Padot murtuvat, arvot kivettyvät

[arvoja, moraalia, pragmaa]

Kyösti Salovaara, 2019.
Katariina Saksilainen katselee Helsingin historiallista sydäntä.
Hannu Konttisen veistos Vanhankaupunginkosken äärellä.

Olennaista on, että mikään arvojärjestys ei vastaa jotakin tiettyä sosiaalista sfääriä, vaan kussakin sosiaalisessa sfäärissä voi vaikuttaa, ja usein vaikuttaakin, useampia arvojärjestyksiä. Ihmisillä on esimerkiksi vaihtelevia tapoja arvottaa sitä, millainen on erinomainen jalkapalloilija, tai perustella yliopistojen lukukausimaksujen tarvetta. Monimutkaisissa yhteiskunnissa esiintyy siis keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, millainen on legitiimi sosiaalinen järjestys ja mikä on arvokasta.

- Ilkka Kauppinen: Luc Boltanski – kritiikin sosiologian ja kriittisen sosiologian välimaastossa. Teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Gaudeamus, 2015.

Helmikuun toisena päivänä Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla otsikoitiin: ”Vantaanjoella taimen voitti padon.”

    Pääkirjoituksessa todettiin, että ”Vanhankaupunginkosken patoasiassa koettiin tiistaina merkittävä käänne, kun Helsingin ympäristölautakunta asettui selvällä enemmistöllä padon purkamisen kannalle. Virkamiehet olivat esittäneet padon jättämistä paikalleen.”

    Asia etenee. Puretaanko pato, sen aika näyttää.

    ”Asiassa vastakkain ovat olleet toisaalta taimen ja muut vaelluskalat, toisaalta kulttuurihistoriallisesti arvokkaat rakennukset”, Hesari kirjoitti. ”Kiista osuu suoraan kaupungin sydämeen, sillä Kustaa Vaasan vuonna 1550 kosken varteen perustama kaupunki sai nimensä Helsinginkoskesta (Helsinge fors).”

    Nykyinen pato Vantaanjoen läntiseen laskuhaaraan rakennettiin noin 150 vuotta sitten. Itäinen haara juoksee vapaana, sieltä taimenet ja muut vaelluskalat nousevat jokeen kutemaan.

    Miten tähän purkusuunnitelmaan tulisi suhtautua? Puolesta vai vastaan?

Samassa lehdessä, 2.2.2022, haastateltiin Jasper Pääkköstä, näyttelijää ja vaelluskala-aktiivia, joka vuodesta 2014 lähtien on vaatinut patoa purettavaksi.

    ”Tämä on ihan valtavan hieno askel tässä saagassa”, Pääkkönen sanoi Anne Kantolan toimittamassa haastattelussa. ”Kalat ovat lopulta vain pieni osa asiaa. Voittajana olisi koko virtavesiluonto. Myös kaupungin viihtyvyys kasvaisi kertaheitolla, jos pato purettaisiin.”

    Pääkkönen vetoaa myös myönteiseen kansainväliseen huomioon, jonka Vantaanjoen suiston ”villiinnyttäminen” tuottaisi: ”On todella poikkeuksellista, että maailman pääkaupungissa on tuollainen kohde, jossa pato on tuhonnut kuohuvat kosket keskellä kaupunkia. Vielä poikkeuksellisempaa on, että se puretaan ja koski vapautetaan. Ekosysteemin palautus saa taatusti ison määrän kansainvälistä huomiota.”

    Pääkkösen mielestä kysymys on arvovalinnasta: ”Jos joku vastustaa padon purkamista siksi, että ihmisen yli 100 vuotta sitten rakentama kivimuuri on heidän mielestään yksiselitteisesti säilyttämisen arvoinen, niin ymmärrän sen argumentin. Se on arvovalinta.”

    Näin Pääkkönen myös tunnustaa, ettei padon purkamiseen tai sen säilyttämiseen ole mitään ehdotonta ”totuutta”. Kun arvot pannaan kilpailemaan keskenään, mistä tiedämme että ”paremmat” tai ”oikeammat” arvot voittavat? Vai voimmeko edes tietää sitä millään tavalla?

    Jos emme voi, ehkä vain toteamme jälkikäteen, että näin oli käytännöllistä toimia - tulipa pato puretuksi tai säilytetyksi.

Kyösti Salovaara, 2021.
Läntisen laskuhaaran pato.
Purkaako vai ei?

Arvoihin ja identiteetteihin vedotaan nykyään jatkuvasti, aivan kuin ne olisivat kiveen hakattuja totuuksia. Jotenkin kummallisesti liberalismista eniten puhuvat myös hanakimmin kivettävät arvoja ja moraalia.

    Vanhankaupunginkosken pato on mainio ongelma miettiä arvoja ja valintoja, moraalia ja pragmatismia.

    Ihminen on lähettänyt uuden teleskoopin avaruuteen nähdäkseen kauas. Ja mitä kauemmaksi teleskoopin kamerat näkevät, sitä enemmän saadaan tietoa menneisyydestä. Maailmankaikkeuden syntyhetki kiinnostaa, vaikka sen tietämisellä ei olisi käytännöllistä merkitystä.

    Hannu Konttisen veistoksessa Katariina Saksilainen katselee padon yli mereen pirskahtelevaa Vantaanjokea. Padon aiheuttamat pärskeet ovat kuin katse kauas kulttuurihistoriaan. Voi kuvitella, että Kustaa Vaasan ensimmäinen vaimo näkee samalla tavalla välillisesti menneisyyden kuin avaruuteen singottu teleskooppi.

    Mutta Pääkkösen ja virtavesiä puolustavien mielestä Helsingin historialla ei tuossa kohden ole mitään arvoa tai ei ole semmoista arvoa, joka estäisi padon purkamisen. Heidän mielestään meritaimenella ja sen kutuvesillä on enemmän arvokasta kerrottavaa kuin ihmisen rakentamalla ympäristöllä.

    Huomaamatta jää, ettei taimenien eikä virtavesien biosfäärillä ole tässä katsannossa omaa arvojärjestelmää, moraalia eikä identiteettiä. Luonnon arvot ovat ihmisessä, eivät luonnossa.

    Tästäkin voi olla eri mieltä, niin kuin ajan saatossa filosofit ovat olleet. Onko arvoja, jotka ovat ihmisen ajatuspiirin tuolla puolen? Arvoja joita ihmisen tulisi kunnioittaa, vaikka hän ei tiedä mitä nuo arvot ovat ja kuka ne on esittänyt.

En tiedä ovatko alussa viitatun Luc Boltanskin (ja hänen tutkijakumppaninsa Laurent Thévenotin) ajatukset pluralistisen yhteiskunnan moniarvoisuudesta kestävällä pohjalla ja kritiikin ulottumattomissa. Luulen, että monet identiteettipoliitikot ovat eri mieltä; heidän mielestään tietyissä ”asioissa” on vain yksi oikea arvo, jonka mukaan tulisi toimia.

    Yhtä kaikki Boltanskin ja Thévenotin ajatukset vetoavat minuun, järkeeni.

    Boltanskista artikkelin kirjoittanut Ilkka Kauppinen muistuttaa, että Boltanskin ja Thévenotin mielestä ”mikään poliittinen yhteisö ei ole palautettavissa yhteen ja ainoaan arvojärjestykseen”. Tuo esimerkki ”erinomaisen jalkapalloilijan” arvioimisesta ja arvioimisen vaikeudesta konkretisoi mainiosti erilaisia arvoja, joilla eri ihmiset katsovat ympäröivää todellisuutta. Joku sanoo että esimerkki on tyhmä; että ”tasa-arvon” tai ”luontoarvon” arviointi on paljon syvällisempi ja totuudellisempi tehtävä kuin futispelaajan arviointi. Mutta onko se? Miten pystyt perustelemaan, että se on todellakin syvällisempi ja totuudellisempi tehtävä, ja että sille tehtävälle on olemassa jotkut yksikäsitteiset mittasuureet ja dimensiot?

    ”Erimielisyydet kertovat siitä, että ihmisillä on käytössään erilaisia kriteereitä ja periaatteita sille, mikä on oikeutettua ja mikä ei”, Kauppinen selventää Boltanskin ja Thévenotin ideaa. ”Lisäksi on otettava huomioon, että pitkälle eriytyneissä, erilaisista elämänsfääreistä koostuvissa yhteiskunnissa ihmiset joutuvat eri sfääreissä vetoamaan erilaisiin oikeuttamisperiaatteisiin.”

    Ei siis ole olemassa yhtä periaatetta, joka käy muiden ylitse. Ei ole yhtä periaatetta, josta muita oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida.

    Jos tämän, tässä kirjoitetun, lukee ajatuksella, tajuaa mitä mielipiteiden vapaus tarkoittaa, mitä sananvapaus tarkoittaa ja mitä yksilönvapaus tarkoittaa ja ennen kaikkea tajuaa kuinka yksilöt ja yhteisö keskustelevat keskenään – tai ainakin voisivat keskustella, jos ei vaadittaisi ehdotonta yksimielisyyttä asioista joihin peilautuu monenlaisia arvosfäärejä. On myös tärkeää ymmärtää, että meillä jokaisella, meissä itsessä, on monta erilaista arvojärjestelmää, joilla eri ”asioita” arvotamme.

    ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää tietysti yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään tiettyyn normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”

Kyösti Salovaara, 2021.
Itäisen laskuhaaran koskia myöten
meritaimenet nousevat Vantaanjokeen.

Purkaa vai ei? Säilyttääkö historian konkreettiset rakennelmat näkyvissä vai palauttaako Vantaanjoki vielä kauemmaksi menneisyyteen, aikaan ennen Kustaa Vaasan kohtalokasta päätöstä rakentaa Helsinki erään kosken rannalle?

    Kysymyksiä joihin en osaa vastata edes itselleni.

    Jasper Pääkkösen haave villiinnyttää Vantaanjoki kuulostaa romanttiselta.

    Tässä mielessä se on mahdollista. Vantaanjoki käy hyvästä virkistysalueesta.

    Mutta entä sitten Suomen suuret joet, jotka on valjastettu sähköntuotantoon? Kuinka monta lohijokea onkaan ”pilattu” rakentamalla patoja ja patoaltaita? Miksei niitäkin patoja voisi purkaa ja villiinnyttää kaikki suomalaiset virtavedet?

    Pragmaatikko huomauttaa ilkurisesti, että ns. vihreän siirtymän ansiosta sähköntuotannolle valjastettuja jokia ei koskaan tai ei ainakaan pitkään aikaan voida palauttaa alkuperäiseen luonnontilaan. Mitä enemmän ajetaan sähköautoilla ja mitä enemmän rakennetaan tuuli- ja aurinkovoimaloita, sitä tärkeämmäksi alati virtaavista jokivesistä saatava sähkö muodostuu.

    Kun tuuli tyyntyy, vesivoima pyörittää väsymättä generaattoreita.

    Mutta jonakin kauniina päivänä...

Kyösti Salovaara, 2022.
Longinojan purosto on 15 km mittainen; sen 6 km
pituinen pääuoma laskee
Malmin ja Pukinmäen läpi Vantaanjokeen.
Longinoja on kunnostettu taimenien toimivaksi kutupuroksi.

Eipä aikaakaan, kuinka ollakaan...

 [...voi kauhistus!]

Kyösti Salovaara, 2021.

Varhainen kaskas vaikenee,

valopisteenä kiitelee tulikärpäsiä sinne tänne.

Suitsuke palaa kirkkaana, savuamatta.

Bambukorin reunoilla on kirkasta kastetta.

En mene vielä sisään nukkumaan,

laskeudun portaat, astelen kuistin edessä.

Kuun viistot säteet hohtavat matalaan eteiseen,

viileä tuuli täyttää korkeat puut.

Ajatukseni, tunteeni saavat kulkea omia teitään.

Tällaisina hetkinä ihmisen on hyvä olla.

Mistä se johtuu?

Siitä että mieli on tyhjentynyt joutavasta.

- Po Chü-i: Joutilas ilta. Kokoelmassa Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.

Kuulehan nyt, George Frost. Älä ajattele paluuta, ennen kuin olet edes lähtenyt. Et voi lähteä ja palata yhtä aikaa.

- JP Koskinen: Haukansilmä. Like, 2021.

No hemmetti, ei aikaa saa näppeihinsä. Ei sitä voi sujauttaa lompakkoon eikä lainata edes parhaalle ystävälleen.

    Jos sanojen perimmäinen olemus tuntuu joskus mahdottomalta ymmärtää, aika on täysi mysteeri. Sitä ei ole ennen kuin nyt eikä tämän jälkeen ja kuitenkin siitä jää lineaarinen jälki, kuin aaltoviiva.

    Noin tuhatkaksisataa vuotta sitten elänyt kiinalainen runoilija löytää hetkeksi mielenrauhan karistaessaan joutavat ajatukset mielestään. Ironista tietysti on, että hetken joutilaisuus perustuu joutavasta erkaantumiseen. Onkohan runoilija miettinyt loppuun asti sanojaan?

    Ihmispoloinen taitaa olla ajan vanki siinä mielessä, ettei tajua ajan olemattomuutta. Kun lähdetään jonnekin, mielessä on jo paluumatka; samalla kun suunnitellaan lähtöhetkeä nyt, mietitään sitä miten laukut pakataan kotimatkaa varten; se hetki on jossain tuolla… eikä väliin jää mitään. On vain entinen ja tuleva. Siis täydellinen näköharha, virhearvio.

Katsellaanpa kuvia.

    Ensimmäisessä kuvassa Vantaanjoki syöksyy mereen ruskealta näyttävänä liejuna. Sateiden jälkeen Vanhankaupunginkoski on ruman komea, upeasti ällöttävä.

    Mutta vesi ei kaiketi ole likaista, sillä taimen nousee siihen halukkaasti ja kutee jokeen laskevissa pikkupuroissa. ”Likaisuus” on esteettinen harhanäky; joen vesi on täynnä pelloilta ja soilta valunutta humusta ja yhteiskuntien hulevesien tuomaa maa-ainesta. 

    Miten taimenen estetiikka eroaa ihmisen estetiikasta? Mitä taimen näkee ruskeassa sameassa vedessä? Ehkä sen mitä tarvitaan. Mitä ihminen näkee tuijottaessaan loputtoman tylsiä tv-ohjelmia sähköisestä ikkunasta? Ehkä kaiken tarpeettoman.

    Tuohon veteen en menisi uimaan, kuvaa katsova ajattelee.

    Ihmisen ajatuksista piittaamatta taimen menee. Se nousee jokeen Vanhankaupungin koskien helpompaa ja matalampaa reittiä. Se pitää itselleen riittävän ”puhtaasta” vedestä. Siis paradoksi ihmisen tunneajatuksen ja taimenen vaistomaisen ”tietämyksen” välissä.

    Mutta onpa kuvassa muutakin aikaa kuin putoava vesi, joka on pysäytetty digikameran muistikortille. Kuvattu aika on muuttunut biteiksi, jotka pysyvät paikoillaan, vaikka joki oikeassa elämässä virtaa koko ajan, syöksyy mereen ruskeana liemenä.

    Kosken reunoilla näkyy palasia Helsingin menneisyydestä, niin kuin tuo pato jonka yli joki putoaa mereen. Teollistumisen ja sivistyksen historia on jähmettynyt fyysisiin rakennelmiin, joita ei oikeastaan ole enää alkuperäisessä ideassa vaan tapahtuneen jälkikuvana. Selittämättömän selityksenä. Aika on jymähtänyt taaksepäin, vaikka se on mahdotonta; sitä voi katsoa rakenteissa, ei muualla.

    Kosken vesi syöksyy mereen kuin värjätty puuro. Muuan elokuvanäyttelijä kavereineen haluaa purkaa padon, jotta taimenet pääsevät tätäkin reittiä ylöspäin, pieniin puroihin kutemaan. Jos pato puretaan, rakentamalla rakennettu historia säilyy muistikortin biteissä, ei muualla.

Kyösti Salovaara, 2021.

Toisessa kuvassa satumaisen korea silta huokuu joutilaisuutta.

    Kuvaa katsova tajuaa välittömästi, että siltaa ylittävät ihmiset eivät ajattele joutavia koska ovat lomalla, nauttivat joutilaisuudestaan, ainakin hetken, pari viikkoa, kenties vain viikonlopun.

    Silta on loputtomien lähtemisien ja palaamisien symboli.

    Aina kun ylität sillan, riemu valtaa mielen. Olet menossa jonnekin… olipa silta missä tahansa, olipa se minkä näköinen tahansa, olipa sen rakentanut roomalainen "insinööri" 2000 vuotta sitten tai Otaniemestä 20 vuotta sitten valmistunut insinööri.

    Silta jähmettää kaikki ajat.

    Mutta kuvassa oleva kaunis silta häivyttää ajan, aivan samalla tavalla kuin Po Chü-i astuessaan pihalle mieli joutavasta tyhjentyneenä. Kuvan silta ei ole tarkoitettu hyötykäyttöön ellei joutilaisuudesta nauttiminen ole hyödyllistä sekin, mutta jos sekin on hyödyllistä, se ei sittenkään täytä vaatimusta mielenrauhasta, kaiken joutavan syrjään laittamisesta.

    Hyödyttömään ryhtyminen muuttuu hyödylliseksi.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kolmas kuva on aika huono, epäonnistunut.

    Se ei oikeastaan johdu kamerasta eikä napin painajasta.

    Maisemasta puuttuu keskipiste, oleellinen. Siinä olevaa ei saa mitenkään kultaiseen leikkaukseen. Oikeastaan siitä puuttuu aika, siis se minkä kultainen leikkaus saattaisi tuoda ilmi.

    Kuvan ottaja seisoo entisen Laajasalon öljysataman ”raunioilla”. Kuvan oikeaan reunaan jää näkymättömiin uuden asuinalueen, Kruunuvuorenrannan talot, joita kohoaa pian myös öljysataman ”raunioille”.

    Jos kuvaa jaksaa tihrustaa, lahden takaa näkyy Helsingin ”komea” silhuetti, ainakin tuomiokirkon tornin sieltä löytää ja Katajanokan rantaan pysäköidyn jäänmurtajan. Silhuetin oikeassa reunassa näkyy kolme pilvenpiirtäjää. Siellä on Kalasataman uudisrakennuskohteet. Mutta hetkinen: eivätkö Hanasaaren hiilivoimalan piiput sojota oikeastaan kuvan kultaisessa leikkauksessa? Mielenkiintoista: siinä menneisyyden synnit valaisevat nykyhetken tekopyhän. Kun katsetta siirtää piipuista vasempaan, kuvasta löytää tuhruisen Kallion kirkon tornin.

    Tämä mitätön merenlahti, sen olematon estetiikka, puhkeaa muutaman vuoden päästä uudenlaiseen kukoistukseen. Öljylaivojen sijaan meren yli rakennetaan kaunis silta raitsikoille ja jalan ja pyörällä kulkeville. Menneisyys yhdistetään nykyisyyteen, jota ei vielä ole. Kun se on, menneisyys katoaa. Silloin sitä ei enää ole tässä muodossa, tihruisena kuvana.

    Uusi silta, kaunis kuin koru, alkaa tässä kuvassa Korkeasaaresta, jostain tuolta Hanasaaren piippujen vasemmalta puolelta. Se ylettyy meren yli kuvan oikeaan reunaan, sinne minne ei nyt näe mutta minkä voi kuvitella.

    Kun silta on valmis, ei tarvitse miettiä kultaisen leikkauksen puutetta ottaessaan kuvaa Kruunuvuorenselältä. Ne jotka elävät, ottavat valokuvia raitsikan ikkunasta. Sillalta näkee merelle, mereltä näkee sillalle. Mutta jos mereen ruskeana hyökynä iskevän kosken pato puretaan, sitä ei näe kukaan. Upea muuttuu mitättömäksi, pikkusieväksi.

    Kuinka kauan raitsikkasilta kestää? Onko sillä yhtä pitkä ajan kaari kuin roomalaisella sillalla - tuhansia vuosia?

Palataan alkuun vaikka se meni jo.

    ”Kuulehan nyt, George Frost.” JP Koskinen kirjoitti romaanissa Haukansilmä. ”Älä ajattele paluuta, ennen kuin olet edes lähtenyt. Et voi lähteä ja palata yhtä aikaa.” Sitten Koskinen lisäsi konkreettisen ohjeen: ”Sinun ei kannata ajatella asioita liian pitkälle.”

    Mutta kuka pystyy olemaan ajattelematta?

    Ihmisen mielen alituinen kirous on sinä, että ajatus on aina kolme askelta edellä tai viisi jäljessä. Joutavan puhdistaminen mielestä edes hetkeksi, silloin kun viileä tuuli kohisee pitkissä puissa ja kuun kalpeat säteet osuvat mustiin runkoihin, on niin vaikeaa että tekee mieli luovuttaa ja ryhtyä suunnittelemaan jotakin erittäin tärkeää, minkä aikoo toteuttaa jos ei huomenna niin ensi viikolla kuitenkin ja joulukuussa viimeistään.

    Aika nauraa partaansa, ellei satu olemaan sukupuoleton.

Kyösti Salovaara, 2021.
Entinen öljysäiliö on ajan taidetta.

Longinojan leopardit

[tajunnanvirrassa]

Kyösti Salovaara, 2018.

Perjantaina paistaa aurinko.

    Kävelen Longinojalle. Ehkä näen meritaimenia kutemassa.

    Valo leikkii puron varren pensaikoissa, kivillä ja solisevassa vedessä.

    Kaloja ei näy. Latokartanontiellä bussi kiihdyttää ylämäkeen.

    Longinoja juoksee Malmin ja Pukinmäen kautta Vantaanjokeen. Juoksee hitaasti kiiruhtamalla. Nyt vettä on vähän.

    Purosta kivenheiton päässä on Malmin lentokenttä, jossa ensi kesänä englantilainen Ed Sheeran pitää kaksi konserttia.  60 000 lippua myytiin hetkessä, toisen konsertin loppuunmyyntiä odotellaan.

    En ollut koskaan kuullut Ed Sheeranista.

    Vanhemmiten kuulo heikkenee. Sheeran ja heinäsirkat katoavat havaintojen piiristä. En jaksa heittää kiveä, mutta netistä tsekkaan miten Ed laulaa.

Jos kurkottaa ylös, ylettyy.

    Samaan virtaan ei voi heittäytyä kahta kertaa. Sanoi Herakleitos. Tai jotakin sinne päin.

    Mutta sekin on suhteellista. Kun kävelen tiistaina Longinojalle, eikö se ole sama puro kuin viime perjantaina. Ainakaan minä en näe eroa. Eikä taimenia näy vieläkään.

    Muutuinko minä perjantain ja tiistain välillä? Jos, niin kuinka paljon? Muutos tapahtuu; muutosta ei huomaa. Jokainen hetki... hetken jälkeen.

    Jos soutaa vastavirtaan, pääsee selville… elämästä. Ihanko totta?

    Jos soutaa myötävirtaan, ajautuu ajassa eikä sitä edes huomaa.

    Ei tästä ota selvää.

Huvikseni olen lukenut Freeman Wills Croftsia. Kolme romaania: Groote-puiston murha, Poliisi ei hellitä ja s/s Jane Vosperin haaksirikko.

    Kun lukee ajankuluksi, mikä oikeastaan kuluu? Tuoli, persukset vai jokin muu, syvällisempi ”aine”?

    Jos aika kuluu, niin meneekö se puhki? Kuka on nähnyt puhki kuluneen ajan? Jos ajassa on reikä, putoaako siitä pois?

    Vain sellaista voi kuluttaa mikä on olemassa, mutta aikaa ei ole varastossa eikä kaupan tiskillä. Se tulee vastaan sitten kun siihen pääsee ja sen kohtaa: ohimenevästi. 

    Tästäkö pitäisi päätellä ettei aika kulukaan?

    Jos aika ei kulu, mikä kuluu kun luen ajankuluksi dekkareita?

    Tähän on vaikea vastata, mutta ei pidä jahdata helppoja selityksiä.

    Ajankuluksi lukiessa vanhenee. Mitä se tarkoittaa, jätetään määrittelemättä.

    Lukija menee ajan mukana myös silloin kun lukee vanhoista ajoista. Tilasin nettikaupasta Pekka Tarkan muistelmateoksen. Kun se tulee, luen ajankuluksi lähimenneisyydestä.

    Voiko samaan menneisyyteen astua kaksi kertaa?

On helpompi muistella menneisyyttä kuin tulevaisuutta. Niitä kirjoja ei saa tänään luettavaksi jotka ilmestyvät ensi vuonna.

    Tasan 28 vuotta sitten kiertelin Knossoksen raunioilla Kreetalla. Samana päivänä, 3.10.1990, Saksa jälleenyhdistyi. Raunioilla kuljeskeli paljon saksalaisia. Helmut Kohl näytteli Saksan yhdistymisen sankaria.

Kyösti Salovaara, 2018.

    Sankarit tulevat ja menevät. Tänä syksynä Itä-Saksan haamu on kummitellut Saksan itäisten kaupunkien mielenosoituksissa. Muitakin haamuja nähtiin.

    Jos ihminen olisi kärpänen, se lentäisi Karl Marxin partaan turvaan.

    Jos Karl Marx olisi kärpänen, hän viis välittäisi maailman menosta.

    Kaikki tapahtuu. Ensin tragediana ja sitten farssina.

Kotiin palattua silmäilen Erno Paasilinnan mietteitä, sieltä täältä.

    ”Ei kirjallisuuden tasoa sillä paranneta, että kehitetään hyvää makua”, kirjoitti Paasilinna vuonna 1975. Nykyään hyvää makua myydään kaikkialla. Se ostetaan vaikka alennuksella.

    Paasilinnan mietteet ovat ”kuivia pisaroita”.

    Joku pystyy laulamaan valon pisaroista, mutta onko kukaan yrittänyt pestä käsiään kuivilla pisaroilla?

    ”Valtaa on tietty määrä”, kirjoitti Paasilinna vuonna 1977. ”Sitä ei ole enempää eikä vähempää. Sitä ei voi leikata kuin hölmöläiset peittoa.”

    Mitä tapahtuu jos vallan jakaa? Kasvaako se vai pieneneekö?

    ”Jos jakaa valtaa kahdelle miehelle, kasvaako valta kahdeksi? Ei, se pienentyy puolella.”

    Paasilinna kuulostaa vakuuttavalta. Mutta vakuuttaako hän?

    Jos parlamentissa olisi vain 20 kansanedustajaa, olisiko heillä kullakin valtaa 10 kertaa enemmän kuin nykyisillä parlamentaarikoilla? Tai: onko diktaattorilla todellakin kaikki valta? Jos on, mihin se perustuu?

    Vallan pisaroista ei kasva merta. Kenties puro saadaan aikaiseksi.

Leopardit. Mitä ne tekevät Longinojalla?

    Nyt kirjoitan keskiviikkoa alta pois.

    Kyyhkyset istuvat antennissa. Sataa, syksy on.

    Informaatio kulkee yhteen suuntaan.

    Poliittisia lakkoja pidellään kaksin käsin.

    Demokratia röyhtäilee, ammattijärjestöjen ilmavaivat pullistavat pöksyt piukalle.

    Yritän kuulostella milloin edustuksellinen vallankäyttö luovutettiin SAK:lle, Teollisuusliiton Riku Aallolle ja PAM:in Ann Selinille? En muista että SAK tai STTK olisivat esiintyneet kunnallisissa tai valtiollisissa vaaleissa äänestettävänä? Mutta, kuten sanoin, vanhemmiten kuulo heikkenee. Enhän Sheeranistakaan kuullut mitään.

    Vallan saa ottamalla. Ne ottavat. ”Me” annamme. Näppärästi Riku Aalto sujauttaa eduskunnan povitaskuunsa.

    Vain naiivi ihminen huolestuu. Kyynistä naurattaa. Idealisti itkee. Kun ristisanatehtävä vihjaa vaakasuoraan ”demokratiasta”, mitä vastataan pystypäin?

    ”Leopardit murtautuvat temppeliin ja hörppivät uhrimaljat tyhjiin; tämä toistuu yhä uudelleen; lopulta se voidaan laskea ennalta käsin, ja siitä tulee seremonian osa.”

    Näin mietiskeli Franz Kafka.

    Longinojalla vesi solisee kivikossa. Mahdoton on mahdollista. Leopardin silmä välähtää. Suomessa kaikki hyvin.

Kyösti Salovaara, 2018.