[puhua,
vaieta, olla]
Kyösti Salovaara, 2018. |
Ei
ota kantaa.
Jos
virta vie, se vie.
Akanvirrassa ajautuu toiseen suuntaan, mutta vain pari metriä.
Puhuminen
on hopeaa, vaikeneminen kultaa.
Tuntuu
niin suomalaiselta, mutta onko?
”Joka
puhuu, ei tiedä”, kerrotaan Laotsen sanoneen. ”Joka
tietää, vaikenee.”
Ei
uutta taivaan alla.
Koo
niin kuin Kekkonen, Koivisto ja kansanvalta.
Hyvin
aloitettu.
Kotka,
KTP ja Kafka ei rimmaa.
Kattila,
kallo ja kuolema.
Kuhakeitto,
kananpoika ja karitsanpotka.
Kellari,
kullero, kikkeli?
K.
Sanotaan,
että ihminen on sosiaalinen eläin. Ja että se on utelias eläin.
Että se on keksivä eläin.
Harvemmin
toistetaan, että ihminen on laumaeläin.
Lauma
tarvitsee johtajan.
Näinä
aikoina kaivataan arvojohtajaa.
Tässä
on laskuvirhe: jos yhteiskunta koostuu kilpailevista arvosfääreistä,
miten sillä voi olla yksi ”arvojohtaja”? Tarvittaisiin monta,
mutta sellaista ei perustuslaki salli. Kolmen presidentin vaali
kuulostaisi kornilta.
Kysykää
asiantuntijoilta. Kahdella heistä on kolme mielipidettä.
Ihminen
on arvioiva eläin; se arvottaa kaiken vastaan tulevan ja ohi
menevän.
Ongelma
ei ole siinä, että kaikesta täytyy olla mielipide, vaan
siinä että kaikesta voi olla mielipide.
Ehkä
näin selviää hengissä.
Viime
viikolla siteraattiin Franz Kafkaa.
Jos
ei muuta keksi, kannattaa paneutua Kafkan mietelmiin.
Franz Kafkan (1883-1924) ystävä, toimittaja, kirjailija ja säveltäjä
Max Brod ei pitänyt Kafkalle antamaansa lupausta polttaa tältä kesken jääneet julkaisemattomat teokset ja kirjoitukset. Niinpä voimme nyt syventyä vaikkapa Kafkan mietelmiin, joille Brod antoi otsikon Mietelmiä synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja
oikeasta tiestä.
Brod viittasi
uskontoon, uskonnolliseen pohdiskeluun.
Myöhemmin on todettu, että Brod oli uskonnollinen, ei Kafka.
Kirjoittaessaan
mietelmiä Kafka oli jo sairastunut ja tiesi kenties kuolevansa, mutta
oli myös ajautunut naissuhteissa umpikujaan. ”Minä en nimittäin
salaisesti pidä tätä sairautta suinkaan tuberkuloosina”, Kafka
kirjoitti lokakuussa 1917 purkaessaan kihlausta Felice Bauerin
kanssa, ”tai ainakaan en lähinnä tuberkuloosina, vaan minun
yleisenä vararikkonani.”
Kai
Laitisen mielestä Kafkan mietelmät ovat ennemmin ”epätoivon
inventaario” kuin uskon julistus.
”Ei
ole omistamista”, Kafka kirjoitti, ”vain olemassaoloa, vain
viimeistä henkäystä, tukehtumista kaipavaa olemassaoloa.”
Ei
oteta kantaa. Ollaan vaan.
Kyllä
maailma tulee liki, lähelle, iholle, melkein inhimoisesti vääntelehtien.
Jostakin
syystä Kafkan mietelmät tuntuvat humoristisilta, erilaisten
prosessien mustan huumorin täyttämältä manuaalilta. Ohjeilta joita ei ole
tarkoitettu noudatettaviksi. Vaan paettaviksi tietäen että
pakeneminen on mahdotonta. Ironia on siinä että ohjeiden lukija
tietää tämän ja että juuri tietäminen on kaikkein kamalinta
(tai naurettavaa).
Kafkan
mietteitä sopii lukea psykologian, uskon ja epäuskon, politiikan, talouselämän
ja ties minkä suhteen. Neuvoja saa, mutta älä usko; älä noudata
tai mene sittenkin perässä, irvistellen tai nauraen.
Koska
olen lukemassa muuatta Amos Ozin kirjaa, josta tulee mieleen
jotkut Philip Rothin romaanit ja niiden surkuhupaiset jos kohta älykkäät päähenkilöt, ryhdyn ajattelemaan, että ovatko Kafkan mietelmät
sittenkin ajatuksia juutalaisen intellektuellin kokemuksesta.
Maailmassa josta ei pääse eroon, jossa ei löydä paikkaa ja kun
löytää, sanotaan että kuolet kohta syntiesi tähden vaikket tiedä mitä ne synnit olivat, semminkin kun olet itsekin niistä jatkuvasti puhunut. Juutalaisen intellektuellin paradoksi - koominen ja traaginen!
”Pirullisuudesta
saattaa olla tietoa, mutta ei uskoa siihen, sillä pirullisuutta ei
voi olla enemmän kuin tiedetään.”
Kyösti Salovaara, 2018. |
Yritetään
olla arvioimatta, arvottamatta.
Ollaan
tasapuolisesti olematta.
Monessa
mietelmässä Kafka on omassa nurkassaan ja pelkää, että ei tiedä
missä on, että liikettä tarvitaan. Usein sitä tarvitaan poispäin…
itseensä… mutta eihän itseen päin voi liikkua. Vai voiko?
”Mikä
onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta
jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”
Onni
on pieni piste. Sitä kohti: ”Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi
jos pakenee sen luo?”
Tai
sitten ohje: tekeydy äärettömän pieneksi tai ole sitä:
”Jälkimmäinen on täydellisyyttä, siis joutenoloa, edellinen on
alku, siis teko.”
Ollakseen
täydellinen tulee olla jouten ja pieni. Mutta tarvitaan tekoja
päästäkseen pieneksi. Tarkoittaako Kafka äärettömän pienellä
kuolemaa? Se on täydellinen - ei mitään.
Elämänohje
vielä: ”Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen
tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”
Tämä
kohdistetaan poliitikoille, kirjoitetaan puolueen ohjelman motoksi. Kaikkialla,
jopa Kataloniassa, sitä noudataan.
Edellinen
lause ei ole kannanotto vaan lause.
Ollaan
olemassa kunnes toisin sanotaan.
”Häkki
lähti etsimään lintua.”
Tuosta
lauseesta olen pitänyt niin paljon, että siitä on pilkattu minua. Liian monta kertaa sanottu on turhaan toistettu.
Mutta
tarkoittaako Kafka, että me teemme elämästä häkin itselle? Heti
kun olemme syntyneet ja tiedämme miten häkki rakennetaan! Sitten
unissa pakenemme ja kauhistuneena näemme kuinka häkki jahtaa…
meitä.
Kiinalainen
runoilija ja virkamies Po Chü-i kirjoitti häkistä kauan
ennen Kafkaa. Hän kertoi saaneensa lahjaksi punaisen papukaijan
Annamista. Se hohti kuin persikka ja puhui kuin ihminen.
Sille
kävi niin kuin lahjakkaille miehille käy:
milloin
mahtavat häkin säleet sillekään avautua?
Räkänokastakin
tulee mies, mutta ei tyhjän naurajasta.
Itku
pitkästä ilosta.
Kannattaako
viisastella kauemmin?
Puhuminen
on hopeaa, vaikeneminen kultaa.
Puhua, vaieta... olla.
”Joka
puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee”, kirjoitti Po Chü-i
eräässä runossaan. Sen kuulemma Laotse sanoi.
”Jos
Laotse oli niitä jotka tietävät”, Po Chü-i kysyi, ”miksi hän
itse kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?”
Pitääkö
kuunnella niitä jotka ovat äänessä?
Vai
niitä jotka vaikenevat?
Jos
jälkimmäisiä, niin miten se tehdään?
Onni
on sanoilla leikkimistä.
Kyösti Salovaara, 2018. |
Franz
Kafka: Keisarin viesti. Toim. ja jälkisana Kai Laitinen.
Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.
Po
Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen.
Otava, 1975.