2018

[liikkeellä, paikallaan, välissä]

                                                                                            Jaakko Salovaara, 2017.
Matinkylän metroasema.

Mikä vaihtuu kun vuosi vaihtuu?

    Ei mikään? Kaikki? Jotakin siltä väliltä?

    Ainakin kalenteri vaihtuu. Ostetaan uusi ja viskataan vanha laatikon pohjalle.

    Säätila saattaa muuttua, mutta siitä ei koskaan tiedä. Rannikolla voisi hyvin pelata vielä jalkapalloa; ei täällä sen kylmempää ole kuin Englannissa missä jalkapallosarjoja paahdetaan hurjalla rytmillä.

    Saunan jälkeen vaihdan sukat, panen pesuun ja otan uudestaan käyttöön, mutta kuinka vanhan vuoden saisi pestyä ja sujutettua uudelleen käyttöön niin kuin sukat jalkaan?

    En tiedä.

Siistiä, kaunista, tyylikästä!

    Tällaista tulee mieleen kun katsoo uuden metroradan asemilta otettuja kuvia.

    Arkkitehtuurin, insinööritieteiden ja estetiikan yhdistäminen näyttää onnistuneen. On luotu läpikulkupaikkoja, joissa tekee mieli pysähtyä katsomaan ja ihmettelemään.

    Ihminen on matkalla, vaikka olisi paikallaan.

    Junat liikkuvat, autot kulkevat ja aika.

    Onko kaikki kaunis kaunista? Kaikki ruma rumaa?

    Niittykummun metroaseman värit saattavat ärsyttää. Se ei ainakaan ole tyylikäs paikka, joku ajattelee. Liian räikeää, sanoo toinen. Kulkija kiihdyttää askeleitaan, pitää päästä äkkiä pois, maan päälle, hiekalle ja asfaltille kävelemään.

    Mutta ei tuota Niittykummun asemaa rumaksikaan kehtaa sanoa. Etukäteen ei tiedä miltä jälkikäteen tuntuu.

    Koska makuasioissa ei ole objektiivista totuutta, niistä pitää vaihtaa mielipiteitä. Objektiivisesta totuudesta ei kannata kinata. Se ei parran pärinästä miksikään muutu.

    Kenties turhaan etsitään universaalia makua. Sen sijaan harmonialla ja symmetrialla tuntuu olevan jokin paikka ihmisen tajunnassa. Harmonia lienee eräänlaista kauneutta.

                                                                                            Jaakko Salovaara, 2017.
Niittykumpu.

Silmäilin Timo Penttilän haastavaa teosta Oikeat ja väärät arkkitehdit (Gaudeamus, 2013). Teoksen alaotsikkona on ”2000 vuotta arkkitehtuuriteoriaa”.

    Penttilä, joka suunnitteli mm. Helsingin kaupunginteatterin ja toimi Wienin taideakatemian professorina, ei päästä lukijaa helpolla. Rakentamisen käytännöllinen puoli vertautuu kaikenlaisiin filosofioihin, ja vaikka Penttilä ehkä vierastaa arkkitehtuurin perustelemista teorioilla, hän kyntää vaikeiden teorioiden läpi sisukkaasti ja viimeisenkin ajatus-nokareen maan pinnalle kääntäen.

    En yritä selittää Penttilän ajatuksia. Siihen tarvitaan enemmän paneutumista. Mutta liikahdan muutaman sitaatin kautta vuoden 2018 miljööseen.

    ”Arkkitehtuuri on asioiden harmonista ja suhteutettua asettelua, jonka tuloksena syntyy eläviä töitä”, Penttilä kertaa Le Corbusierin ajattelua. ”Asunnot ja kaupungit, mikrokosmos ja makrokosmos, elämän suojaaminen, yksityishenkilöt, perheet ja yhteisöt, elämänkulku, koko sivilisaatio – kaikki nämä kaipaavat ylimmäistä järjestykseen panijaa, biologisen ja psykologisen ihmisen hyväksi, ja tässä kaikessa tarvitaan arkkitehtia.”

                                     Jaakko Salovaara, 2017.
Keilaniemi.

    ”Olemukseltaan rakentaminen on asumisen sallimista”, Penttilä lainaa Martin Heideggeriä. Filosofia on jälkikäteen selittämistä, rakentaminen alkuperäinen teko.

    Modernisti Le Corbusier leikitteli sanoilla palauttaakseen rakentamisen maan pinnalle esteettisistä fantasioista ja muodinmukaisesta pelehtemisestä. Hän sanoi taloa ”asumiskoneeksi”. Rakentaminen ei ole esteettinen prosessi vaan tekninen. Ihmiset tarvitsevat ”asumiskoneita” ja ”pysyttelykoneita”.

    Millaisia ”koneita” Länsimetron tyylikkäät asemat ovat? Ovatko ne "odottelukoneita", ”siirtymäkoneita”, ”välitilan koneita”, ”ohimenevän hetken koneita” vai "liikkeelle lähdön koneita"? Ne eivät palvele esteettistä kaipuuta vaan liikenteen ja liikkeen pragmaattista tarvetta. Tulet asemalle, odotat junaa, astut junaan, poistut junasta, kävelet asemalla ja toivot löytäväsi tien maan pinnalle.

Viime viikolla kuljin Jätkäsaaren uuden asuntoalueen läpi. Loputon työmaa jatkuu ikuisuuteen.

    Jätkäsaari on jotenkin suhteettoman sekava ja tarkoitukseton paikka. Jos arkkitehdin pitäisi pystyä harmoniseen asetteluun, Jätkäsaaressa hän (tai he) on epäonnistunut.

    Talojen pystyttäminen katujen varrelle ei ole arkkitehtuuria, se on rakentamista. Jätkäsaari on hyvällä paikalla, mutta ei paljon muuta. Talvella ja syksyllä ja keväällä se on kylmä paikka. Keskuslämmitystä tarvitaan ja kesällä villapaitaa. Ohikulkijasta Jätkäsaari näyttää kaupungilta, mutta ei tunnu kaupungilta. Kanta-asukas on varmaankin toista mieltä.

    Eduskuntatalon ja radan väliin jäävä Helsingin keskeinen ”paikka” on vielä pahempi sekasotku, melkein täydellinen jos sekasotku voi koskaan olla täydellinen. Ja mitä enemmän sinne pystytetään ”arvorakennuksia”, sitä pahemmalta esteettinen kokonaisuus näyttää, ja sitä etäämmälle harmonisesta ja suhteutetusta asettelusta joudutaan.

    Kiasman rakentaminen tuohon paikkaan tuollaisena talona oli ensimmäinen suuri virhe, jota on mahdoton korjata, paitsi purkamalla rakennus ja siirtämällä se muualle, mutta se on mahdotonta. Eihän Espoossa pystytä purkamaan edes maailman tylsintä virastotaloa, jossa ihminen ei ole saanut vedetyksi henkeä vuosikymmeneen.

    Kun kulkija astuu metrovaunusta uudelle asemalle, hänet valtaa tyyni mieli: ympäristön kaunis harmonia rauhoittaa.

    Millaisella mielellä kansalainen sitten kulkee ja on eksistentiaalisessa positiossaan musiikkitalon, Kiasman ja kohta valmistuvan keskuskirjaston katveessa? Masentuneena kuin vieraaseen puroon eksynyt majava? Tai ehkä loputon sekasotku innoittaa. Ärsyttää luovaan tekoon. Palauttaa tunteen rakenteista ja seinistä ihmiseen itseensä, omiin ajatuksiin ja unelmiin. Voiko sekavan kliininen kaupunki vapauttaa ihmisen johonkin henkiseen?

    Junalle liike on tärkeintä, matkustajalle asema josta pääsee mukaan ja pois.

                                                                                            Jaakko Salovaara, 2017.
Tapiolan urheilupuisto.

Vuosi vaihtui, vaikka sitä ei voi heittää pesukoneeseen kuin likaisia sukkia.

    Romaani on asioiden harmonista ja suhteutettua asettelua, jonka tuloksena syntyy eläviä töitä.

    Sanoja vaihtamalla syntyy uudenlaisia ajatuksia.

    Suuria romaaneja verrataan joskus katedraaliin tai suurkaupungin loputtomasti vaihteleviin katuihin ja rakennuksiin ja niiden väliin eksyneiden ihmisten sätkyttelyyn.

    Katedraali on mielenrauhan symboli. Suurkaupunki luovaa hulluutta.

    Vieläkö syntyy romaaneja, jotka ovat kuin katedraali? Vai muistuttavatko romaanit enemmän Kiasman ja musiikkitalon takapihan sotkuista olemusta?

    Englannissa kohistaan kaunokirjallisuuden ("vakavien" romaanien) myynnin romahtamisesta. Proosakirjailijoilla menee huonosti. On vaadittu, että heitä ryhdytään tukemaan taloudellisesti, koska kirjat eivät enää myy.

    Maanantaina, vuoden 2018 ensimmäisenä päivänä, Tim Lott kysyi häijysti The Guardianissa, että ”miksi meidän pitäisi tukea kirjailijoita, jotka ovat hukanneet juonen?”

    Lottin mielestä kaunokirjallisuuden romahtamisen syy on kaunokirjailijoissa itsessään. He eivät enää kerro tarinoita. Mutta vain tarina pelastaa kirjallisuuden, lukijoilleen.

    Tietysti kirjallisuutta voi kirjoittaa myös niin ettei sitä juuri kenenkään edes ajatella lukevan. Terapiana itselleen kirjoittajalle. Pienen eliitin yhteisenä rituaalina. Irrottautumisena massoista.

    Jos ja kun tv-sarjat, tietokonepelit ja jossain määrin elokuvakin varastaa lukijat, se johtuu Lottin mielestä siitä, että eri medioiden käsikirjoittajat osaavat ja taitavat kolme päätyökaluaan: tarina, tarina, tarina.

    Tarina on harmonista ja suhteutetta asettelua, samalla tavalla kuin arkkitehdin luoma arkkitehtuuri. Se yhdistää mikrokosmoksen ja makrokosmoksen ihmisen fyysisbiologisessa ja psykologisessa kohtaamisrajapinnassa.

    Vuosi 2018 alkaa: vanhat kujeet uudessa kuosissa, pestyinä ja yhtä nukkavieruina kuin viime vuonna.


PS.

                                                                                Kyösti Salovaara, 2018.
Mannerheim on modernisti "cool",
mutta mitä selän takaa löytyy....

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2018.
...sieltä löytyy Helsingin uusi kansalaistori,
paraatipaikka suomalaiselle arkkitehtuurille.
Ehkä joku ymmärsi väärin!