Pientä kirjallisuuskeskustelua ja yllätys

[... valmiissa maailmassa - 4]

FANFAARI vai hopeahuilu, kysyi kaksikymmentäyksivuotias Raoul Palmgren Tulenkantajat-lehdessä vuonna 1933.

     Taidettako taiteen vuoksi vai yhteiskuntaa varten? Eettistä kirjallisuutta vai pelkkää estetiikkaa?

     ”Kun kysytään”, Palmgren kirjoitti, ”kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu, emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on ollut ja on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu, yhteiskunta tarvitsee kirjailijaa ja myös kirjailija yhteiskuntaa.”

     Seuraavan vuonna hän edellytti samassa lehdessä, että arvostelijan tulee olla tiedemies. Ihanteena on ”kylmä loogikko, tiedemiestyyppi, joka tuntien taiteen sekä estetiikan että sosiologian, kykenee suuressa perspektiivissä arvioimaan kulloinkin kysymyksessä olevan taideoksen todellisen, oleellisen arvon.”

     Keskeneräisessä (luokka)yhteiskunnassa taiteelta ja taidekriitikolta vaadittiin yhteiskunnallista osallistumista, fanfaarin puhaltamista joukkojen edessä.

VALMIISSA (keskiluokkaisessa) yhteiskunnassa, juuri nyt, tilanne näyttää toisenlaiselta, ainakin mikäli on uskomista pieneen kirjallisuuskeskusteluun, jota on käyty - tai aloiteltu - Suomen Kuvalehdessä ja Parnassossa. Ja miksemme - miksen minäkin - uskoisi, kun SK:n Riitta Kylänpää laajassa artikkelissaan Romaani sairastaa haastatteli mm. Pekka Tarkkaa, Putte Wilhelmssonia, Tommi Melenderiä ja Lea Rojolaa, ja semminkin kun Melender kirjoitti haastavasti Parnassossa eliitistä, joka viskintuntijan tarkkuudella erottaa laatukirjallisuuden viihteestä.

     Melender tunnusti Parnassossa olevansa pluralisti, joka lukee mielellään viihdyttävää Len Deightonia, mutta arvostaa enemmän Günter Grassia, jota ei jaksa lukea. Kirjallisuus ja sen genret ovat Melenderin mukaan hierarkinen rakennelma. Kirjallisuuden hierarkia jakaa ihmiset parempiin ja huonompiin lukijoihin; niihin jotka havaitsevat hierarkisen rakenteen ja niihin jotka eivät.

     Suomen Kuvalehden artikkelissa viihdettä roimittiin yhdessä tuumin. Kirjallisuuskriitikin Grand Old Man, laatukirjallisuudelle kirjoittajanuransa pyhittänyt Pekka Tarkka kauhisteli Dan Brownin viettelevää proosaa, joka on ”tehty pirullisen taitavasti ja laskelmoiden, aivan kuin takana olisi mainostoimisto”. Tarkka pahoitteli ettei kukaan ole viihteeltä ”turvassa”, ei edes laatukriitikko.

     Kuvalehden ”johtopäätöksen” mukaan vakava suomalainen romaani on hyssyttelevää, insinöörimäistä, sulkeutunutta, umpinaista, keskiluokkaista, laimeaa, keskinkertaista, huonoa, huumoritonta ja siitä puuttuu kapina ja avautuminen filosofiaan tai muuten vain ajatuksien laajempiin sfääreihin.

     Ja koska kirjallisuus on tasapaksua ja keskinkertaista, voisiko kirjallisuuskritiikkikään olla muuta? Se näivettyy ja rutinoituu eikä sitä enää kirjoiteta kulttuurista kiinnostuneille vaan kenelle tahansa, joka yrittää viihtyä sanomalehden parissa.

     ”Nykyinen kirjallinen julkisuus suosii oman nautinnon asiantuntijoita” totesi Melender Parnassossa. Oman nautinnon, oman lukunautinnon asiantuntijoita ovatkin Melenderin mielestä kirjoista kirjoittavat bloggarit, ”joiden mielipidevallan kasvusta kertoo se, että kustantantajat jo painavat heidän hehkutuksiaan kirjojen liepeisiin.” Myös lehtien kriitikot syyllistyvät lukemisen nautinnoissa piehtarointiin.

     Melenderin lauseet haastavat ajattelemaan.

     Mutta hän ei huomaa korkealentoisen poljentonsa ristiriitaa. Samalla kun Melender vertaa (ja ylistää) laatukirjallisuuden henkevää kriitikkotyyppiä laatuviskejä nauttivaan ja arvioivaan connoisseuriin, hän tuomitsee omassa lukunautinnossaan viihtyvän kirjabloggarin.

     Muuten, kunpa minullakin olisi rahaa juoda niin monia laatuviskejä, että voisin ryhtyä laatukriitikoksi!

JOS JOKU pelästyi SK:n kriittistä artikkelia, ei syytä huoleen.

     Suuri tai Pieni kirjallisuuskeskustelu tulee kerran kymmenessä vuodessa yhtä varmasti kuin Stokkan Hullut päivät kahdesti vuodessa.

     Mutta koska elämme valmiissa maailmassa, ainakin sen suhteen mitä tulee yksilöiden vapauksiin ja mahdollisuuksiin, nykyinen keskustelu ei oikeastaan enää edes yritä tarjota konkreettista vaihtoehtoa kirjallisuuden tai romaanin tai kritiikin ”umpikujalle” - ei siinä katsannossa missä nuori Palmgren puhui.

     Vuonna 1932 Olavi Paavolainen julkaisi kohuteoksen Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa, jossa hän pilkkasi tulenkantajien sukupolvea ja heidän kirjoittamiaan romaaneja. Paavolainen ikään kuin sanoutui irti omasta sukupolvestaan.

     Koska en nyt löydä hyllystäni Paavolaisen kirjaa (jossain se lymyää, saakeli), palaan 30-luvulle Nykyaikaa etsimässä -teoksen 4. painoksen (1990) esipuheen välityksellä:

     ”Paavolainen syytti kirjailijatovereitaan pinnallisuudesta ja kaupallisuudesta. Hän sanoi, että he olivat ymmärtäneet modernismin väärin. Heidän kirjansa olivat keikarointia, taiteilijaelämän epäuskottavia kuvauksia ja julkisuuden tavoittelua; koko kirjallisuus oli markkinatempaus, rummutusta ilman sisällöllistä syvyyttä. Nuorten tapaa tutustua Eurooppaan hallitsivat kapakat ja bordellit. Edeltäneen sukupolven Eurooppa oli sentään ollut muutakin kuin pelkkä Baabeli.”

SUOMEN KUVALEHDEN artikkelin punaisena lankana juoksi väite (toteamus, todistus), että suomalainen vakava romaani kääntyy sisäänpäin, kirjailijan minään ja häntä ympäröivään minimalistiseen arkeen eikä avaudu ulkomaailmaan ja siellä vallitsevaan älylliseen, kapinalliseen henkisyyteen. Poliittista romaania ei tietenkään kukaan vaatinut.

     On melkein hupaisaa, että Kuvalehden kriitikoiden moittima ”viihdekirjallisuus” nimenomaan avautuu todellisuuteen ja ulkomaailmaan.

     Se on uteliasta ja yllättävää. Varsinkin trillereissä kansainväliset bestselleristit tutkivat uusia aiheita, jopa erittäin syvällisesti, pohtvat viimeisimpiä luonnontieteellisiä teorioita ja paljastavat poliittisia salaliittoja. Sanalla sanoen monet parhaista viihdekirjailijoista pyrkivät opettamaan lukijoille uusia asioita ja myös onnistuvat siinä. He kilpailevat sillä kuka kirjoittaa vaikeimmasta aiheesta viihdyttävimmin.

     Kun olin esimerkiksi lukenut viime vuonna Nelson DeMillen Jemenistä kertovan romaanin The Panther (2012), eivät suomalaisen median jutut sittemmin kidnappausdraamasta tuoneet juuri mitään uutta Jemenin tilannekuvaan ja poliittisiin taustoihin. Viihdekirjailija teki taustatyön paremmin kuin suomalainen journalisti. Tai mitä ajatella juuri lukemastani portugalilaisen Jóse Rodrigues dos Santosin romaanista Einstein -koodi (A Fórmula de Deus 2006), jossa kirjoittaja vyöryttää esille kaikki modernit luonnontieteelliset teoriat perustellakseen Jumalan olemassaolon tai olemattomuuden maailman luojana.

     Luulenkin, että Pekka Tarkka - joka loistavan kriitikonuransa aikana on väistellyt pystyssäpäin viihdekirjallisuutta kuin inhottavia betoniporsaita väistelevä nokkela pyöräilijä - on täysin väärässä epäillessään ”mainostoimistoja” kansainvälisen jännityskirjallisuuden viettelevästä kosketuksesta. Jos jotakuta pitäisi syyttää, syntipukiksi tulisi valita näiden kirjailijoiden käyttämät avustavat tutkijat, jotka penkovat esille faktoja ja epäilyttäviä salaisuuksia.

     Mutta mitä hemmetin järkeä olisi moittia heitä todellisuuden paljastamisesta?

JOSTAKIN syystä suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tuottaa tasapaksua kirjallisuutta. Keskellä on sovinnaisen narsismin tungos, yhteiskunnalliset ongelmat väikkyvät marginaalissa. Keskiluokkainen Suomi kirjoittaa keskiluokkaista proosaa - se ei yllätä. Kaikissa yhteiskunnissa keskimääräinen kirjallisuus on keskimääräistä.

     Mutta miksi keskiluokan ajatusmaailma homehtuu suomalaisessa umpiperässä, sitä sopii ihmetellä.

     Koska Suomi on naiselle maailman toiseksi parhain paikka elää, ei kai voi odottaa esimerkiksi feminististä kirjallisuutta. Se olisi anakronismi. Helsingin Sanomat esitteli viime viikolla kymmenen esikoiskirjailijaa. Heistä kahdeksan työskentelee kulttuuriammatissa tai opiskelee semmoiseen. Onko sitten ihme, että nykyromaanin keskiössä kärsii oppineesti kuvattu kirjailijan ego eikä maailman ego?

     Poliittinen, yhteiskunnallinen romaani on kuollut!

     Jäljellä on karstaisen huilun tukkoinen piipitys.

ONKO sittenkään noin?

     Yllätys tulee tässä.

     Viime viikolla Kansan Uutisten Viikkolehti omisti melkein puolet kulttuurisivuistaan Ilkka Remeksen tämän vuotiselle trillerille Omertan liitto. Remeksen romaanin EU-vastainen sanoma herkisti vasemmistoliiton viikkolehden riemun kyyneliin. Kirjailijaa haastateltiin, hänen romaaninsa luovutettiin pätevän talousmiehen ja EU-kriitikon Esko Seppäsen kynsiin.

     Mutta Seppänen taisi kauhistua Remeksen romaanin yksioikoista poliittisuutta. Seppänen totesi, että ”Remes on kirjoittanut fiktiivisen, EU-kielteisen, jännän ja osin dokumentoidun romaanin Euroopan unionista osana modernia finanssikapitalismia. Se on kuitenkin 'vain' romaani samalla tavalla kuin Sofi Oksasen Puhdistus tai Dan Brownin Da Vinci -koodi. Se on todentuntuinen fiktio, joka ei ole totta.”

ONKO fanfaari nyt taas soinut ja löytänyt joukkonsa?

     Muutama vuosi sitten perussuomalaisten puolue esitti suppean taideohjelmansa. Abstrakti taide ei kuulunut sen piiriin.

     Nyt Ilkka Remes on kirjoittanut perussuomalaista ”filosofiaa” kannattelevan jännärin. Jos kansainväliset trillerit avautuvat tänään maailmaan, ja jos tulenkantajien sukupolvi sentään yritti avata ikkunoita Eurooppaan, olemme yllättäen kohdanneet uudenlaisen poliittisen romaanin, joka pyrkii sulkemaan ikkunat Eurooppaan ja maailmaan.

     Pitääkö siis todeta, että Timo Soini on vietellyt luokseen hovikirjailijan ja perussuomalaiset löytäneet sanomalleen estetiikan?

Lähteitä:

Suomen Kuvalehti 25.10.2013

Parnasso nro 5/2013.

Kansan Uutiset, Viikkolehti 25.10.2013.

Raoul Palmgren: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä. Love Kirjat 1980.

Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä. Esipuhe ( Ritva Hapuli, Katriina Mäkinen, Paula Paavolainen, Kari Immonen). Otava 1990.

_______________
Taika kirjoittaa samasta aiheesta Kirjasfäärissä täällä ja on kerännyt linkkilistaa aiheesta käytyyn keskusteluun.

_______________

Pakinasarjan Valmiissa maailmassa aikaisemmat kirjoitukset:

Haminalainen ruukkusalaatti Ivalossa. 5.9.2013

Kuvittele! 15.8.2013

Valmiissa maailmassa. 18.7.2013