Vaatimalla minä vaadin

[Seis Maailma!]

Kyösti Salovaara, 2023.

Casares.

Koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia, kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus, 2017.

Kuningas luulee olevansa ihminen.

    Ihminen luulee olevansa poliitikko.

    Poliitikko luulee olevansa kuningas.

    Luulemisen johtopäätös: ihminen on sekä kuningas että poliitikko.

Modernissa, kohtuullisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa preferenssejä piisaa. Sekä yksilöt että ryhmät korostavat omien preferenssiensä erinomaisuutta, jopa sitä että muiden preferensseillä ei ole väliä. Kyllä jokainen ”minä” tietää mikä ”minulle” on parasta ja sopivinta.

    Jostakin syystä kompromissit ovat huonossa huudossa. Moderni ihminen ei halua tinkiä periaatteistaan. Hän vaatimalla vaatii, että vain hänen preferenssinsä otetaan huomioon. Hyvin usein hän huutaa median julkisella torilla: Seis maailma! Nyt riittää! Tulkoon minun jälkeeni vedenpaisumus, jos minun arvojani ei oteta vakavasti huomioon.

    Ja tietysti vedenpaisumus tulee.

Se, että yksilö (tai ryhmä yksilöitä) haluaa kaiken, on luonnollista. Haluaminen ei tee kenestäkään epäihmistä eikä roistoa eikä edes narsistia.

    Kyseenalaista sen sijaan on oman tahdon perusteleminen yleisillä, kaikkia koskevilla perusteluilla.

    Ihminen ei kehtaa tunnustaa, että haluaa jotakin vain itsekkäistä syistä. Itsekkyys piilotetaan kuviteltuun yhteiseen tahtoon, jota ei välttämättä ole olemassakaan. Ei ole, koska kaikkien yksilöiden kaikkien halujen edistäminen on mahdotonta. Niin kuin sekin, että kaikki ihmiset haluaisivat yhtä ja samaa asiaa.

    Friedrich Engels ymmärsi monien tahtojen ristiriidan paljon paremmin kuin nykysuomalainen, joka valittaa pettyneenä kaikesta, mikä muuttaa hänen ympäristöään. ”Historia tapahtuu siten, että lopputulos on aina seuraus monien yksityistahtojen ristiriidasta, tahtojen, joista joukko erikoisia elinehtoja tekee taas jokaisen siksi, mikä se on... Sillä mitä joku yksityinen tahtoo, sen joku toinen estää, ja se mitä syntyy, on jotakin, mitä kukaan ei tahtonut”, Engels kirjoitti Lontoossa syyskuussa 1890.

Luonnontilan ennallistaminen saattaa olla haave, joka perustuu väärään ymmärrykseen luonnon muuttumattomuudesta aikojen yli.

    Mutta entä kaupunki?

    Voiko sen ennallistaa? Mihin pisteeseen se pitää tehdä, jos ennallistaminen on mahdollista? Tai hyödyllistä ellei sitten ihan turmiollista?

    ”Arabianrannan rauhaa ei pidä uhrata”, kirjoitti Pirjo Hagelin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 20.5.2026. ”Arabianrannan suunnittelussa pitäisi puolustaa rauhaa eikä rikkoa sitä uudella pyöräreitillä.”

    Arabianrannassa on nykyään kerrostalojen ja meren välissä kolme hiekkapintaista ”raittia”, kaksi kävelijöille ja yksi pyöräilijöille. Nyt tarkoituksena on muuttaa lähinnä taloja kulkeva raitti asfalttipintaiseksi pyöräilybaanaksi.

    Hagel vastustaa baanaa vetoamalla siihen, että hänen yksityinen rauhansa meren rannalla katoaa: ”Täällä tuntuu toiselta maailmalta, paratiisilta. Usein saan kävellä rantapuistossa lähes yksin. Vastaan tulee ehkä yksi ihminen – kevyt katse, pieni nyökkäys, joskus jopa hymy… Eniten rakastan hiljaisuutta. Arabianrannan puisto hengittää omaa rauhallista rytmiään. Vain pilvet liikkuvat hitaasti veden yllä. Illalla istun pitkään katselemassa tätä, aamulla taas kahvia maistellen. Silti mielenrauhaan on hiipinyt suuri varjo.”

    Pirjo Hagelinin pettymyksessä ei sinänsä ole mitään väärää. Hän kokee julkisen tilan, sen rauhan ja erämaan tunnelman ikiomakseen. Mutta Hagelin on vain yksi ihminen Helsingin noin 690 000 asukkaasta ja vain yksi pääkaupunkialueen noin 1 600 000 asukkaasta.

    Siitä huolimatta kirjoittaja vetoaa yleisiin preferensseihin, kaikkia koskeviin arvoihin, joita oikeasti ei ole olemassa: ”Eikö mikään enää ole pyhää? Luonto. Historia. Maiseman henki. Liian usein heräämme vasta silloin, kun on myöhäistä. Sama on tapahtunut monille Helsingin vanhoille koristeellisille rakennuksille. Sitten matkustamme ulkomaille ihailemaan juuri sitä kauneutta, jonka olemme itse antaneet kadota.”

Kyösti Salovaara, 2025.

Grazalema.

Kukaan ei yksinään omista julkista tilaa, vaikka rakastaisi sitä sydämensä pohjasta.

    Mitä ihanaa me matkustamme katsomaan ulkomaille?

    Oletan Hagelin tarkoittavan, että turisti etsii mennyttä maailmaa eurooppalaisten kaupunkien historiallisista keskustoista ja vuorien rinteille rakennetuista, aikanaan tiheästi asutuista kaupungeista, jotka etäältä näyttävät kauniilta koruilta.

    Aloituskuvani on andalusialaisesta, Málagan provinssin länsilaidalla sijaitsevasta Casaresin kaupungista, joka todella näyttää ihanalta, viehättävältä, kauniilta ja luokseen kutsuvalta. Kaupunki sai nimensä roomalaiselta Julius Caesarilta, joka vuonna 61 (ekr) vieraili seudulla parantelemassa maksavaivojaan seudun kylpylöiden rikkipitoisissa vesissä.

    Mutta samalla kun ihailemme espanjalaisen (tai italialaisen tai ranskalaisen) vanhan kaupungin ulkomuotoa, me suomalaiset vaadimme, että ikkunastamme näkyvä lähin naapurin ikkuna sijaitsee jalkapallokentän kokoisen pihan toisella laidalla. Mielipidepalstoilla kauhistellaan, kun naapuri saattaa olla kaupungissa niin lähellä, että tämä näkee suoraan kotiini, siis ”minut” joka haluan asua erämaassa enkä tiheästi rakennetussa kaupungissa.

    Pakinani kuvat – eivätkä ne ole poikkeuksia vaan sääntö vanhoissa kaupungeissa – osoittavat, että oikein vanhassa kaupungissa talojen välisen kujan ylitse voi kätellä naapuria, antaa hänelle pusun tai sylkäistä hänen parvekkeelleen, jos naapuri ottaa päähän.

    Ei Helsinki minustakaan ole ”kaunis paikka” eikä se ole edes vilkas suurkaupunki. Mutta minkäs teet? Suomalaiset rakentavat tällaisia kaupunkeja eivätkä juuri kuljeskele niiden kaduilla ja toreilla, eivät istu perhekunnittain sunnuntailounaalla ravintolassa niin kuin esimerkiksi espanjalaiset istuvat mummosta ja vaarista lapsenlapsiin.

    Välillä tuntuu, että ”oikea” kaupunki on suomalaisille perimmäinen paha ja kauhistus, urbaani helvetti.

Kyösti Salovaara, 2019.

Córdoba.

Ilmentääkö suomalaisen kaupungin ankeus meidän pohjoiseen kulttuuriimme kuuluvaa protestanttista vaatimattomuutta? Sellaista vaatimattomuutta Pirjo Hagelin näyttää mielipidekirjoituksessaan kaipaavan Arabianrantaan.

    Englantilainen Len Deighton kuvasi romaanissaan Lontoon ottelu (1985) Berliiniä tavalla, joka tuo aina mieleeni, että kuvaus sopii hyvin myös Helsingin katuihin ja toreihin.

    Näin Deighton maalasi Berliinin maiseman:

    Berliini on ankea harmaakivinen kaupunki. Se on karu protestanttinen kaupunki; etelä-Saksan barokin prameilevat liiallisuudet eivät milloinkaan levinneet Preussin pääkaupunkiin asti. Kadut ovat yhtä leveitä kuin rakennukset korkeita, ja kaupunkimaisema pienentää tuulenpyyhkimillä kaduilla kiiruhtavat ihmiset kääpiöiksi niin etteivät Manhattanin pilvenpiirtäjätkään nujerra ihmishahmoa varjoonsa samalla tavalla. Berliinin modernitkin rakennukset näyttävät kivestä veistetyiltä ja niiden lasiset julkisivut heijastelevat harmaata taivasta tylyinä saumattomina kivipaaseina.

Kyösti Salovaara, 2022.

Ronda.

Pitäisikö Nykästä uskoa?

 [objektiivisuuden kiehtova harha]

Kyösti Salovaara, 2022.
Roomalaisen temppelin pylväät Córdobassa.

Vihermarakatti osaa kiljaista tovereilleen ”Varokaa! Leijona!” Sapiens pystyy kuitenkin kertomaan ystävilleen nähneensä tänä aamuna joenmutkan lähellä puhvelilaumaa seurailevan leijonan. Hän pystyy myös kuvailemaan leijonan tarkan paikan… Toinen teoria on samaa mieltä siitä, että ainutlaatuinen kielemme kehittyi tavaksi jakaa ympäröivää maailmaa koskevaa tietoa. Sen mukaan tärkein välitettävä tieto ei kuitenkaan koskenut leijonia eikä puhveleita vaan ihmisiä. Kielemme kehittyi juoruamista varten. Tämän teorian mukaan Homo sapiens on ensisijaisesti sosiaalinen eläin. Me pysymme elossa ja jatkamme sukuamme sosiaalisen yhteistoiminnan avulla. Ei riitä, että mies- ja naispuoliset yksilöt tietävät leijonien ja puhveleiden olinpaikan. Heidän on paljon tärkeämpää tietää, ketä kukakin heidän ryhmässään inhoaa, kuka makaa kenenkin kanssa, kuka on rehellinen ja kuka petturi.

- Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia. (Sapiens. A Brief History of Humankind, 2011.) Suom. Jaana Iso-Markku. Bazar, 2016.

Niin että ketä Nykästä?

    No, kohta se selviää.

    Mutta mistä kuulija tietää, että hänelle kerrottu on totuus ja vain totuus eikä mitään muuta? Vai pitääkö jokaisen kuulijan (ja lukijan ja katsojan) olla varuillaan, koska kertojan sanoista ei koskaan pysty täysin erottamaan objektiivista ”totuutta” kertojan omista mielipiteistä ja asenteista. Semminkin kun kukaan meistä, ei edes kaikkitietävältä tuntuvat kertojat, tiedä kaikkea maailmasta ja siinä elävistä ihmisistä.

    Nykänen on esimerkki tästä väistämättömästä vajavaisuudesta: maailman näkemisestä pienestä raosta, kuin avaimenreiästä. Se ei ole Nykäsen vika, tietenkään.

    Konkreettinen on faktaa, ehdottomasti.

    Johdantokuvassa ensimmäisen vuosisadan loppupuolella rakennetun roomalaisen temppelin korinttilaiset pylväät seisovat yhä Córdobassa ylväästi sinistä taivasta vasten. Ne kertovat jotakin, mutta kuinka paljon tiedetään ihmisistä ja näiden ajatuksista melkein 2000 vuotta sitten? Miettivätkö he tuolloin lammaslauman paikkaa vai sitä missä rakas ystävä juuri nyt on? Saivatko he tuskalleen helpotusta korinttilaisten pylväiden temppelistä?

    Ei tietoa.

    Pakinan päättävässä kuvassa on El Burgon kylä Andalusiassa. Jos ihmismielen sosiologi, niin kuin Nykänen, nousee 150 miljoonaan vuotta vanhojen, liituajan kalkkikivipaasilta näyttävien lohkareiden viereen katsoakseen laaksossa hohtavia valkoisia taloja, tuleeko hän kysyneeksi itseltään mitä hän pystyy selvittämään El Burgossa asuvista ihmisistä; ja ymmärtääkö hän että jokainen kysymys, jonka hän esittää, kertoo enemmän hänestä itsestään, Nykäsestä, kuin El Burgon elämänpiiristä.

    Niin että Nykänen on vaikean dilemman edessä. Kysyäkö vai ei? Tiedostaako omat ennakkoluulonsa vai ei? Esittääkö subjektiivisia mielipiteitä objektiivisesta todellisuudesta vai objektiivisia havaintoja subjektiivisista kokemuksista?

Se Nykänen.

    En tarkoita Harri Nykästä, joka kirjoittaa dekkareita, fiktiota. Fiktio on toden ja tarun hybridi.

    Puhun Anna-Stina Nykäsestä, joka kirjoittaa human interest -artikkeleja ja kolumneja Helsingin Sanomiin. Hänen kirjoituksensa kohteena ovat ihmisten kokemukset ja tunteet - hyvin objektiivisesti siis. Mutta Nykänen kirjoittaa yleensä tai usein vahvasti oman minänsä läpi, joten juttuihin syntyy subjektiivisen läheisyyden tuntu.

    Anna-Stina Nykänen julkaisi toissasunnuntaina Hesarissa itsekriittisen kolumnin otsikolla Stadissa on halpaa olla ilmaston asialla (HS, 3.4.2022). Kolumnissa Nykänen esittäytyi ikään kuin universaalina helsinkiläisenä; tällaisia me hesalaiset olemme, Nykänen viestitti.

    Kolumni oli vilpitön, monella tapaa silmiä avaava. Ainakin kirjoittajan silmät olivat avautuneet, kun hän oli matkustellut eri puolilla Suomea laatiessaan juttusarjaa Tunne Suomi. ”Ajoin autoa!” Nykänen huudahti. ”Siitä on 15 vuotta, kun edellisen kerran kokeilin, enkä ole ennen käyttänyt automaattivaihteita. Jännitti niin, että vapisutti. Syrjäseudulla moni 12-vuotias ajaa jo tottuneemmin kuin minä nyt. 17-vuotiaat ihan varmasti, silloin he saavat kortin.”

    Nykänen löysi juttumatkoillaan toisenlaisen Suomen. Se sijaitsee jossakin Forssan, Riihimäen ja Kouvolan takaisessa ”kaukomaassa”, missä ihmisillä on aivan erilaiset tarpeet ja erilaiset elämän keinot kuin Helsingin kantakaupungissa asuvalla toimittajalla: ”Minun ei tarvitse arjessani ajaa, jos ei huvita. Asun Helsingissä hyvän julkisen liikenteen varrella. Kadunkulmasta voin napata polkupyörän. Tai kävellä töihin. Joskus tilaan puhelinsovelluksella halvan taksin. Yli puoli vuotta jatkuneen Tunne Suomi -sarjan yksi opetus itselleni olikin sen tajuaminen, miten helpolla me Helsingissä päästämme itsemme. Täällä voi olla esimerkiksi ilmastonmuutoksesta hyvinkin huolissaan ilman, että tekee itse mitään.”

    ”Ja miten paljon me vaadimme muilta”, Nykänen huokaa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Autovirtaa kehätiellä eräänä 
marraskuisena lauantaina klo 12:56.

Juttumatkoillaan Anna-Stina Nykänen löysi dikotomisen Suomen: on Helsinki ja sitten syrjäseudut, joiden elämäntapoja ja ehtoja Helsinki ei ymmärrä.

    Dikotomia on melkein pateettista: ”Pääkaupunkiseudulla ihminen voi tehdä pieniä, vapaaehtoisia valintoja ilmaston puolesta. En osta avokadoa, paitsi joskus vahingossa. Syön vegeä. Paitsi jos ihan hirveästi tekee mieli nyhtöpossuhodaria. Minun arkeeni Helsingissä ei polttoaineen hinta ole vaikuttanut mitenkään. Ei julkisen liikenteen hinta ole noussut… En edes istu ahdistuneen nuorison viereen keskelle katua osoittamaan mieltä. Olen ilmaston asialla, kun se on vaivatonta ja halpaa. Syrjäseudulla ympäristöteot vaativat yksilöltä suurempia ponnistuksia. Todellisia uhrauksia. Totaalisia, pysyviä muutoksia elämäntapaan. Lehmien ja turvepellon tilalle pitää löytää toinen toimeentulon lähde. Se on iso riskinotto ja vaatii yleensä investointeja. On oltava rahaa aurinkopaneeleihin ja uuteen autoon.”

    Matkansa kokenut Nykänen vaatii itseään - ja muita helsinkiläisiä - tilille abstrakteista ajatuksista, jotka eivät johda minkään ja syrjäseutujen ihmisten unohtamisesta.

    Niinpä hän kehottaa kaikkia ylittämään maagisen rajan ja kohtaamaan syrjäseudut: ”On hyvä hetki lähteä omalle Tunne Suomi -matkalle. Kohdata ihmisiä ja erilaisia tapoja elää. Siitä syntyy jotain uutta ja hyvää.”

No, onko Nykäsen kolumnissa ja itsetuntemuksen kriittisessä tarkastelussa jotain ”vikaa”? Eikö se muka ole totta? Eikö se olekin älykkään ihmisen objektiivinen kirjoitus konkreettisiin havaintoihin perustuen?

    On se totta ja objektiivinen mutta…

    Nykäsen käsitys Helsinki vastaan syrjäseudut on kummallisen tietämätön itse lähtökohdasta, siitä millainen Helsinki ja helsinkiläinen tai paremminkin pääkaupunkiseudulla asuva ihminen on tapoineen ja haluineen.

    Ylen nettisivuilla oli uutinen tutkimuksesta, jonka mukaan henkilöautojen lukumäärä on kasvanut Helsingissä ja Uudellamaalla nopeammin kuin ihmisten määrä. Kun Nykänen puhuu autoista ja siitä etteivät bensiinin hinnat kosketa helsinkiläisiä, hän puhuu pienestä vähemmistöstä, joka asuu Töölön, Pasilan ja Vallilan eteläpuolella. Muualla Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla bensa merkitsee ja hinta vaikuttaa.

    Karrikoiden voi sanoa, että Nykäsen ”syrjäseutulaisia” ovat hänen kuvailunsa mukaan yhtä lailla Malmilla, Matinkylässä, Kivenlahdessa, Korsossa tai Myyrmäessä asuvat ihmiset, joiden elämään liikkuminen autolla kuuluu päivittäin. Mutta Nykänen ei tiedosta, että hänen "Helsinkinsä" ja hänen "syrjäseutujensa" väliin jää kokonainen tuntematon maa.

    Olen usein ihmetellyt missä kuplassa kantakaupungissa asuvat fiksut toimittajaihmiset oikein elävät. Eivätkö he koskaan, vahingossakaan vieraile suurissa kauppakeskuksissa, suurissa puutarhamyymälöissä tai rautakaupoissa? Eivätkö he koskaan pääse/joudu liikkumaan pääkaupunkiseudun kehäteillä, joilla autovirrat ovat katkeamattomia niin arkena kuin pyhänä? Eivätkö he ole koskaan nähneet parkkipaikkoja, jotka ovat täynnä autoja ihmisten vieraillessa kaupassa ostamassa sapuskaa, vaatteita, huonekaluja, kukkasia ja ties mitä?

    Sekin saattaisi yllättää Nykäsen, että suurissa kauppakeskuksissa Töölöntullin tuolla puolen on runsaasti elokuvateattereita, joihin saapuvat ihmiset parkkeeraavat autonsa lämpimiin pysäköintihalleihin.

    Joten: milloin Nykänen ryhtyy laatimaan sarjaa Tunne Pääkaupunkiseutu? Ihmisten elintapoja tutkivan journalistin kannattaisi vierailla tuntemattomalla maalla.

Kyösti Salovaara, 2021.
Autoja Vantaan ja Helsingin rajamaalla rautakaupan
pihalla eräänä sunnuntaina marraskuussa klo 14:45.

Palataanpa lopuksi Harariin, josta aloitin.

    Uskottavien tarinoiden kertominen on vaikeaa, Harari sanoo. ”Vaikeus ei piile itse kertomisessa vaan siinä, että saa kaikki uskomaan tarinoihin. Suuri osa ihmiskunnan historiasta pyörii tämän kysymyksen ympärillä: miten saa taivuteltua miljoonat ihmiset uskomaan tiettyihin tarinoihin jumalista tai kansakunnista tai osakeyhtiöistä. Mutta kun se onnistuu, se antaa Homo sapiensille määrättömästi valtaa, koska sen ansiosta miljoonat toisilleen vieraat ihmiset pystyvät tekemään yhteistyötä yhteisten päämäärien saavuttamiseksi.”

    Harari kehottaa kuvittelemaan miten vaikeaa olisi luoda valtioita, uskontokuntia tai oikeusjärjestelmiä, jos puhuisimme vain sellaisista asioista, jotka ovat oikeasti olemassa, kuten joet, puut ja puhvelit.

    ”Toisin kuin valheeseen, kuvitteelliseen todellisuuteen uskovat kaikki, ja niin kauan kuin tämä yhteinen usko säilyy, kuvitteellinen todellisuus käyttää valtaa maailmassa”, Harari muistuttaa.

    Objektiivisuuden harha kiehtoo: onko se sittenkin totta?

Kyösti Salovaara, 2022.
El Burgo mäeltä katsellen.

Padot murtuvat, arvot kivettyvät

[arvoja, moraalia, pragmaa]

Kyösti Salovaara, 2019.
Katariina Saksilainen katselee Helsingin historiallista sydäntä.
Hannu Konttisen veistos Vanhankaupunginkosken äärellä.

Olennaista on, että mikään arvojärjestys ei vastaa jotakin tiettyä sosiaalista sfääriä, vaan kussakin sosiaalisessa sfäärissä voi vaikuttaa, ja usein vaikuttaakin, useampia arvojärjestyksiä. Ihmisillä on esimerkiksi vaihtelevia tapoja arvottaa sitä, millainen on erinomainen jalkapalloilija, tai perustella yliopistojen lukukausimaksujen tarvetta. Monimutkaisissa yhteiskunnissa esiintyy siis keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, millainen on legitiimi sosiaalinen järjestys ja mikä on arvokasta.

- Ilkka Kauppinen: Luc Boltanski – kritiikin sosiologian ja kriittisen sosiologian välimaastossa. Teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Gaudeamus, 2015.

Helmikuun toisena päivänä Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla otsikoitiin: ”Vantaanjoella taimen voitti padon.”

    Pääkirjoituksessa todettiin, että ”Vanhankaupunginkosken patoasiassa koettiin tiistaina merkittävä käänne, kun Helsingin ympäristölautakunta asettui selvällä enemmistöllä padon purkamisen kannalle. Virkamiehet olivat esittäneet padon jättämistä paikalleen.”

    Asia etenee. Puretaanko pato, sen aika näyttää.

    ”Asiassa vastakkain ovat olleet toisaalta taimen ja muut vaelluskalat, toisaalta kulttuurihistoriallisesti arvokkaat rakennukset”, Hesari kirjoitti. ”Kiista osuu suoraan kaupungin sydämeen, sillä Kustaa Vaasan vuonna 1550 kosken varteen perustama kaupunki sai nimensä Helsinginkoskesta (Helsinge fors).”

    Nykyinen pato Vantaanjoen läntiseen laskuhaaraan rakennettiin noin 150 vuotta sitten. Itäinen haara juoksee vapaana, sieltä taimenet ja muut vaelluskalat nousevat jokeen kutemaan.

    Miten tähän purkusuunnitelmaan tulisi suhtautua? Puolesta vai vastaan?

Samassa lehdessä, 2.2.2022, haastateltiin Jasper Pääkköstä, näyttelijää ja vaelluskala-aktiivia, joka vuodesta 2014 lähtien on vaatinut patoa purettavaksi.

    ”Tämä on ihan valtavan hieno askel tässä saagassa”, Pääkkönen sanoi Anne Kantolan toimittamassa haastattelussa. ”Kalat ovat lopulta vain pieni osa asiaa. Voittajana olisi koko virtavesiluonto. Myös kaupungin viihtyvyys kasvaisi kertaheitolla, jos pato purettaisiin.”

    Pääkkönen vetoaa myös myönteiseen kansainväliseen huomioon, jonka Vantaanjoen suiston ”villiinnyttäminen” tuottaisi: ”On todella poikkeuksellista, että maailman pääkaupungissa on tuollainen kohde, jossa pato on tuhonnut kuohuvat kosket keskellä kaupunkia. Vielä poikkeuksellisempaa on, että se puretaan ja koski vapautetaan. Ekosysteemin palautus saa taatusti ison määrän kansainvälistä huomiota.”

    Pääkkösen mielestä kysymys on arvovalinnasta: ”Jos joku vastustaa padon purkamista siksi, että ihmisen yli 100 vuotta sitten rakentama kivimuuri on heidän mielestään yksiselitteisesti säilyttämisen arvoinen, niin ymmärrän sen argumentin. Se on arvovalinta.”

    Näin Pääkkönen myös tunnustaa, ettei padon purkamiseen tai sen säilyttämiseen ole mitään ehdotonta ”totuutta”. Kun arvot pannaan kilpailemaan keskenään, mistä tiedämme että ”paremmat” tai ”oikeammat” arvot voittavat? Vai voimmeko edes tietää sitä millään tavalla?

    Jos emme voi, ehkä vain toteamme jälkikäteen, että näin oli käytännöllistä toimia - tulipa pato puretuksi tai säilytetyksi.

Kyösti Salovaara, 2021.
Läntisen laskuhaaran pato.
Purkaako vai ei?

Arvoihin ja identiteetteihin vedotaan nykyään jatkuvasti, aivan kuin ne olisivat kiveen hakattuja totuuksia. Jotenkin kummallisesti liberalismista eniten puhuvat myös hanakimmin kivettävät arvoja ja moraalia.

    Vanhankaupunginkosken pato on mainio ongelma miettiä arvoja ja valintoja, moraalia ja pragmatismia.

    Ihminen on lähettänyt uuden teleskoopin avaruuteen nähdäkseen kauas. Ja mitä kauemmaksi teleskoopin kamerat näkevät, sitä enemmän saadaan tietoa menneisyydestä. Maailmankaikkeuden syntyhetki kiinnostaa, vaikka sen tietämisellä ei olisi käytännöllistä merkitystä.

    Hannu Konttisen veistoksessa Katariina Saksilainen katselee padon yli mereen pirskahtelevaa Vantaanjokea. Padon aiheuttamat pärskeet ovat kuin katse kauas kulttuurihistoriaan. Voi kuvitella, että Kustaa Vaasan ensimmäinen vaimo näkee samalla tavalla välillisesti menneisyyden kuin avaruuteen singottu teleskooppi.

    Mutta Pääkkösen ja virtavesiä puolustavien mielestä Helsingin historialla ei tuossa kohden ole mitään arvoa tai ei ole semmoista arvoa, joka estäisi padon purkamisen. Heidän mielestään meritaimenella ja sen kutuvesillä on enemmän arvokasta kerrottavaa kuin ihmisen rakentamalla ympäristöllä.

    Huomaamatta jää, ettei taimenien eikä virtavesien biosfäärillä ole tässä katsannossa omaa arvojärjestelmää, moraalia eikä identiteettiä. Luonnon arvot ovat ihmisessä, eivät luonnossa.

    Tästäkin voi olla eri mieltä, niin kuin ajan saatossa filosofit ovat olleet. Onko arvoja, jotka ovat ihmisen ajatuspiirin tuolla puolen? Arvoja joita ihmisen tulisi kunnioittaa, vaikka hän ei tiedä mitä nuo arvot ovat ja kuka ne on esittänyt.

En tiedä ovatko alussa viitatun Luc Boltanskin (ja hänen tutkijakumppaninsa Laurent Thévenotin) ajatukset pluralistisen yhteiskunnan moniarvoisuudesta kestävällä pohjalla ja kritiikin ulottumattomissa. Luulen, että monet identiteettipoliitikot ovat eri mieltä; heidän mielestään tietyissä ”asioissa” on vain yksi oikea arvo, jonka mukaan tulisi toimia.

    Yhtä kaikki Boltanskin ja Thévenotin ajatukset vetoavat minuun, järkeeni.

    Boltanskista artikkelin kirjoittanut Ilkka Kauppinen muistuttaa, että Boltanskin ja Thévenotin mielestä ”mikään poliittinen yhteisö ei ole palautettavissa yhteen ja ainoaan arvojärjestykseen”. Tuo esimerkki ”erinomaisen jalkapalloilijan” arvioimisesta ja arvioimisen vaikeudesta konkretisoi mainiosti erilaisia arvoja, joilla eri ihmiset katsovat ympäröivää todellisuutta. Joku sanoo että esimerkki on tyhmä; että ”tasa-arvon” tai ”luontoarvon” arviointi on paljon syvällisempi ja totuudellisempi tehtävä kuin futispelaajan arviointi. Mutta onko se? Miten pystyt perustelemaan, että se on todellakin syvällisempi ja totuudellisempi tehtävä, ja että sille tehtävälle on olemassa jotkut yksikäsitteiset mittasuureet ja dimensiot?

    ”Erimielisyydet kertovat siitä, että ihmisillä on käytössään erilaisia kriteereitä ja periaatteita sille, mikä on oikeutettua ja mikä ei”, Kauppinen selventää Boltanskin ja Thévenotin ideaa. ”Lisäksi on otettava huomioon, että pitkälle eriytyneissä, erilaisista elämänsfääreistä koostuvissa yhteiskunnissa ihmiset joutuvat eri sfääreissä vetoamaan erilaisiin oikeuttamisperiaatteisiin.”

    Ei siis ole olemassa yhtä periaatetta, joka käy muiden ylitse. Ei ole yhtä periaatetta, josta muita oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida.

    Jos tämän, tässä kirjoitetun, lukee ajatuksella, tajuaa mitä mielipiteiden vapaus tarkoittaa, mitä sananvapaus tarkoittaa ja mitä yksilönvapaus tarkoittaa ja ennen kaikkea tajuaa kuinka yksilöt ja yhteisö keskustelevat keskenään – tai ainakin voisivat keskustella, jos ei vaadittaisi ehdotonta yksimielisyyttä asioista joihin peilautuu monenlaisia arvosfäärejä. On myös tärkeää ymmärtää, että meillä jokaisella, meissä itsessä, on monta erilaista arvojärjestelmää, joilla eri ”asioita” arvotamme.

    ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää tietysti yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään tiettyyn normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”

Kyösti Salovaara, 2021.
Itäisen laskuhaaran koskia myöten
meritaimenet nousevat Vantaanjokeen.

Purkaa vai ei? Säilyttääkö historian konkreettiset rakennelmat näkyvissä vai palauttaako Vantaanjoki vielä kauemmaksi menneisyyteen, aikaan ennen Kustaa Vaasan kohtalokasta päätöstä rakentaa Helsinki erään kosken rannalle?

    Kysymyksiä joihin en osaa vastata edes itselleni.

    Jasper Pääkkösen haave villiinnyttää Vantaanjoki kuulostaa romanttiselta.

    Tässä mielessä se on mahdollista. Vantaanjoki käy hyvästä virkistysalueesta.

    Mutta entä sitten Suomen suuret joet, jotka on valjastettu sähköntuotantoon? Kuinka monta lohijokea onkaan ”pilattu” rakentamalla patoja ja patoaltaita? Miksei niitäkin patoja voisi purkaa ja villiinnyttää kaikki suomalaiset virtavedet?

    Pragmaatikko huomauttaa ilkurisesti, että ns. vihreän siirtymän ansiosta sähköntuotannolle valjastettuja jokia ei koskaan tai ei ainakaan pitkään aikaan voida palauttaa alkuperäiseen luonnontilaan. Mitä enemmän ajetaan sähköautoilla ja mitä enemmän rakennetaan tuuli- ja aurinkovoimaloita, sitä tärkeämmäksi alati virtaavista jokivesistä saatava sähkö muodostuu.

    Kun tuuli tyyntyy, vesivoima pyörittää väsymättä generaattoreita.

    Mutta jonakin kauniina päivänä...

Kyösti Salovaara, 2022.
Longinojan purosto on 15 km mittainen; sen 6 km
pituinen pääuoma laskee
Malmin ja Pukinmäen läpi Vantaanjokeen.
Longinoja on kunnostettu taimenien toimivaksi kutupuroksi.

Silhuetit

 [tasapaksun funktio]

Kyösti Salovaara, 2021.
Espoon Keilaniemi Laajalahden yli katsottuna.

Le Corbusier oli modernin kuilu ja pyramidi -arkkitehtuurin pääideologi yhtä selvästi kuin John Maynard Keynes modernin makrotaloustieteen. Näillä kahdella vaikuttajalla on opillisesti vähän yhteistä. Kapitalisti ei suostu ymmärtämään, että arkkitehtuuri on arvojen järjestyksessä korkealla talouden yläpuolella. Arkkitehti ei suostu ymmärtämään, että rakentamiseen liittyy aina ankaria taloudellisia rajoituksia. Yksi yhtäläisyys kuitenkin löytyy, ja se on tärkeä: Molemmat olivat mystikoita ja salaoppien tutkijoita.

- Timo Penttilä: Oikeat ja väärät arkkitehdit. Gaudeamus, 2013.

Huh, olen nyt sanaton.

    Edellisenä päivänä täyden työpäivän mittainen kirjoitusurakka erään toisen jutun parissa. Nyt sanat kaikonneet. Tulleet käytetyiksi.

    Missä ne muuten sijaitsevat, sanat?

    Jos ne ovat päässäni, miten kukaan muu pystyy käyttämään niitä lupaa kysymättä? Jos ne ovat jossain muualla, miten pystyn löytämään ne?

    Jos sanat päässäni ovat kopioita jostain etäältä, niin miten uusia sanoja tulee päähäni? Vai kopioidaanko maailma joka päivä? Vai onko vaan tyytyminen vanhoihin, moneen kertaan käytettyihin sanoihin?

Menneisyyden vankejahan me kaikki olemme, muutkin kuin Freeman ja Virve Rosti.

    Taloista, teistä, puista ja kallionnyppylöistä keskustellaan Helsingissä kovalla äänellä. Liikkeellä ovat ennen kaikkea ne, joiden mielestä Helsinki on valmis eikä muutoksia tarvita. Niitä ei siedetä.

    Maallikkokeskustelijoita ja äänessä olevia arkkitehtejä yhdistää voimakas kaupallisuuden kritiikki. Julkinen on ”hyvää”, kaupallinen lähtökohtaisesti ”pahaa”. Arkkitehtejä kuunnellessa kysyy, että koulutetaanko suomalaiset arkkitehdit Pohjois-Koreassa. Siellähän julkinen rakentaminen on komeaa ja kaupallinen hyvin hallinnassa.

    Timo Penttilän mainitsema Keynes on taas muodissa. Tokko on koskaan poissa ollutkaan. Eliittiheppu joka sanoi, että laman aikana pitää elvyttää, nousukausina säästää.

    Laman aikana kannattaa siis rakentaa. Jopa julkisella rahalla. Jos sellaista saa.

    Raha on tietysti mystinen juttu, varsinkin näinä aikoina. Sitä tulee koko ajan lisää vaikka tuotanto ei lisäänny. Siperiassa kuulemma ”painetaan” digirahaa yötä päivää tehtaankokoisella tietokoneella.

    Onkohan Le Corbusier muodissa? Suomessa ja muualla? Rakentamisen kritiikki kyllä tuntuu mystiseltä ja salaoppeihin viittaavaalta.

    ”Teosten on ilmennettävä oman aikansa henkeä”, sanoi Le Corbusier.

Kyösti Salovaara, 2018.
Lissabonin tiilikatot.

Teosten - siis asumiskoneiden, julkisten rakennusten, teiden ja torien, puistojen - on ilmennettävä oman aikansa henkeä.

    Hyvin sanottu. Huonosti ymmärretty.

    Miten ”oman aikamme henki” otetaan huomioon Helsinkiä rakennettaessa? Mistä se tulee, mihin puhaltaa, mihin vaimenee? Kuka tai mikä ”oman aikamme” määrittelee? Sekö jolla on rahat? Vai se, joka tietää mikä on kaunista? Vai kuuluuko määrittely niille, jotka tarvitsevat asuntoja, teitä, satamia ja puistoja?

    Ilman rahaa ei rakenneta edes tuulenpesiä. Kauneus taas on katsojan silmässä. Uutta asuinrakentamista puolestaan vastustavat pääasiassa ne, jotka eivät enää tarvitse uutta asuntoa, autoa eivätkä liiku kauemmaksi kuin lähellä olevalle jättömaalle kusettamaan koiraansa.

    Tuo oli ilkeästi sanottu. Kaikki keskustelijat ovat ”oikeassa”. Mutta jokaisella on oma lehmä ojassa. Vahvoja totalitaarisia mielipiteitä esittäviä arkkitehtejä ihmettelen. Heiltä voisi vaatia muutakin kuin uuden vastustamista. Ironinen huomio: onko niin että arkkitehtikoulutukseen hakeutuu pääasiassa ihmisiä, jotka eivät halua rakentaa mitään.

    Jos aikamme henki on kaupallisuuden läpilyömä, eikö sen pidä näkyä myös rakentamisessa? Parantaako keskustelu kuin sika juoksuaan?

Jaakko Salovaara, 2017.
Helsingin pyhä silhuetti laivamatkustajan
silmin.

Helsingin kantakaupungin matalasta silhuetista on tullut pyhä, tabu johon ei saa koskea; josta ei saa edes keskustella ellei hyväksy lähtökohtaa: Helsingin matala silhuetti on pyhä.

    Joku sanoi, ja aika useat vetoavat tähän, että varsinkin mereltä Helsinkiin saavuttaessa kaupungin silhuetti lyö jalat alta. Koska se on niin kaunis. Kauniisti tasapaksu. Hienosti ilmaisten: harmoninen

    Kuka Helsingin silhuettia katselee mereltä? Tallinnasta ja Ruotsista saapuvat risteilymatkustajatko? Heidänkö jalat harmoninen silhuetti lyö alta? Vai krapula?

    Silhuetti on kyllä looginen. Siitä pistää ylös vain muutama kirkontorni ja pari piippua. Kirkot eivät ole muuten hyvässä huudossa Helsingissä, mutta arkitehtuuri-intoilijat rakastavat niiden torneja. Teollisuudesta kertovat piiput on kaadettu aikoja sitten.

    Henrik Tikkanen jaksoi aikoinaan raivota Espoon Keilaniemeen rakennetulle Nesteen pääkonttorille, Uolevi Raateen pahimmalle synnille. Siihen aikaan korkea rakennus puhkoi piikkinä Espoon vihreän silhuetin Helsingistä katsoen. Se oli kuin nousukasmaisuuden torahammas taiteilijan sielun herkissä silmissä.

    Nykyään Keilaniemen toimistorakennukset hukuttavat Raateen ikiaikaisen synnin toimistomassojen sekaan eikä niille parane raivota, jos toivoo että teollisuuden piippujen sijaan rahaa tehdään suunnittelemalla ohjelmistoja ja rakentamalla erilaisia palveluja.

    Minusta Keilaniemen silhuetti on upea.

Kyösti Salovaara, 2021.
Keilaniemi Lauttasaaren suunnasta.

Suomalaiset ovat – uskaltaako tämän todeta? - eivät vain menneisyytensä vankeja vaan myös tasapaksun funktionaalisuutensa sokaisemia.

    Luulen että tämä minimalismi ja loputon funktionaalisuus heijastelee suomalaista maisemaa, joka on aika mitätöntä. Lapin kauniit tunturitkin ovat pieniä nyppylöitä Alppien tai Välimeren rannikon vuoristojen rinnalla. Komeaa maisemaa ei Suomesta Lapin lisäksi muualta juuri löydä.

    Suomalainen maisema ei ole komeaa vaan kaunista, pikkusievää. Jokainen meistä sitä rakastaa, tietysti. Kesällä kun on kolme lämmintä päivää.

    Pikkusievästä on lyhyt matka funktionaaliseen rakentamiseen. Le Corbusierin asumiseen tarkoitetetut ”asumiskoneet” soveltuvat suomalaiseen mielenlaatuun kuin sormi sinne minne sitä ei saa laittaa.

    Ja kuitenkin suomalainen kesäviikonloppuina hylkää loogisen asumiskoneensa ja ajaa mökille järven rantaan. Isänmaa liplattaa rantakiviin.

Kun väitetään, että Helsinkiin (tai minne tahansa Suomessa) 6-8 kerroksiset talot sopivat paremmin kuin 30 kerroksiset, koska 30 kerroksiset peittävät varjollaan puoli kaupunkia, unohdetaan että Suomen leveyspiirillä aurinko paistaa jopa keskellä kesää matalalta.

    Tässä mielessä myös kuusikerroksinen talo on liian korkea.

    Jos suomalaisen ilmaston ottaa rakentamisen ohjenuoraksi, tänne pitäisi rakentaa vain yksi- ja kaksikerroksisia taloja. Silloin pihalle paistaisi aina aurinko - kun se sattuu paistamaan.

    Näin matala rakentaminen olisi aidosti ihmisen kokoista. Mutta siitä seuraisi, että Helsinki ylettyisi Hyvinkäälle asti. Ja tämä ei sovi korkean rakentamisen vastustajille, koska he sattumalta, pohjoiskorealaiseen tyylin vastustavat myös henkilöautoliikennettä.

    Kun ei voi rakentaa korkealle eikä leveälle, mitä jää jäljelle?

Kyösti Salovaara, 2017.
Andalusialainen Gaucín
Esteponasta Rondaan vievän tien varrella.

Suomalaiset käyvät muunmaalaisten turistien tavoin ihailemassa vuorien rinteillä espanjalaisia ja italialaisia pikkukaupunkeja ja kyliä. Kaukaa katsoen ne ovat kuin arkkitehtien sommittelemia asumiskoruja.

    Tasamaalle tuommoisia koruja ei voi rakentaa. Tai ainakaan niitä ei pääse ihailemaan koska mäet puuttuvat.

    Mutta jos espanjalaisen tai italialaisen tiheään rakennetun kylän sisälle kävelee, kauneus katoaa, sillä ovathan talot läheltä katsoen aika rumia ja todellakin tuohon tilaan funktionaalisia. Vuoren rinteellä tilan säästäminen on tärkeää. Suomessa taas tasaista peltoa riittää.

    En väitä, että Helsinkiin tarvitaan newyorkilaisen mallin mukaisesti pilvenpiirtäjiä. Mutta ei Helsingin keskustan maisema Rautatieaseman vastenmielisen kolhoine aukioineenkaan ole mielipaikkani. Ja kauppatorin tienoo on kitsiä.

    Mutta, kuten sanottua, kauneus on katsojan silmässä. En ryhdy rakentamisen makutuomariksi. Jos vaaditaan, että talon pitää olla kaunis ja komea, niin mitä silloin oikeastaan vaaditaan?

    Vanha näyttää aina kauniimmalta kuin uusi, koska silmä on tottunut vanhaan ja aivot adaptoituneet tuttuun. Minäkin etsin matkoilla uusia taloja ja otan valokuvia vanhoista.

    Kuka vastustikaan esimerkiksi Eiffeltornin rakentamista ja vaati sen välitöntä purkamista? No, Pariisin taiteilijakerma tietenkin - se vanhan viinin litkimiseen tottunut porukka. Jälkipään vartijat.

Kyösti Salovaara, 2021.
Helsinki idän suunnasta nähtynä.