[murusia
kuplan pohjalla]
Kyösti Salovaara 15.11.2014. Museokatu 13, Kotka. |
Ei, en
kirjoita Dostojevskistä, vaikka otsikko viittaa teokseen, joka
kolahti lukijaan kauan sitten, aivan kuten samassa klassikkosarjassa
ilmestynyt August Strindbergin melkein yhtä hullu Musta liput.
'Kauan
sitten' on kuin kellari, heitteille jätettyjä muistoja mutta myös
tukevasti läsnä. Jos et tiedä mitä tehdä, mene kellariin
katselemaan sinne vietyä, sinne jäänyttä, sinne unohdettua ja
palaat maan päälle uutena miehenä tai naisena, jos nainen olet.
Aivan
varmasti kellari tyhjennetään joskus, ja se voi olla merkki siitä
että elämänkupla siirtyy toisaalle, mutta myös siitä että
maallinen vaellus päättyy eikä siellä uudessa paikassa, josta
emme tarkemmin tiedä, kellarin tavaroilla ole käyttöä.
Jos
kellari on vanha, pitkään asutun ylemmän kerroksen maanalainen
osa, sen sisällys leikkaa sukupolvia kuin lasersäde eikä sellaista
kellaria pakahtumatta kestä. Täytyy muistaa, että kellari oli myös
nykyhetkeä: syksyllä sinne tuotiin talven koivuhalot ja muutama
säkki perunoita.
Viime
marraskuussa tyhjensimme neljä vuorokautta kellaria osoitteessa
Museokatu 13, Kotka, postinumero 48100. Kellarin täyttämisen
aloitti mummoni noin vuonna 1922. Äitini muutti Museokadulle 1946 ja
minä synnyinkin sitten.
Viime
vuoden heinäkuussa äiti muutti pois hoivakotiin ja me ryhdyimme
marraskuussa tyhjentämään kellaria.
Kun se
oli aivan tyhjä, tai melkein tyhjä otin valokuvia ja niistä näkyy
että kellarin sisällä olevaan pienempään kellariin, jossa
talvella säilytettiin perunoita ja kesällä helposti pilaantuvia
ruoka-aineita, oli jäänyt vihreä muovipussi.
Viime
lauantaina otin pussista, joka oli pienessä kellarissa ison kellarin
sisällä, neljä Parnasson numeroa, miten lie juuri tuonne
joutuneet. Lehdet olivat vuosilta 1978-79, eli vaiheesta jolloin aloin kirjoittaa kritiikkiä Parnassoon. Päätoimittajana oli tuohon
aikaan vielä Tuomas Anhava ja toimittajina Jarkko Laine ja Arto
Kytöhonka. Lehden ilmiasu ja sisällöllinen fokus oli juuri
uudistettu. Anhava ei kai enää paljon puuttunut lehden tekemiseen.
Minä kommunikoin Kytöhongan kanssa. Kuuntelin hänen puhelujaan.
Kolmekymmentäkuusi
(36) vuotta taaksepäin – muutama askel hämärään kellariin.
Miltä tuntuu? Tässäkö kuplani murusia lattian sedimenteistä
kaavin esille?
Lievästi
myötähäpeää tuntien luen purkaukseni vuodelta 1979, kellarin kirjoituksesta löydän arroganssia
itsesääliä. Mutta ollakseni kuplassa
toistan sen tähän. Sen jälkeen valossa on valoisampaa.
Muista:
kuplan olemukseen kuuluu kepeys, heiveröinen pinta joka särkyy
helposti.
Kyösti Salovaara. Kirjapussi kellarissa 15.11.2014. |
"Kirjoitan
kritiikkiä, olen kriitikko.
Kriitikot
ovat katoava laji. Korporatiiviseksi muuttuva yhteiskunta ei tarvitse
kritiikin instituutiota. Kun yhteiskunnan taloudellinen ja
poliittinen ohjausjärjestelmä ovat riittävän monisäikeisesti
sitoutuneet toisiinsa, ei kritiikille jää tilaa liikkua, olla
olemassa. Sitä ei suvaita, koska yhteiskunnalliset vastavoimat on
saatettu ainakin näennäiseen tasapainoon. Kriitikin mahdollinen
uutta luova käyttövoima on parempi pitää käyttämättömänä,
koska se saattaisi järkyttää tasapainon, viedä ennalta
arvaamattomaan kehitykseen. Kulttuuri on vain osasto tässä samassa
tavaratalossa. Tavaran tekijä, tuottaja, myyjä ja kuluttaja eivät
tarvitse ulkopuolisia herätteitä, epävarmuuden ja epäluuloisuuden
kylväjiä. Arvostelija huomaa olevansa historiallinen rudimentti;
hiertävä kivi yhteisessä kengässä.
Minä
kirjoitan kirjoista, kirjallisuudesta. Yhä uudestaan on aiheenani
jokin sellainen minkä joku toinen – kirjailija – on luonut. En
valitse aihetta, se valitsee minut. Kirjat eivät kuitenkaan synny
tyhjiössä. Ne syntyvät maailmasta ja se on pelastukseni. Siksi
minun on kirjoitettava myös maailmasta, vaikka joidenkin mielestä
se on väärin, vallan väärinkäyttöä. Sillä itsestään ei
arvostelijan odoteta kirjoittavan; omasta maailmastaan,
kokemuksistaan, tunteistaan. Hyvä olisi, jos arvostelija olisi
automaatti, jolle syötetään teksti ja joka tulostaa 'yhteisen
totuuden' joka on kaikkien osapuolien mieleen. Koska tällaisia
koneita ei vielä ole, on tavaksi tullut sanoa, että kritiikin
harjoittaminen on laillistettua väärässä olemista.
Kirjailija
kirjoittaa tarpeestaan kertoa jotakin, ilmaista jotakin, yksityistä
tai yhteistä. Kirjailijan lähtökohtana on näkemys maailmasta;
hänen kokemuksensa, tietonsa, tunteensa. Kriitikko ei kuitenkaan saa
kirjoittaa samasta syystä. Hänen ei kirjoituksillaan pidä ilmaista
omaa maailmaansa. Hänen on kätkeydyttävä. Kirjailijan on lupa
luoda teoksensa vaikkapa aggressioistaan. Kriitikko, joka kirjoittaa
aggressioistaan, on hyvin huono kriitikko, ja mikä pahinta, ”huono
ihminen”.
Olen
harrastanut kritiikin kirjoittamista viisi vuotta. Sen ajan olen
kirjoittanut Suomen Sosialidemokraattiin. Jonkin aikaa olen nyt
kirjoittanut myös Parnassoon. Arvosanaa kirjallisuustieteessä tai
estetiikassa minulla ei ole; tähtitieteessä, tilastotieteessä,
matematiikassa ja tietojenkäsittelyopissa on. Olen harrastelija,
'hack writer' ja silti olen tosissani. Suhteeni sanomalehdistöön on
tosin perinne kolmen sukupolven ajalta; isoisäni oli jonkin aikaa
jyväskyläläisen Sorretun Voiman vastaava toimittaja. Hän oli
keksijä, toimittaja, kivenhakkaaja, taloudenhoitaja, istui muutaman
kerran majestettirikoksesta Vaasan linnassa ja kuoli Tammisaaressa.
Suomen
valtioon olen työsopimussuhteessa. Se tarkoittaa, että
päivätyössäni en kirjoita arvosteluja. Työlläni ei ole
vähintäkään kosketusta kulttuuriin. Tämä taas tarkoittaa, että
kirjoitan vapaa-aikanani. Joskus tuntuu ettei minulla ole vapaata aikaa. Vuodessa kirjoitan kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen arvostelua,
juttua. Sanon arvostelujani jutuiksi, koska en ole aivan varma siitä
minkälainen oikean arvostelun pitäisi olla.
Elän
kahdessa maailmassa. Nämä maailmat eivät koskaan kohtaa toisiaan.
Siinä skitsofreniani. Mutta kaksoiselämäni saattaa toisaalta olla
käyttövoimani. Suhde normaaliin työelämään on ehkä
terveellisempi perusta kuin suhde luentosaleihin, tutkijankammioihin
tai toimituksiin.
En tiedä
lukeeko juttujani kukaan. Sen tiedän, että kultaisella 60-luvulla
älymystön jäsenet lukivat toistensa tekstejä eri lehdistä. Nyt
kun 'älymystö' on Helsingin Sanomien palkkalistoilla, se pääsee
helpommalla, vähällä lukemisella.
Joka
tapauksessa juttujen tekemiseen menee kovasti aikaa. Arvostelijan on
luettava muutakin kuin arvostelemansa kirjat. Kiihtyvällä
nopeudella työvuodet syövät hänen henkistä pääomaansa. Vain
heikkoina hetkinä kuvittelen olevani työn sankari. Kun harjoitan
päivälehtikritiikkiä, luen käsiteltävänä olevan teoksen
kertaalleen ja kirjoitan jutun kolmesti. Ensimmäisen version
kirjoitan aina käsin, täytekynällä. Kun teen arvostelun
Parnassoon, luen kirjan kahteen kertaan ja yritän lukea
mahdollisimman monta tekijän muista teoksista, etsin tutkimuksia ja
muuta aineistoa ja jopa luen ne, jos ehdin ja jaksan. Tekstin
kirjoitan ainakin neljästi, usein useimmin.
”Kirjailijat
ja päivänkriitikot ovat käsittääkseni erkaantuneet toisistaan
paljolti siksi, että lehtimonopolit ovat imaisseet kriitikin
kirjoittamisen irti luovan toiminnan piiristä”, Juhani Niemi sanoi
kirjoituksessaan ”Kirjailija ja kriitikko” (Parnasso 8/78). Niemi
on väärässä. Kriitikoita on muuallakin kuin lehtimonopoleissa.
Muuten ”lehtimonopolit” sopivat hyvin korporatiivisen
yhteiskuntavaiheen kuvaan, toimintaan. Mutta arvostelija on yksin ja
kirjoittaa yksinäisyydessä. Hän 'luo' tuotantonsa kotonaan,
kaukana pahasta maailmasta, kaukana monopoleista. Ja hän hioo
tekstiään niin kuin hän kuvittelee oikeiden kirjailijoidenkin
hiovan omalla tahollaan. Joskus kriitikko huomaa, että kirjailija ei
olekaan välittänyt hioa tekstiään; välittänyt kantaa huolta
kielestä, ilmaisuista.
Kriitikollakin
on kirjoittavan ihmisen kunnianhimo. Hänkin kuvittelee
kirjoittavansa jonkinlaista kirjallisuutta; väliä on myös sillä
miten hän asiansa ilmaisee. Tätä eivät kaikki ymmärrä.
Kirjailijat toivovat, että kriitikko jää auton alle. Päivälehden
toimitus toivoo, että arvostelijan jutut hukkuvat postiin.
Se joka
väittää että, että arvostelija on integroitunut lehden
toimitukseen, ei tiedä mistä puhuu. Minä olen ollut tekemisissä
Eteenpäin-lehden ja Demarin kanssa. Tavallisen pikkulehden
toimitukselle arvostelija on harmin aihe; kiusankappale joka yrittää
varastaa yhdentekeville jutuilleen tärkeitä palstamillimetrejä.
Sitäkin kiusallisempaa toimituksen kannalta on, että kriitikko
tuottaa tekstiä yhtä paljon kuin palkattu toimittaja, mutta
käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi.
Ja tässä
esimerkki: vuonna 1978 kirjoitin Demariin noin kaksikymmentä juttua,
bruttopalkkioina sain yhteensä noin kaksituhatta markkaa. Tuosta summasta on huono integroitua
mihinkään. Se sentään lohduttaa, että kirjallinen aikakauslehti
arvostaa arvostelijan työtä.
”Kriitikko
on alistunut osaksi systeemiä helpommin kuin kirjailija”, Juhani
Niemi väittää. Tässäkin näkyy hänen vääristynyt
näkökulmansa. Minäkään en ole alistunut minkään systeemin
osaksi, minkään kulttuurisen systeemin osaksi. Minulla ei ole
tapana istua kirjailijoitten pöydissä ravintola Kosmoksessa. En
tunne yhtään kirjailijaa. Arvostelijoitakaan en juuri tunne. Meidän
mafiamme ei puno juonia kirjailijaparkojen pään menoksi.
Kustantajia en tunne. He eivät tunne minua. En saa ruokaa, juomia,
etelänmatkoja. En saa edes rahaa. Puolueiden virkailijat eivät ota
minuun yhteyttä; minua ei komenneta, kehoteta, pakoteta, minulle ei
luvata virkaa sieltä eikä täältä. Enkä oikeastaan tunne
toimittajiakaan, toimituksista puhumattakaan. Jutut lähetän
postitse. Saattaa tuntua uskomattomalta, mutta joskus käy niin, että
lokakuussa kirjoitettu ja lehteen toimitettu arvostelu ilmestyy
seuraavan vuoden juhannusaaton Demarissa. Mutta minä odotan,
kriitikon kärsivällisyydellä. Palkkioitakin jaksan odottaa.
Kirjailijat
näyttävät sittenkin putoavan pehmeästi yhteiskunnan turvalliseen
syliin. Se on kaikkien etujen mukaista, myös kustantajien.
Viimeistään tässä vaiheessa arvostelija putoaa kelkasta. Edut
summataan, haitat minimoidaan, poistetaan.
Aika
turhauttavaa on kriitikon hakea apurahoja. Turha odottaa kunniaa,
mainetta, kiitosta. Arvostelijan hyveisiin kuuluu olla vähään
tyytyvä. Hänestä kasvatetaan hyvää ihmistä.
En ole
kuitenkaan niin turhautunut kuin näyttää. Kirjoittaminen on tärkeämpää. Se on uskomattoman vaikeaa. Vaikeuksien voittaminen,
ainakin hetkellisesti, kasvattaa ja antaa jotakin, tyydytystä.
Kirjoittamaan ei ikinä opi kunnolla. Kirjoittamisen oppiminen on
sitä paitsi ajattelemisen oppimista. Siksi ei aiokaan hellittää,
luovuttaa. Luovuttamisestani ei minulta kysytäkään. Kriitikko
lopettaa kirjoittamisen, kun päätetään. Päätökset tehdään
systeemin sisäpuolella. Sitten kriitikko tekee
pöytälaatikkokritiikkiä. Se on vaaratonta.
Kriitikolla
ei ole muuta suojaa kuin katos bussipysäkillä. Tästäkin eteenpäin
yritän väistellä autoja. En usko, että minusta tulee systeemin
osa. Semminkään kun systeemillä ei tunnu olevan pienintäkään
halua siepata minua syliinsä. Ties mitä tekisin jos minua
lähestyttäisiin. Pakoon juoksisin tai päälle kävisin. Minä olen
tavallinen ihminen. En syntynyt neitseellisesti. Rakastan kirjoja ja
elän aviollista elämää. Pidän kissoista ja anisviinasta, kuolen
aikanani."
-
Parnasso 3/1979
Kun tuosta
jutusta puhdistaa turhautumisen pölyn, hurskastelun ja itsesäälin vaikerruksen,
tajuaa että vuonna 1979 kirjallisuuskritiikin asiat olivat melkein
hyvällä tolalla, elettiin vielä idyllissä, oli varaa jopa pohtia
mihin älymystö oli linnoittautunut, hah.
Tänään
ei tarvitse pohtia.
Jos
jossakin on älymystö, se on liuennut eräänlaiseen keskivertoiseen
huuhaamiseen sinne sun tänne. Ei tarvitse pohtia
kirjallisuuskritiikin tilaa päivälehdissä, koska se on satunnaista ja kohteetonta vikinää. Sisäsiistiä höpötystä.
Mutta se ei välttämättä ole kritiikin vika eikä puute.
Maailma
on muuttunut, Kyöstiseni.
Tai
sitten elän edelleenkin kuplassa. Eikä ole varmaa tajuanko sen. Sillä kuplan ohutta seinämää ei näe, parhaimmillaan sen vaistoaa.
”Muuten:
Mistä ihminen puhuu kaikkein mieluummin? Vastaus: itsestään.
Siispä puhun itsestäni.” (Fedor Dostojevski: Kirjoituksia
kellarista.)
Kriitikko työssään - vai huvikseenko lukee? Raili Salovaaran akvarelli vuodelta 1975. |
Entä jos kuplassa onkin se muu maailma?
VastaaPoistaKatsoin eilen illalla viihdeohjelman Hyvät ja huonot uutiset. Siinä kerrottiin tutkimuksesta, jossa englantilainen lehti Bolton Evening News oli tehnyt kyselyn arvostuksista. Ihmisiltä oli kysytty, mitä he arvostavat vuonna 1938 ja uudestaan vuonna 2014. Vuonna 1938 arvostettiin turvallisuutta, tietoa ja uskontoa ja vuonna 2014 turvallisuutta, huumoria ja vapaa-aikaa. Kuvaavaa on, etä minäkin sain tämän tiedon viihdeohjelmasta.
Minusta tämä tutkimus kertoo sellaista, mikä liittyy kritiikin luonteen muuttumiseen ja sinun kokemukseesi vanhan tekstisi äärellä, mikä on muuten oikein tasokas. Olet paneutunut kirjoitukseesi vakavammin ja perusteellisemmin kuin mitä nykyään tehdään. Nykyään kun ihmisillä on niin kiire ahmia viihdettä ja viettää vapaa-aikaa.
Niinpä, ilmiselvää on että maailma (täällä lännessä, Suomessa ja Suomen kaltaisissa maissa) on muuttunut hyvällä tavalla monilmeiseksi ja tietyssä mielessä pehmeämmäksi (vaikka ihmiset kovasti kauhistelevat kiireitään ja työpaineitaan) ja sitä mukaa sellaiseksi että ei voi helposti olla, tai kuulua, johonkin selvään "luokkaan"tms; ei voi olla jyrkästi "me" ja he", tai niin kuin Kotkassa sanottaisiin "myö" ja "noi" tai "hyö".
PoistaSilti, kun ihan itseään ajattelee: missäköhän "kuplassa" tässä lopulta on? Mitä kuvittelee maailman muualla olevan? Missä on raja, näkymätön? Ja kun ajattelee että se on tuossa nokan edessä, tulee vähän kurja olo, levoton.
Kyösti,
VastaaPoistaminä olen aina kutsunut itseäni senttariksi. Yksi syy senttaamiseen oli tahto ja halu opiskella yliopistossa 1960-luvulla (ja myöhemminkin), eikä ollut mitään instanssia joka olisi maksanut opiskelijalle siitä työstä, niin kuin valtio maksaa nyt.
Senttaaminen ei riittänyt, mutta kyllä sillä vuokran maksoi ja jäi ylikin. Sen lisäksi kun kävi Tukholmassa töissä kesäisin, niin selvisi yliopistosta. Myöhemmin kävin yliopistossa lukemassa lisää työn ja työttömyyden ohella.
Muuten on hyvä että tuot esille sen että kriitikko ei ole palkkatyöläinen. Siis ei ole eräänlainen leipäpappi. Luulen että juuri se osa tuossa olikin hyvä, niin kauan kuin sitä kesti. Lehdet ovat edelleen elossa, mutta aina välillä ihmettelen voivatko ne oikeinkin hyvin ilman minua. Toisaalta sillä ei ole enää mitään väliä.
Ratkaisu on jo tehty.
Joo, ratkaisuja tehdään, harkiten ja vahingossa. Itse hetkessä kun pitää valita, ei oikein koskaan tiedä mitä olisi järkevintä tehdä, mutta ehkä se toteutuu mikä luontevinta ihmiselle on. Jos joku muu toteutuisi, niin ainakin sielulle tekisi kipeää.
PoistaAina voi jossitella - jos olisi silloin mennyt sinne kun pyydettiin, jos olisin kääntynyt tuonne kun houkuteltiin, jos olisin.... mutta se mikä sitten tapahtui on mitä tuli - OK.
Kriitikko-kirjoituksesi nosti mieleeni toisen kirjallisen työn, kääntäjän työn, jota ei myöskään ole arvostettu eikä vieläkään arvosteta tarpeeksi. Onkin hienoa, että tulevassa Helsinki Lit -tapahtumassa jaetaan käännöskirjapalkinto viime vuoden aikana ilmestyneelle korkeatasoiselle suomennokselle.
VastaaPoistaKirjoitat tuossa 79-vuoden jutussa, että kriitikon ei pidä ilmaista omaa maailmaansa, minkä kirjailija saa tehdä. No, tässä on tapahtunut muutos paitsi kirja-arvosteluissa niin mm. kolumneissa. Omakohtaisuutta ei vain hyväksytä, vaan sitä pidetään jopa toivottavana ja kiinnostavana.
Joopa - mutta ilman kääntäjää kirja ei "suometu", ei sitten millään. Ilman kriitikkoja pärjäillään ihan mukavasti. Vaikka eihän kritiikki tietenkään kadonnut ole, se vain on muuttanut kotia, siis aika lailla nettiin. Muuttaako itse kirjallisuuskin joskus, sen aika näyttää ja se sen näkee joka ajassa elää.
VastaaPoistaHei, meillä on hyllyssä metrinen rivi vanhoja Panassoja, muualta kulkeutuneita. Ainakin 60-luku, 70-luku ja 80-uku edustettuina, (niiden lisäksi nyt 2000-luvulla ilmestyneet omat Parnassot).
VastaaPoistaEn ole niitä kaikkia lukenut, mutta aina silloin tällöin lueskelen jonkun niistä. Nyt etsin sieltä esille Parnasson 3/79 ja siellähän se oli, esseesi Kritiikin harjoittamisesta.
Se on hyvää tekstiä.
Siitä samasta numerosta löytyi myös: Kyösti Salovaara: ASIAIN VAARALLINEN RAJA otsikoitu kritiikki Graham Greenen romaaniin INHIMILLINEN TEKIJÄ, joka on Eila Pennasen suomentama, kustantaja Tammi 1978.
Se on todella tarkkaa tekstiä ja pitkä. Kolmatta sivua, pientä, tiheää kirjoitusta. Olen lukenut sen kirjan joskus, ja se muistui nyt elävänä mieleen. Muitakin Greenen teoksia olen lukenut. Niistä paras on minusta ollut romaani Kiveä kovempi. Muistan kun Kaari Utrio sitä erikoisesti suositteli.
Se vasta on pitkä ja perusteellinen katsaus koko Greenen tuotantoon kyseisen kirjan ollessa päällimmäisenä selostettavana.
Joo, kiitos Liisu!
PoistaOlihan ne "pitkiä" ja "perusteellisia" nuo Parnasson arvostelut ja piti yrittää olla jotensakin "fiksu" niitä kirjoittaessaan. Eihän ihminen kuitenkaan niin fiksu ole, joten varmaankin osa mahdollisesta "kapinallisuudesta" katosi estetiikkaan ja siihen kurkottamiseen.
Muistan kuinka Anhava soitti kun olin tehnyt arvostelun Londonin Rautakoron uudesta suomennoksesta (olikohan se eka juttuni Parnassoon, vuonna 1978 siis) ja kun moitin suomentajaa Matti Rossia suunnilleen siitä, että hän toi käännökseen 70-luvun taistolaiskielenkäyttöä, Anhava ehdotti että käytetään väärinsuomentamisesta termiä "suomettaa". Aika nokkelaa, en olisi itse tuollaista keksinyt.
Kun Anhava soitti jollekulle, se oli kuin puhelu jumalalta.
Voin kuvitella tuon tunteen. Jouduin kerran yhden runoilijan puhutteluun. Kun kutsusta menin sinne, hän istui (minusta) kuin Jumala valtaistuimellaan. Ja kun lähdin sieltä posket punaisina oli tunne kuin olisin käynyt taivaassa!
VastaaPoistaNiinpä, lainavalokin on kivempaa kuin ei valoa lainkaan. Aurinkoja on yksi, mutta planeettoja monta ja kuitakin mahtuu maailmankaikkeuteen heijastamaan suurta tuiketta.
PoistaMutta jos planeetat ja kuut puuttuisivat ehkäpä aurinko tuntisi olonsa tosi yksinäiseksi, melkein tarpeettomaksi. Silloin kaikkialle leviävä valo olisi ihan hukkaan heitettyä.