uskallammeko jopa sanoa ’älyn’ käyttöä, lopputulos on usein jopa farssimaisen huono.”

    Nyt esillä olevat tekoälypalvelut perustuvat kielimalleihin.

    Niille on syötetty hirvittävä määrä tietoa. ”Syväoppimisen menetelmiä käyttäen kielimallit on opettu analysoimaan tekstejä.”

    Kielimallin oleellinen toimintapa perustuu kielen rakenteiden tunnistamiseen. Se pyrkii oppimastaan tietojoukosta ”arvaamaan” tilastollisen analyysin perusteella mikä sana todennäköisesti seuraa edellistä. Ja, kuten sanottua, lähtökohtana on valtava määrä sanoja ja lauseita joita on kerätty muistiin ja joita koko ajan kerätään lisää.

    Kyse ei ole todellisesta älykkyydestä, Rainisto kirjoittaa. ”Lopputulos kuitenkin usein muistuttaa jotain sellaista, joka on älykkyyden tuottamaa. Tämä selittää sitä, miksi tekoälyt tuottavat usein järkevän ja älykkään kuuloisia vastauksia, jotka ovat lähemmällä tarkastelulla puutaheinää.”

   Kielimallin perusideasta, siitä että sanoja valitaan todennäköisyyksien perusteella, seuraa sekin että AI-kone antaa samaan kysymykseen yhä uusia, erilaisia vastauksia, koska lähtökohtana oleva tietoaineisto elää jatkuvasti, koska maailman kollektiivisessa tietovarastossa tiedon osat, sanat ja niiden määrälliset yhteydet toisiinsa muuttuvat jatkuvasti.

    Kielimalliohjelmistot todistavat kuinka oikeassa John Searle oli sanoessaan ettei tietokoneilla voi olla omaa tietoisuutta. Kielimalliohjelmistot eivät pyri luomaan tietokoneelle tietoisuutta, omaa mieltä vaan ne yrittävät ”arvata” mitä ihmiset ovat keskimäärin kirjoittaneet ja kuvanneet. Jos AI-palvelulta kysyy mielipidettä, se ei ole koskaan sen oma vaan miljoonien ihmisten esittämien mielipiteiden "keskiarvo".

On vähän harmillista, että kaikkia monimutkaisia ongelmia ratkaisevia tietokonejärjestelmiä kutsutaan tekoälyksi. Ihminen jotenkin etsii itselleen korviketta, toivoo mutta myös pelkää, että hänet todella korvataan tietokoneohjelmalla.

    Kummallinen pelko - onko se aiheellinen? 

    AI-soppaa toki keittävät pirullinen virne kasvoillaan myös ne, jotka toivovat että ihminen luo itsensä kaltaisen tyhmyrin, joka tuhoaa älyllisellä älyttömyydellään länsimaisen teknistaloudellisen järjestelmän.

    Yrjö Ahmavaara sanoo alun lainauksessa, että älykkyys on kykyä ymmärtää asioiden suhteita, myös määrällisesti. Kun ihmiset käyttävät AI-palvelua, he eivät voi mitenkään tietää, onko koneen vastaus tuossa mielessä oikea, järkevä, suhteellisuudentajuinen.

    Ironia on siinä, että kun me pelkäämme AI-ohjelmistoja, me tiedämme, vaistomaisesti, ettei sekään pystyy monimutkaisesta aineistoista tekemään ihmisen kannalta parhaita valintoja, niin kuin me emme itsekään pysty, koska tietoja on liian paljon. Näin ollen heijastamme pelkomme omasta kyvyttömyydestämme AI-ohjelmien kyvyttömyyteen. Sitä paitsi pelkät tiedot eivät riitä rationaaliseen päätöksentekoon; tarvitaan myös niiden arvottamista ja ristiriitaisten arvopäämäärien tunnistamista.

    Jos tietokone ei pysty tuntemaan mitään, miten se voisi ”ajatella” ihmisen parasta? Tai edes omaa parastaan!

Entäpä kastemato?

    Lukion biologian tunnilta jäi mieleen kastemadon tikapuuhermostoon liittyvä anekdootti. En tiedä onko tämä faktaa vai fiktiota.

    Kastemadoille tehdää koe. Ne asetetaan putkeen joka haarautuu kahdeksi putkeksi. Toisen putken alussa kastemato saa sähköiskun, toiseen putkeen se voi kiemurrella turvallisesti.

    Koe paljasti, että kastemato tarvitsee 1000 sähköiskua ennen kuin se oppii kumpaan putkeen kannattaa mennä.

    Mitä jos tuohon putkeen pannaan AI-kone?

    Sammuuko se ensimmäisestä sähköiskusta? Koska AI ei tunne mitään, koska sillä ei ole tunteita, koska se ei tiedä mitä kipu on, se ei ilmeisesti koskaan opi kumpaan putkeen kannattaa mennä.

    Onko kastemato älykkäämpi kuin tekoälykone?

     

Kyösti Salovaara, 2023.

   

Muistamalla unohdettu

[unohtamalla muistettu]

Kyösti Salovaara, 2023.

Minua kiehtoo Euroopan pitkä muisti…  Täällä käsittää jonain päivänä, että se on kunkin omaa historiaa, että jokainen itse on pannut kiven kiven päälle, esi-isiensä käsien kautta… Täällä voi kulkea odottamatta jonkun kulman ohi, ja äkkiä muisti palaa… Muisti antaa varmuutta ja tietoa siitä, kuka kukin on ja minne ollaan menossa. Tai minne ei olla menossa… Muistin puolustaminen on yhtä kuin vapauden puolustaminen. Vain enkeleillä on varaa pysytellä sivustakatselijoina.

-  Arturo Pérez-Reverte: Rummunkalvo. 

Pirullisuudesta saattaa olla tietoa, mutta ei uskoa siihen, sillä pirullisuutta ei voi olla enemmän kuin tiedetään.

- Kafka: Keisarin viesti.

Tuntuu siltä, että monen henkilökohtaista mielenmaisemaa hallitsee kaksi ajatusta: minä olen universumin keskipiste, ja asiani ovat huonosti.

- Kari Enqvist Ylen kolumnissaan.

Vain markkinat mahdollistavat yksilöille vapaan toiminnan ja vapauden solmia sopimuksia toisten yksilöiden kanssa riippumatta kollektiivisen entiteetin tahdosta.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi.

Ollakseni pirullinen, piruilen.

    Journalistien kustannuksella se käy vaivattomasti.

    Suuri osa median poleemisesta kirjoittelusta on loogisesti epäloogista. Kerätään faktoja, syntyy fiktiota. Ei ehkä tarkoituksella vaan vahingossa.

    Ihmisen muisti valikoi.

    Kun muistaa vähän, unohtaa paljon.

    Kysyn: onko toimittajilla huono muisti vai ”paha” tarkoitus? 

    Pirullisesti vastaan: Ei, ei ole. He vaan ujuttavat poliittisen kantansa objektiiviselta näyttävään journalismiin.

Totinen torvensoittaja on päivän nimi. 

    Niin kuin Aleksis Salusjärvi Ylellä, Mari Koppinen Helsingin Sanomissa ja Hesarin pääkirjoituksen kirjoittaja(t). Melkein naurattaa.

    Salusjärvi kysyi (3.11) Ylellä : ”Kuka muistaa enää haaveilla yhteiskunnasta, joka on kaikille hyvä? Kova markkinatalous tuntuu vakiintuneen ainoaksi yhteiskunnan malliksi, mutta vain osa meistä on kutsuttu sen juhliin mukaan. Syrjäytyvät ovat massaa, jonka näemme enää toivottomana ongelmana.”

    Löysä väite: hyvinvointiyhteiskunta on kadonnut, kuihtunut. Joskus sitä muka oli enemmän. Milloinkohan niin pääsi tapahtumaan? 

    Salusjärvi perustelee näkemystään syrjäytyneiden määrällä. Ja sillä että ”työelämä koostuu suoritteista ja tuntuu vain kovenevan. Epätyyppilliset ja pätkätyösuhteet ovat yleistyneet, alustataloudessa jokainen on enemmän tai vähemmän itsensä työllistäjä. Idylli vakituisesta vakaasta työpaikasta työsuhde-etuineen on totta harvemmille kuin ennen.”

     Etteikö muka ennenkin työ koostunut suoritteista? Etteikö muka ennen satamassa työskentelevän ahtaajan työsuhde kestänyt vain päivän kerrallaan, koska se piti uusia joka aamu uudestaan? Etteikö muka ennen työläisiä pystynyt irtisanomaan milloin tahansa sen enempiä korvauksia maksamatta? Ettäkö kuusipäiväinen työviikko ja kymmentuntinen työpäivä olivat mukavampia kuin nykyiset lyhyet työviikot ja pitkien lomien työvuodet? Ettäkö oli turvallisempaa kun ei ollut työeläkkeitä eikä kelakorvauksia? Ettäkö...

    Koska Salusjärvi ei muista eilisen taakse tai ei halua muistaa, maailma näyttää hemmetin pahalta paikalta. Ja se, markkinatalous, on kaiken pahan alku! Vaikka, niin kuin Ruurik Holm totesi: Markkinatalous vapauttaa yksilön, koska se ei vangitse kollektiivin käskyvaltaan, ajatusten ja ideoiden pakkopaitaan. 

    Esimerkiksi eilen keskiviikkona verottaja kertoi, että suomalaiset yritykset ovat maksaneet viime vuonna veroja enemmän kuin koskaan. Siihen yhteiseen kassaan, josta Salusjärvi voi jakaa rahaa sinne sun tänne.

    Ai että työelämä on kovaa?

    Pari päivää sitten muuan etätyötä tekevä kertoi Ylen uutisissa, että hänellä on muitakin vastuita kuin tehdä työtä työnantajalle. Siksi etätyö on hyvä juttu: hän pystyy päivän mittaan "taukojen" aikana hoitamaan lapsiaan ja muita asioitaan. Tuntuu ihanalta järjestelyltä: työnantaja maksaa myös lastenhoidon yms. palkansaajan "henkilökohtaiset" vastuut, joita työntekijä päivän mittaan hoitelee työn lomassa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Mutta en kenties huomaa oleellista.

   Ja miksi huomaisin, koska olen yksi niistä tylsimyksistä, jotka kuuntelevat Yle Suomen musiikkiohjelmia.

    Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Mari Koppisen mielestä (5.11) Elämän biisi -ohjelmassa oli vieraina viisi tylsimystä: ”Suomi tulee saamaan johtajakseen ennalta-arvattavan tylsimyksen, mikäli joku näistä herroista satuttaisiin valitsemaan presidentiksi.”

   Koppisen mielestä tylsää musiikkia kuuntelevat ihmiset ovat tylsämielisiä: ”Mutta minkäs teet, kun ehdokkaat olivat valinneet enimmäkseen keskitien musiikkia, Radio Suomen soittolistoille sopivaa.”

    ”Tai sitten syy on se, mitä eniten pelkään: että studiossa istui viisi tavattoman tylsää ihmistä”, Koppinen jatkoi.

    Koppisen mielestä mielenkiintoiset ja terävät ihmiset kuuntelevat musiikkia, joka on korkeintaan 3 kuukauden ikäistä. Vain uusi on radikaalia Hesarin kulttuuritoimituksen mielestä. Vanha, menneisyyttään muistava ja esittelevä on tylsää, tylsimysten kulttuuria.

    Mutta jos ollaan objektiivisen aikuisia eikä omaa napanöyhtää tonkivia lapsia, niin Ylen musiikkitarjonta - sekä kevyessä että painavassa musiikissa - ylettää pitkälle menneisyyteen. Iskelmiä ja viihdemusiikkia soitetaan noin 100 vuoden kaarelta, klassista tietysti kauempaa. Ei kai paljon monipuolisempaa musiikkia ole olemassakaan kuin mitä Yle lähettää.

    Onko se tylsää?

    Vai onko Hesarin kulttuuritoimittajalla niin lyhyt muisti ettei se tunnista eilistä, toissaviikkoisesta puhumattakaan.

  Maailma jakautuu ahneisiin ja uupuneisiin, kirjoitti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan (4.11) - ja jatkoi näin pahan olon journalismiaan.

    Hesari viittasi kyselytutkimuksiin, joissa länsimaissa ihmiset valittavat huonoa oloaan, niin Suomessa kuin muualla. ”Kansainvälisessä vertailussa optimistit löytyvät kehittyvistä talouksista, pessimistit vanhoista vauraista maista”, Hesari kertoi. ”Singaporessa, Indonesiassa ja Intiassa yli 75 prosenttia ihmisistä katsoo maan olevan matkalla oikeaan suuntaan, kun taas Euroopan maissa vähintään 60 prosenttia pitää maansa suuntaa huonona. Pessimistien kärkijoukkoon kuuluvat ruotsalaiset, joista peräti 79 prosenttia arvioi maansa olevan matkalla väärään suuntaan.”

   En tiedä kuinka paljon kyselytutkimuksiin kannattaa perustaa, mutta jos jotakin perustaa, niin on syytä huolestua: Ovatko hyvinvointivaltioiden ihmiset todellakin kyllästyneet hyvinvointiinsa ja sen tuomiin vapauksiin?

    Hesari näyttää olevan Salusjärven linjalla: markkinatalouden tuottama yksilöiden vapaus on huono juttu. Hieman piruillen tekee mieli kritisoida Hesarin pääkirjoittajan laatusanojen valintaa. Onko paremman tulevaisuuden toivominen todellakin ”ahneutta”? 

    Jos Hesari on oikeassa siinä, että yhä useammat suomalaiset pyrkivät vähentämään työntekoa ja kulutusta, niin ei tarvitse piruilla, koska sillä tiellä piru perii hyvinvointivaltio Suomen aivan varmasti.

Oliko joskus siis paremmin?

     Kun Francis Fukuyama kirjoitti ”historian lopusta” (1992), hän ei väittänyt että liberaali yhteiskuntamuoto on väistämättä ja lopullisesti voittanut. Että se säilyy itsestään, ilman jatkuvaa puolustamista.

    Fukuyama kysyi: Jospa maailma ikään kuin täyttyy liberaalisista demokratioista eikä jäljellä ole enää hirmuvaltiaita eikä sortoa joita vastaan voisi taistella – mitä sitten tapahtuu? 

    "Kokemus näyttää osoittavan”, Fukuyama sanoi, ”että elleivät ihmiset voi taistella oikean asian puolesta, koska tuo oikea asia sai voiton jo aikaisemman sukupolven aikana, he ryhtyvät taisteluun oikeata asiaa vastaan. He ryhtyvät taisteluun taistelun itsensä takia.”

    Fukuyaman mielestä ihmiset ryhtyvät ”taisteluun jonkinmoisen ikävystymisen ajamina: he eivät nimittäin pysty kuvittelemaan elämää ilman taistelua. Ja jos suurimmassa osassa heidän maailmaansa vallitsee rauhallinen ja vauras liberaalinen demokratia, he ryhtyvät taisteluun tuota rauhaa ja vaurautta ja siis demokratiaa vastaan.”

    Ryhtyvät kaikkeen kyllästyneinä taistelemaan rauhaa ja vaurautta vastaan!

Hieman ilkeästi kysyn, että tälläkö tiellä Aleksis Salusjärvi, Mari Koppinen ja Hesarin pääkirjoittaja(t) talsivat mieli mustana ja vaurasta Suomea inhoten.

     ”Tuntuu siltä, että monen henkilökohtaista mielenmaisemaa hallitsee kaksi ajatusta: minä olen universumin keskipiste, ja asiani ovat huonosti”, sanoi Kari Enqvist.

    On tietysti aikamoinen uutinen, jos Helsingin Sanomat vastustaa markkinataloutta. Semminkin kun lehden pääkirjoitukset ovat lehden julkituoma kanta asioiden tolaan.

    Toisinaan siltä kuulostaa. 

    

 

Kyösti Salovaara, 2023.

Heimat, heimat

[ennen kaikkea?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Eichmann on kauhistuttavan normaali ihminen. Hänen kaltaisiaan on paljon. Mitätön mies joka ei kyennyt ajattelemaan.

-  Hannah Arendt 

Saapuessani johonkin kaupunkiin kysyn aina:

ketkä ovat kaksitoista kauneinta naista.

Ketkä ovat kaksitoista rikkainta miestä.

Kuka miehistä voisi hirttää minut.

- Stendhal

Laiva etenee harmaassa tiistaissa koilliseen jossain Bornholmin ja Öölannin välillä.

    Eurooppa jää taakse.

    Suomi lähestyy. 

    Ai niin, kuuluuhan Suomikin Eurooppaan, ainakin omasta mielestään.

    Hyvä juttu, ”heimatia” joka puolella

Sunnuntaina Hannoverissa aurinko paistoi pilvien välistä. 

    Päiväkävelyllä Maschsee-järven tuntumassa. Istutaan hetki kesäkahvilassa. Sitten jatketaan idyllisen Leine-joen reunaa pitkin kohti kaupungin keskustaa. 

    Yhtäkkiä tajuan, että kävelemme Hannah-Arendt-Wegiä. Katukilvessä lukee että Hannah Arendt syntyi Hannover-Lindenissä vuonna 1906. Hän kuoli New Yorkissa 1975.

    Sattuma havahduttaa, koska pari päivää aikaisemmin tilasin nettikaupasta Arendtin kuuluisan teoksen Totalitarismin synty.

    Vai onko sattumia olemassa? Historian perspektiivissä, ajan riennossa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Kun on ajettu pitkin Saksaa sekä moottoriteillä että maalaiskujilla merkille on pantu, kuinka hyvin hoidettua ja siistiä tämä maisema, tämä ”Heimat” on. Pienien kylien ja kaupunkien omakotitalot puutarhoineen ovat kuin kuvakirjasta.

    Mutta maiseman kumpuillessa ja sadepilvien välistä paistavan auringon loiskuessa rinteiden ruskaan, mietin että tämä sama kaunis maisema oli toisen maailmansodan aikana eurooppalaisen väkivallan dynamo – vai oliko? Yleensä maaseudulla ollaan konservatiivisempia kuin suurissa kaupungeissa, mutta nojasiko myös Hitler kansallissosialisteineen enemmän kaupunkeihin kuin maaseutuun?

    En tiedä.

    Ja kun yritin miettiä maisemaa suhteessa todellisuuteen 80 vuotta sitten sodan vallitessa kaikkialla, tajusin kuinka mahdotonta on tuntea ja ymmärtää millaisia aikoja, millaista arkipäivää tuolloin on näillä kukkuloilla ja peltojen äärellä vietetty. Lukuja voi etsiä, faktoja kerätä mutta kokonaisen maiseman tunnemyrskyä on mahdoton tavoittaa. Idyllin takana ajan tragedia?

    Tietysti kertomukset kertovat.

    Tietysti myös tavallinen ihminen, joka ei osaa edes ajatella, niin kuin Arendt totesi Eichmannista, osallistui tekoihin, pahaan ja hyvään. Onko paha kuitenkin tästä maisemasta pois pesty, hyvä uudesti luotu, kasvamaan pantu?

    Älä katso peiliin vaan historiaan!

Kyösti Salovaara, 2023.

Como.

Kyösti Salovaara, 2023. 

Frantisek Mrazekin veistos Virrat - Vltava ja Mase.
 České Budějovice.

                

Kyösti Salovaara, 2023.

Carole A. Feuerman: Bibi on the Ball.
Cannes.

Turusta kuuluu kummia: Lenin-patsaan vieminen romuvarastoon olikin ”laiton” teko.

    Ottiko hallinto-oikeus todella kantaa historiaan, sen säilyttämiseen silmiemme edessä, korviemme kuultavissa, tunteidemme kosketeltavana?

    No, ei tietenkään. Kysymys oli vain pormestarin muotovirheestä. Lenin-setä saanee jäädä museon varastoon, niin kuin Kotkassakin pantiin toimeksi kaupungin modernisointi.

    Panee kuitenkin ajattelemaan, että voisiko historia olla jopa lain suojaamaa eikä vain kulttuuriväen ja populistien oikkujen armoilla.

    Eihän se missään ole lain suojaama, tuossa mielessä.

    Kun kulttuuriporukan mieli muuttuu, patsaita kaadetaan ja historiaa kuivatetaan hyvässä uskossa siihen, että se mitä ei näe, sitä ei ole olemassa tai ei ole ollut koskaan. Kun ”hirviö” Leninin päänkuva viedään varastoon, ajatellaan että Leninin ja Stalinin terroriteot katoavat, että historia muuttuu yhdellä iskulla puhtaammaksi, ikään kuin sellaiseksi jollainen sen olisi pitänyt olla.

    Kuinka mones synti ihmisen ikuinen itsepetos olikaan? Älä syytä historiaa, katso peiliisi.

Hannover ei ole kaunis kaupunki, koska suurin osa siitä pommitettiin maan tasalle toisen maailmansodan aikana. Eikä uusvanhaa ole rakennettu tilalle. Mutta hyvin vilkas ja vireä kaupunki se on.

    Jos ei ota onkeensa Stendhalin ohjeesta etsiä kaupungin 12 kauneita naista ja 12 rikkainta miestä, niin pitää katsella vain sen minkä näkee ja aika harvoin näkemästään pystyy sanomaan mikä on uutta, mikä ikivanhaa ja millä on merkitystä historian ymmärtämisessä.

    Näköjään jankutan historian ymmärtämisen tärkeydestä.

    Miksi?

    Senkö takia että alan itse olla historiaa?

    Mutta melkein jokaisessa kaupungissa on patsaita ja veistoksia, jotka säilyttävät jotakin menneisyydestä, vaikka emme tiedä mitä, koska tiedämme niin vähän, että tietämämme mahtuisi espressokupin pohjalle, jos sen pystyisi tiivistämään aineeksi.

    Patsaat ja veistokset kuuluvat miljööseen. Siitä huolimatta että kävelemme niiden ohi kulmakarvoja nostamatta. Tai kaipa joku joskus nostaa ellei sitten kännipäissään kiipeä patsaan päälle. Koirille tietysti hyvä paikka. Joku patsas sen ansaitseekin.

    Kaduilla patsastaide on menneen kaukokulttuuria, jota ei ole olemassa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Alexander Calderin veistos vuodelta 1971,
taustalla
 Hermann Scheuernstuhlen Soihdunkantaja 1930-luvulta.
Hannover. 

Eräs Hesarin toimittaja kirjoitti rinta rottingilla, että Suomessa pikkukaupungeissa on enemmän kulttuuria kuin muualla isoissa kaupungeissa. Kaveri oli käynyt Espanjassa, joten tietoa oli.

    Oliko sittenkään?

    Tuli mieleen ihan outo ajatus: kummassa on enemmän kulttuuria: pikkukaupngin teatteriesityksessä vai ison kaupungin kahviloissa, joissa porukat rupattelevat niitä näitä päivästä toiseen?

     Vielä oudompi kysymys pälkähti päähän: kun lavalla ollaan rooleissa tai lauletaan lauluja ja salissa istutaan pönäkästi ”kulttuurihuumassa”, niin onko salissa muualla ”kyldyyriä” kuin lavalla? Onko kuuntelija ja katselija oikeastaan kulttuurin tekijä, siis ihan aidosti vai pelkästään ohikulkija, joka ei yleensä huomaa millaisen patsaan ohi äsken käveli? Ja vielä: onko suomalaiselle kulttuuritapahtumalle oleellista, että kulttuuri toimitetaan korkealta lavalta alhaalla istuvalle yleisölle? Ollaan aktiivisia passiivisesti.

    Jatkan kummallisemmalla ajatuksella. Kuvitellaan että Musiikkitalon konsertti lähetetään televisiossa, HD-laatua, huippuäänitys.

    Soittajat kai tekevät ”kulttuuria”. Samoin kuvaajat ja äänittäjät, vai?

    Entäpä ne asentajat, jotka toissaviikolla asensivat taloyhtiöösi vedetyn valokuitukaapelin, jota pitkin näet laitteeltasi HD-tasoisen kuvan ja kuulet hyperhyvän äänen. Ovatko hekin kulttuurin ”tekijöitä” vai ihan vaan muita menijöitä?

    En halua kuitenkaan pilata kenenkään tunnelmaa. Kaipa siellä teatterissa katsojankin päässä tapahtuu ”kulttuuria”. Kulttuurihan on myös tapoja, sitä mitä ihmiset tekevät keskenään ja yksin, sitä mitä pidetään tekemisen arvoisena ja mitä ei. Kulttuuri ei ole mänty eikä sammakko.

Laiva lähestyy Helsinkiä.

    Harmaa keskiviikko, vähän tihkusadetta, puut jo melkein paljaita. Lehdet on lähetetty pois talven tieltä.

   Laiva lähestyy satamaa, koskettaa hellästi laituriin.

   Heimat, heimat – ennen kaikkea!

         

Kyösti Salovaara, 2023.

Viisaus, uteliaisuus, kulttuuri - Heidelberg!
Tiedeakatemian edessä Michael Schoenholtzin
suihkulähde Sebastian Münsterin muistoksi.