Pientä kirjallisuuskeskustelua ja yllätys

[... valmiissa maailmassa - 4]

FANFAARI vai hopeahuilu, kysyi kaksikymmentäyksivuotias Raoul Palmgren Tulenkantajat-lehdessä vuonna 1933.

     Taidettako taiteen vuoksi vai yhteiskuntaa varten? Eettistä kirjallisuutta vai pelkkää estetiikkaa?

     ”Kun kysytään”, Palmgren kirjoitti, ”kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu, emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on ollut ja on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu, yhteiskunta tarvitsee kirjailijaa ja myös kirjailija yhteiskuntaa.”

     Seuraavan vuonna hän edellytti samassa lehdessä, että arvostelijan tulee olla tiedemies. Ihanteena on ”kylmä loogikko, tiedemiestyyppi, joka tuntien taiteen sekä estetiikan että sosiologian, kykenee suuressa perspektiivissä arvioimaan kulloinkin kysymyksessä olevan taideoksen todellisen, oleellisen arvon.”

     Keskeneräisessä (luokka)yhteiskunnassa taiteelta ja taidekriitikolta vaadittiin yhteiskunnallista osallistumista, fanfaarin puhaltamista joukkojen edessä.

VALMIISSA (keskiluokkaisessa) yhteiskunnassa, juuri nyt, tilanne näyttää toisenlaiselta, ainakin mikäli on uskomista pieneen kirjallisuuskeskusteluun, jota on käyty - tai aloiteltu - Suomen Kuvalehdessä ja Parnassossa. Ja miksemme - miksen minäkin - uskoisi, kun SK:n Riitta Kylänpää laajassa artikkelissaan Romaani sairastaa haastatteli mm. Pekka Tarkkaa, Putte Wilhelmssonia, Tommi Melenderiä ja Lea Rojolaa, ja semminkin kun Melender kirjoitti haastavasti Parnassossa eliitistä, joka viskintuntijan tarkkuudella erottaa laatukirjallisuuden viihteestä.

     Melender tunnusti Parnassossa olevansa pluralisti, joka lukee mielellään viihdyttävää Len Deightonia, mutta arvostaa enemmän Günter Grassia, jota ei jaksa lukea. Kirjallisuus ja sen genret ovat Melenderin mukaan hierarkinen rakennelma. Kirjallisuuden hierarkia jakaa ihmiset parempiin ja huonompiin lukijoihin; niihin jotka havaitsevat hierarkisen rakenteen ja niihin jotka eivät.

     Suomen Kuvalehden artikkelissa viihdettä roimittiin yhdessä tuumin. Kirjallisuuskriitikin Grand Old Man, laatukirjallisuudelle kirjoittajanuransa pyhittänyt Pekka Tarkka kauhisteli Dan Brownin viettelevää proosaa, joka on ”tehty pirullisen taitavasti ja laskelmoiden, aivan kuin takana olisi mainostoimisto”. Tarkka pahoitteli ettei kukaan ole viihteeltä ”turvassa”, ei edes laatukriitikko.

     Kuvalehden ”johtopäätöksen” mukaan vakava suomalainen romaani on hyssyttelevää, insinöörimäistä, sulkeutunutta, umpinaista, keskiluokkaista, laimeaa, keskinkertaista, huonoa, huumoritonta ja siitä puuttuu kapina ja avautuminen filosofiaan tai muuten vain ajatuksien laajempiin sfääreihin.

     Ja koska kirjallisuus on tasapaksua ja keskinkertaista, voisiko kirjallisuuskritiikkikään olla muuta? Se näivettyy ja rutinoituu eikä sitä enää kirjoiteta kulttuurista kiinnostuneille vaan kenelle tahansa, joka yrittää viihtyä sanomalehden parissa.

     ”Nykyinen kirjallinen julkisuus suosii oman nautinnon asiantuntijoita” totesi Melender Parnassossa. Oman nautinnon, oman lukunautinnon asiantuntijoita ovatkin Melenderin mielestä kirjoista kirjoittavat bloggarit, ”joiden mielipidevallan kasvusta kertoo se, että kustantantajat jo painavat heidän hehkutuksiaan kirjojen liepeisiin.” Myös lehtien kriitikot syyllistyvät lukemisen nautinnoissa piehtarointiin.

     Melenderin lauseet haastavat ajattelemaan.

     Mutta hän ei huomaa korkealentoisen poljentonsa ristiriitaa. Samalla kun Melender vertaa (ja ylistää) laatukirjallisuuden henkevää kriitikkotyyppiä laatuviskejä nauttivaan ja arvioivaan connoisseuriin, hän tuomitsee omassa lukunautinnossaan viihtyvän kirjabloggarin.

     Muuten, kunpa minullakin olisi rahaa juoda niin monia laatuviskejä, että voisin ryhtyä laatukriitikoksi!

JOS JOKU pelästyi SK:n kriittistä artikkelia, ei syytä huoleen.

     Suuri tai Pieni kirjallisuuskeskustelu tulee kerran kymmenessä vuodessa yhtä varmasti kuin Stokkan Hullut päivät kahdesti vuodessa.

     Mutta koska elämme valmiissa maailmassa, ainakin sen suhteen mitä tulee yksilöiden vapauksiin ja mahdollisuuksiin, nykyinen keskustelu ei oikeastaan enää edes yritä tarjota konkreettista vaihtoehtoa kirjallisuuden tai romaanin tai kritiikin ”umpikujalle” - ei siinä katsannossa missä nuori Palmgren puhui.

     Vuonna 1932 Olavi Paavolainen julkaisi kohuteoksen Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa, jossa hän pilkkasi tulenkantajien sukupolvea ja heidän kirjoittamiaan romaaneja. Paavolainen ikään kuin sanoutui irti omasta sukupolvestaan.

     Koska en nyt löydä hyllystäni Paavolaisen kirjaa (jossain se lymyää, saakeli), palaan 30-luvulle Nykyaikaa etsimässä -teoksen 4. painoksen (1990) esipuheen välityksellä:

     ”Paavolainen syytti kirjailijatovereitaan pinnallisuudesta ja kaupallisuudesta. Hän sanoi, että he olivat ymmärtäneet modernismin väärin. Heidän kirjansa olivat keikarointia, taiteilijaelämän epäuskottavia kuvauksia ja julkisuuden tavoittelua; koko kirjallisuus oli markkinatempaus, rummutusta ilman sisällöllistä syvyyttä. Nuorten tapaa tutustua Eurooppaan hallitsivat kapakat ja bordellit. Edeltäneen sukupolven Eurooppa oli sentään ollut muutakin kuin pelkkä Baabeli.”

SUOMEN KUVALEHDEN artikkelin punaisena lankana juoksi väite (toteamus, todistus), että suomalainen vakava romaani kääntyy sisäänpäin, kirjailijan minään ja häntä ympäröivään minimalistiseen arkeen eikä avaudu ulkomaailmaan ja siellä vallitsevaan älylliseen, kapinalliseen henkisyyteen. Poliittista romaania ei tietenkään kukaan vaatinut.

     On melkein hupaisaa, että Kuvalehden kriitikoiden moittima ”viihdekirjallisuus” nimenomaan avautuu todellisuuteen ja ulkomaailmaan.

     Se on uteliasta ja yllättävää. Varsinkin trillereissä kansainväliset bestselleristit tutkivat uusia aiheita, jopa erittäin syvällisesti, pohtvat viimeisimpiä luonnontieteellisiä teorioita ja paljastavat poliittisia salaliittoja. Sanalla sanoen monet parhaista viihdekirjailijoista pyrkivät opettamaan lukijoille uusia asioita ja myös onnistuvat siinä. He kilpailevat sillä kuka kirjoittaa vaikeimmasta aiheesta viihdyttävimmin.

     Kun olin esimerkiksi lukenut viime vuonna Nelson DeMillen Jemenistä kertovan romaanin The Panther (2012), eivät suomalaisen median jutut sittemmin kidnappausdraamasta tuoneet juuri mitään uutta Jemenin tilannekuvaan ja poliittisiin taustoihin. Viihdekirjailija teki taustatyön paremmin kuin suomalainen journalisti. Tai mitä ajatella juuri lukemastani portugalilaisen Jóse Rodrigues dos Santosin romaanista Einstein -koodi (A Fórmula de Deus 2006), jossa kirjoittaja vyöryttää esille kaikki modernit luonnontieteelliset teoriat perustellakseen Jumalan olemassaolon tai olemattomuuden maailman luojana.

     Luulenkin, että Pekka Tarkka - joka loistavan kriitikonuransa aikana on väistellyt pystyssäpäin viihdekirjallisuutta kuin inhottavia betoniporsaita väistelevä nokkela pyöräilijä - on täysin väärässä epäillessään ”mainostoimistoja” kansainvälisen jännityskirjallisuuden viettelevästä kosketuksesta. Jos jotakuta pitäisi syyttää, syntipukiksi tulisi valita näiden kirjailijoiden käyttämät avustavat tutkijat, jotka penkovat esille faktoja ja epäilyttäviä salaisuuksia.

     Mutta mitä hemmetin järkeä olisi moittia heitä todellisuuden paljastamisesta?

JOSTAKIN syystä suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tuottaa tasapaksua kirjallisuutta. Keskellä on sovinnaisen narsismin tungos, yhteiskunnalliset ongelmat väikkyvät marginaalissa. Keskiluokkainen Suomi kirjoittaa keskiluokkaista proosaa - se ei yllätä. Kaikissa yhteiskunnissa keskimääräinen kirjallisuus on keskimääräistä.

     Mutta miksi keskiluokan ajatusmaailma homehtuu suomalaisessa umpiperässä, sitä sopii ihmetellä.

     Koska Suomi on naiselle maailman toiseksi parhain paikka elää, ei kai voi odottaa esimerkiksi feminististä kirjallisuutta. Se olisi anakronismi. Helsingin Sanomat esitteli viime viikolla kymmenen esikoiskirjailijaa. Heistä kahdeksan työskentelee kulttuuriammatissa tai opiskelee semmoiseen. Onko sitten ihme, että nykyromaanin keskiössä kärsii oppineesti kuvattu kirjailijan ego eikä maailman ego?

     Poliittinen, yhteiskunnallinen romaani on kuollut!

     Jäljellä on karstaisen huilun tukkoinen piipitys.

ONKO sittenkään noin?

     Yllätys tulee tässä.

     Viime viikolla Kansan Uutisten Viikkolehti omisti melkein puolet kulttuurisivuistaan Ilkka Remeksen tämän vuotiselle trillerille Omertan liitto. Remeksen romaanin EU-vastainen sanoma herkisti vasemmistoliiton viikkolehden riemun kyyneliin. Kirjailijaa haastateltiin, hänen romaaninsa luovutettiin pätevän talousmiehen ja EU-kriitikon Esko Seppäsen kynsiin.

     Mutta Seppänen taisi kauhistua Remeksen romaanin yksioikoista poliittisuutta. Seppänen totesi, että ”Remes on kirjoittanut fiktiivisen, EU-kielteisen, jännän ja osin dokumentoidun romaanin Euroopan unionista osana modernia finanssikapitalismia. Se on kuitenkin 'vain' romaani samalla tavalla kuin Sofi Oksasen Puhdistus tai Dan Brownin Da Vinci -koodi. Se on todentuntuinen fiktio, joka ei ole totta.”

ONKO fanfaari nyt taas soinut ja löytänyt joukkonsa?

     Muutama vuosi sitten perussuomalaisten puolue esitti suppean taideohjelmansa. Abstrakti taide ei kuulunut sen piiriin.

     Nyt Ilkka Remes on kirjoittanut perussuomalaista ”filosofiaa” kannattelevan jännärin. Jos kansainväliset trillerit avautuvat tänään maailmaan, ja jos tulenkantajien sukupolvi sentään yritti avata ikkunoita Eurooppaan, olemme yllättäen kohdanneet uudenlaisen poliittisen romaanin, joka pyrkii sulkemaan ikkunat Eurooppaan ja maailmaan.

     Pitääkö siis todeta, että Timo Soini on vietellyt luokseen hovikirjailijan ja perussuomalaiset löytäneet sanomalleen estetiikan?

Lähteitä:

Suomen Kuvalehti 25.10.2013

Parnasso nro 5/2013.

Kansan Uutiset, Viikkolehti 25.10.2013.

Raoul Palmgren: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä. Love Kirjat 1980.

Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä. Esipuhe ( Ritva Hapuli, Katriina Mäkinen, Paula Paavolainen, Kari Immonen). Otava 1990.

_______________
Taika kirjoittaa samasta aiheesta Kirjasfäärissä täällä ja on kerännyt linkkilistaa aiheesta käytyyn keskusteluun.

_______________

Pakinasarjan Valmiissa maailmassa aikaisemmat kirjoitukset:

Haminalainen ruukkusalaatti Ivalossa. 5.9.2013

Kuvittele! 15.8.2013

Valmiissa maailmassa. 18.7.2013

Amerikkalainen kirjailija

[Nelson DeMille täyttää 70 vuotta 23.8.2013]

Huomenna, perjantaina, Long Islandilla New Yorkin kupeessa asuva Nelson DeMille täyttää 70 vuotta.

     Paikka, amerikkalainen kultarannikko, kuvastanee menestyskirjailijaa hyvin ja monellakin tavoin.

Kirjailija Rahaa kuin rannan
 hiekkaa romaanin liepeessä.

     Siellähän F. Scott Fitzgeraldin Jay Gatsby iltaisin katseli vihreää valoaan, menneisyyden unelmaa joka näytti iäksi kadonneen, vaikka olikin aivan siinä lähellä, käsin kosketeltavissa melkein. Ja sieltähän DeMille on kirjoittanut (ehkä) parhaan romaaninsa Rahaa kuin rannan hiekkaa (The Gold Coast 1990. Suom. 1991). Tätä romaania voi DeMillen mukaan luonnehtia romaaniksi missä Jay Gatsby kohtaa Kummisedän.

     Englantilaiset pioneerit asuttivat Long Islandin kauan sitten. DeMille sanoi viime keväänä amerikkalaisten sotaveteraanien American Legion -julkaisussa, että hän luo romaaninsa englantilaisten kirjailijoiden tavoin henkilökuvista ja dialogista. Toisin kuin amerikkalaisissa jännäreissä DeMillelle juoni ei ole oleellista vaan henkilöt.

     Kultarannikko-romaaninsa DeMille aloitti aloitti lainauksella Thomas Mannin Taikavuoresta: ”Ihminen ei elä vain henkilökohtaista elämäänsä yksilönä vaan myös, tietoisesti tai tiedostamattaan, aikakautensa ja aikalaistensa elämää.”

demillen romaaneja

DeMillen romaaneja on myyty kaikkiaan ja kaikkialla ja kaikissa muodoissaan (painettuna, e-kirjoina, äänikirjoina) yhteensä noin 50 miljoonaa kappaletta.

     Menestyskirjailija taiteilee kauppamiehen ja taiteilijan roolien välisellä rajalla, korkealle viritetyn nuoran pyörryttävässä vaarassa joka uhkaa jokaista nuorallakävelijää. Ei saa pudota häikäilemättömään kaupallisuuteen, ei horjahtaa siveään tekotaiteeseen.

     Tietenkin DeMille tunnistaa paikkansa nuoralla.

     ”Charles Dickens oli suosittu, kaupallinen kirjoittaja ja nyt hänen teoksiaan sanotaan klassikoita”, DeMille huomautti The New York Timesin haastattelijalle muutama vuosi sitten. ” Ehkä muutamasta minunkin romaanistani tulee klassikko, toivottavasti, mutta jos ei tule, niin sitten ei.”

     Suomessa DeMilleä on julkaissut kolme kustantajaa, Otava, Book Studio ja Tammi, joka lopetti DeMillen kääntämisen vietnamromaaniin Syvälle viidakkoon (Up Country 2002) vuonna 2002 . Kun nyt luin tämän hienon romaanin uudestaan, huomasin että Tammi on käännöksessä lyhentänyt alkuteosta, samoin kuin trilleriä Leijonan isku (2001. The Lion's Game 2000).

     Nykyaikana romaanien lyhentäminen on hävytöntä puuhaa, melkein rikollisluonteista eikä rikosta lievennä yhtään, että sen tunnustaa, niin kuin Tammi nimiölehdillä tunnnustaa.

on kirjailijoita

On kirjailijoita jotka löytävät äänensä heti esikoisromaanissaan eikä heidän kirjoittajanurallaan tapahdu kummoistakaan kehitystä kirjailijan varttuessa. Suomalainen Ilkka Remes on tällainen kirjailija, hänen ensimmäinen tai viimeisin romaaninsa tuntuvat samanlaisilta, yhtä jännittäviltä ja yhtä hyvin tai huonosti kirjoitetuilta. Tai ajatellaan amerikkalaisia Hemingwaytä ja Norman Maileria, jotka kirjoittivat merkittävämmät romaaninsa heti alkumetreillä ja sitten yrittivät epätoivoisesti löytää äänensä uudestaan.

     Sitten on Nelson DeMillen kaltaisia kirjailijolta, jotka yht'äkkiä monia romaaneja kirjoitettuaan tuntuvat löytävän äänensä, tavoittavan jonkinlaisen taianomaisen kertojanvarmuuden, melkein unenomaisen kyvyn vietellä lukija mukaansa tuntemaan ja kokemaan sen minkä kirjailija haluaa kertoa.

     Tällaisia ”oman äänensä” pitkällä urallaan löytäneitä ovat mm. Elmore Leonard (+), Ross Macdonald, ehkäpä myös Graham Greene ja jopa Philip Roth, joka kasvoi 60-luvun ”kohukirjailijasta” kertojamestariksi joskus 1970-luvun puolivälissä.

     Nelson DeMille siis ”löysi äänensä” (tämä ilmaisu kyllä kuulostaa aika kornilta) 90-luvun taitteessa romaanissa Rahaa kuin rannnan hiekkaa. Tuon romaanin rinnalle tekee mieli nostaa yhtä hienoina ja kirjailijan monipuolista kypsyyttä kuvaavina romaaneina dekkarimainen Kenraalin tytär (The The General's Daughter 1992. Suom 1997), niin ikään longislandilainen Luumusaari (Plum Island 1997. Suom 1998) ja josephconradmainen Syvälle viidakkoon.

     DeMille on sanonut että hänen mielestään romaaneista pitää oppia jotakin. Paikkoja, historiaa, henkilöiden kautta aikakauden tuntoja, psykologiaa ja moraalia. DeMille kuulostaa erittäin tyytyväiseltä kertoessaan haastattelijalle, että romaania Rahaa kuin rannan hiekkaa on verrattu Edith Whartonin amerikkalaisiin (yläluokan) taparomaaneihin.

     DeMille palveli Vietnamissa nuorena upseerina 1967-68. Syvälle viidakkoon on ikään kuin paluuta tuohon aikaan, menettyyn viattomuuteen, jaettuun kunniattomuuteen, koettuun sankaruuteen. Tässä romaanissa DeMille lähettää sankarinsa Paul Brennerin, armeijan rikostutkijan 90-luvun lopulla selvittämään Vietnamissa 1968 Tet-hyökkäyksen aikana tapahtunutta amerikkalaisen sotilaan murhaa. Epäiltynä on toinen amerikkalainen sotilas.

     Samalla kun romaani on eräänlainen matka pimeyteen Joseph Conradin hengessä, se on kasvukertomus ja vapautumiskertomus. Historiaa ei voi unohtaa, mutta sen voi hyväksyä tai ainakin ymmärtää.

     Syvälle viidakkoon on yhtä koskettava ja merkittävä romaani kuin ovat tuolta samalta alueella ja suunnilleen samoilta vuosikymmeniltä kertovat Graham Greenen Hiljainen amerikkalainen (1955) ja John le Carrén Sota ilman sankareita (The Honourable Schoolboy, 1977).

     Erään romaaninsa esipuheessa DeMille lainaa George Orwellia, joka kirjoitti että ”se joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta, se joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä.”

     Tässäkö kirjailijan tehtävä: kuvata (kriittisesti) miten menneisyyttä, tulevaisuutta ja nykyketkeä hallitaan ja kontrolloidaan.

mietin että

Mietin että uskallanko sanoa DeMilleä tyyliniekaksi.

     Sanon häntä siis tyyliniekaksi, silläkin uhalla että menestyskirjailijana DeMille pyrkii viihdyttämään ja myös sen muistaen, että minä-muodossa kirjoitettua proosaa kirjallisuustutkijat usein pitävät rajoittuneena ja kevyenä kirjallisuutena.

     Yhtä kaikki DeMille tuntui löytävän oman persoonallisen tapansa kertoa tarinoitaan minä-kertojiensa myötä. Mafiakuvioihin sotkeutuva lakimies John Sutter (Rahaa kuin rannan hiekkaa, The Gate House 2008), armeijan rikostutkija Paul Brenner (Kenraalin tytär, Syvälle viidakkoon ja sivuhenkilönä romaanissa The Panther 2012) ja FBI-tutkija John Corey (Luumusaari, Leijonan isku, Night Fall 2004, Wild Fire 2006, The Lion 2010, The Panther) ilmaisevat itseään - ja kirjoittajansa näkemystä ajastaan ja aikansa tavoista – letkautuksillaan, kovaksikeitetyllä puheellaan, sarkasmeillaan ja martininkuivalla huumorilla joka koettelee vastahenkilöiden kykyä reagoida puheeseen samalla mitalla.

     Oikeastaan on hienoa, että DeMille uskoo vankkumattomasti provokatiivisen puheen, sanojen sisällön vaikutukseen ja merkitykseen.

     Minä-kertojan käyttämisessä on toki huonot puolensa. Romaanien kokonaisuudesta irroitettuna olisi vaikea tietää, koska puhuu Brenner, koska Corey tai Sutter, mutta ehkä se ei olekaan oleellista. Tärkeää on kirjailijan ääni - DeMillen ääni joka kommentoi maailman menoa.

vaikka demille

Vaikka DeMille kertoo olevansa englantilaisen jännityskirjallisuuden ja kirjallisuuden ”perillinen”, hänen tyylissään jalostuu tietysti amerikkalaisen kovaksikeitetyn romaanin perinne, yhdistettynä ehkäpä sitten fitzgeraldimaiseen tai whartonimaiseen moraalikerrontaan.

     En tietenkään vähättele DeMillen ajatusta kuulua englantilaisten kertojien perheeseen: Dickensin runsauteen; Greenen yhteiskunnallisuuteen ja hyvän ja pahan välisen dilemman pohtimiseen; le Carren älyllisyyteen ja taitoon kuvata insituutiota ja organsaatioita ihmisten puheen kautta.

     Mutta mitäpä muuta amerikkalainen kirjallisuus voisikaan olla kuin englantilaisen ja sitten lopulta amerikkalaisen kirjallisuuden yhdistämistä? Synteesi, sovitus, pelastus.

     Kuinka komeasti huomenna perjantaina 70 vuotta täyttävä Nelson DeMille kunnioittikaan saamaansa kulttuuriperintöä lainatessaan Long Island -romaanissaan Walt Whitmania: ”Amerikka on jo sinänsä suurinta runoutta.”

     Tai universaalia kulttuuriperintöä lainatessaan toisaalla Georges Braqueta: ”Totuus on olemassa, valhe on keksittävä.”

     Ja kas, näin päädyimme Platoniin.

     Eikä sen pidemmälle tarvitse mennä.

___________________________________________________________

(+) Kuluvan viikon tiistaina, juuri kun olin saanut pakinani ensimmäisen version valmiiksi, kantautui merien yli surullinen viesti Detroitista: Elmore Leonard kuoli 87 vuotiaana. Detroitin Dickensiksi sanotulta Leonardilta (1925-2013) jäi kesken hänen 46. romaaninsa. 

Ylläolevaan tekstiin sopii hyvin kasku Leonardista: kun Leonardin romaani Stick julkaistiin Eglannissa vuonna 1984, muuan kriitikko kutsui sitä hienoksi esikoisromaaniksi. Leonard oli tuolloin melkein 60 vuotias ja Stick oli hänen 21. romaaninsa.