Mustan värit

[kaataa puita nähdäkseen]

Kyösti Salovaara, 2019.
Mustan joulun värikäs maa.

On hanget korkea nietokset: kesäkelejä pitelee.

    Sunnuntaina, talvipäivän seisahtaessa auton ulkolämpömittari näytti seitsemää plusastetta. Kehäteillä oli vilkasta. Ei tarvittu karvahattua eikä rukkasia. Hämärää piisasi. Aatonaattona miljoonien autojen valot sokaisivat hypermarkettien parkkipaikoilla.

    Odotettiin mustaa joulua Pohjolan valkeassa pääkaupungissa.

    Tässä ei ole mitään uutta. Suomenlahden rannikolla joka kolmas joulu on musta.

    Kotkassa 1950-luvulla lapset toivoivat joulupukilta luistimia, mutta se oli vasta puolet lahjasta. Toinen puoli oli, että niitä pääsi kokeilemaan viimeistään tapaninpäivänä.

    Aika usein ei päässyt. Jalkapallokentille ei luonnonjäitä saatu, koska meri vaahtosi avoimena ja räystäät tippuivat. Eikä hiihtämäänkään päässyt, sillä Kotka on saari ja lähimmät etapit olivat toisessa saaressa.

    Ihminen muistaa. Tai tietää muistavansa. Tai muistaa tietävänsä.

    Sivumennen sanoen oliot eivät ole värillisiä. Näin väitti Ludwig Wittgenstein. Tiedä sitten mistä olioista looginen filosofi puhui.

Musta joulu – aika älytön ilmaisu.

    Kun kävelee ulkona, maa on täynnään värejä, maahan pudonneet lehdet ovat vielä ruskean monissa sävyissä, vihreää pilkistää ja nurmikot viheriöivät; punaisen sävyt eivät yllätä.

    Ihminen on kummallinen olento, joskaan ei väritön.

    Onko valkean joulun vastakohta musta?

    Ajatuksena se on, mutta ei realistisesti.

    ”Luonnossa ja lähiympäristössämme ovat melkein kaikki esineet värillisiä”, sanotaan Andreas Kornerupin ja Johan Henrik Wanscherin Värien kirjassa (1961). ”Värittömiä ovat oikeastaan vain vesi ja ruokaryyppy ja muut sellaiset aineet, jotka esteettömästi päästävät valon lävitseen.”

    Vesi ja ruokaryyppy - mutta ei kuitenkaan samean ruskeana vellova Vantaanjoki, joka syöksyy mereen. Maallikko ja lapsi ihmettelevät, miten jokeen nousevat taimenet näkevät kuravedessä eteensä.

Kyösti Salovaara, 2019.
Vantaanjoki putoaa mereen Helsingissä.

Ihminen on kummallinen olento, joskaan ei väritön.

    Musta ja valkoinen ovat ääripäät, ensimmäisestä ei heijastu valoa juuri lainkaan, jälkimmäinen heijastaa melkein kaiken. Väliin jää ihmisen silmälle havaittavaksi ainakin kaksi miljoonaa väriä. Tai kymmenen.

    Mutta kuka muistaa kaksi miljoonaa väriä?

    En ainakaan minä eikä Hentun Liisa.

    Musta ja valkoinen kiehtovat ihmisolentoja. Maailma jakautuu kahteen ääreen, jotka koettelevat ihmisen kestävyyttä.

    Franz Kafka kirjotti, että ihminen on vapaa ja turvattu maan kansalainen. Hänet on ”kytketty ketjuun, joka on niin pitkä, että kaikki maalliset alueet ovat vapaasti hänen ulottuvillaan, mutta kuitenkin niin lyhyt, ettei mikään voi tempaista häntä maan rajojen yli.”

    Mutta on toinenkin ketju.

    Samanaikaisesti ihminen on myös vapaa ja turvattu taivaan kansalainen: hänet on kytketty myös vastaavasti mitoitettuun taivaanketjuun: ”Jos hän nyt tahtoo maan päälle, häntä kuristaa taivaan kaulanauha, ja maan kaulanauha, jos hän tahtoo taivaaseen. Mutta siitä huolimatta hänellä on kaikki mahdollisuudet ja hän tuntee sen; niin, hän pidättäytyy jopa selittämästä kaikkea ensimmäisen kahlehtimisen virheellisyydestä johtuvaksi.”

    Kieltäytyykö ihminen tunnistamasta tosiasioita? Äärien väliin jääviä värejä? Vai rakastaako hän itse rakentamiaan kahleita?

    ”Me emme ole syntisiä vain siksi, että olemme syöneet tiedon puusta, vaan myös siksi, että me emme ole vielä syöneet elämän puusta”, Kafka mietiskelee. ”Syntinen on se tila, jossa me olemme, riipumatta syyllisyydestä.”

    Syyttömiä ja synnittömiä ihmisiä ei ole muualla kuin hautausmaalla, syvällä.

Rakennetaan parasta maailmaa parhaista.

    Kun se näyttää valmiilta, huomataan että ollaan rakennuksessa vankeja. Teimme sen itse. Tahdomme ulos. Mutta itse tehdystä on mahdoton paeta, koska mitään muutakaan ei ole.

    Puhutaan vertauksin ja aristellaan.

    Po Chü-i (772-846) oli kiinalainen kirjastomies ja runoilija. Hän kirjoitti niin selkeästi etteivät vuosisadatkaan ole riistäneet sanoilta värejä ja sävyjä.

    Onko runo myös vertauskuva? Aina? Voiko mitään sanoa suoraan sanomatta muutakin? Mustan ja valkoisen väliin jää ikuinen hämärä – siis filosofinen ajatus.

    Eräässä runossa Po Chü-i kertoo istuttaneensa kuistin eteen puita. Sitten puut kasvoivat korkeiksi ja lehteviksi.

    Runoilijaminä huomasi kaipaavansa etäisten vuorien värejä. Mutta hän oli kasvattamiensa puiden vankilassa, hämärässä ja ahdistavassa pimeydessä.

    Niinpä sitten:

Otin kirveen

ja kaadoin puut omin käsin.

Kymmenentuhatta lehteä varisi päälleni,

mutta kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua.

Äkkiä tuli valoisaa

niin kuin usva ja pilvet olisivat revenneet;

näin sinisen taivaan

kuin kaivatun ystävän kasvot

pitkän eron jälkeen.

Sitten tuli raikas tuuli

ja vähitellen näin lintujen palaavan.

Mieleni avautui. Katsoin itään ja etelään,

katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana.

Jokaisella on monia haluja

mutta kaikki niitä ei voi tyydyttää.

Miten en rakastaisi hentoja oksia -

mutta niitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.

(Suom. Pertti Nieminen.)

Ei tarvitse käyttää vertauksia puhuakseen vertauksin.

    Suoraan sanottu on toisinaan paras vertaus. Asian ilmaistuaan voi jäädä kuuntelemaan miten sitä kommentoidaan. Osuivatko sanat suoraan maaliinsa vai vähän ohi. Eikä kuuntelija tiedä ihan tarkasti mihin tähdättiin, keskelle vai vähän ohi.

    Kävelen joulun alla Vanhankaupunginkosken äärellä, ruskeiden, punertavien, vihreiden olioiden väliväreissä. Ei ole mustaa eikä valkoista.

    Katariina Saksilaisen patsas katselee Helsingin alkukohtaa.

    Hän oli melkein lapsikuningatar. Kuoli 22 vuotiaana. Miehensä Kustaa Vaasa perusti sittemmin Helsingin siihen missä Vantaanjoki laskee mereen ja taimenet nousevat ruskeana vellovaan kymeen.

    Oliot saattavat olla värittömiä, mutta eivät olennot.

    Tiklien ja vihervarpusten on havaittu parveilevan joulun maisemissa. Niilläkin on värinsä, jopa kirkkaat. Kaikkia marjoja ei ole syöty, kaikkia siemeniä vielä kylvetty maahan. Se mikä kasvaa, ei jää pimentoon, katseista välittämättä.

    Kun pistetään mustaa valkoiselle, siihen on uskominen.

Kyösti Salovaara, 2019.
Jouluruohon vihertäessä Katariina Saksilainen
katselee Helsingin menneisyyttä
tulevaisuus ympärillään.
Hannu Konttisen veistos paljastettiin 2.6.2014.

Kielen mieli

[juhannuskuplia]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2016.

Alan tähän tiistaina, kesän pisimpänä päivänä. Nyt vietettäisiin, jos vanhat merkit pitäisivät kutinsa, juhannusta mutta ei vietetä, koska ne eivät pidä.

    Olisihan mahdollista päätellä, että kun päivä on valoisin, silloin on juhannus.

    Mutta niinkin saattaisi ajatella, että kun on juhannus, päivä on pisimmillään.

    Koska näin nyt ei kuitenkaan ole, eikä noin voi ajatella, täytyy tyytyä katsomaan almanakasta milloin juhannus tulee ja milloin päivä laskee mailleen.

    Luonnolla on lakinsa, ihmisillä tapansa.

    Niitä yhdistää kieli, selitys.

Joskus tuntuu, että kieleen vajoaa kuin juoksuhiekkaan. Väitetään että siihen ei kuitenkaan huku, vaikka tarinoissa niin tapahtuu. Jännityksen kieli perustuu mahdottoman uskottavaan kuvailuun.

    Kieli ei tunne itseään. Jos tuntisi, se olisi jotakin enemmän, mutta mitä, sitä emme osaa ajatella. Se siis muistuttaa matemaattista todistusta, jota ei voi todistaa oikeaksi. Lauseen vahvuuteen pitää vain uskoa.

    Emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin täytyisi ajatella epäloogisesti, sanoi Ludwig Wittgenstein.

    Tämä ei tunnu maallikosta uskottavalta väitteeltä, koska maailma on pullollaan järjettömiä ajatuksia, mutta se johtuukin siitä, että emme ymmärrä mistä Wittgenstein puhuu.

    Looginen ei ole järkevän synonyymi.

    Loogisuus on johdonmukaisuutta. Wittgensteinin mielestä kaikki ajateltavissa olevat lauseet ovat loogisia, mikä ei tarkoita että ne olisivat järkeviä. Loogisesti älyttömiä lauseita piisaa kun kurkistaa maailmalle. Maailma alkaa kun oven avaa ja menee ulos ja sulkee oven perässään.

    Minä käyn usein tarkistamassa, muutaman askeleen otettuani, että tulihan se suljetuksi. Yleensä tuli.

Jos sanat olisivat kaikille samaa merkitseviä eikä vain yhdessä sanottuja, maailmasta olisi helpompi puhua, väitellä ja sopia.

    Punarinta laulaa yhä, vastoin kesän kulumista syksyyn. Tämä sivuhuomautuksena. Sivuhuomautuksilla ajatus johdetaan toisaalle, pois siitä mitä halutaan sanoa.

    Otetaanpa sana tuottavuus. Mitä se tarkoittaa? Mitä se ei tarkoita?

    ”Tuottavuus-käsitteen merkityskin näytti olevan usein epäselvä”, kirjoitti Raimos Sailas kesäpäivän seisahtaessa Helsingin Sanomissa analysoidessaan kilpailukykykeskustelua. ”Se saatettiin sotkea esimerkiksi kannattavuuteen.”

    Tuottavuus on työpanoksen suhde saavutettuun tuotokseen. Se ei ole halpa hinta eikä kaunis kuori. Elintaso on tuottavuuden funktio. Joskus kylmää matematiikkaa on vaikea hyväksyä.

    Ihmiset osaavat lukea ja kirjoittaa, mutta kirjoitetun ymmärtäminen on monasti vaikeaa. Se johtuu siitä, että maailma on eri ihmisille erilainen, vaikka se objektina onkin yhteinen.

    En halua eksyttää, mutta kun luen että Kafkan mukaan ”kieltä voidaan käyttää aineellisen maailman ulkopuolella olevaan ainoastaan viittauksenomaisesti, mutta ei milloinkaan eikä lähestulkoonkaan sopimuksenomaisesti, koska se, aineellista maailmaa vastaavana, käsittelee vain omistusta ja tämän suhteita”, olen epätietoinen esittääkö Kafka marxilaisen tulkinnan kielestä vai wittgensteiniläisen.

    Onko kieli omistamista?

    Se joka omistaa kielen, hallitsee maailmaa, mutta ei Kafka noin kirjoittanut (Orwell kenties kirjoitti), vaan että kieli on aineellisen maailman kuva ja aineellinen maailma on pelkästään omistusta ja omistamisen suhteita.

    Tästä saattaisi hätäpäissään päätellä, että Kafkalla oli hyvin moderni käsitys kielestä ja sen suhteesta todellisuuteen; että kielen rakenne muistuttaa omistussuhteita.

    Niinhän se tekee!

Jos kielellä on mieli, se ei voi olla mieletöntä.

    ”Suomen kieli, Suomen mieli, / Niis' on suoja Suomenmaan: / Yksi kieli, yksi mieli..”, riimitteli A. Oksanen (Ahlqvist) ja vaikka tuo tuntuisi nyt mahtipontiselta ja entiseen aikaan, aikaan elettyyn kuuluvalta, ei runon ajatus ole minnekään kadonnut, liuentunut eikä pois pyyhkäisty.

    Kuunnelkaa (suomalaista) ulkopoliitiikan puhetta, niin ymmärrätte mitä runoilija tarkoitti. Seuratkaa Englannissa käytävää keskustelua Brexitistä ja Bremainista, niin ette ehkä ymmärrä mitään, siis kielestä, siitä kuka sen omistaa ja mikä mieli siinä piilee.

    Looginen Suomessa ja epälooginen Britianniassa ovat saman kolikon kääntöpuolia.

    Jos heität kolikkoa yhdeksän kertaa ja saat aina klaavan, niin uskotko että kymmenennellä kerralla tulee taatusti kruunu? Jos uskot, et tiedä miten todennäköisyys toimii, mutta saatat silti osua oikeaan.

    Sivumennen sanoen: kansakuntia ja kansojen välisiä yhteisöjä koskevia päätöksiä ei kannattaisi tehdä kolikkoa heittämällä.

    Tarvittiin ruotsalaiset Naantaliin rikkomaan suomalaisten syvä uni.

Pääministeri Stefan Löfven sanoi suoraan ettei Ruotsi ryhdy puolustusliittoon Suomen kanssa. Entinen puolustustusministeri Karin Enström ihmetteli miksi Suomi kutsuu Putinin kylään – Ruotsissa se ei olisi mahdollista.

    Siihen loppui dialogi Naantalissa.

    Alkoi suomalainen monologi. Valloilleen ja vapaaksi päästetty kieli kaapattiin takaisin. Kaikki suomalaiset vasemmalta oikealle, edestä taakse, alhaalta ylös, vanhasta nuoreen, ryhmittyivät bussina presidentin eteen, hänen turvakseen, ja niin suomalainen ulkopoliittinen lihamuuri vastaanotti ruotsalaisen puheenparren sinkoamat terävät nuolet. Ruotsihan on, herran tähden, aivan väärässä. Menneisyyden valtakunta, hemmetti, 200 vuotta yhtämittaista rauhaa.

    Yksi mieli, yksi kieli, Suomen mieli, Suomen kieli!

    Selvennys niille jotka eivät seuraa jalkapalloa: Bussilla tarkoitetaan sitä, että joukkue keskittyy pelkästään puolustamaan oman rankkarialueensa reunoilla eikä hyökkää lainkaan. "Bussi" parkeerataan maalin eteen. Kun kymmenen miestä ahtautuu pienelle alueelle, maalin tekeminen on vaikeaa, melkein mahdotonta.

    Erkki Tuomioja syytti ruotsalaisia siitä, että heidän ulkopolitiikkansa on mantran jauhamista. Hän ei puhunut suomalaisten bussista mitään.

                                                                          Kyösti Salovaara, 2014.

Kieli on omistamista, heiveröinen henkäys kesätuulessa.

    ”Suomessa kaikki kirjat ovat kaupallisia niin kauan kuin niissä on hinta”, tokaisi Erno Paasilinna. ”Ei kirjallisuuden tasoa sillä paranneta, että kehitetään hyvää makua.”

    Kuinka ihanan jykevältä itsestään selvyyksien laukominen kuulostaakaan!

    Paasilinna oli tässä mestari.

    Lause elää kielen kannattamana.

    Hyvin usein, jälkikäteen ajatellen, Paasilinna oli väärässä, mutta kirpeästi yhtä kaikki.

    Kun kuuntelee Erkki Tuomiojaa ei voi välttyä samanlaiselta tunteelta, mutta koska hän käyttää kieltä peittääkseen omat tunteensa, sitä ei aina huomaa, sillä Tuomioja kuulostaa viisaalta vaikka puhuisi tyhmiä. Hän ei rakasta Putinia eikä Putinin temppuja, mutta hän ei pysty sanomaan sitä suoraan, koska hän inhoaa vielä enemmän amerikkalaisia, joita myös Putin inhoaa (ja kadehtii). Nuoruudessa Tuomiojaan jämähti romanttinen antiamerikkalaisuus ja siksi hänen kielensä on siitä juotettua eikä hän niin sanotusti pääse kielen päälle.

    Edelliset lauseet kuulostavat siansaksalta juhannuksena.

    Sivuhuomautuksena todettakoon, että sikaa saa syödä mutta kaveria ei pidä lyödä.

Luin P.G. Wodehousea.

    ”Kerran pakomatkalle lähdettyään pyrkii ihminen vaistomaisesti ylläpitämään niin suurta nopeutta kuin suinkin sekä pitkää välimatkaa itsensä ja mahdollisten takaa-ajajain välillä”, kirjoittaa Wodehouse vuonna 1924 ilmestyneessä romaanissa Ville Valloittaja (Bill the Conqueror).

    O.A. Joutsen suomensi romaanin kuolinvuotenaan 1936.

    Siihen aikaan harva oli ajanut itse autolla, ehkäpä moni ei ollut autossa edes istunut.

    Kieli on ajan kuva, joka haalistuu mutta ei katoa.

    Näin Joutsen suomensi:

    ”Tätä mieletöntä ajoa kesti kymmenen tai viisitoista minuuttia, ja koko ajan hän piti itsetiedottomasti isoa jalkaansa kiihdyttäjävipusimella... Moottorin kiihtyvä jyrinä, kun Bill painoi jalallaan kiihdytintä, kaikui hänen korvissaan kuin hilpeä hurraa-huuto. Vauhdinosoittaja näytti 65, pian sen jälkeen 75 km tuntinopeutta.”

    Entinen kieli on nykyisen sisässä. Reunoiltaan rapistuvaa.

    Jos WSOY ottaisi Ville Valloittajasta uuden painoksen, pitäisikö autoon liittyvä sanasto päivittää nykyterminologian mukaiseksi? Jos pitäisi, eikö se olisi historian (ja kielen) väärentämistä? Sillä onhan todennäköistä, että Joutsenen suomennoksessa varmasti muukin kuin pelkät yksittäiset sanat kuvastavat 1920-luvun englantilaista ja 1930-luvun suomalaista tajuntaa, kielen ja todellisuuden suhdetta, omistajuutta.

    En ole (esimerkiksi) koskaan ymmärtänyt miksi vanhoja tekstejä korjaillaan nykyhetken ”moraaliin” istuvaksi. Minusta se, korjailu, on historian väärentämistä. Hyvää tavoitellessaan kukkahattutädit luovat epä-älyllisiä anakronismeja.

    Norman Mailer ei esimerkiksi kirjoittanut kuuluisaa esseetään Valkoisesta afroamerikkalaisesta vaan Valkoisesta neekeristä. Agatha Christien mainion kirjan nimi vuonna 1939 oli Kymmenen pientä neekeripoikaa eikä Kymmenen pientä afroamerikkalaista.

    Yle Suomi lähettää kesäaikana kello 13 jälkeen musiikkiohjelmaa Paikka auringossa, missä soitetaan joka päivä yksi arkistosta kaivettu kesäiskelmä.

    Viime viikolla, torstaina 16.6, ohjelman juontajalla oli vaikeaa saada sanotuksi soitettavan iskelmän nimeä. Hän kierteli ja kaarteli ja lopulta anteeksi pyydellen kertoi, että nyt kuullaan Eija Sinikan kappale Ihan neekeri.

    Tuossa laulussa haaveillaan auringonottajista, joista joku paahtuu kesän aikana parhaaksi neekeriksi. Laulussa tosin puhutaan niistäkin, jotka palavat auringossa ihan intiaaniksi, mutta se ei tuntunut haittavaan moralistin kaapuun pukeutunutta juontajaa.

    Ei maailman epäsuhta parane kieltä pesemällä.

Kielen mieli on vallan mieli.

    Kun lukee englantilaisia Brexit keskusteluja, melkein pelästyy: Voiko näennäisesti sivistyneillä lauseilla ilmaista noin paljon vihaa ja epäluuloja!

    Nationalistit eivät tyydy puheeseen vaan yrittävät omistaa myös kielen, jolla puhe käydään. Kieli vaikeroi. 

    Muuan fiksu kirjoittaja totesi, että Englannissa EU-eroa ajava eliitti on kidnapannut työväenliikkeen kulttuurin omakseen ja saanut työläiset ajamaan itselle vahingollista asiaa eliitin mielen mukaisesti.

    Ainahan ei eliitti toimi näin.

    John Carey on kirjoittanut terävästi siitä, kuinka englantilainen älymystö toimi 1900-luvun alkupuolella sabotoidakseen rahvasta pääsemästä hyvän kirjallisuuden pariin. Kun älymystö, Carey sanoo, ei pysynyt estämään tavallista ihmistä oppimasta lukemaan, se ryhtyi kirjoittamaan kirjoja, joita huonosti koulutettujen oli mahdoton ymmärtää. Syntyi modernismi – kieli vain eliitin käyttöön!

    Älymystö halusi eristää massat kultuurista. Se tehtiin kielen avulla.

    Tänään englantilaista keskustelua EU:sta käydään eräänlaisella epäkielellä – sanoilla joista järki puuttuu vaikka lause tulvii vihaista ja ahdistunutta logiikkaa.

    Juhannusaattona, jos Jumala suo, tiedämme minkälainen kieli mielen voitti, Englannissa.

Nyt taas punarinta laulaa Helsingissä. Ja kas, Viikin pelloilla leivoset.

    Ne eivät välitä kalenterista.

    Kieli taipuu vaan ei katkea.

    Riimejä piisaa, viisaat sanovat. Täytyy varoa etteivät vie mukanaan.

    Historian taakan saa ravistaa harteiltaan, jos uskaltaa. Mutta jos niin tekee, kannattaa varoa ettei se putoa varpaille.

    A. Oksasta kalibroidakseni lisään: Yksi kieli, monta mieltä!

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.
Juhannus: hetki talvien välissä.
Sitten taas kukka lakastuu.

___________________________________________________________________

John Carey: The Intellectuals and the Masses. Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia 1880-1939. faber and faber, 1992.

Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.

Erno Paasilinna: Lukemista kaikille. Artikkeleita, aforismeja, polemiikkeja. Otava, 1975.

Raimo Sailas: Nyt parantamaan tuottavuutta. Helsingin Sanomat, 21.6.2016.

P.G.Wodehouse: Ville Valloittaja. Suom. O.A. Joutsen. WSOY, 1936 ja 1960.

Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. Suom. Heikki Nyman. WSOY, 1971.