Kupla

[kierrellen kaarrellen absurdiin]

                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
Missä on elämän kovalevy?
Kuplassako?

Ei tästä osaa uutta sanoa.

    Kenties pitäisi vaieta, olla hiljaa, jättää sana kirjoittamatta. Tyytyä toteamaan, että jokaisella meistä on ikioma kupla, jonka sisällä elämä on juuri sellaista kuin se sattuu olemaan.

    Kukaan ei ole viaton, ennakkoluuloja piisaa, terra incognita alkaa joskus kaukana kuplan reunasta, toisinaan ihan lähellä eikä se ole fyysisen kartan alue, vaikka sitäkin.

    Filosofit, niin kuin vaikkapa Hegel, ovat ajatelleet että ihminen, yksilö syntyy olemaan vain suhteessa muihin ihmisiin, vain silloin kun muut tunnustavat hänen olemassaolonsa. Täysin irrallista ihmistä ei ole, tai jos olisi, silloin tuollaisen ihmisen kuplaan ei kukaan näkisi eikä tuollainen ihminen näkisi kuplastaan muualle.

    Niinpä, niinpä niin.

    Ihminen etsii hyväksymistä, tunnustusta. Hän ei voi koskaan olla ihan varma miten yhteisö hänet arvioi, mihin asettaa, mitä toivoo ja mitä uskoo, joten kupla syntyy tästä, hänen päänsä päälle eikä hän eikä kukaan muu tiedä kuinka paljon lumetta kuplassa on. Kupla toimii luulon ja spekulaation barometrina.

    Mutta muistettakoon: kysymys ei aina ole yliarvostamisesta. Voi myös käydä päinvastoin. Jos ihmisyksilön pään päällä ei olekaan tyhjää vaan vajausta, jolloin hänen arvonsa on yhteisön silmissä pienempi kuin mitä sen kuuluisi olla, puhutaanko silloinkin kuplasta? Voiko alipaineisen kuplan ilmaista matemaattisesti? Onko sille oma sanansa? Millainen on antikupla? 

Kaikki alkaa saippuasta ja vedestä.

    ”Anthony ja minä puhaltelemme niin usein kuplia”, kirjoittaa F. Scott Fitzgerald teoksessa Kaunis ja kadotukseen tuomittu. ”Tänäänkin puhalsimme niin kauniita kuplia, ja kun ne poksahtivat rikki, niin puhalsimme yhä uusia ja uusia – kuplia, jotka olivat yhtä isoja ja kauniita, kunnes kaikki vesi ja saippua loppui.”

    Kuplan kuuluu olla kevyt ja kaunis, seinämässään kimaltaa kaikkeuden värikirjo. Se liitää kuin unelma ja sitten poksahtaa rikki.

    Ei ihme että saippuakupla on metafora niin moneen. Yhteen aikaan teknologiaosakkeita yliarvioitiin, jonotettiin, kilpailtiin hinnat ylös kunnes kupla puhkesi. Unelmat eivät liidä loputtomiin. Puhutaan myös asuntokuplasta, hintakuplasta, sellainen on Helsingissä, ja pelätään että sekin kupla puhkeaa, mutta vaikka se puhkeaa, betoniseinät ja tiilikatot jäävät ennalleen. Kupla on rahaksi realisoitunut kuvitelma.

    Mutta Fitzgerald – hänpä kirjoitti rikkaiden kuplasta, jossa timantit olivat Ritziä suurempia ja seuraavan päivän krapula tappavan julmaa.

    Julmempaa kuin Punavuoressa missä eliitti siemailee punaviiniä ja tuontioluita ja miettii, että mistä seuraavaksi puhuisi. Kannattaako tunnustaa rajoittuneisuutensa vai ylpeillä sillä?

Sanat kirjoitetaan niin kuin kirjoitetaan, korva kuulee mitä sanotaan niin kuin kuulee ja siksi kuplasta tuli heti mieleeni Samuel Taylor Coleridgen runo Kublai-kaani:

”Ja Kublai-kaani antoi rakentaa

palatsin uljaan Xanaduun,

miss' Alph, tuo pyhä virta, samoaa

kautt' onkaloitten mereen, jok' ei saa valoa päivän eikä kuun.”

    Loistava palatsi, tuhon partaalla, huvilinna jonka tumma varjo karkeloi aallokossa, niin kuin Coleridge oopiumiunessaan kuvitteli. Runo jäi kesken koska Coleridge heräsi eikä muistanut miten uni päättyi. Kublai ei kenties ollut kupla mutta Xanadu oli, tai ainakin se oli lehtikeisari Kanen elämän kupla Orson Wellesin filmissä.

    Ja melkein vakava kysymys: viittasiko Welles sensaatiolehdistön luomaan kuplaan? Vai siihen ettei kuplan luoja pääse koskaan pakoon omaa syyllisyyttään?

No, tietysti kupla tarkoittaa autoa.

    Sehän sanasta ensin tulee mieleen, Volkswagen Typ 1, Adolf Hitlerin alkuunpanemana eikä lainkaan kupla maanteillä, moottoriteillä, sivuteillä; Beetle, Bug, Käfer, Pichirilo, Coccinelle, Pulga, Vocho, Pörnikas, Fusca jne. ja Suomessa Kupla.

    Mienkiintoista on, että vain pohjoismaissa autoa sanottiin ”kuplaksi”, muualla sen lempinimi viittasi kuoriaiseen.

    Miksi me näemme kuplan toisella tavalla kuin naapurit?

    Vai sekö juuri on tyhmä kysymys?

    1960-luvulla kuplavolkkareita piti Suomessa jonottaa, kauppa oli lisensoitua. Itäautoja sai jonottamatta. Eikä ison YYA-kuplan sisällä saanut metelöidä. Kun kuiskaat mahdollisimman kovaa, sinut ehkä kuullaan. Äänivalleja moneen lähtöön.

Kaikki kuplat poksahtavat lopulta.

    Elämästä saattaa jäädä monia jälkiä, saippuakuplasta tuskin havaittava märkä pläntti.

Ja sitten minä puhkuin ja puhkuin ja lopulta....

    Onko se resignaatiota kun tajuaa ettei ole enää kiinnostunut kaikesta mitä kuplaan yritetään lähettää? Vai iän tuomaa viisautta?

    Sattumalta luin Tekniikan Maailmasta uudenlaisesta läpäisytutkasta, joka ”näkee” betoniseinänkin taakse. (Eihän sattumia ole, muuten.) Kun tuollainen tutka lähettää mikroaaltoja seinän läpi ja kun aaltojen impulssi palaa havaitsemastaan objektista takaisin tutkan antenneihin, alkuperäisestä signaalista on jäljellä vain 0,0025 %. Mitä noin vähästä informaatiosta pystyy saamaan irti? Jos pystyy riittävästi, mihin enempää edes tarvitaan?

    Kuplan seinämä ei ole betonia, mutta vähitellen käy niin, että signaali ohenee, kalpenee ja lopulta puhutaan prosentin osista. Läpinäkyvä himmenee, muuttuu hiljakseen tarkoituksenmukaiseksi muuriksi, sillä kuplan sisällä on jo niin paljon mahdollisesta. Lapsi ja vanhus – kuplan muodon ääripisteet ja molemmissa kupla on melkein täydellinen ja perille pääsemätön, pelkkää itseä.

    Tai hemmetti – suoraan sanoen enhän minä jaksa katsoa jääkiekkoa enkä telkkarin kotimaisia viihdeohjelmia vaikka ehkä pitäisi. Juuri käydyistä jääkiekon MM-kisoista katsoin kaksi erän puolikasta, siis kahdesta eri pelistä ja se riitti. Tylsä peli, vailla virkeän ajatuksen viehätystä. Mutta koska lähetykset keräsivät Suomessa yli miljoonan katsojajoukot, niin ongelma lienee ikiomassa kuplassani, ei heidän.

    Se vähän lohdutti ettei laatulehti The Guardian sanallakaan kirjoittanut viime maanantaina Kanadan voitosta. Joten saattaisiko jääkiekko olla suomalainen kupla?

    Jos kansa on kuin yksilö, niin pitääkö myös sen hakea tunnustusta muualta, muiden kansojen silmissä? Jos pitää, kuinka pitkälle jääkiekolla ja pesäpallolla pääsee ennen kuin kupla poksahtaa?

    Kuulenko äänessäni ärtymyksen?

    Huomaan, että radiota kuunnellessa yhä useimmin vaihdan kanavaa; yhdentekevä höpötys musiikin lomassa riipoo. Ylellä on silti runsaasti hyviä puheohjelmia. Kuuntelen. Mutta Ylen aikaisen keskenään kikattavia naistoimittajia en kestä: mistä he puhuvat je kenelle? Toisilleenko? Muutama viikko sitten Jari Sarasvuo kertoi palaavansa radioon. Hän ryhtyy tekemään puheohjelmaa, jossa ei ole käsikirjoitusta. Sellaista ohjelmaa kuulemma tarvitaan.

    Ei tarvita!

    Kuplassani on reikiä mutta yhä vähemmän.

    Lähestytään kriittistä reunaa: vain 0,0025 prosenttia lähetetystä signaalista palaa takaisin. Revi siitä sitten essee ”Minä ja maailma”.

    Minä ja maailma – höyhenenkevyt kupla kevättuulessa. Kaunista katsella, ei saa koskea – särkyy helposti.

Eivätkä tervapääskyt ole vieläkään täällä.

________________________________________________________

Lähteitä:

F. Scott Fitzgerald: Kaunis ja kadotukseen tuomittu.(The Beautiful and Damned, 1922. Suom. Antero Hälvä. 2.p, Otava 1975.)

Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen. (The End of History and the Last Man, 1992. Suom. Heikki Eskelinen. WSOY 1992.)

Yrjö Jylhä (suom.): "Hallitse, Britannia!" - Englantilaista runoutta. WSOY 1929.

Tekniikan Maailma 10/2015.