Padot murtuvat, arvot kivettyvät

[arvoja, moraalia, pragmaa]

Kyösti Salovaara, 2019.
Katariina Saksilainen katselee Helsingin historiallista sydäntä.
Hannu Konttisen veistos Vanhankaupunginkosken äärellä.

Olennaista on, että mikään arvojärjestys ei vastaa jotakin tiettyä sosiaalista sfääriä, vaan kussakin sosiaalisessa sfäärissä voi vaikuttaa, ja usein vaikuttaakin, useampia arvojärjestyksiä. Ihmisillä on esimerkiksi vaihtelevia tapoja arvottaa sitä, millainen on erinomainen jalkapalloilija, tai perustella yliopistojen lukukausimaksujen tarvetta. Monimutkaisissa yhteiskunnissa esiintyy siis keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, millainen on legitiimi sosiaalinen järjestys ja mikä on arvokasta.

- Ilkka Kauppinen: Luc Boltanski – kritiikin sosiologian ja kriittisen sosiologian välimaastossa. Teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Gaudeamus, 2015.

Helmikuun toisena päivänä Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla otsikoitiin: ”Vantaanjoella taimen voitti padon.”

    Pääkirjoituksessa todettiin, että ”Vanhankaupunginkosken patoasiassa koettiin tiistaina merkittävä käänne, kun Helsingin ympäristölautakunta asettui selvällä enemmistöllä padon purkamisen kannalle. Virkamiehet olivat esittäneet padon jättämistä paikalleen.”

    Asia etenee. Puretaanko pato, sen aika näyttää.

    ”Asiassa vastakkain ovat olleet toisaalta taimen ja muut vaelluskalat, toisaalta kulttuurihistoriallisesti arvokkaat rakennukset”, Hesari kirjoitti. ”Kiista osuu suoraan kaupungin sydämeen, sillä Kustaa Vaasan vuonna 1550 kosken varteen perustama kaupunki sai nimensä Helsinginkoskesta (Helsinge fors).”

    Nykyinen pato Vantaanjoen läntiseen laskuhaaraan rakennettiin noin 150 vuotta sitten. Itäinen haara juoksee vapaana, sieltä taimenet ja muut vaelluskalat nousevat jokeen kutemaan.

    Miten tähän purkusuunnitelmaan tulisi suhtautua? Puolesta vai vastaan?

Samassa lehdessä, 2.2.2022, haastateltiin Jasper Pääkköstä, näyttelijää ja vaelluskala-aktiivia, joka vuodesta 2014 lähtien on vaatinut patoa purettavaksi.

    ”Tämä on ihan valtavan hieno askel tässä saagassa”, Pääkkönen sanoi Anne Kantolan toimittamassa haastattelussa. ”Kalat ovat lopulta vain pieni osa asiaa. Voittajana olisi koko virtavesiluonto. Myös kaupungin viihtyvyys kasvaisi kertaheitolla, jos pato purettaisiin.”

    Pääkkönen vetoaa myös myönteiseen kansainväliseen huomioon, jonka Vantaanjoen suiston ”villiinnyttäminen” tuottaisi: ”On todella poikkeuksellista, että maailman pääkaupungissa on tuollainen kohde, jossa pato on tuhonnut kuohuvat kosket keskellä kaupunkia. Vielä poikkeuksellisempaa on, että se puretaan ja koski vapautetaan. Ekosysteemin palautus saa taatusti ison määrän kansainvälistä huomiota.”

    Pääkkösen mielestä kysymys on arvovalinnasta: ”Jos joku vastustaa padon purkamista siksi, että ihmisen yli 100 vuotta sitten rakentama kivimuuri on heidän mielestään yksiselitteisesti säilyttämisen arvoinen, niin ymmärrän sen argumentin. Se on arvovalinta.”

    Näin Pääkkönen myös tunnustaa, ettei padon purkamiseen tai sen säilyttämiseen ole mitään ehdotonta ”totuutta”. Kun arvot pannaan kilpailemaan keskenään, mistä tiedämme että ”paremmat” tai ”oikeammat” arvot voittavat? Vai voimmeko edes tietää sitä millään tavalla?

    Jos emme voi, ehkä vain toteamme jälkikäteen, että näin oli käytännöllistä toimia - tulipa pato puretuksi tai säilytetyksi.

Kyösti Salovaara, 2021.
Läntisen laskuhaaran pato.
Purkaako vai ei?

Arvoihin ja identiteetteihin vedotaan nykyään jatkuvasti, aivan kuin ne olisivat kiveen hakattuja totuuksia. Jotenkin kummallisesti liberalismista eniten puhuvat myös hanakimmin kivettävät arvoja ja moraalia.

    Vanhankaupunginkosken pato on mainio ongelma miettiä arvoja ja valintoja, moraalia ja pragmatismia.

    Ihminen on lähettänyt uuden teleskoopin avaruuteen nähdäkseen kauas. Ja mitä kauemmaksi teleskoopin kamerat näkevät, sitä enemmän saadaan tietoa menneisyydestä. Maailmankaikkeuden syntyhetki kiinnostaa, vaikka sen tietämisellä ei olisi käytännöllistä merkitystä.

    Hannu Konttisen veistoksessa Katariina Saksilainen katselee padon yli mereen pirskahtelevaa Vantaanjokea. Padon aiheuttamat pärskeet ovat kuin katse kauas kulttuurihistoriaan. Voi kuvitella, että Kustaa Vaasan ensimmäinen vaimo näkee samalla tavalla välillisesti menneisyyden kuin avaruuteen singottu teleskooppi.

    Mutta Pääkkösen ja virtavesiä puolustavien mielestä Helsingin historialla ei tuossa kohden ole mitään arvoa tai ei ole semmoista arvoa, joka estäisi padon purkamisen. Heidän mielestään meritaimenella ja sen kutuvesillä on enemmän arvokasta kerrottavaa kuin ihmisen rakentamalla ympäristöllä.

    Huomaamatta jää, ettei taimenien eikä virtavesien biosfäärillä ole tässä katsannossa omaa arvojärjestelmää, moraalia eikä identiteettiä. Luonnon arvot ovat ihmisessä, eivät luonnossa.

    Tästäkin voi olla eri mieltä, niin kuin ajan saatossa filosofit ovat olleet. Onko arvoja, jotka ovat ihmisen ajatuspiirin tuolla puolen? Arvoja joita ihmisen tulisi kunnioittaa, vaikka hän ei tiedä mitä nuo arvot ovat ja kuka ne on esittänyt.

En tiedä ovatko alussa viitatun Luc Boltanskin (ja hänen tutkijakumppaninsa Laurent Thévenotin) ajatukset pluralistisen yhteiskunnan moniarvoisuudesta kestävällä pohjalla ja kritiikin ulottumattomissa. Luulen, että monet identiteettipoliitikot ovat eri mieltä; heidän mielestään tietyissä ”asioissa” on vain yksi oikea arvo, jonka mukaan tulisi toimia.

    Yhtä kaikki Boltanskin ja Thévenotin ajatukset vetoavat minuun, järkeeni.

    Boltanskista artikkelin kirjoittanut Ilkka Kauppinen muistuttaa, että Boltanskin ja Thévenotin mielestä ”mikään poliittinen yhteisö ei ole palautettavissa yhteen ja ainoaan arvojärjestykseen”. Tuo esimerkki ”erinomaisen jalkapalloilijan” arvioimisesta ja arvioimisen vaikeudesta konkretisoi mainiosti erilaisia arvoja, joilla eri ihmiset katsovat ympäröivää todellisuutta. Joku sanoo että esimerkki on tyhmä; että ”tasa-arvon” tai ”luontoarvon” arviointi on paljon syvällisempi ja totuudellisempi tehtävä kuin futispelaajan arviointi. Mutta onko se? Miten pystyt perustelemaan, että se on todellakin syvällisempi ja totuudellisempi tehtävä, ja että sille tehtävälle on olemassa jotkut yksikäsitteiset mittasuureet ja dimensiot?

    ”Erimielisyydet kertovat siitä, että ihmisillä on käytössään erilaisia kriteereitä ja periaatteita sille, mikä on oikeutettua ja mikä ei”, Kauppinen selventää Boltanskin ja Thévenotin ideaa. ”Lisäksi on otettava huomioon, että pitkälle eriytyneissä, erilaisista elämänsfääreistä koostuvissa yhteiskunnissa ihmiset joutuvat eri sfääreissä vetoamaan erilaisiin oikeuttamisperiaatteisiin.”

    Ei siis ole olemassa yhtä periaatetta, joka käy muiden ylitse. Ei ole yhtä periaatetta, josta muita oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida.

    Jos tämän, tässä kirjoitetun, lukee ajatuksella, tajuaa mitä mielipiteiden vapaus tarkoittaa, mitä sananvapaus tarkoittaa ja mitä yksilönvapaus tarkoittaa ja ennen kaikkea tajuaa kuinka yksilöt ja yhteisö keskustelevat keskenään – tai ainakin voisivat keskustella, jos ei vaadittaisi ehdotonta yksimielisyyttä asioista joihin peilautuu monenlaisia arvosfäärejä. On myös tärkeää ymmärtää, että meillä jokaisella, meissä itsessä, on monta erilaista arvojärjestelmää, joilla eri ”asioita” arvotamme.

    ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää tietysti yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään tiettyyn normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”

Kyösti Salovaara, 2021.
Itäisen laskuhaaran koskia myöten
meritaimenet nousevat Vantaanjokeen.

Purkaa vai ei? Säilyttääkö historian konkreettiset rakennelmat näkyvissä vai palauttaako Vantaanjoki vielä kauemmaksi menneisyyteen, aikaan ennen Kustaa Vaasan kohtalokasta päätöstä rakentaa Helsinki erään kosken rannalle?

    Kysymyksiä joihin en osaa vastata edes itselleni.

    Jasper Pääkkösen haave villiinnyttää Vantaanjoki kuulostaa romanttiselta.

    Tässä mielessä se on mahdollista. Vantaanjoki käy hyvästä virkistysalueesta.

    Mutta entä sitten Suomen suuret joet, jotka on valjastettu sähköntuotantoon? Kuinka monta lohijokea onkaan ”pilattu” rakentamalla patoja ja patoaltaita? Miksei niitäkin patoja voisi purkaa ja villiinnyttää kaikki suomalaiset virtavedet?

    Pragmaatikko huomauttaa ilkurisesti, että ns. vihreän siirtymän ansiosta sähköntuotannolle valjastettuja jokia ei koskaan tai ei ainakaan pitkään aikaan voida palauttaa alkuperäiseen luonnontilaan. Mitä enemmän ajetaan sähköautoilla ja mitä enemmän rakennetaan tuuli- ja aurinkovoimaloita, sitä tärkeämmäksi alati virtaavista jokivesistä saatava sähkö muodostuu.

    Kun tuuli tyyntyy, vesivoima pyörittää väsymättä generaattoreita.

    Mutta jonakin kauniina päivänä...

Kyösti Salovaara, 2022.
Longinojan purosto on 15 km mittainen; sen 6 km
pituinen pääuoma laskee
Malmin ja Pukinmäen läpi Vantaanjokeen.
Longinoja on kunnostettu taimenien toimivaksi kutupuroksi.

Mustan värit

[kaataa puita nähdäkseen]

Kyösti Salovaara, 2019.
Mustan joulun värikäs maa.

On hanget korkea nietokset: kesäkelejä pitelee.

    Sunnuntaina, talvipäivän seisahtaessa auton ulkolämpömittari näytti seitsemää plusastetta. Kehäteillä oli vilkasta. Ei tarvittu karvahattua eikä rukkasia. Hämärää piisasi. Aatonaattona miljoonien autojen valot sokaisivat hypermarkettien parkkipaikoilla.

    Odotettiin mustaa joulua Pohjolan valkeassa pääkaupungissa.

    Tässä ei ole mitään uutta. Suomenlahden rannikolla joka kolmas joulu on musta.

    Kotkassa 1950-luvulla lapset toivoivat joulupukilta luistimia, mutta se oli vasta puolet lahjasta. Toinen puoli oli, että niitä pääsi kokeilemaan viimeistään tapaninpäivänä.

    Aika usein ei päässyt. Jalkapallokentille ei luonnonjäitä saatu, koska meri vaahtosi avoimena ja räystäät tippuivat. Eikä hiihtämäänkään päässyt, sillä Kotka on saari ja lähimmät etapit olivat toisessa saaressa.

    Ihminen muistaa. Tai tietää muistavansa. Tai muistaa tietävänsä.

    Sivumennen sanoen oliot eivät ole värillisiä. Näin väitti Ludwig Wittgenstein. Tiedä sitten mistä olioista looginen filosofi puhui.

Musta joulu – aika älytön ilmaisu.

    Kun kävelee ulkona, maa on täynnään värejä, maahan pudonneet lehdet ovat vielä ruskean monissa sävyissä, vihreää pilkistää ja nurmikot viheriöivät; punaisen sävyt eivät yllätä.

    Ihminen on kummallinen olento, joskaan ei väritön.

    Onko valkean joulun vastakohta musta?

    Ajatuksena se on, mutta ei realistisesti.

    ”Luonnossa ja lähiympäristössämme ovat melkein kaikki esineet värillisiä”, sanotaan Andreas Kornerupin ja Johan Henrik Wanscherin Värien kirjassa (1961). ”Värittömiä ovat oikeastaan vain vesi ja ruokaryyppy ja muut sellaiset aineet, jotka esteettömästi päästävät valon lävitseen.”

    Vesi ja ruokaryyppy - mutta ei kuitenkaan samean ruskeana vellova Vantaanjoki, joka syöksyy mereen. Maallikko ja lapsi ihmettelevät, miten jokeen nousevat taimenet näkevät kuravedessä eteensä.

Kyösti Salovaara, 2019.
Vantaanjoki putoaa mereen Helsingissä.

Ihminen on kummallinen olento, joskaan ei väritön.

    Musta ja valkoinen ovat ääripäät, ensimmäisestä ei heijastu valoa juuri lainkaan, jälkimmäinen heijastaa melkein kaiken. Väliin jää ihmisen silmälle havaittavaksi ainakin kaksi miljoonaa väriä. Tai kymmenen.

    Mutta kuka muistaa kaksi miljoonaa väriä?

    En ainakaan minä eikä Hentun Liisa.

    Musta ja valkoinen kiehtovat ihmisolentoja. Maailma jakautuu kahteen ääreen, jotka koettelevat ihmisen kestävyyttä.

    Franz Kafka kirjotti, että ihminen on vapaa ja turvattu maan kansalainen. Hänet on ”kytketty ketjuun, joka on niin pitkä, että kaikki maalliset alueet ovat vapaasti hänen ulottuvillaan, mutta kuitenkin niin lyhyt, ettei mikään voi tempaista häntä maan rajojen yli.”

    Mutta on toinenkin ketju.

    Samanaikaisesti ihminen on myös vapaa ja turvattu taivaan kansalainen: hänet on kytketty myös vastaavasti mitoitettuun taivaanketjuun: ”Jos hän nyt tahtoo maan päälle, häntä kuristaa taivaan kaulanauha, ja maan kaulanauha, jos hän tahtoo taivaaseen. Mutta siitä huolimatta hänellä on kaikki mahdollisuudet ja hän tuntee sen; niin, hän pidättäytyy jopa selittämästä kaikkea ensimmäisen kahlehtimisen virheellisyydestä johtuvaksi.”

    Kieltäytyykö ihminen tunnistamasta tosiasioita? Äärien väliin jääviä värejä? Vai rakastaako hän itse rakentamiaan kahleita?

    ”Me emme ole syntisiä vain siksi, että olemme syöneet tiedon puusta, vaan myös siksi, että me emme ole vielä syöneet elämän puusta”, Kafka mietiskelee. ”Syntinen on se tila, jossa me olemme, riipumatta syyllisyydestä.”

    Syyttömiä ja synnittömiä ihmisiä ei ole muualla kuin hautausmaalla, syvällä.

Rakennetaan parasta maailmaa parhaista.

    Kun se näyttää valmiilta, huomataan että ollaan rakennuksessa vankeja. Teimme sen itse. Tahdomme ulos. Mutta itse tehdystä on mahdoton paeta, koska mitään muutakaan ei ole.

    Puhutaan vertauksin ja aristellaan.

    Po Chü-i (772-846) oli kiinalainen kirjastomies ja runoilija. Hän kirjoitti niin selkeästi etteivät vuosisadatkaan ole riistäneet sanoilta värejä ja sävyjä.

    Onko runo myös vertauskuva? Aina? Voiko mitään sanoa suoraan sanomatta muutakin? Mustan ja valkoisen väliin jää ikuinen hämärä – siis filosofinen ajatus.

    Eräässä runossa Po Chü-i kertoo istuttaneensa kuistin eteen puita. Sitten puut kasvoivat korkeiksi ja lehteviksi.

    Runoilijaminä huomasi kaipaavansa etäisten vuorien värejä. Mutta hän oli kasvattamiensa puiden vankilassa, hämärässä ja ahdistavassa pimeydessä.

    Niinpä sitten:

Otin kirveen

ja kaadoin puut omin käsin.

Kymmenentuhatta lehteä varisi päälleni,

mutta kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua.

Äkkiä tuli valoisaa

niin kuin usva ja pilvet olisivat revenneet;

näin sinisen taivaan

kuin kaivatun ystävän kasvot

pitkän eron jälkeen.

Sitten tuli raikas tuuli

ja vähitellen näin lintujen palaavan.

Mieleni avautui. Katsoin itään ja etelään,

katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana.

Jokaisella on monia haluja

mutta kaikki niitä ei voi tyydyttää.

Miten en rakastaisi hentoja oksia -

mutta niitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.

(Suom. Pertti Nieminen.)

Ei tarvitse käyttää vertauksia puhuakseen vertauksin.

    Suoraan sanottu on toisinaan paras vertaus. Asian ilmaistuaan voi jäädä kuuntelemaan miten sitä kommentoidaan. Osuivatko sanat suoraan maaliinsa vai vähän ohi. Eikä kuuntelija tiedä ihan tarkasti mihin tähdättiin, keskelle vai vähän ohi.

    Kävelen joulun alla Vanhankaupunginkosken äärellä, ruskeiden, punertavien, vihreiden olioiden väliväreissä. Ei ole mustaa eikä valkoista.

    Katariina Saksilaisen patsas katselee Helsingin alkukohtaa.

    Hän oli melkein lapsikuningatar. Kuoli 22 vuotiaana. Miehensä Kustaa Vaasa perusti sittemmin Helsingin siihen missä Vantaanjoki laskee mereen ja taimenet nousevat ruskeana vellovaan kymeen.

    Oliot saattavat olla värittömiä, mutta eivät olennot.

    Tiklien ja vihervarpusten on havaittu parveilevan joulun maisemissa. Niilläkin on värinsä, jopa kirkkaat. Kaikkia marjoja ei ole syöty, kaikkia siemeniä vielä kylvetty maahan. Se mikä kasvaa, ei jää pimentoon, katseista välittämättä.

    Kun pistetään mustaa valkoiselle, siihen on uskominen.

Kyösti Salovaara, 2019.
Jouluruohon vihertäessä Katariina Saksilainen
katselee Helsingin menneisyyttä
tulevaisuus ympärillään.
Hannu Konttisen veistos paljastettiin 2.6.2014.