torstai 28. toukokuuta 2015

Linnut nokkivat ohimoita

[mutta mitkä linnut?]


                                                                                                   Kyösti Salovaara 2015.
Satakieli Kehä ykkösen tuntumassa.


Kalenterin mukaan pitäisi olla kesä.
    Yleensä ihme tapahtuu: kesä tulee.
    Kun aloitin maanantaina tämän pakinan kirjoittamisen, tervapääskyjä ei vielä näkynyt taivaalla. Mitä jos ne eivät tulekaan?
    Muutama viikko sitten näppäsin epäonnistuneen valokuvan satakielestä, joka paljastui – harvinaista kylläkin – Kehä ykkösen lähellä, Longinojan tuntumassa pääsemättä piiloon keväänvihreitten lehtien taakse.
   Satakielet ja tervapääskyt tulevat kuulluiksi melkein yhtä aikaa kevään taittuessa kesään. Toinen päästelee lehvistön piilosta sointuvia huiluääniä, jotka muuttuvat jyskyttäväksi rumpusoundiksi ja toinen kirkuu maata kohti syöksyessään riemusta pakahtuneena.
   Ja ihme tapahtui tiistaina: jo aamusella tervapääskyt taivaalla, sinistä vasten kiertelivät ja kaartelivat.
    Tänä vuonna tervapääskyt saapuivat ainakin kymmenen päivää myöhässä.
    Mistä runoilija kirjoittaisi jos ne jättäisivät kokonaan tulematta?
    Mitä sitten tapahtuisi? Mitä enteitä silloin tulkittaisiin?


Satakielestä tulee välittömästi mieleen F. Scott Fitzgeraldin romaani Yö on hellä, koska sen mottona on pari riviä John Keatsin runosta Oodi satakielelle.
    Joskus, vuosia sitten kävelin yöllä kuuntelemaan satakieliä; nykyään riittää kun kävelee päivällä, sillä satakielet ovat runsastuneet ja ne laulavat koko ajan tänne päästyään.
    Fitzgeraldin romaanin suomensi Pentti Saarikoski, ja hän kenties käänsi myös Keatsin säkeet aika lailla vapaasti, luulen. Suomalaisessa laitoksessa ei runon kohdalla Keatsista puhuta mitään.
    Mutta Saarikosken (tai kuka rivit suomensikaan) säkeissä on kyllä vehmaan lehvistön salaperäistä tunnelmaa, joka sopii siellä piileskelevälle satakielelle:

jo luonasi! Oi, yössä lempeässä
…............................................
                 vaan lehvikössä tässä
      vain tuulen tullen taivas paljastuu
         hohtaen sammalteiden hämärään.

    Joka tapauksessa Saarikoski kirjoitti omassa runossaan Stóra Dimun ”linnuista jotka nokkivat ohimoita”, mutta puhuiko hän siinä oikeista linnuista vai säälimättömästä krapulasta, joka nokkii runoilijan itsetuntoa?
    Sitä en tiedä.
    Ryhdyin kuitenkin miettimään miten suomalaiset runoilijat ovat kirjoittaneet linnuista. Tutkin asiaa pinnalta ja hämmästyin.


                                                           Kyösti Salovaara 2015.


Kävin pikaluvulla läpi Osmo Hormian ja Hannu Mäkelän toimittaman antologian Uuden runon kauneimmat 1 vuodelta 1970.
    Toimittajat valitsisivat kokoelmaan 27 runoilijan noin 313 runoa.
    Runoilijat olivat syntyneet valtaosin 1920-30 luvuilla, nuorimpana heistä Pentti Saarikoski. Runot kirjoitettiin 1940-60 luvuilla. Pinnallisestikin tutkien havaitsee, kuinka lähellä luontoa kirjan sukupolvien kirjoittajat olivat. Vaikka heitä sanoisi modernisteiksi, urbaania Suomea ei runoista löydy; he eivät istu kahviloissa, kävele bulevardeilla eivätkä matkusta junissa tai autoissa – tai jos matkustavat ja istuvat, he eivät kuitenkaan kerro asfaltista, kahvin tuoksusta eikä kiskoista.
    Nämä runoilijat heijastavat kyllä kokemuksensa luontoon ja sen objekteihin mutta hyvin yleisellä tasolla. Lukija ei voi olla varma ovatko runoilijat kokeneet luonnon ilmiöt omakohtaisesti vai poimivatko he säkeensä runouden sanakirjasta, ikään kuin kokemusta järkeillen eikä tuntien.
    Olisi jännittävää verrata 1940-60 lukujen runoja 1900-luvun loppuvuosien runouteen. Onko mikään muuttunut? Onko luonto edelleen läsnä mutta yhtä epämääräisenä tunnetilana? Ovatko linnut edelleen vain ”lintuja”?
    Uuden runon kauneimpia säkeitä kirjoittivat mm. Eila Kivikk'aho, Sirkka Selja, Anja Vammelvuo, Eeva-Liisa Manner, Juha Mannerkorpi, Aila Meriluoto, Kirsi Kunnas, Lauri Viita, Helvi Juvonen, Lassi Nummi, Pentti Holappa, Paavo Haavikko, Tuomas Anhava, Mirka Rekola, Tyyne Saastamoinen, Anselm Hollo, Maila Pylkkönen ja jo mainittu Saarikoski.


Silloin kun nyt lukemani runoilijat kirjoittavat linnuista, he yleensä kirjoittavat ”linnusta”, yksilöimättä lintua tarkemmin.
    Lintu symbolisoi "jotakin", se on vertauskuva, viittaus johonkin muuhun kuin luontoon. Mutta nämä runoilijat välttelevät yhtä lailla muidenkin luonnon objektien kuvailua; puhutaan ylimalkaisesti puista ja lehdistä, perhosista ja heinistä. Vain harvoin joku uskaltautuu kirjoittamaan heiluvasta timoteistä, pihapolun saunakukasta tai piharatamosta.
    Kirjassa on 313 runoa ja noin 80 runoa mainitsee linnun. Siis joka neljännessä runossa puhutaan linnuista.
    Runopuhe on kuitenkin epämääräistä, se viljelee helppoja kliseitä ja välttelee omakohtaista kokemusta.
    Ehkä runoilija ei tunne lintuja, ei osaa erottaa yksilöitä toisistaan eikä viitsi kysyä kaverilta. Kenties lintujen laulun erottaminen toisistaan on vaikeaa – ja onhan se. Mutta voi olla että modernistia ei edes kiinnosta kuka laulaa ja miten.
    Esimerkiksi Eeva-Liisa Manner kirjaa värikkäästi kokemuksiaan Andalusiassa, mutta tuntemattoman linnun laulusta hän ei saa juuri mitään irti: ” Viimeksi hän kuuli linnun pitkäveteisen huudon...”
    Mikä huutaa Andalusiassa, lukija jää miettimään. Miksi linnun huuto kuulostaa pitkäveteiseltä?
    Tuomas Anhava on yhtä ymmällä kuullessaan linnun laulavan: ”Tuo rasahdus. Tuo linnun aina katkeava ääni / (yksitoikkoinen).” Kuultua vai kirjasta luettua? Koettua vai kirjoituspöydän äärellä pääteltyä?
    Mirka Rekola on melkein ainoa 27 runoilijasta, jonka lyyrinen kielikuva tuntuu perustuvan omakohtaiseen kokemukseen ja siitä syntyvään oivallukseen: ”Yön kurpalla on vettä äänessään.”


Mitä runoilija kokee kun hän kokee jotakin? Jos hän olisi utelias, hän selvittäisi kuka laulaa, mutta koska hän on runoilija, hän tyytyy kirjaamaan tunnetilansa laulun kuultuaan, mutta ei mene pidemmälle.
    Runous ei ilmeisesti ole journalismia.
    Kun runoilija väistämättä kulkee luonnossa, eikä Suomessa tarvitse juuri kotipihalta lähteä ollakseen luonnossa, miksi hän ei ota ”asioista selvää”? Onko hän laiska? Vai eikö luonto sittenkään kiinnosta muuna kuin sivistyksen universaalina vastinkappaleena, heijastusten heijastuksena? Koska runoilijaa kiihottaa oma itse ja omat tunteet, hän tyytyy kliseisiin, linnut ovat heimoja ja lajeja sen tarkemmin niitä yksilöimättä. Sorsa kuin sorsa, pääsky kuin pääsky, haukka kuin haukka – siis joku mikä lentää.
    "Journalistisesti" runoilija on laiska. Eikä kaverilta kehtaa kysyä. Hän puhuu lokeista, sorsista, joutsenista, pöllöistä, pääskyistä, haukoista, petolinnuista ja linnuista pelloilla ja vain harvoin hän kertoo mitä lintua tarkoittaa. Lukija ei pysty samaistumaan runoilijan kielikuvaan, koska se on epämääräinen ja veltto.
    Miksi runon kirjoittaja ei kerro tarkoittaako hän kielikuvallaan tervapääskyä (joka ei ole pääskyjen heimoon kuuluva lintu) vai esimerkiksi haarapääskyä, onko kyseessä rääkyvä naurulokki, kalkattava kalalokki vai roistomainen harmaalokki, joka on erikoistunut takapihan hampurilaisiin? Kun runoilija nimittää tiettyä lintua ”sorsaksi” hän unohtaa, että myös joutsen kuuluu sorsien heimoon. Sitä paitsi on aivan eri asia tarkoittaako runoilija kyhmyjoutsenta vai laulujoutsenta. Pöllöjäkin piisaa moneen lähtöön.
    Laskin että kirjan 80 linturunossa yksilöidään vain noin 20 lintua eikä niiden kirjo yllätä: varis, korppi, satakieli, peipponen, luhtakerttunen, punarinta, törmäpääsky, mustarastas, harakka, fasaani, kurppa, leppälintu, kuovi, teeri, metso, varpunen, muuttohaukka, huuhkaja, kiuru ja albatrossi.
    Se että nämä nimetään, ei tarkoita että runon lukija saisi jonkinlaisen käsityksen linnun väristä, äänestä tai käyttäytymisestä. Kun kieli yleistää riittävän paljon, se ei kerro kohteestaan juuri mitään. Eikä mistään muustakaan.
    Modernisti rakentaa kielikuvan synteettisistä aineksista.
    Hän käyttää järkeä ja kaihtaa tunnetta.
    Hän ei ylisummaan pyri realismiin eikä se kaiketi olekaan runouden tehtävä.
    Arkipäivän suomalaisuuden kohtaa silti koko karmeudessaan Lauri Viidan runossa Pohjan satakieli missä pikkupoika kivittää satakielen kuoliaaksi todistaakseen epäuskoisille vanhemmilleen, että hän on todella nähnyt satakielen omenapuussa.
    Runo koskettaa, vaikka en minäkään usko, että satakieliä näkee omenapuussa.


                                                                                                   Kyösti Salovaara 2015.

___________________________________________________________
Lähteitä:

F. Scott Fitzgerald: Yö on hellä. (Tender Is the Night, 1934.) Suom. Pentti Saarikoski. WSOY 1975.
Fitzgerald: Tender Is the Night. Penguin Books, 1975.
Osmo Hormia ja Hannu Mäkelä (toim.): Uuden runon kauneimmat 1. Otava, 1970.
Lasse J. Laine: Suomalainen lintuopas. Helsinki Media, 1996.

torstai 21. toukokuuta 2015

Kupla


[kierrellen kaarrellen absurdiin]


                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
Missä on elämän kovalevy?
Kuplassako?


Ei tästä osaa uutta sanoa.
    Kenties pitäisi vaieta, olla hiljaa, jättää sana kirjoittamatta. Tyytyä toteamaan, että jokaisella meistä on ikioma kupla, jonka sisällä elämä on juuri sellaista kuin se sattuu olemaan.
    Kukaan ei ole viaton, ennakkoluuloja piisaa, terra incognita alkaa joskus kaukana kuplan reunasta, toisinaan ihan lähellä eikä se ole fyysisen kartan alue, vaikka sitäkin.
    Filosofit, niin kuin vaikkapa Hegel, ovat ajatelleet että ihminen, yksilö syntyy olemaan vain suhteessa muihin ihmisiin, vain silloin kun muut tunnustavat hänen olemassaolonsa. Täysin irrallista ihmistä ei ole, tai jos olisi, silloin tuollaisen ihmisen kuplaan ei kukaan näkisi eikä tuollainen ihminen näkisi kuplastaan muualle.
    Niinpä, niinpä niin.
    Ihminen etsii hyväksymistä, tunnustusta. Hän ei voi koskaan olla ihan varma miten yhteisö hänet arvioi, mihin asettaa, mitä toivoo ja mitä uskoo, joten kupla syntyy tästä, hänen päänsä päälle eikä hän eikä kukaan muu tiedä kuinka paljon lumetta kuplassa on. Kupla toimii luulon ja spekulaation barometrina.
    Mutta muistettakoon: kysymys ei aina ole yliarvostamisesta. Voi myös käydä päinvastoin. Jos ihmisyksilön pään päällä ei olekaan tyhjää vaan vajausta, jolloin hänen arvonsa on yhteisön silmissä pienempi kuin mitä sen kuuluisi olla, puhutaanko silloinkin kuplasta? Voiko alipaineisen kuplan ilmaista matemaattisesti? Onko sille oma sanansa? Millainen on antikupla? 


Kaikki alkaa saippuasta ja vedestä.
    ”Anthony ja minä puhaltelemme niin usein kuplia”, kirjoittaa F. Scott Fitzgerald teoksessa Kaunis ja kadotukseen tuomittu. ”Tänäänkin puhalsimme niin kauniita kuplia, ja kun ne poksahtivat rikki, niin puhalsimme yhä uusia ja uusia – kuplia, jotka olivat yhtä isoja ja kauniita, kunnes kaikki vesi ja saippua loppui.”
    Kuplan kuuluu olla kevyt ja kaunis, seinämässään kimaltaa kaikkeuden värikirjo. Se liitää kuin unelma ja sitten poksahtaa rikki.
    Ei ihme että saippuakupla on metafora niin moneen. Yhteen aikaan teknologiaosakkeita yliarvioitiin, jonotettiin, kilpailtiin hinnat ylös kunnes kupla puhkesi. Unelmat eivät liidä loputtomiin. Puhutaan myös asuntokuplasta, hintakuplasta, sellainen on Helsingissä, ja pelätään että sekin kupla puhkeaa, mutta vaikka se puhkeaa, betoniseinät ja tiilikatot jäävät ennalleen. Kupla on rahaksi realisoitunut kuvitelma.
    Mutta Fitzgerald – hänpä kirjoitti rikkaiden kuplasta, jossa timantit olivat Ritziä suurempia ja seuraavan päivän krapula tappavan julmaa.
    Julmempaa kuin Punavuoressa missä eliitti siemailee punaviiniä ja tuontioluita ja miettii, että mistä seuraavaksi puhuisi. Kannattaako tunnustaa rajoittuneisuutensa vai ylpeillä sillä?


Sanat kirjoitetaan niin kuin kirjoitetaan, korva kuulee mitä sanotaan niin kuin kuulee ja siksi kuplasta tuli heti mieleeni Samuel Taylor Coleridgen runo Kublai-kaani:

”Ja Kublai-kaani antoi rakentaa
palatsin uljaan Xanaduun,
miss' Alph, tuo pyhä virta, samoaa
kautt' onkaloitten mereen, jok' ei saa valoa päivän eikä kuun.”

    Loistava palatsi, tuhon partaalla, huvilinna jonka tumma varjo karkeloi aallokossa, niin kuin Coleridge oopiumiunessaan kuvitteli. Runo jäi kesken koska Coleridge heräsi eikä muistanut miten uni päättyi. Kublai ei kenties ollut kupla mutta Xanadu oli, tai ainakin se oli lehtikeisari Kanen elämän kupla Orson Wellesin filmissä.
    Ja melkein vakava kysymys: viittasiko Welles sensaatiolehdistön luomaan kuplaan? Vai siihen ettei kuplan luoja pääse koskaan pakoon omaa syyllisyyttään?


No, tietysti kupla tarkoittaa autoa.
    Sehän sanasta ensin tulee mieleen, Volkswagen Typ 1, Adolf Hitlerin alkuunpanemana eikä lainkaan kupla maanteillä, moottoriteillä, sivuteillä; Beetle, Bug, Käfer, Pichirilo, Coccinelle, Pulga, Vocho, Pörnikas, Fusca jne. ja Suomessa Kupla.
    Mienkiintoista on, että vain pohjoismaissa autoa sanottiin ”kuplaksi”, muualla sen lempinimi viittasi kuoriaiseen.
    Miksi me näemme kuplan toisella tavalla kuin naapurit?
    Vai sekö juuri on tyhmä kysymys?
    1960-luvulla kuplavolkkareita piti Suomessa jonottaa, kauppa oli lisensoitua. Itäautoja sai jonottamatta. Eikä ison YYA-kuplan sisällä saanut metelöidä. Kun kuiskaat mahdollisimman kovaa, sinut ehkä kuullaan. Äänivalleja moneen lähtöön.
Kaikki kuplat poksahtavat lopulta.
    Elämästä saattaa jäädä monia jälkiä, saippuakuplasta tuskin havaittava märkä pläntti.


Ja sitten minä puhkuin ja puhkuin ja lopulta....
    Onko se resignaatiota kun tajuaa ettei ole enää kiinnostunut kaikesta mitä kuplaan yritetään lähettää? Vai iän tuomaa viisautta?
    Sattumalta luin Tekniikan Maailmasta uudenlaisesta läpäisytutkasta, joka ”näkee” betoniseinänkin taakse. (Eihän sattumia ole, muuten.) Kun tuollainen tutka lähettää mikroaaltoja seinän läpi ja kun aaltojen impulssi palaa havaitsemastaan objektista takaisin tutkan antenneihin, alkuperäisestä signaalista on jäljellä vain 0,0025 %. Mitä noin vähästä informaatiosta pystyy saamaan irti? Jos pystyy riittävästi, mihin enempää edes tarvitaan?
    Kuplan seinämä ei ole betonia, mutta vähitellen käy niin, että signaali ohenee, kalpenee ja lopulta puhutaan prosentin osista. Läpinäkyvä himmenee, muuttuu hiljakseen tarkoituksenmukaiseksi muuriksi, sillä kuplan sisällä on jo niin paljon mahdollisesta. Lapsi ja vanhus – kuplan muodon ääripisteet ja molemmissa kupla on melkein täydellinen ja perille pääsemätön, pelkkää itseä.
    Tai hemmetti – suoraan sanoen enhän minä jaksa katsoa jääkiekkoa enkä telkkarin kotimaisia viihdeohjelmia vaikka ehkä pitäisi. Juuri käydyistä jääkiekon MM-kisoista katsoin kaksi erän puolikasta, siis kahdesta eri pelistä ja se riitti. Tylsä peli, vailla virkeän ajatuksen viehätystä. Mutta koska lähetykset keräsivät Suomessa yli miljoonan katsojajoukot, niin ongelma lienee ikiomassa kuplassani, ei heidän.
    Se vähän lohdutti ettei laatulehti The Guardian sanallakaan kirjoittanut viime maanantaina Kanadan voitosta. Joten saattaisiko jääkiekko olla suomalainen kupla?
    Jos kansa on kuin yksilö, niin pitääkö myös sen hakea tunnustusta muualta, muiden kansojen silmissä? Jos pitää, kuinka pitkälle jääkiekolla ja pesäpallolla pääsee ennen kuin kupla poksahtaa?
    Kuulenko äänessäni ärtymyksen?
    Huomaan, että radiota kuunnellessa yhä useimmin vaihdan kanavaa; yhdentekevä höpötys musiikin lomassa riipoo. Ylellä on silti runsaasti hyviä puheohjelmia. Kuuntelen. Mutta Ylen aikaisen keskenään kikattavia naistoimittajia en kestä: mistä he puhuvat je kenelle? Toisilleenko? Muutama viikko sitten Jari Sarasvuo kertoi palaavansa radioon. Hän ryhtyy tekemään puheohjelmaa, jossa ei ole käsikirjoitusta. Sellaista ohjelmaa kuulemma tarvitaan.
    Ei tarvita!
    Kuplassani on reikiä mutta yhä vähemmän.
    Lähestytään kriittistä reunaa: vain 0,0025 prosenttia lähetetystä signaalista palaa takaisin. Revi siitä sitten essee ”Minä ja maailma”.
    Minä ja maailma – höyhenenkevyt kupla kevättuulessa. Kaunista katsella, ei saa koskea – särkyy helposti.

Eivätkä tervapääskyt ole vieläkään täällä.
________________________________________________________

Lähteitä:
F. Scott Fitzgerald: Kaunis ja kadotukseen tuomittu.(The Beautiful and Damned, 1922. Suom. Antero Hälvä. 2.p, Otava 1975.)
Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen. (The End of History and the Last Man, 1992. Suom. Heikki Eskelinen. WSOY 1992.)
Yrjö Jylhä (suom.): "Hallitse, Britannia!" - Englantilaista runoutta. WSOY 1929.
Tekniikan Maailma 10/2015.

torstai 14. toukokuuta 2015

Kirjoitus kellarissa

[murusia kuplan pohjalla]

                                                                   Kyösti Salovaara 15.11.2014.
Museokatu 13, Kotka.


Ei, en kirjoita Dostojevskistä, vaikka otsikko viittaa teokseen, joka kolahti lukijaan kauan sitten, aivan kuten samassa klassikkosarjassa ilmestynyt August Strindbergin melkein yhtä hullu Musta liput.
    'Kauan sitten' on kuin kellari, heitteille jätettyjä muistoja mutta myös tukevasti läsnä. Jos et tiedä mitä tehdä, mene kellariin katselemaan sinne vietyä, sinne jäänyttä, sinne unohdettua ja palaat maan päälle uutena miehenä tai naisena, jos nainen olet.
    Aivan varmasti kellari tyhjennetään joskus, ja se voi olla merkki siitä että elämänkupla siirtyy toisaalle, mutta myös siitä että maallinen vaellus päättyy eikä siellä uudessa paikassa, josta emme tarkemmin tiedä, kellarin tavaroilla ole käyttöä.
    Jos kellari on vanha, pitkään asutun ylemmän kerroksen maanalainen osa, sen sisällys leikkaa sukupolvia kuin lasersäde eikä sellaista kellaria pakahtumatta kestä. Täytyy muistaa, että kellari oli myös nykyhetkeä: syksyllä sinne tuotiin talven koivuhalot ja muutama säkki perunoita.
    Viime marraskuussa tyhjensimme neljä vuorokautta kellaria osoitteessa Museokatu 13, Kotka, postinumero 48100. Kellarin täyttämisen aloitti mummoni noin vuonna 1922. Äitini muutti Museokadulle 1946 ja minä synnyinkin sitten.
    Viime vuoden heinäkuussa äiti muutti pois hoivakotiin ja me ryhdyimme marraskuussa tyhjentämään kellaria.
    Kun se oli aivan tyhjä, tai melkein tyhjä otin valokuvia ja niistä näkyy että kellarin sisällä olevaan pienempään kellariin, jossa talvella säilytettiin perunoita ja kesällä helposti pilaantuvia ruoka-aineita, oli jäänyt vihreä muovipussi.
    Viime lauantaina otin pussista, joka oli pienessä kellarissa ison kellarin sisällä, neljä Parnasson numeroa, miten lie juuri tuonne joutuneet. Lehdet olivat vuosilta 1978-79, eli vaiheesta jolloin aloin kirjoittaa kritiikkiä Parnassoon. Päätoimittajana oli tuohon aikaan vielä Tuomas Anhava ja toimittajina Jarkko Laine ja Arto Kytöhonka. Lehden ilmiasu ja sisällöllinen fokus oli juuri uudistettu. Anhava ei kai enää paljon puuttunut lehden tekemiseen. Minä kommunikoin Kytöhongan kanssa. Kuuntelin hänen puhelujaan.
    Kolmekymmentäkuusi (36) vuotta taaksepäin – muutama askel hämärään kellariin. Miltä tuntuu? Tässäkö kuplani murusia lattian sedimenteistä kaavin esille?
    Lievästi myötähäpeää tuntien luen purkaukseni vuodelta 1979, kellarin kirjoituksesta löydän arroganssia itsesääliä. Mutta ollakseni kuplassa toistan sen tähän. Sen jälkeen valossa on valoisampaa.
    Muista: kuplan olemukseen kuuluu kepeys, heiveröinen pinta joka särkyy helposti.

                                                                           Kyösti Salovaara.
Kirjapussi kellarissa
15.11.2014.






"Kirjoitan kritiikkiä, olen kriitikko.
    Kriitikot ovat katoava laji. Korporatiiviseksi muuttuva yhteiskunta ei tarvitse kritiikin instituutiota. Kun yhteiskunnan taloudellinen ja poliittinen ohjausjärjestelmä ovat riittävän monisäikeisesti sitoutuneet toisiinsa, ei kritiikille jää tilaa liikkua, olla olemassa. Sitä ei suvaita, koska yhteiskunnalliset vastavoimat on saatettu ainakin näennäiseen tasapainoon. Kriitikin mahdollinen uutta luova käyttövoima on parempi pitää käyttämättömänä, koska se saattaisi järkyttää tasapainon, viedä ennalta arvaamattomaan kehitykseen. Kulttuuri on vain osasto tässä samassa tavaratalossa. Tavaran tekijä, tuottaja, myyjä ja kuluttaja eivät tarvitse ulkopuolisia herätteitä, epävarmuuden ja epäluuloisuuden kylväjiä. Arvostelija huomaa olevansa historiallinen rudimentti; hiertävä kivi yhteisessä kengässä.
    Minä kirjoitan kirjoista, kirjallisuudesta. Yhä uudestaan on aiheenani jokin sellainen minkä joku toinen – kirjailija – on luonut. En valitse aihetta, se valitsee minut. Kirjat eivät kuitenkaan synny tyhjiössä. Ne syntyvät maailmasta ja se on pelastukseni. Siksi minun on kirjoitettava myös maailmasta, vaikka joidenkin mielestä se on väärin, vallan väärinkäyttöä. Sillä itsestään ei arvostelijan odoteta kirjoittavan; omasta maailmastaan, kokemuksistaan, tunteistaan. Hyvä olisi, jos arvostelija olisi automaatti, jolle syötetään teksti ja joka tulostaa 'yhteisen totuuden' joka on kaikkien osapuolien mieleen. Koska tällaisia koneita ei vielä ole, on tavaksi tullut sanoa, että kritiikin harjoittaminen on laillistettua väärässä olemista.
    Kirjailija kirjoittaa tarpeestaan kertoa jotakin, ilmaista jotakin, yksityistä tai yhteistä. Kirjailijan lähtökohtana on näkemys maailmasta; hänen kokemuksensa, tietonsa, tunteensa. Kriitikko ei kuitenkaan saa kirjoittaa samasta syystä. Hänen ei kirjoituksillaan pidä ilmaista omaa maailmaansa. Hänen on kätkeydyttävä. Kirjailijan on lupa luoda teoksensa vaikkapa aggressioistaan. Kriitikko, joka kirjoittaa aggressioistaan, on hyvin huono kriitikko, ja mikä pahinta, ”huono ihminen”.
    Olen harrastanut kritiikin kirjoittamista viisi vuotta. Sen ajan olen kirjoittanut Suomen Sosialidemokraattiin. Jonkin aikaa olen nyt kirjoittanut myös Parnassoon. Arvosanaa kirjallisuustieteessä tai estetiikassa minulla ei ole; tähtitieteessä, tilastotieteessä, matematiikassa ja tietojenkäsittelyopissa on. Olen harrastelija, 'hack writer' ja silti olen tosissani. Suhteeni sanomalehdistöön on tosin perinne kolmen sukupolven ajalta; isoisäni oli jonkin aikaa jyväskyläläisen Sorretun Voiman vastaava toimittaja. Hän oli keksijä, toimittaja, kivenhakkaaja, taloudenhoitaja, istui muutaman kerran majestettirikoksesta Vaasan linnassa ja kuoli Tammisaaressa.
    Suomen valtioon olen työsopimussuhteessa. Se tarkoittaa, että päivätyössäni en kirjoita arvosteluja. Työlläni ei ole vähintäkään kosketusta kulttuuriin. Tämä taas tarkoittaa, että kirjoitan vapaa-aikanani. Joskus tuntuu ettei minulla ole vapaata aikaa. Vuodessa kirjoitan kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen arvostelua, juttua. Sanon arvostelujani jutuiksi, koska en ole aivan varma siitä minkälainen oikean arvostelun pitäisi olla.
    Elän kahdessa maailmassa. Nämä maailmat eivät koskaan kohtaa toisiaan. Siinä skitsofreniani. Mutta kaksoiselämäni saattaa toisaalta olla käyttövoimani. Suhde normaaliin työelämään on ehkä terveellisempi perusta kuin suhde luentosaleihin, tutkijankammioihin tai toimituksiin.
    En tiedä lukeeko juttujani kukaan. Sen tiedän, että kultaisella 60-luvulla älymystön jäsenet lukivat toistensa tekstejä eri lehdistä. Nyt kun 'älymystö' on Helsingin Sanomien palkkalistoilla, se pääsee helpommalla, vähällä lukemisella.
    Joka tapauksessa juttujen tekemiseen menee kovasti aikaa. Arvostelijan on luettava muutakin kuin arvostelemansa kirjat. Kiihtyvällä nopeudella työvuodet syövät hänen henkistä pääomaansa. Vain heikkoina hetkinä kuvittelen olevani työn sankari. Kun harjoitan päivälehtikritiikkiä, luen käsiteltävänä olevan teoksen kertaalleen ja kirjoitan jutun kolmesti. Ensimmäisen version kirjoitan aina käsin, täytekynällä. Kun teen arvostelun Parnassoon, luen kirjan kahteen kertaan ja yritän lukea mahdollisimman monta tekijän muista teoksista, etsin tutkimuksia ja muuta aineistoa ja jopa luen ne, jos ehdin ja jaksan. Tekstin kirjoitan ainakin neljästi, usein useimmin.



    ”Kirjailijat ja päivänkriitikot ovat käsittääkseni erkaantuneet toisistaan paljolti siksi, että lehtimonopolit ovat imaisseet kriitikin kirjoittamisen irti luovan toiminnan piiristä”, Juhani Niemi sanoi kirjoituksessaan ”Kirjailija ja kriitikko” (Parnasso 8/78). Niemi on väärässä. Kriitikoita on muuallakin kuin lehtimonopoleissa. Muuten ”lehtimonopolit” sopivat hyvin korporatiivisen yhteiskuntavaiheen kuvaan, toimintaan. Mutta arvostelija on yksin ja kirjoittaa yksinäisyydessä. Hän 'luo' tuotantonsa kotonaan, kaukana pahasta maailmasta, kaukana monopoleista. Ja hän hioo tekstiään niin kuin hän kuvittelee oikeiden kirjailijoidenkin hiovan omalla tahollaan. Joskus kriitikko huomaa, että kirjailija ei olekaan välittänyt hioa tekstiään; välittänyt kantaa huolta kielestä, ilmaisuista.
    Kriitikollakin on kirjoittavan ihmisen kunnianhimo. Hänkin kuvittelee kirjoittavansa jonkinlaista kirjallisuutta; väliä on myös sillä miten hän asiansa ilmaisee. Tätä eivät kaikki ymmärrä. Kirjailijat toivovat, että kriitikko jää auton alle. Päivälehden toimitus toivoo, että arvostelijan jutut hukkuvat postiin.
    Se joka väittää että, että arvostelija on integroitunut lehden toimitukseen, ei tiedä mistä puhuu. Minä olen ollut tekemisissä Eteenpäin-lehden ja Demarin kanssa. Tavallisen pikkulehden toimitukselle arvostelija on harmin aihe; kiusankappale joka yrittää varastaa yhdentekeville jutuilleen tärkeitä palstamillimetrejä. Sitäkin kiusallisempaa toimituksen kannalta on, että kriitikko tuottaa tekstiä yhtä paljon kuin palkattu toimittaja, mutta käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi.
    Ja tässä esimerkki: vuonna 1978 kirjoitin Demariin noin kaksikymmentä juttua, bruttopalkkioina sain yhteensä noin kaksituhatta markkaa. Tuosta summasta on huono integroitua mihinkään. Se sentään lohduttaa, että kirjallinen aikakauslehti arvostaa arvostelijan työtä.
    ”Kriitikko on alistunut osaksi systeemiä helpommin kuin kirjailija”, Juhani Niemi väittää. Tässäkin näkyy hänen vääristynyt näkökulmansa. Minäkään en ole alistunut minkään systeemin osaksi, minkään kulttuurisen systeemin osaksi. Minulla ei ole tapana istua kirjailijoitten pöydissä ravintola Kosmoksessa. En tunne yhtään kirjailijaa. Arvostelijoitakaan en juuri tunne. Meidän mafiamme ei puno juonia kirjailijaparkojen pään menoksi. Kustantajia en tunne. He eivät tunne minua. En saa ruokaa, juomia, etelänmatkoja. En saa edes rahaa. Puolueiden virkailijat eivät ota minuun yhteyttä; minua ei komenneta, kehoteta, pakoteta, minulle ei luvata virkaa sieltä eikä täältä. Enkä oikeastaan tunne toimittajiakaan, toimituksista puhumattakaan. Jutut lähetän postitse. Saattaa tuntua uskomattomalta, mutta joskus käy niin, että lokakuussa kirjoitettu ja lehteen toimitettu arvostelu ilmestyy seuraavan vuoden juhannusaaton Demarissa. Mutta minä odotan, kriitikon kärsivällisyydellä. Palkkioitakin jaksan odottaa.
    Kirjailijat näyttävät sittenkin putoavan pehmeästi yhteiskunnan turvalliseen syliin. Se on kaikkien etujen mukaista, myös kustantajien. Viimeistään tässä vaiheessa arvostelija putoaa kelkasta. Edut summataan, haitat minimoidaan, poistetaan.
    Aika turhauttavaa on kriitikon hakea apurahoja. Turha odottaa kunniaa, mainetta, kiitosta. Arvostelijan hyveisiin kuuluu olla vähään tyytyvä. Hänestä kasvatetaan hyvää ihmistä.
    En ole kuitenkaan niin turhautunut kuin näyttää. Kirjoittaminen on tärkeämpää. Se on uskomattoman vaikeaa. Vaikeuksien voittaminen, ainakin hetkellisesti, kasvattaa ja antaa jotakin, tyydytystä. Kirjoittamaan ei ikinä opi kunnolla. Kirjoittamisen oppiminen on sitä paitsi ajattelemisen oppimista. Siksi ei aiokaan hellittää, luovuttaa. Luovuttamisestani ei minulta kysytäkään. Kriitikko lopettaa kirjoittamisen, kun päätetään. Päätökset tehdään systeemin sisäpuolella. Sitten kriitikko tekee pöytälaatikkokritiikkiä. Se on vaaratonta.
    Kriitikolla ei ole muuta suojaa kuin katos bussipysäkillä. Tästäkin eteenpäin yritän väistellä autoja. En usko, että minusta tulee systeemin osa. Semminkään kun systeemillä ei tunnu olevan pienintäkään halua siepata minua syliinsä. Ties mitä tekisin jos minua lähestyttäisiin. Pakoon juoksisin tai päälle kävisin. Minä olen tavallinen ihminen. En syntynyt neitseellisesti. Rakastan kirjoja ja elän aviollista elämää. Pidän kissoista ja anisviinasta, kuolen aikanani."
    - Parnasso 3/1979


Kun tuosta jutusta puhdistaa turhautumisen pölyn, hurskastelun ja itsesäälin vaikerruksen, tajuaa että vuonna 1979 kirjallisuuskritiikin asiat olivat melkein hyvällä tolalla, elettiin vielä idyllissä, oli varaa jopa pohtia mihin älymystö oli linnoittautunut, hah.
    Tänään ei tarvitse pohtia.
    Jos jossakin on älymystö, se on liuennut eräänlaiseen keskivertoiseen huuhaamiseen sinne sun tänne. Ei tarvitse pohtia kirjallisuuskritiikin tilaa päivälehdissä, koska se on satunnaista ja kohteetonta vikinää. Sisäsiistiä höpötystä. Mutta se ei välttämättä ole kritiikin vika eikä puute.
    Maailma on muuttunut, Kyöstiseni.
    Tai sitten elän edelleenkin kuplassa. Eikä ole varmaa tajuanko sen. Sillä kuplan ohutta seinämää ei näe, parhaimmillaan sen vaistoaa.
    ”Muuten: Mistä ihminen puhuu kaikkein mieluummin? Vastaus: itsestään. Siispä puhun itsestäni.” (Fedor Dostojevski: Kirjoituksia kellarista.)


Kriitikko työssään -
vai huvikseenko lukee?
Raili Salovaaran akvarelli vuodelta 1975.

torstai 7. toukokuuta 2015

Suomen reunalla

[Onko sanomaton sana vapautta?]


                                                                                                     Kyösti Salovaara 2015.
Suomen reunalla - Kehä I tiistaina klo 13:30. 


Suomi on pysynyt sananvapauden mallimaana vuosien ajan eri sananvapausjärjestöjen listauksissa”, kirjoitti Helsingin Sanomat viime sunnuntaina, ja jatkoi...
    Jatkoi siis, että Toimittajat ilman rajoja -järjestö sijoitti helmikuussa Suomen kuudennen kerran sananvapauden ykkösmaaksi.
    Sunnuntaina 3.5 vietettiin kansainvälisen lehdistönvapauden päivää.
    ”Jokaisella on sananvapaus”, todetaan Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. ”Tämä oikeus sisältää vapauden pitää mielipiteensä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta.”
    Totisesti, sana on vapaata pohjan perukoilla tai ainakin Helsingissä.


Sanaa siis käytetään vapaasti. Mielipiteitä piisaa.
    Ihmisoikeussopimuksen 10. artikla julistaa, että mielipiteitä ja tietoja pitää saada vapaasti levittää, rajoista ja viranomaisista välittämättä. Torilla sanottu lause kantaa kuulijan korvaan ilman, että viranomainen puuttuu sen välittämiseen tai että sen sisältöä korjailtaisiin.
    Kun lehtimiehet ja mediapomot puhuvat sananvapaudesta, he tarkastelevat asiaa sanan lähettäjänä. Heillä on oikeus lähettää mielipiteitä ja tietoja vastaanottajille, joskus rahallista korvausta vastaan, joskus näennäisesti ilmaiseksi. Tiedon lähettämisen ja levittämisen markkina mittaa sananvapautta.
    Mutta sananvapauden julistuksessa puhutaan myös tiedon ja mielipiteen vastaanottamisen vapaudesta. Se on yhtä tärkeä vapaus kuin niiden lähettämisen ja levittämisen vapaus.
    Onko sana vapaa, jos tietoa ei kirjoiteta levitettäväksi? Jos ei ole mitään vastaanotettavaa? Kun sana jätetään sanomatta ja viesti lähettämättä, onko sekin sananvapautta?


Tietenkin vaikeneminen on sallittua. Ihan kultaa toisinaan.
    Mutta jos jostakin asiasta sanotaan jotakin, eikö siitä pitäisi sananvapauden toteuttamiseksi yrittää sanoa kaikki, tai ainakin kaikki oleellinen, kaikki se mitä pystytään sanomaan. (Koko totuus jää jumalien haltuun eikä siihen ole nokan koputtamista.)
    Aktuelli esimerkkini sanomatta jättämisestä on naiivi, eikä maailman tärkein asia, mutta... maailma on pullollaan tärkeitä asioita ja vähemmän eikä niistä etukäteen tiedä mikä on mitäkin.
    Nyt kun eletään jalkapallon juhlaviikkoja, niin kuin on täälläkin todettu, esimerkki koskee jalkapallojournalismia. Täsmällisemmin sanottuna Helsingin Sanomien jalkapallojournalismia – sitä mitä siellä sanotaan ja mitä ei.
    Helsingin Sanomien urheiluosasto on muuttanut suhdettaan kotimaiseen jalkapallon ja Veikkausliigan seuraamiseen.
    Itse asiassa Hesari ei enää seuraa Veikkausliigan tapahtumia. Se seuraa pelkästään helsinkiläisten liigaseurojen pelejä. Hesarin lukija saa syvätietoa HJK:n ja HIFK:n peleistä ja pelaajista, mutta ei lainkaan tietoja muiden liigaseurojen peleistä ja niiden pelaajista. Helsingin Sanomien lukija tietää paremmin ja enemmän NHL:n tai KHL:n tai jonkun muun L:n jääkiekkotapahtumista kuin jalkapallopeleistä Tampereella, Rovaniemellä, Kotkassa tai Turussa.
    Pari viikkoa sitten Hesarin urheiluosasto käytti monena päivänä paikallisottelun huuman nostamiseen ja jälkitunnelmien seurantaan sivukaupalla arvokasta palstatilaa. Tapio Keskitalo leijui pilvissä, hänen mukaansa "Stadin derby toi Veikkausliigan vihdoin kahvipöytiin". Keskitalon mielestä HJK:n ja HIFK:n välisen derbyn suosio nosti koko Veikkausliigan arvostusta ja merkitystä. Ulkopelillisen jalkapallokulttuurin rantautuminen Töölön areenalle villitsi HS:n toimituksen.
    Paradoksi on siinä, että samaan aikaan Helsingin Sanomat ei sanallakaan kertonut millaisia pelejä muualla Suomessa pelattiin. Tekeekö vaikeneminen siis hyvää kotimaiselle jalkapallolle? Hiljaisuusko elvyttää Veikkausliigan?
    Helsingin Sanomien urheiluosaston lukijalle Suomi loppuu Kehä kolmoselle tai oikeastaan jo Kehä ykköselle. Sen jälkeen alkaa tuntematon maa, josta informaatio ei kulje reunan yli Helsinkiin kuin satunnaisesti.
    Suurimman suomalaisen lehden näkökulma on rajattu: Helsinki on Suomi, Suomi on Helsinki. Tähän se lisättynä että Helsinki tarkoittaa kantakaupunkia, sitä mainiota aluetta Pasilasta etelään.
    Suomi on vielä pienempi kuin sanotaan.


Otteluselostus (osa).
HS maanantaina 4.5.2015.


Ihmisoikeussopimuksen 10. artiklassa todetaan, että sananvapauteen kuuluu vapaus vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.
    Toteuttaako Hesari tässä mielessä arvostamaansa vapautta? Tämän yhden esimerkin valossa.
    Jos kotimaisen jalkapallon joukkueita ei ole olemassa – lehden palstoilla – muuten kuin silloin kun ne pelavat Helsingissä tai kun helsinkiläiset matkustavat Kehä kolmosen taakse kohtaamaan jonkun ei-helsinkiläisen joukkueen, jota ei väliaikoina ole olemassakaan, niin toteutuuko lukijan sananvapaus saada tietoja?
    Kafkamaisessa tieteisromaanissa tämä tietenkin olisi kiinnostava asetelma: jossakin on joukkueita ja pelaajia jotka osallistuvat johonkin kokonaisuuteen, josta ei näy muuta kuin pari Helsingissä nähtyä pilkahdusta ja silti puhutaan Veikkausliigasta ja sarjasijoituksista ikään kuin muuallakin tapahtuisi jotakin vaikka kukaan ei tiedä siitä mitään. Muu Suomi siis vaikuttaa helsinkiläisten elämään vaikka siitä, tuosta Suomesta vaietaan eikä sitä ole olemassa.
    Niinpä tämän viikon maanantaina Hesari hehkutti, että HJK siirtyi Veikkausliigan piikkipaikalle, mutta onko se iso uutinen, jos ko. liigassa ei ole muita joukkueita kuin HJK ja HIFK? Mimmoinen piikkipaikka se oikeastaan on?
    Vakavampi kysymys kuuluu: olisiko Helsingin Sanomilla ei pelkästään oikeus vaan nimenomaan velvollisuus pyrkiä käsittelemään koko totuutta eikä vain sen pientä osaa?


Eduskuntavaalien jälkeen paljastui, että helsinkiläinen punavihreä (vihreänpunainen) taiteilijaeliitti elää kuplassa, joka ylettyy korttelikapakasta – oltiinpa sitten Punavuoressa, Kalliossa, Töölössä, Eirassa tai Katajanokalla – aina korttelin reunalle asti. Sen jälkeen alkaa tuntematon Suomi.
    Rehellisesti täytyy tietenkin tunnustaa, että jokainen meistä elää omassa kuplassaan. Miten sitä muuten pysyisi kuivana? Sekin on ilmeistä, että kuplan paikkaa voi hetkellisesti siirtää sen rikkoutumatta.
    Mutta saako ja voiko vastuuntuntoinen julkaisu elää samanlaisessa, muutaman korttelin laajuisessa kuplassa? Jos Suomi näyttää Elielinaukion tuntumasta katseltuna loppuvan totaalisesti Kehä ykköselle, niin onko vikaa näkijässä vai kokijassa? Sanoman lähettäjässä vai sen vastaanottajassa?
    Ironia on siinä, että me voimme olla samaa tai eri mieltä sanomasta, joka meille kerrotaan, välitetään ja levitetään, mutta miten suhtautua niihin ”sanomiin” joita ei ole sanottu, kirjoitettu eikä levitetty?
    Sanallapa kysyn: voiko sanomattomasta sanasta reklamoida?
    Edelleen, onko sanomaton sana sanatonta vallankäyttöä?
    ”Harvaan asutussa maassa ihmisiä voidaan valvoa kadottamalla heidät näköpiiristä”, kirjoitti Erno Paasilinna.
    Kehä ykkösen takaisen Suomen sanallinen unohtaminen on joko tarkoituksellista vallankäyttöä tai pelkkää itsekeskeistä tyhmyyttä.



                                              Kyösti Salovaara 2015.
Veikkausliigakenttä toisaalla:
Arto Tolsa areena, Kotka.
Maanantaina 4.5 uusi "nurmikko" odotti vielä
ensimmäistä peliä.