Pientä kirjallisuuskeskustelua ja yllätys

[... valmiissa maailmassa - 4]

FANFAARI vai hopeahuilu, kysyi kaksikymmentäyksivuotias Raoul Palmgren Tulenkantajat-lehdessä vuonna 1933.

     Taidettako taiteen vuoksi vai yhteiskuntaa varten? Eettistä kirjallisuutta vai pelkkää estetiikkaa?

     ”Kun kysytään”, Palmgren kirjoitti, ”kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu, emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on ollut ja on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu, yhteiskunta tarvitsee kirjailijaa ja myös kirjailija yhteiskuntaa.”

     Seuraavan vuonna hän edellytti samassa lehdessä, että arvostelijan tulee olla tiedemies. Ihanteena on ”kylmä loogikko, tiedemiestyyppi, joka tuntien taiteen sekä estetiikan että sosiologian, kykenee suuressa perspektiivissä arvioimaan kulloinkin kysymyksessä olevan taideoksen todellisen, oleellisen arvon.”

     Keskeneräisessä (luokka)yhteiskunnassa taiteelta ja taidekriitikolta vaadittiin yhteiskunnallista osallistumista, fanfaarin puhaltamista joukkojen edessä.

VALMIISSA (keskiluokkaisessa) yhteiskunnassa, juuri nyt, tilanne näyttää toisenlaiselta, ainakin mikäli on uskomista pieneen kirjallisuuskeskusteluun, jota on käyty - tai aloiteltu - Suomen Kuvalehdessä ja Parnassossa. Ja miksemme - miksen minäkin - uskoisi, kun SK:n Riitta Kylänpää laajassa artikkelissaan Romaani sairastaa haastatteli mm. Pekka Tarkkaa, Putte Wilhelmssonia, Tommi Melenderiä ja Lea Rojolaa, ja semminkin kun Melender kirjoitti haastavasti Parnassossa eliitistä, joka viskintuntijan tarkkuudella erottaa laatukirjallisuuden viihteestä.

     Melender tunnusti Parnassossa olevansa pluralisti, joka lukee mielellään viihdyttävää Len Deightonia, mutta arvostaa enemmän Günter Grassia, jota ei jaksa lukea. Kirjallisuus ja sen genret ovat Melenderin mukaan hierarkinen rakennelma. Kirjallisuuden hierarkia jakaa ihmiset parempiin ja huonompiin lukijoihin; niihin jotka havaitsevat hierarkisen rakenteen ja niihin jotka eivät.

     Suomen Kuvalehden artikkelissa viihdettä roimittiin yhdessä tuumin. Kirjallisuuskriitikin Grand Old Man, laatukirjallisuudelle kirjoittajanuransa pyhittänyt Pekka Tarkka kauhisteli Dan Brownin viettelevää proosaa, joka on ”tehty pirullisen taitavasti ja laskelmoiden, aivan kuin takana olisi mainostoimisto”. Tarkka pahoitteli ettei kukaan ole viihteeltä ”turvassa”, ei edes laatukriitikko.

     Kuvalehden ”johtopäätöksen” mukaan vakava suomalainen romaani on hyssyttelevää, insinöörimäistä, sulkeutunutta, umpinaista, keskiluokkaista, laimeaa, keskinkertaista, huonoa, huumoritonta ja siitä puuttuu kapina ja avautuminen filosofiaan tai muuten vain ajatuksien laajempiin sfääreihin.

     Ja koska kirjallisuus on tasapaksua ja keskinkertaista, voisiko kirjallisuuskritiikkikään olla muuta? Se näivettyy ja rutinoituu eikä sitä enää kirjoiteta kulttuurista kiinnostuneille vaan kenelle tahansa, joka yrittää viihtyä sanomalehden parissa.

     ”Nykyinen kirjallinen julkisuus suosii oman nautinnon asiantuntijoita” totesi Melender Parnassossa. Oman nautinnon, oman lukunautinnon asiantuntijoita ovatkin Melenderin mielestä kirjoista kirjoittavat bloggarit, ”joiden mielipidevallan kasvusta kertoo se, että kustantantajat jo painavat heidän hehkutuksiaan kirjojen liepeisiin.” Myös lehtien kriitikot syyllistyvät lukemisen nautinnoissa piehtarointiin.

     Melenderin lauseet haastavat ajattelemaan.

     Mutta hän ei huomaa korkealentoisen poljentonsa ristiriitaa. Samalla kun Melender vertaa (ja ylistää) laatukirjallisuuden henkevää kriitikkotyyppiä laatuviskejä nauttivaan ja arvioivaan connoisseuriin, hän tuomitsee omassa lukunautinnossaan viihtyvän kirjabloggarin.

     Muuten, kunpa minullakin olisi rahaa juoda niin monia laatuviskejä, että voisin ryhtyä laatukriitikoksi!

JOS JOKU pelästyi SK:n kriittistä artikkelia, ei syytä huoleen.

     Suuri tai Pieni kirjallisuuskeskustelu tulee kerran kymmenessä vuodessa yhtä varmasti kuin Stokkan Hullut päivät kahdesti vuodessa.

     Mutta koska elämme valmiissa maailmassa, ainakin sen suhteen mitä tulee yksilöiden vapauksiin ja mahdollisuuksiin, nykyinen keskustelu ei oikeastaan enää edes yritä tarjota konkreettista vaihtoehtoa kirjallisuuden tai romaanin tai kritiikin ”umpikujalle” - ei siinä katsannossa missä nuori Palmgren puhui.

     Vuonna 1932 Olavi Paavolainen julkaisi kohuteoksen Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa, jossa hän pilkkasi tulenkantajien sukupolvea ja heidän kirjoittamiaan romaaneja. Paavolainen ikään kuin sanoutui irti omasta sukupolvestaan.

     Koska en nyt löydä hyllystäni Paavolaisen kirjaa (jossain se lymyää, saakeli), palaan 30-luvulle Nykyaikaa etsimässä -teoksen 4. painoksen (1990) esipuheen välityksellä:

     ”Paavolainen syytti kirjailijatovereitaan pinnallisuudesta ja kaupallisuudesta. Hän sanoi, että he olivat ymmärtäneet modernismin väärin. Heidän kirjansa olivat keikarointia, taiteilijaelämän epäuskottavia kuvauksia ja julkisuuden tavoittelua; koko kirjallisuus oli markkinatempaus, rummutusta ilman sisällöllistä syvyyttä. Nuorten tapaa tutustua Eurooppaan hallitsivat kapakat ja bordellit. Edeltäneen sukupolven Eurooppa oli sentään ollut muutakin kuin pelkkä Baabeli.”

SUOMEN KUVALEHDEN artikkelin punaisena lankana juoksi väite (toteamus, todistus), että suomalainen vakava romaani kääntyy sisäänpäin, kirjailijan minään ja häntä ympäröivään minimalistiseen arkeen eikä avaudu ulkomaailmaan ja siellä vallitsevaan älylliseen, kapinalliseen henkisyyteen. Poliittista romaania ei tietenkään kukaan vaatinut.

     On melkein hupaisaa, että Kuvalehden kriitikoiden moittima ”viihdekirjallisuus” nimenomaan avautuu todellisuuteen ja ulkomaailmaan.

     Se on uteliasta ja yllättävää. Varsinkin trillereissä kansainväliset bestselleristit tutkivat uusia aiheita, jopa erittäin syvällisesti, pohtvat viimeisimpiä luonnontieteellisiä teorioita ja paljastavat poliittisia salaliittoja. Sanalla sanoen monet parhaista viihdekirjailijoista pyrkivät opettamaan lukijoille uusia asioita ja myös onnistuvat siinä. He kilpailevat sillä kuka kirjoittaa vaikeimmasta aiheesta viihdyttävimmin.

     Kun olin esimerkiksi lukenut viime vuonna Nelson DeMillen Jemenistä kertovan romaanin The Panther (2012), eivät suomalaisen median jutut sittemmin kidnappausdraamasta tuoneet juuri mitään uutta Jemenin tilannekuvaan ja poliittisiin taustoihin. Viihdekirjailija teki taustatyön paremmin kuin suomalainen journalisti. Tai mitä ajatella juuri lukemastani portugalilaisen Jóse Rodrigues dos Santosin romaanista Einstein -koodi (A Fórmula de Deus 2006), jossa kirjoittaja vyöryttää esille kaikki modernit luonnontieteelliset teoriat perustellakseen Jumalan olemassaolon tai olemattomuuden maailman luojana.

     Luulenkin, että Pekka Tarkka - joka loistavan kriitikonuransa aikana on väistellyt pystyssäpäin viihdekirjallisuutta kuin inhottavia betoniporsaita väistelevä nokkela pyöräilijä - on täysin väärässä epäillessään ”mainostoimistoja” kansainvälisen jännityskirjallisuuden viettelevästä kosketuksesta. Jos jotakuta pitäisi syyttää, syntipukiksi tulisi valita näiden kirjailijoiden käyttämät avustavat tutkijat, jotka penkovat esille faktoja ja epäilyttäviä salaisuuksia.

     Mutta mitä hemmetin järkeä olisi moittia heitä todellisuuden paljastamisesta?

JOSTAKIN syystä suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tuottaa tasapaksua kirjallisuutta. Keskellä on sovinnaisen narsismin tungos, yhteiskunnalliset ongelmat väikkyvät marginaalissa. Keskiluokkainen Suomi kirjoittaa keskiluokkaista proosaa - se ei yllätä. Kaikissa yhteiskunnissa keskimääräinen kirjallisuus on keskimääräistä.

     Mutta miksi keskiluokan ajatusmaailma homehtuu suomalaisessa umpiperässä, sitä sopii ihmetellä.

     Koska Suomi on naiselle maailman toiseksi parhain paikka elää, ei kai voi odottaa esimerkiksi feminististä kirjallisuutta. Se olisi anakronismi. Helsingin Sanomat esitteli viime viikolla kymmenen esikoiskirjailijaa. Heistä kahdeksan työskentelee kulttuuriammatissa tai opiskelee semmoiseen. Onko sitten ihme, että nykyromaanin keskiössä kärsii oppineesti kuvattu kirjailijan ego eikä maailman ego?

     Poliittinen, yhteiskunnallinen romaani on kuollut!

     Jäljellä on karstaisen huilun tukkoinen piipitys.

ONKO sittenkään noin?

     Yllätys tulee tässä.

     Viime viikolla Kansan Uutisten Viikkolehti omisti melkein puolet kulttuurisivuistaan Ilkka Remeksen tämän vuotiselle trillerille Omertan liitto. Remeksen romaanin EU-vastainen sanoma herkisti vasemmistoliiton viikkolehden riemun kyyneliin. Kirjailijaa haastateltiin, hänen romaaninsa luovutettiin pätevän talousmiehen ja EU-kriitikon Esko Seppäsen kynsiin.

     Mutta Seppänen taisi kauhistua Remeksen romaanin yksioikoista poliittisuutta. Seppänen totesi, että ”Remes on kirjoittanut fiktiivisen, EU-kielteisen, jännän ja osin dokumentoidun romaanin Euroopan unionista osana modernia finanssikapitalismia. Se on kuitenkin 'vain' romaani samalla tavalla kuin Sofi Oksasen Puhdistus tai Dan Brownin Da Vinci -koodi. Se on todentuntuinen fiktio, joka ei ole totta.”

ONKO fanfaari nyt taas soinut ja löytänyt joukkonsa?

     Muutama vuosi sitten perussuomalaisten puolue esitti suppean taideohjelmansa. Abstrakti taide ei kuulunut sen piiriin.

     Nyt Ilkka Remes on kirjoittanut perussuomalaista ”filosofiaa” kannattelevan jännärin. Jos kansainväliset trillerit avautuvat tänään maailmaan, ja jos tulenkantajien sukupolvi sentään yritti avata ikkunoita Eurooppaan, olemme yllättäen kohdanneet uudenlaisen poliittisen romaanin, joka pyrkii sulkemaan ikkunat Eurooppaan ja maailmaan.

     Pitääkö siis todeta, että Timo Soini on vietellyt luokseen hovikirjailijan ja perussuomalaiset löytäneet sanomalleen estetiikan?

Lähteitä:

Suomen Kuvalehti 25.10.2013

Parnasso nro 5/2013.

Kansan Uutiset, Viikkolehti 25.10.2013.

Raoul Palmgren: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä. Love Kirjat 1980.

Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä. Esipuhe ( Ritva Hapuli, Katriina Mäkinen, Paula Paavolainen, Kari Immonen). Otava 1990.

_______________
Taika kirjoittaa samasta aiheesta Kirjasfäärissä täällä ja on kerännyt linkkilistaa aiheesta käytyyn keskusteluun.

_______________

Pakinasarjan Valmiissa maailmassa aikaisemmat kirjoitukset:

Haminalainen ruukkusalaatti Ivalossa. 5.9.2013

Kuvittele! 15.8.2013

Valmiissa maailmassa. 18.7.2013

Hevosmies kirjallisuuden talossa

[lukija, todellisuus, kirjailija]

NYTKÖ riehaannutaan puhumaan kirjoista?

     Nyt kun Pasilassa vietetään kirjojen juhlaviikkoja.

     Siellä kun kohtaavat lukijat ja kirjat ja kirjailijat ja kirjoja kustantavat tahot toisensa. Kauppaa käydään sanoilla ja mielikuvilla, niilläkin kauppaa käydään. Hyvä tahto pursuaa kuin kermavaahto.

     Kirjoja tyrkytetään sillä kirjanystävän liha on juhlahumussa altis. Mielipiteitä vaihdetaan tai jos ei vaihdeta niin ainakin heitetään ilmaan. Monologeja maailmaan mahtuu. Jopa Helsinkiin.

     Mutta mistä oikeastaan on kysymys kun kirja kohtaa lukijan?

VASTATAKSENI mahdottomaan kysymykseen ratsastan Platonin kyydissä Henry Jamesin taloon.

     Platonin Valtiossa (suom. O.E. Tudeer) Sokrates miettii taiteen suhdetta todellisuuteen, totuuteen. Filosofi luonnehtii taiteilijoita, runoilijoita ja maalareita jäljittelijöiksi. ”Kaikki runoilijat”, Sokrates sanoo, ”Homeroksesta alkaen ovat hyveen ja muiden käsittelemiensä asiain jäljittelijöitä, mutta eivät tavoita totuutta...”

     Platon käyttää hevosmiestä ja suitsia ja ohjaksia jäljittelyn idean selventämiseen. Ajatellaan taulua, jossa maalari kuvaa suitsia ja ohjaksia. Kuvan ulkonäkö on mainio, ja katsoja uskoo ymmärtävänsä millaisia suitset ja ohjakset ovat, mutta väärinpä ymmärtää, sillä eihän taulun maalaaja tiedä millaisia suitset ja ohjakset käytännössä ovat. Eikä hän sitä pysty esittämään vaikka tietäisikin.

     Jos jäljittelijä ei tiedä millaista on jäljitellyt, ymmärtääkö suitsien valmistaja, seppä tai nahkatyöntekijä paremmin ovatko suitset ja ohjakset kunnon tavaraa?

     Eipä suinkaan, Platon sanoo. Vain hevosmies ymmärtää mistä on kysymys, millaista näillä suitsilla ja ohjaksilla on hevosta ohjata. ”Eiköhän”, Platon kysyy, ”eiköhän jokaisen kalun, elävän olennon ja toimen kunnollisuus ja kauneus ja asianmukaisuus tarkoita yksinomaan sitä käyttöä, jota varten jokainen niistä on valmistettu tai syntynyt?”

HOUKUTUS on suuri soveltaa edellä sanottua kirjallisuuden (kirjan) asianmukaisuuden, kunnollisuuden ja kauneuden arviointiin.

     Jätetään tuo hetkeksi ilmaan ja ratsastetaan vaikkapa Berliiniin Alexanderplatzille, jonka reunassa on suuri, moderni Berolinahaus, jonka Peter Behrens suunnitteli 30-luvun taitteessa ja joka jotenkuten selvisi sodasta, niin että siinä nykyään sijaitsee mm. vaatekauppaketju C&A:n myymälä.

     Berolinahausissa on kymmeniä ja satoja ikkunoita, mutta kuvitellaan että se on vertauskuva kirjallisuuden talosta, jossa Henry Jamesin mukaan on miljoonia ikkunoita ja vieläkin enemmän.

     ”Kirjallisuuden talossa”, opettaa Nathan Zuckerman Peter Tarnopolin ”kirjoittamassa” novellissa, joka sisältyy Philip Rothin romaaniin Miehen muotokuva (My Life As a Man, 1974. Suom. Risto Lehmusoksa.) Tai täsmällisemmin sanoen Rothin romaanin päähenkilön Tarnopolin novellin päähenkilö Zuckerman lainaa Henry Jamesin esipuhetta (vuoden 1908 laitoksesta) Jamesin omaan romaaniin Naisen muotokuva (1881).

     Siis:

     ”Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa... ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine...”

ZUCKERMAN lainasi pienen pätkän Jamesin esipuheesta. Pisteet ilmaisemassa pois jätettyä tulivat Zuckermanin kynästä, eivät minun. Enkä nyt takerru siihen, että vaikka Zuckerman tässä oli Tarnopolin novellin päähenkilö, niin muualla hän sitten on Rothin romaanien päähenkilö. Kuvan kuva kuvassa.

     James kuljettaa metaforaansa niin, että jokaisessa ikkunassa on silmäpari joka tarkkailee yhteistä inhimillistä näkymää, vaikkapa juuri tätä Alexanderplatzia minne pysäytin ratsuni. Silmäparit katselevat samaa aukiota, samaa elämää mutta ne kokevat näkemänsä eri tavalla, yksi näkee enemmän toinen vähemmän, joku näkee mustaa siellä missä toinen pelkästään valkoista, yhdelle aukiolta erottuu suuria asioita, toiselle pieniä – jne. jne. Pois-jättämisen, mukaan-ottamisen taide! Lähelläoloa, vieraannuttamista.

     Ja koska näin on, koska yhteisestä todellisuudesta syntyy miljoona näkemystä ja vielä enemmän, ei ole mitään syytä, James korostaa, sulkea joitakin ikkunoita, jättää jokin ikkuna kokeilematta ja aukaisematta.

     Mutta, koska näin siis on, onko Platon sittenkin oikeassa: taiteilija ei pysty tavoittamaan totuutta? Vain hevosmies tietää ja ymmärtää millaisia suitsia hän käyttää hevosella ratsastaessaan, tietää milloin ohjakset toimivat hyvin, ja mikä on kaunista ja kunnollista.

KUN katsellaan hevosen selästä Berolinahausin lukemattomia ikkunoita, käy selväksi matemaattisen tarkasti, miksi kirjallisuuden talosta löytyy enemmän keskitien kulkijoita kuin laidalle pyrkiviä, avantgardea, eliittiä, vinosti maailmaa kuvailevia.

     Nimittäin rakennuksen julkisivun keskellä toisiaan lähellä sijaitsevia ikkunoita on paljon. Kun niistä katsoo torille, näkee suunnilleen saman näkymän, suunnilleen samasta näkökulmasta. Vierekkäisissä ikkunoissa ei voi olla kovin paljon eri mieltä näkemästään.

     Mutta kun mennään rakennuksen reunoille, sivuseinän viereen, ylimpään kerrokseen tai aivan kadun pintaan, näkökulma on kokonaan erilainen ja poikkeuksellinen. Sieltä katsova on melkein yksin, hän näkee sellaista mitä rakennuksen keskikohdalta on mahdoton nähdä. Täältä reunalta normaali muuttuu epänormaaliksi, hahmot kasvavat mittaamattomiksi, etäisyydet vääristyvät, kaikki on tolkuttoman suurta tai pientä, pelkkiä sivukuvia tai koomisia jalkoja jotka tepastelevat Alexanderplatzilla.

     Koska tämä nyt on pelkkää matematiikkaa, voin ymmärtää paremmin Platoniakin. Todellisuuden jäljittelijät eivät voi kertoa ”totuutta” koska heidän ikkunansa sijaitsevat rakennuksen eri laidoilla, kaukana toisistaan.

PLATON tiivisti ideansa niin, että kaikkiin esineisiin ja toimiin liittyy kolme taitoa: jäljittelevä, valmistava, käyttävä.

     Kirjailija on jäljittelijä. Kustantaja kirjapainoineen on valmistaja. Lukija on käyttäjä.

     Uskallanko nyt väittää, että lukija on ainoa joka ymmärtää romaanin kauneuden ja asianmukaisuuden? Sitä paitsi, jos olen johdonmukainen, Platonin hevosmieheen nojautuen pitää myös todeta ettei saman kirjan toinen lukija voi väittää ymmärtävänsä sitä paremmin kuin toinenkaan. Tai että hänen ymmärryksensä olisi jotenkin arvokkaampi kuin toisen lukijan ymmärrys.

     Samalla kun tuo väite tuntuu järkevältä, epäilijä herää kysymään voiko suitsia ja ohjaksia verrata fiktiiviseen teokseen. Mitä kirjailija oikeastaan jäljittelee kirjoittaessaan romaanin? Eikö hän jäljittele jotakin paljon monimutkaisempaa kuin maalari, joka piirsi kuvan suitsista?

     Ja - pitää vielä lisätä - eikö lukija tavallaan ole jo jäljennöksen sisässä omassa kuvitellussaan roolissa? Kun Berolinahausin tietty ikkuna paljastaa yksilöllisen näkemyksen siitä, mitä Alexanderplatzilla tapahtuu (on tapahtunut, Döblin, hei), tajuamme että näkemyksen esittäjä, torin elämän jäljittelijä on ainakin hetken kulkenut torilla ja kohdannut ehkä tietämättään lukijansa, joka tietämättään on kohdannut (tai jopa tönäissyt tätä) kirjailijan, jonka näkemyksen äärellä hän nyt on, ja lopulta lukee ehkä omasta elämästään. Siis myös siitä, sen varjokuvasta.

     Silti ratsumies saattaa olla oikeassa ja vain hän ja semminkin lukija joka lukee kirjan.

     Kun ratsumies tarttuu ohjaksiin ja komentaa hevosen liikkeelle ja suuntaa pois Alexanderplatzilta, hänellä on jokin päämäärä, hänen on mentävä toimittamaan jokin tärkeä asia muualle, mutta saattaa myös tapahtua että hän ratsastaa vain huvikseen, nauttiakseen maisemista (erään talon pihalta tyttönen heilauttaa kättään) ja kuunnellakseen lintujen laulua ja haistaakseen mäntymetsien, hiekkateiden ja niittyjen tuoksuja.

     Näin tekee myös kirjan lukija.

Berolinahaus, Berliini 2012. KS.

Kirjailijako kiitoksella elää?

[lämmitellään kiistapuheen äärellä]

Ihmisen luomalla kulttuurilla kaikkineen - myös astianpesukone on tuota kulttuuria - on niin monia merkityksiä ja tarkoitusperiä, että melkein hirvittää.

     Melkein hirvittää ryhtyä pohtimaan merkityksiä, kuorimaan tarkoitusperiä löytääkseen sen perimmäisen. Kulttuuri on kuin sipuli jota kuorimalla kyynel herahtaa silmään ja lopulta ei ole jäljellä mitään muuta kuin tyhjä äärettömyys.

     Niin pitkälle ei kannata mennä.
     Tai jos menee, pitää valmistautua pettymykseen. 
     Tai ainakin uskoa tyhjän tavoitettuaan, että sillä on sittenkin merkitys, henkinen semmoinen.
     Ei kai kenenkään ylisemmoisen suunnittelema?
     

Päällisin puolin ristiriidan voi havaita, ainakin tässä esimerkkitapauksessa. Päällisin puolin kulttuurin pinnasta löytyy jotakin selittämisen arvoista. Siis selittämisen yrittämisen väärtiä.

     Viime viikolla kirjoitin dekkareiden "sairaasta" väkivallasta ja lainasin Matti Mäkelää, joka irtisanoutui arvostelemastaan trilleristä. Mäkelän mielestä (HS. 5.10) Marko Leino mässäilee ihmiskaupalla romaanissaan Saasta. Mäkelä kysyi, miksi kirjailija on kirjoittanut moisen kirjan. Hän ilmoitti ettei aio lukea Leinon romaanitrilogian muita teoksia.

     Viime sunnuntaina (13.10) Marko Leino vastasi Hesarissa Mäkelälle. Otsikko kuului: Moraalinen närkästys sokaisi kriitikon.

     ”Jos Saastan lukee ajatuksella”, Leino puolustautui, ”on liki mahdoton olla huomaamatta sitä rivienvälistä sanomaa, joka niin tässä kuin myös aiemmissa teoksissani puhuu ihmisyyden puolesta.”

     Leino kysyi, miksi Mäkelän piti kirjoittaa Saastasta jos se tuntui vastenmieliseltä. Miksi Mäkelä ei kieltäytynyt kirjoitustehtävästä?

     Tämän lisäksi Leino kohdisti kysymyksen Mäkelän jutun julkaisseelle Helsingin Sanomille. Miksi tällainen juttu on julkaistu lehden kulttuuriosastossa ”kirja-arvosteluna”?

Marko Leino sai kirjalleen ja kirjoittamiselleen muutama päivä aikaisemmin myönteistä julkisuutta kokonaisen sivun verran pohjoishelsinkiläisessä kaupunkilehdessä. Hän kertoi kirjansa taustoista ja tarkoitusperistä ilman että toimittaja kampitti vastaväitteillä.

     ”Temaattisella tasolla Saasta kertoo ennen kaikkea menettämisestä, eheytymisestä ja anteeksiantamisesta, etenkiin itselleen”, Marko Leino sanoi Koillis-Helsingin Lähitiedon toimittajalle Teija Loposelle.

     Mutta pelastukseksi ei riitä muiden lehtien antama kiitos. Ongelma keskittyy Helsingin Sanomien julkaisemaan moitteeseen. Kissa elää kiitoksella, sanotaan. Jos kohta en kissoja seuranneena tiedäkään, mitä sananlaskulla tarkoitetaan, on ilmiselvää että kirjailijat tuntuvat kiitoksella elävän.

     Vaikka kirjailija saisi 99 kiitttävää kritiikki, yksikin kielteinen riittää romahduttamaan maailman. Ainakin jos se on väärässä lehdessä.

Oletetaan että Saastasta on julkaistu kymmenen kehuvaa arvostelua.

     Leikitään että Marko Leino on tyytyväinen.

     Sitten hänelle paljastuu, että itse asiassa arvosteluja on kirjoitettu 13, mutta kolme negatiivista on jätetty julkaisematta, sensuroitu ”hyvässä tarkoituksessa”.

     Haluaisiko hän lukea myös nuo sensuroidut? Vai pitäisikö hän ”sensurointia” hyvänä asiana. Toteaisi viileästi että romaani on päätynyt ”väärien” ihmisten käsiin ja siksi ”vääriä mielipiteitä” ei pidäkään julkaista.

     Leikitään vielä pidemmälle. Oletetaan että Hesarin kulttuuriosasto joutui pyytämään vaikkapa viisi arvostelua Leinon romaanista ennen kuin löytyi ensimmäinen myönteinen. Se julkaistiin.

     Olisiko tämä oikeaa ja sopivaa journalismia? Mihin kategoriaan ja roskakoriin nuo neljä hylättyä kuuluisivat? Jäisikö rivien väliin jotain oleellista? Onko vain julkaistu mielipide olemassa?

Leino saattaa olla oikeassa moittiessaan Mäkelän arvostelua kohtuuttoman yksipuoliseksi. Lukijana Mäkelä ei sietänyt lukemansa kirjan moraalia ja kirjoitti sen tähden itsensä romaanista ulos.

     Mutta toisaalta, miksi Mäkelän olisi pitänyt käsitellä romaanin muita osia (rakenteita, henkilökuvia, teemoja jne) ikään kuin irrallaan tuosta kokemastaan ”moraalittomuudesta”, kauheuksilla mässäilystä? Miksi rivien välejä olisi pitänyt kuurata, kun rivit jo sellaisenaan riittivät pahoinvointiin? Leinon mielestä Mäkelä oli väärässä, mutta onko kirjailijan tehtävänä määritellä millaiset mielipiteet hänen kirjastaan ovat ”oikeita”?

     Silti voi kysyä, niin kuin Anna Pöysä kyselee Mafalala-blogissaan Bukowskin seksismiä ihmetellessään, että saako lukija heittäytyä "eettiseksi poliisiksi". Entä sanomalehtikriitikko? Onko hän tavallinen lukija vai roolitettu kansanvalistaja?

    Seuraava kysymys sitten kuuluu, että kenelle kirja-arvostelu oikein kirjoitetaan? Kirjailijalle vai mahdolliselle lukijalle vai kustantajalle vai uteliaille ihmisille ylipäänsä?

     Jos arvostelu kirjoitetaan lukijoille – tuleville tai jo kirjan lukeneille – niin pitääkö tehdä pelkästään selvitys tuotteen (kirjan) sisällöstä ja rakenteesta vai saako ottaa kantaa myös kirjailijan ”asenteeseen” ja ”sanomaan” ja ”moraaliin”? Asenteen, sanoman ja moraalin arviointi on tietysti hemmetin vaikeaa ja melkein mahdotonta ja joka tapauksessa hyvinkin tulkinnanvaraista. Asenteen tulkinta saattaa myös johtaa harhateille. Sitä paitsi: Kuka määrittelee kenen asenne ja moraali on ”oikeaa”?

     Mutta haluaako kirjailija todella, tässä tapauksessa 12 vuotta trilogiaansa kirjoittanut Marko Leino, että arvostelija laatii romaanista pelkän referaatin? Sekö on parasta kirjallisuuspuhetta? Silläkö tavoin keskustelu etenee ja puhe paranee? 

     Jos kotimaisen kirjallisuuden arvostelut ovat nykyään ylipäänsä kovin maireita, niin kuin Putte Wilhelmsson arveli Aleksis Kiven päivänä Turmio ja perikato -blogissaan, niin iskikö Mäkelän jyrkkäsanainen kirjoitus lommon vallitsevan ja hiljaisesti sovitun konsensuksen kiiltävään kylkeen? 

Koillis-Helsingin Lähitieto. 9.10.2013

Pakko lukea?

[pari huomautusta dekkareiden väkivallasta]

Pitääkö kaikesta olla mielipide?

     Jos pitää, voiko kaikki maailman asiat luokitella asteikolla hyvä-paha, oikein-väärin, kaunis-ruma?

     Onko esimerkiksi kaunokirjallisuus aina ”hyvä juttu”? Parempi kuin vaikkapa tuoppi olutta paikallisessa pubissa tai viinilasi jossakin, missä aurinko paistaa ja ihmiset kulkevat ohi puhellen Michelangelosta tai Iniestan eilisestä syötöstä Messille?

     Vai voisiko joskus olla niinkin, että jokin kirja kannattaisi jättää lukematta, ostamatta, hyllyyn sijoittamatta? Onko meidät velvoitettu kiltisti ravaamaan kirjakaupassa, tarkkailemaan tikkana syksyn kirjalistoja ja kuuntelemaan säyseästi kirjamessuilla kun kirjailijat puhuvat kirjoitetuista kirjoista?

     En tiedä onko kaivurikuskeille messuja. Jos on, mistä siellä sitten puhutaan vai riittääkö että maata kaivetaan yhdessä?

Dekkareiden ”tolkuttomasta” väkivallasta on viime viikkoina esitetty pari terävää huomiota.

     En osaa päättää millä kannalla itse olen, mutta terävät huomiot kannattaa kirjata, koska dekkareiden ystävät, niin kuin muutkin jonkin asian fanittajat vaipuvat jossain määrin ja silloin tällöin omahyväiseen itsetyytyväisyyteen.

     Niinpä oli hienoa kun englantilainen kirjailija Ann Cleeves pari viikkoa sitten uskalsi moittia pohjoismaista dekkarikirjallisuutta naisiin kohdistuvasta väkivallasta, väkivallalla herkuttelusta. Cleevesin mukaan nykyisenkaltainen sairaalloinen väkivallassa piehtarointi alkoi Stieg Larssonin kirjoista. The Observerin (28.9.2013) mukaan Cleeves ei usko, että lapsiin ja naisiin kohdistuva brutaali väkivalta on perusteltua sen enempää viihdyttämisen kuin tarinoiden henkilökuvienkaan kannalta.

     Larssonista saattaisin olla Cleevesin kanssa samaa mieltä, tanskalaisesta Silta-sarjasta en.

     Yhtä kaikki, seisova vesi liikahtaa kun Cleevesin kaltainen kirjoittaja yrittää horjuttaa pohjoismaisen jännityskirjallisuuden omahyväistä egoa.

     Pienikin piikki pistää.

     Kupla saattaa puhjeta.

  

Viime lauantaina (5.10.2013) Matti Mäkelä kirjoitti Helsingin Sanomiin arvostelun Marko Leinon trilleristä Saasta. Jo otsikossa Mäkelä ilmaisi kantansa: Kirja mässäilee ihmiskaupalla.

     Mäkelä ei hyväksynyt Leinon perusteluja kauheuksille; sitä että ne ovat totta.

     ”Niin”, Mäkelä kirjoitti, ”mikään näistä perusteluista ei auta, koska ainoa oleellinen lukijalle jäävä kysymys kirjan lukemisen jälkeen on moraalinen: miksi on pitänyt kirjoittaa tällainen kirja?”

     Mäkelä irtautui ”kauheasta romaanista” suorapuheisesti:

     ”Saasta on kuulemma kolmioisaisen trilogian viimeinen osa, mutta kirjat voi 'onneksi' lukea missä järjestyksessä tahansa. Minulle tällä asialla ei ole merkitystä, koska tämä oli ensimmäinen ja viimeinen.”

     Onko lukijalla siis (moraalinen) oikeus jättää kirja lukematta?

Pari vuotta sitten kirjoitin arvostelun Leighton Gagen dekkarista Kuoleman huokaus, joka käsittelee lapsipornoa ja ”tosielokuvia”, joissa lapsinäyttelijät lopulta murhataan.

     Kirjoitin jutussani, että ”Kuoleman huokauksen luettuaan lukija kysyy ovatko maailman kauheudet tarttuneet kirjailijan kynään? ”

     Gagen hyvin kirjoittama kauhea kirja ei päästänyt otettaan lukijasta. Tällaistako haluan lukea? Tällaistako pitää lukea, olipa se sitten totta tai ”totta”?

     Kirjoitin silloin siis:
     ”Kun teini-ikäisiä prostituoituja filmataan ja kun heidät oikeasti murhataan elokuvien lopussa, ihmisyyden rappiolla ei ole rajaa. Tässä tarinassa, jos se olisi totta, ei ole anteeksiannon mahdollisuutta. Epätoivoa ei pääse karkuun.

     Ei ihme että näin kirjan luettuani painajaisia. Sitä ei monasti tapahdu. Ei kirjoja lukemalla. Painajaisia piisaa muutenkin.”

     Olisiko pitänyt Mäkelän tavoin jyrkemmin irrottautua lukemastaan?

George Orwell julkaisi Horizon-lehdessä lokakuussa 1944 kuuluisan esseensä Raffles and Miss Blandish, missä hän analysoi ja kritisoi englantilaisen James Hadley Chasen vuonna 1939 ilmestynyttä trilleriä No Orchids for Miss Blandish (suom. Ei kukkia tytölle).

     Orwell piti romaania, jossa amerikkalaisen miljönääriperheen tytär kidnapataan ja pidetään rikollisjengin vankina kunnes jälkeenjäänyt sadisti raiskaa hänet, puhtaasti fasistisena; romaanina missä väkivalta on voiman ilmaus; missä ei ole moraalista eroa poliisien ja roistojen toiminnalla, koska poliisit voittavat vain siksi, että he ovat paremmin järjestäytyneitä. Moraalisessa katsannossa poliisit ja roistot ovat yhtä pahoja.

     Orwellin mielestä Chasen romaani erosi merkittävästi vanhan tyylin dekkareista. Kun aikaisemmin lukija pakeni tylsää todellisuutta toimintaromaanin kuviteltuun ja vähän snobbailevaan maailmaan, niin nyt, Chasen romaanissa oleellista oli pakeneminen julmuuteen ja seksuaaliseen perversioon.

     On mielenkiintoista kun Orwell toteaa, että moraali katosi ensin ns. vakavasta romaanista. High-brow kirjallisuudelta ei kukaan enää vuosisadan alun jälkeen odottanutkaan sankareita ja roistoja selvästi erottuvina ihmistyyppeinä. Sitä vastoin viihdekirjallisuudessa, massojen kirjallisuudessa hyvän ja pahan, oikean ja väärän rajat olivat vielä 1940-luvun taitteessa selviä ja havaittavia.

     Orwellia kauhistutti vuonna 1944, että siinä missä intellektuellit olivat hylänneet aikoja sitten käsityksen absoluuttisen hyvän ja pahan maailmasta, niin vasta nyt, erilaisten ”fasistien” johtaman totalitaarisen sodan riehuessa ympärillä ja Chasen romaanin ja sen kaltaisen romaanien luomassa ilmapiirissä, tavallinenkin ihminen oli hyväksymässä kaunokirjallisuuden, jossa selkeä moraali korvataan ns. realismilla.

Vaasa Oy 1979. Samana vuonna
suomennettiin myös William Faulknerin romaani Kaikkein pyhin
(Sanctuary, 1931), josta Chase väitetään "kopioineen" romaaniinsa juonen.

Jääköön kysymys leijumaan: Onko jokainen kirja pakko lukea?

     Tässä kohtaa on tietenkin pidettävä kieli keskellä suuta.

     Olisi naiivia, jopa vaarallista sananvapauden näkökulmasta laatia listoja aiheista, joita kirjailijat saavat käsitellä tai tavoista joilla heidän pitää aiheitaan käsittellä.

     Mutta toisaalta sana on sanottava niin kuin se on.

     Myös moraalikritiikki on sallittua. Se täytyy sallia vaikka maailma näyttäisi nihilistiseltä sirkukselta. Graham Greene havaitsi aikoinaan, että moraalikriitikot, katoliset ja marxilaiset kirjoittajat saivat hänen romaaneistaan eniten irti. Greenellä oli vaikutelma, että he ymmärsivät muita paremmin kirjailijan tarkoituksen. (The Other Man – Conversations with Graham Greene by Marie-Francoise Allain, 1981 ja 1983.)

     Moraalikritiikin ”ongelma” on siinä, että se tekee lukijan levottomaksi, panee hänet kysymään itseltä miten suhtautua hyvään ja pahaan, oikeaan ja väärään ja siihen lopulta mikä on kirjailijan asennoituminen moraaliin. Selitykseksi ei riitä, että moraalittomuus on modernia.

     Moraalikriitikko saattaa epäillä, että kirjailija on ”väärässä” ja sellaistahan ei nykyajan konsensuskulttuurissa pidä epäillä.

----
Korjattu 15.10.2013:
Leighton Gagen romaanin nimi on Kuoleman huokaus - eikä henkäys kuten tekstissä alkuaan luki.

Älytön juttu

[Acker, Edie, Johanna, Laura, Paco, Tino, Yves]

Kerrostumia – ajassa, paikassa, sosiaalisissa suhteissa, yhteiskunnassa, kulttuurissa.

     Mistä nyt aloittaisi? Alusta vai lopusta?

     Pitääkö katsoa taaksepäin? Eteenpäin? Sivulle, tähän nyt?

     Itse asiassa aloitin lopusta.

     Ensimmäiseksi kirjoitin ylös, pakinan loppuun, pienikokoiselta SD-muistikortilta sinne kopioimani musiikin esittäjät. Heitä on vajaa 200. Esityksiä, kappaleita 4 gigan kortille mahtuu noin 800. Vanhimmat esitykset ovat vuodelta 1935, uusimmat tästä päivästä, satunnaisesti ostetuilta CD-levyiltä.

     Valikoin musiikin autossa kuunneltavaksi. Kuunteluympäristönä auto rajoittaa musiikin valitsemista. Olosuhteet määrittelevät sisällön. Auton mediasoitin soittaa kappaleita satunnaisessa järjestyksessä. Painan sen päälle kun radiokanavien juontajien lakkaamaton höpötys ja kikatus alkaa riipoa.

     Niin käy usein.

     Joskus niin käy.

kun kirjoitin  kun kirjoitin kun kirjoitin

Kun kirjoitin muistikortilta esittäjiä tuonne pakinan loppuun, ja näytölle kertyi muusikoita etunimien mukaisessa mielivaltaisessa järjestyksessä, tunsin yllättäen melkein perverssiä mielihyvää. Toisiinsa kuulumaton ja liittymätön musiikki, eräänlainen muistojen bulevardi, ja sen esittäjen nimet alkoivat elää yhdessä uudenlaista elämää.

     Merkityksettömistä yksityiskohdista syntyi merkitys.

     En yritä ymmärtää sitä, merkitystä tai sen älyttömyyttä.

     Oikeastaan varastin idean F. Scott Fizgeraldilta, jolla oli pakonomainen tarve laatia erilaisia listoja.

     Minulla ei ole. En juuri koskaan kirjoita muistiin mitään. En ole koskaan pitänyt päiväkirjaa elämästä enkä lukemistani kirjoista.

     Tiedän että muisti haalistuu, mutta kulahtaneista muistijäljistä syntyy uudenlaisia ja arvaamattomia kuvia.

     Muistanko tämän kappaleen vai kuvittelenko muistavani sen että muistan sen?

F. Scott   F. Scott  F. Scott

F. Scott Fitzgeraldin kolmas romaani Kultahattu (The Great Gatsby) ilmestyi huhtikuussa 1925.

     Romaani sai erinomaiset arvostelut. T.S. Eliot sanoi, että Kultahatussa amerikkalainen kirjallisuus otti ensimmäisen askeleensa sitten Henry Jamesin romaanien.

     Romaania painettiin aluksi 20 870 kappaletta. Elokuussa 1925 kustantaja tilasi kirjapainolta toisen painoksen, 3000 kappaletta. Fitzgeraldin kuollessa kustantajan varastossa oli yhä myymättömiä Kultahattuja.

     ”Olin samalla sekä sisällä että ulkona”, Kultahatun minäkertoja sanoo, ”ja minua samanaikaisesti sekä lumosi että inhotti elämän loputon moninaisuus.”

     Matthew J. Bruccolin mukaan taparomaania kirjoittavaa Fitzgeraldia kiehtoivat erilaiset tilastot ja tiedot, jotka kuvastivat luokkayhteiskunnan kerrostumia. Luokkien välistä ylöspäin pyrkivästä Jay Gatsbystä tuli amerikkalaisen unelman arkkityyppi: Gatsby sekä pettää tuon unelman että joutuu sen pettämäksi.

kultahattu ei  kultahattu ei   kultahattu ei

Kultahattu ei ole mikään lavea romaani. Suomalaisessa laitoksessa on 220 sivua, englanninkielisessä pokkarissa 188.

     Tästä huolimatta, ikään kuin viedäkseen tarinan hetkeksi täysin merkityksettömälle sivupolulle, Fitzgerald ”uhrasi” 595 sanaa luetteloimaan Gatsbyn kutsuilla kesällä 1922 käyneiden henkilöiden nimiä ja ammatteja.

     Vierasluettelossa olevat nimet eivät näytä liittyvän millään tavalla Fitzgeraldin moraaliseen melodraamaan. Ne eivät perustele päähenkilöiden pyrkimyksiä eikä taustoja, ne eivät kuvasta elämän kulkua sen enempää kuin toteamalla latteasti, että Long Islandilla asui keskinkertaisia ja yhdentekeviä ihmisiä, jotka saapuivat Gatsbyn järjestämiin juhliin kutsuttuina tai omin päin kuokkimaan.

     Pitääkö kuitenkin ajatella, että yhdentekevällä listalla on merkittävä merkitys tässä romaanissa? Kerrostumien salaisuus?

     ”Kaikki lukevat ainakin yhden päähyveen omalle tililleen ja minun mielipiteeni on, että olen yksi harvoja rehellisiä ihmisiä, joita olen ikinä tavannut”, Kultahatun kertoja Nick Carraway tunnustaa ironisesti .

fitzgeraldia jäljitelläkseni  fitzgeraldia  fitzgeraldia

Fitzgeraldia jäljitelläkseni kirjoitin luettelon muistikorttini musiikista.

      Tunnen kummallista mielihyvää kun luen esittäjien listaa järjestyksessä tai sieltä täältä. Johtuneeko mielihyvä muusikoiden nimistä vai listan kummallisesta järjestyksestä vai siitä, että lista näyttää tarkoitetulta kokonaisuudelta, yhden (tai jonkin) merkityksen piilottavalta luettelolta – en osaa sanoa.

      Muistikortilla on muutama huonosti valittu, huonosti autossa kuuluva kappale, mutta nyt kun olen kirjoittanut kortin sisällön julki, minusta tuntuu etten voi enää koskea sen sisältöön. Siitä on tullut ”taideteos” jota ei voi parannella, vaikka se olisi teknisesti helppoa.

”Acker Bilk, Agit Prop, Aikakone, Aino Venna, Aki Sirkesalo, Al Green, Al Jarreu, Al Martino, Alberto Cortez, Alice Maria, Alison Moyet, Amy Grant, The Andrew Sisters, Anne Murray, Anneli Sari, Annie Lennox, António Mello Correa, Arja Saijonmaa, Armani Valsani, Aulikki Oksanen;

     Barnabas V. Geczy, Benjamino Gigli, Billie Holiday, Billy Jo Spears, Billy Vaughn, Brothers Johnson, Bruce Springsteen, The Byrds;

     Centurians, Chisu, Chris de Burgh, Chris Rea, Chuck Berry, Conway Twitty,Count Basie, Cyndi Lauper;

     Dave Brubeck, Dave Dudley, Dean Martin, Dick Dale, Die Goldenen Sieben, Dionne Farris, Dionne Warwick, Dolly Parton, Don Williams, Duke Ellington, Dusty Springfield, Dyango;

     Edie Brickell & The New Bohemians, Edith Piaf, Eric Clapton, Eros Ramazzotti;

     Faron Young, Frank Sinatra, Freddy Fender;

     George Brassens, Gladys Kight, Gloria Estefan;

     Hank Locklin, Herbert Ernst Groh, Herman's Hermits, Hot Chocolate;

     Ilkka Alanko;

     J. Karjalainen, Jaime Santos, James Brown, Jan & Dean, Jan Kiepura, Jenni Vartiainen, Jennifer Rush, Jippu, Jo Stance, Joe Bund, Joe Cocker, Johanna Kurkela, John Travolta, Johnny Cash, Johnny Paycheck, Johnny Tillotson, Jorma Kääriäinen & Riku Niemi Orchestra, Joseph Schmidt, Juan Pardo, Juha Tapio, Juliette Gréco, Julio Iglesias;

     Kathle Kühl, Kaisa Korhonen, Kaj Chydenius, Kate Bush, K.D Lang, Kenny Rogers, Kirsi Neuvonen, Kristiina Halkola, Kool & The Gang, KOM-teatteri;

     Laura Pausini, Lecuona Cuban Boys, Lenita Gentil, Leonard Cohen, Link Wray and His Ray Men, The Lively Ones, Lobo, Loretta Lynn, Los Amaya, Los Chunguitos, Ludwid Rüth, Lynn Anderson

     Marcella Detroit, Mari Trini, Maria Da Fé, Maria McKee, The Marketts, Martha Eggerth, Melanie Garside, Miguel Gallardo, Mouloudji;

     Nat King Cole, Neil Sedaka, Nino Valsani;

    Olavi Virta, Olivia Newton-John, The Osmonds, Otis Redding;

     Paco Cepero, Paloma San Basilio, Patsy Cline, Percy Sledge, Phil Carmen, Pickettywhich, Placido Domingo, Pola Negri;

     Raphael, Ray Pillow, The Revels, Ricky Nelson, The Righteous Brothers, Ritchie Valens, The Robins, Rocio Jurado, Rosana, Rosie Vela, Roy Orbison;

     Sam & Dave, Samuli Edelmann, Scandinavian Music Group, Scarlet, Selena, Shadows, Sheryl Crow, Shirley Bassey, Sinead O'Connor, Sir Douglas Quintet, Skeeter Davis, Sophie B. Hawkins, The Statter Brothers, Sting, Suzanne Vega;

     Teleks, Tero Vaara, Teddy Bears, Tino Rossi, Three Dog Night, Tommy James & Shondells, Tony de Matos, The Tornados, Tristao da Silva, Tuure Kilpeläinen;

     Ultra Bra, Urge Overkill;

     Vesa-Matti Loiri, Vuokko Hovatta;

     Waylon Jennings, Willie Nelson, Willy Forst, Willy Fritsch;

     Yves Montad.”

pisin koskaan  pisin koskaan  pisin koskaan

Pisin koskaan kirjoittamani virke.

     Älyttömin. Vailla yhtään teonsanaa.

     Nyt syksyllä 2013.

     Noin 88 vuotta sen jälkeen kun Fitzgerald julkaisi oman listansa.

Asetelma:
Sana vs. Tekniikka;
Eilinen vs. Nyt.