Sitten tuli vielempi hiki

[kun täytyi ajatella]

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

Kuuma iltapäivä - kahdeksan kilometrin lenkin jälkeen tuntee itsen kuivaksi väännetyksi rätiksi. Aloittelen juttua sunnuntaina, ennen illallista.

    Aamiaisen aikaan kaksi haukkaa jahtasi haarapääskysiä sinistä taivasta vasten. Kun toinen kääntyi äkkiä alaspäin, sen selkä loisti aamuauringossa punaisenruskeana. Tuulihaukkoja kenties. Aamiaista nekin tarvitsevat.

    Tulee hiki muutenkin. Ajatellessa isoja ajatuksia. Tai pieniä. Siltä välin.

    Pitääkö aina olla jotain mieltä?

    Viikosta toiseen. Mitä jos antaisi kaiken mennä, alamäkeen, pilvien saattamana, höyrynä joka nousee auringon paahtamasta merenpinnasta.

    Jo kaskaatkin rätisevät.

    Meri jää, miehet menevät ja tulevat, ne jotka aikovat.

Erkki Tuomiojan päiväkirjat ”vainoavat” minua. Eivät pahassa vaan hyvässä. Siis että niitä lukemalla saa jonkinlaisen ahaa-elämyksen: Näinkö päämäärätöntä arkipäivän politiikanteko lopulta on?

    Muistetaan Friedrich Engelsin lausahdus yhteiskunnassa vallitsevasta dialektisesta prosessista: Yksi tahtoo yhtä, toinen tahtoo toista ja se mitä syntyy, on jotakin mitä kukaan ei tahtonut.

    Tuomiojan muistiinmerkintöjen perusteella kaikki Engelsin tarkoittama pitää korotaa potenssiin kymmenen. Tai sata.

    Ahaa-elämykseni koskee sitä, kuinka monia vastakkaisia ja rinnakkaisia yrityksiä politiikan prosessissa on, ja että se ei nimenomaan ole samanlainen projekti kuin vaikkapa talon tai metrotunnelin tai paperikoneen tai IT-järjelmän suunnittelu ja rakentaminen.

    Kun normaalielämässä päätetään jostakin projektista, sen lopputulos on ”varma”, etukäteen sovittu ja päätetty eikä sitä muuteta matkan varrella, vaikka kohdattaisiin millaisia teknisiä vaikeuksia. Tekniset vaikeudet ovat ”aineesta” ja ”suunnittelusta” kumpuavia eivätkä siitä, että eri ihmiset haluavat kesken kaiken erilaista lopputulosta. Kun tehdään silta, siitä ei synny tunnelia.

                                                         S.I. 2017.
Jaaha, postmodernia!
Enhän miä
vaan
ne muut.

    Poliitiikassa on toisin: projekti ei ole koskaan valmis, koska sen tekeminen, poliittinen keskustelu on juuri se (ja riittävästi se) millä poliitikot todistavat olemassaolonsa oikeutuksen. Poliittisen projektin lopputulokseksi riittää jokin minkä kaikki hyväksyvät ja pitävät siedettävänä oman poliittisen tulevaisuutensa kannalta. Ehkä pyritään rakentamaan silta, mutta ainoa mitä saadaan aikaiseksi on komea informaatiotaulu: Tähän tulee silta jonakin päivänä!

    Ja silti tuon ”poliittisen informaatiotaulun” suunnittelijat ovat ehkä varmistaneet paikkansa seuraavissa vaaleissa

    Luonnontieteessa puhutaan atomien maailmassa ongelmasta, jossa mittaaja vaikuttaa mitattavien liikkeeseen, joten atomin paikkaa ei ehkä saada selville, saadaan esille vain sen liike tai toisinpäin.

    Poliiittinen prosessi näyttää samanlaiselta.

    Esimerkiksi Paavo Lipposen hallituksen voimakenttiä oli vähintään neljä: hallituksen ministerit ja pääministeri, eduskuntaryhmä, puolueen valtuusto ja hallitus. Eniten ristiriidat tietysti kohtaantuivat eduskuntaryhmässä, jota Tuomioja yritti pitää hallituksen ruodussa. Ammattiyhdistysliike yritti eduskuntaryhmän kautta saada oman agendansa toteutetuksi. Puoluevaltuusto tunsi itsensä alati hylätyksi. Ja muilla hallituspuolueilla oli tietenkin omat sidosryhmänsä ja päällehuutajansa.

    Tuollaisessa tilanteessa Jumalan myllyt jauhavat hitaasti ja politiikan vieläkin hitaammin. Tulokseen ei niinkään vaikuta puolueiden ohjelmat vaan se miten politiikan viheriöllä syötetään, harhautetaan, kampataan, puolustetaan ja hyökätään.

    Hyvä esimerkki on kauppojen aukiolojen vapauttaminen. Juha Sipilän hallitus sai vasta nyt päätetyksi sen, mitä demarit ja kokoomus yrittivät Lipposen ensimmäisessä hallituksessa 20 vuotta sitten.

Mitä todellisuus on?

    Ajatuksia, sanoja vai tekoja?

    Mistä pitäisi olla kiinnostunut, kun historiaa kuvataan? Ajatuksista, pyrkimyksistä vai lopputuloksesta?

    Käytän tahallaan sanaa ”kuvaaminen”, sillä historian tutkiminen saattaa tieteellisessä mielessä olla kohtuuttoman vaikeaa ellei sitten aivan mahdotonta.

    Kun Erkki Tuomioja on kirjannut tuhansia sivuja päivittäin poliittisesta kokemuksestaan päiväkirjoihinsa, onko niissä historiallinen ”totuus” sellaisenaan?

    No ei tietenkään, semminkään kun emme tiedä mitä Tuomioja jätti kirjoittamatta. Mutta laajemmin ajatellen meidän pitäisi saada kaikkien muidenkin vaikuttajien samanlaisen päiväkirjat luettavaksi, jos haluaisimme saada esille tietyn ajankohdan ”polittisen ajatuksen”, siis sen mitä haluttiin sen sijaan, että päätetyistä asioista saamme selville sen mitä toteutui.

    Tehtävä on mahdoton.

    Pieni esimerkki: äitini kertoi kuinka sodan jälkeen Kotkassa kommunistit vallan täyteydessään kiertelivät pelottelemassa demariperheitä uhaten että näille koittaa vaikeat ajat, vankiloineen jne.

    Kerroin tästä eräänä iltana (80-luvulla?) Kosmoksessa tunnetulle historiantutkijalle. Hän sanoi tylysti: ”Ei tuollaista ole tapahtunut. Siitä ei ole pöytäkirjamerkintää!”

    Historian kuvailemiseen tarvitaan monenlaisia pöytäkirjamerkintöjä. Ongelmana on se ettei tiedä kuka puhuu totta ja kuka asian vierestä jotakin vain puhuakseen.

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

Ajatuksen pilarit. Oikeat ja kuvitellut.

No, hypätäänpä vielä pari metriä korkeammalle, jos se tässä helteessä onnistuu.

    Mitä siis on todellisuus? Se mikä juuri nyt ympärillämme miljardeissa päissä ja toimissa tapahtuu vai se minkä tiedämme äsken tapahtuneen?

    Aristoteles otti kai selvästi kantaa ohjeistamalla kertomuksen kirjoittajaa: jätä pois jotakin jotta saat järkevän tarinan.

    Tätä ohjetta kirjallisuus ja draama ja elokuva ovat toistaneet meidän päiviimme asti. Ja toistavat meidän jälkeemme aina vedenpaisumukseen saakka.

    Mutta eroaako fiktio historian ”tutkimuksesta” juuri lainkaan? Pitää jättää jotakin pois, jotta ymmärtää mitä on tapahtunut. Kaiken kertominen ei auta, koska kaiken tietäminen on mahdotonta yhtä lailla kuin kaiken kaiken lukeminen. Pyrkimys pitää voida erottaa toteutuneesta. Pitää vetää johtopäätöksiä.

    Hyönteisdokumentti –blogissa käsiteltiin ja keskusteltiin mielenkiintoisesta aiheesta: onko hömppäkirjallisuudella mitään arvoa? Onko periaatteessa parempia ja huonompia genrejä?

    En palaa tuohon keskusteluun muuten kuin yrittämällä muistaa mitä Raymond Chandler kerran sanoi: Ei ole hyvää tai huonoa kirjallisuudenlajia, on vain hyviä tai huonoja kirjailijoita ja heidän teoksiaan.

    Aina kun puhutaan keskivirran kirjallisuudesta, muistetaan muistuttaa että sen syntinä on juonen punominen. Tällaisille postmoderneille ja avantgardeille puristeille tekee mieli sanoa, että lukekaa Erkki Tuomiojan poliittiset päiväkirjat. Ne ovat postmodernin fiktion kaunein kukka, surrealismia realismin sisässä. Sitä paitsi ne ovat niin totta kuin totta jokin voi olla olematta koko totuus.

    Jos maailman haluaa nähdä älyttömänä sekasotkuna, se on sallittua.

    Mutta jos maailmassa haluaa nähdä edes vähäistä johdonmukaisuutta, pitää osa yksityiskohdista jättää pois ja poimia sieltä ja täältä oleellinen. Niin syntyy kertomus ja historian kuva.

                                                Kyösti Salovaara, 2017.

Ryhdyin Tuomiojan poliittisten päiväkirjojen jälkeen lukemaan Michael Connellyn dekkaria Risteyskohta (The Crossing, 2015).

    Tämä on Connellyn 28. romaani. Varttuva Connelly tuntuu parantavan kirjailijan otettaan kuin sika juoksuaan, niin kuin tavataan sanoa. Entinen rikostoimittaja osaa punoa los angelesilaisen tarinan kudoksen. Romaani on yhtä aikaa sekä poliisityön kuvausta että lakimiestarina – ja kuvaus suurkaupungin hengestä.

    Tuo hömppäkeskustelut tulee väistämättä mieleen Connellyä lukiessa. Risteyskohtaa en sanoisi hömpäksi, mutta ei sillä Nobelin kirjallisuuspalkintoakaan voiteta. Miksi pitäisikään? Vaikka olisi ihan erinomaista jos joskus myös joku valtavirran kirjailija saisi Nobelin – eikä vain reunoilla metelöivät.

    Risteyskohdan päätössanoissa Connelly kiittää kustantoimittajiaan; heidän avullaan kaikesta aineistosta syntyi ”järkeenkäypä kokonaisuus”. Muutamalla sanalla sanottu iso totuus – ei ole (hyviä) romaaneja joista puuttuu järkeenkäypä kokonaisuus. Sattumankin kuvaaminen on järjestyksen kuvaamista.

    Kirjastoihmiset panevat kirjat hyllyssä johonkin järjestykseen. Kriitikot – jos sellaisia vielä on – järjestävät kirjallisuden jollakin toisella tavalla. Kirjallisuudentutkijat yrittävät etsiä valtavirtoja ja pienempiä puroja, jotta maailma selittyisi genren olemuksen kautta. Etsitään näkymättömiä lainalaisuuksia.

    Lukija sen sijaan lukee sitä minkä parissa viihtyy.

    Monet ovat sanoneet, että jättivät Erkki Tuomiojan poliittiset päiväkirjat kesken. Minusta ne olivat jännittävä lukukokemus. Nyt luin amerikkalaista jännäriä yhtä antaumuksella, viihtyen ja eteenpäin sanojen luomassa todellisuudessa pyrkien.

    Maailma ei selity olemalla maailma. Tarvitaan sanoja, tulkinta.

Mies tulee, menee ja on, kunnes toisin sanotaan.

    Meri jää huokailemaan miehen mentyä.

    Kaksi asiaa pysyy mielessä: se mihin pyritään ja se mitä saadaan.

    Dialektinen ajatus… kaskaitten surina ja rantakadulla poispäin hölskyttävän Harley-Davidsonin musiikki.

    Suora lähetys ei ole koskaan täysin suora.

    Sitten tulee vielempi hiki.

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

______________________

Istuva härkä

[seisoo]

                                                                          Kyösti Salovaara, 2017.

Sanoista syntyy mielikuvia.

    Mielikuvilla synnytetään arvailuja, uskomuksia, epäilyjä - siis poliittisia ja yhteiskunnallisia johtopäätöksiä joita sanotut faktat eivät suorastaan perustele. Mielikuvatkin ovat eräänlaista ”totuuden jälkeistä aikaa”, mutta niiden perkaaminen on paljon työläämpää kuin faktavirheiden etsiminen.

    Mielikuva on katsojan ja lukijan päässä. Sinne ei pääse.

    Laki on niin kuin se luetaan, tavattiin ennen sanoa.

    Istuva härkä ei seiso.

    Perustuslakia ei tarvitse edes lukea eikä tulkita, koska se on kaiken sanottavan tuolla puolen. Kiveen hakattu on hakattu.

Päätön otsikkoni ei tullut mieleen siouxien päälliköstä. Epälooginen ajatus (onko sellaisia?) viehättää.

    Muutama viikko sitten El Pais -lehdessä oli juttu Osbornen viinitalon härkäsymbolista. Jokainen Espanjassa liikkunut on sen nähnyt, vaikka ei ehkä tiedäkään mihin se pitäisi yhdistää. Sehän ei suoranaisesti liity härkätaisteluihin vaan erääseen brandymerkkiin, siis espanjalaiseen ”konjakkiin”.

    Vuonna 1956 Cádizin lähellä, El Puerto de Santa Mariassa sijaitsevassa Osbornen vinitalossa päätettiin että Veterano-brandy tarvitsee logon. Sen suunnittelu annettiin kaupungin omalle pojalle Manuel Prietolle.

    Ensimmäiset peltiset härät ilmestyivät maanteiden reunoille toukokuussa 1957. Siis 60 vuotta sitten. Neljämetrisen härän kyljessä luki suurin kirjaimin Veterano.

    Muutamaa vuotta myöhemmin liikenneviranomaiset kielsivät härkämainokset teiden reunasta. Osbornessa tähän vastattiin rakentamalla 14 metrisiä härkiä ja viemällä ne riittävän etäälle tiestä viranomaisilta ”turvaan”. Yleensä härkä katselee ohikulkevaa liikennettä kukkulan laelta. Sieltä näkee kauas, siellä tulee nähdyksi

    Vuonna 1988 viranomaiset kielsivät alkoholin mainostamisen härän kyljessä. Espanjalaisen kulttuuriperinnön ikoniksi kasvanut Osbornen Veterano-härkä oli vaarassa. Ensi hätään brandyn nimi poistettiin härän kupeesta. Kymmenkunta vuotta myöhemmin korkein oikeus pelasti härän myöntämällä, että sillä on esteettistä arvoa espanjalaisen kulttuuriperinteen symbolina.

    Anekdootin mukaan härän suunnitellut taidemaalari Prieto oli hieman katkera siitä, että ainoa mistä hänet tunnettiin, oli brandymainos teiden varsilla.

                                                     Kyösti Salovaara, 2017.

Istuva härkä seisoo tien varrella ja mielen perukoissa.

    Olen lueskellut, sanoisinko inhonsekaisella ihailulla Erkki Tuomiojan poliittisia päiväkirjoja. Ensimmäisessä teoksessa – Siinä syntyy vielä rumihia – käsitellään vuosia 1991-94 ja toisessa teoksessa – Luulin olevani aika piruileva – vuosia 1995-97. Teokset julkaisi Tammi ja ne toimitti Veli-Pekka Leppänen.

    Erkki Tuomioja täytti viime viikolla 71 vuotta.

    Onko hänen ärhäkkä roolinsa demarien virallisena vastarannankiiskenä lieventynyt aikuistumisen vuosina? En tiedä. Ehkä julkinen kuva on kuitenkin leppoisampi, sovittelevampi, vähemmän aggressiivinen. Sitä paitsi vastuullisilla tehtävillä - kaupunginjohtajana ja ministerinä - on ainakin ulkoisia särmiä hiova vaikutus. Mitä näsäviisaalle ja kiukuttelevalle pikkupojalle miehen sisällä on tapahtunut - vai onko tapahtunut mitään - sitä päiväkirjat eivät paljasta. Sitäkin voi miettiä, että kannattaako mielen primitiiviset kerrokset laittaa esille, sillä eikö meillä jokaisella ole ajatusten pimeä puoli, jota ei koskaan valaista sanoilla eikä teoilla?

    Päiväkirjoja lukiessa alkaa ihmetellä miksi Tuomioja on jatkanut poliitikon roolissa näin pitkään. Häntä kun potuttaa kaiken aikaa, vaikka Tuomioja itse käyttää voimakkaampaa ilmaisua. Jos Tuomioja ei jonakin päivänä ole ”vittuuntunut” puoluetovereihinsa, niin masentunut hän on joka tapauksessa.

    Tuomioja vastustaa…. joka päivä jotakin. Kauan sitten hän vastusti Vietnamin sotaa, kansainvälisiä öljy-yhtiöitä, Persian shaahia, eurooppalaista integraatiota, Kalevi Sorsaa, ydinvoimaa, EMUa ja tietenkin Paavo Lipposta – muutaman asian mainitakseni. "Ainoa rooli minunkaltaisellani ihmisellä voi olla jarrumiehen ja varoittajan oppositiorooli", Tuomioja tunnustaa syksyllä 1996 luettuaan Margaret Thatcherin muistelmia ja todetessaan ettei hänellä ole koskaan ollut samanlaista maailman muuttamisen varmaa visiota kuin mitä Thatcherillä oli.
    Hieman ristiriitaista on, että Tuomioja kunnioittaa kovan linjan torypoliitikkoa (vaikka ei tietenkään ajattele hänen tavallaan), mutta melkeinpä halveksii puoluetoveri Lipposta, jolla on Tuomiojan kaipaama vankkumaton visio - unelma viedä Suomi Eurooppaan ja rahaliittoon.    

   Oppositioroolin rinnalla Tuomioja on tutkinut historiaa; hän väitteli tohtoriksi Pekka Kuusi aiheenaan vuonna 1996.

                                      Kyösti Salovaara, 2017.

Mikä pistää miehen tikittämään?

    En tiedä, jään ihmettelemään.

    Päiväkirjoissaan – jotka on kirjoitettu ajassaan, ei jälkikäteen – Tuomioja on harvinaisen suorasanainen. Hän ei juuri kehu ketään, ei aina itseäänkään. Demaripuolueesta tuntuu löytyvän lähinnä ääliöitä ja oikeistolaisia älykääpiöitä. Suurinta sympatiaa Tuomioja tuntee vihreitä kohtaan, kirjoitteleepa heille jopa ohjelmaluonnoksia – toki SDP:n johdon tietäen ja luvalla.

    Jos tähän asti lukemastani (olen nyt syksyssä 1996) yrittää etsiä sankareita, niin sellaiseksi käynee Osmo Soininvaara. Jompi kumpi onkin väärässä puolueessa – Osmo tai Erkki.

    ”Roistoja” ja epäpäteviä poliitikkoja löytyy kaikista raoista. He eivät pääse Tuomiojan inholta pakoon.

    Rehellisyys maan perii. Kohta seisova härkä istahtaa.

    Tuomioja oli keskeisessä roolissa vetämässä Martti Ahtisaarta presidentiksi. Muutamaa päivää ennen vaaleja Tuomioja huokaisee helpotuksesta. Kävipä vaaleissa miten tahansa, hän pääsee Ahtisaaresta eroon, ei tarvitse olla enää tuon miehen kanssa missään tekemisissä.

    Ahtisaari ei siis vastannut Tuomiojan ajatusta hyvästä presidentistä. Hän ajatteli lähes kaikessa eri tavalla kuin Tuomioja, ja sehän Tuomiojan maailmassa on suurin virhe mihin kanssaihminen voi syyllistyä.

    Miksi Tuomioja sitten auttoi Ahtisaarta?

    Siksi että hän halusi katkaista Kalevi Sorsan presidentintien. Sorsan vastustaminen oli suurempi arvo kuin Ahtisaaren kannattaminen.

    Kun nuoret demarikansanedustajat vaalien 1995 jälkeen kummastelevat miksi heidän ihanteensa Tuomioja ei ota merkittävämpää roolia puolueen johdossa, Tuomioja masentuu. Mitä häneltä odotetaan? Miksi hänen pitäisi astua etunenään, johtoon? Mutta kun häntä ei valita Lipposen leikkaushallitukseen ministeriksi, Tuomioja masentuu taas ja vittuuntuu: monet epäpätevät ajavat hänen ohitseen, miksi häntä ei huomata?

    Tuomiojalla on kaksi mielenasentoa: vitutus ja masennus.

Niin rankasti kuin Tuomioja moittiikin (muita) poliitikkoja ajattelukyvyn puutteesta, ei poliittisissa päiväkirjoissa oikeastaan ole yhtään Tuomiojankaan (uutta) ajatusta.

    Kummallista!

    Tuomioja kyllä reagoi herkästi ja kiukkuisesti, mutta ei pysähdy itse ajattelemaan tai filosofoimaan. Muita hän moittii kvasifilosofoinnista, mutta ei yritä edes sitä.

    Onko Tuomiojalla ”ajatuksia”?

    Vaikea sanoa, en tiedä. Jos on, hän piilottaa ne taitavasti.

    Vähän väliä Tuomioja tunnustautuu holhousdemariksi. Vaikka hän päiväkirjojen vuosina melkein joka päivä syö lounasta, illallista tai päivällistä - henkilösuhteiden hoitoa, poliittisten tuulten haistelua, poliittisten vastustajien arviointia, juonittelua, lobbareiden kuuntelua - jossakin helsinkiläisessä laaturavintolassa eikä kai sylje lasiin, ja vaikka pilaakin tovereilta ilon juomalla kaakaota kun menee näiden kanssa kiihkeiden neuvottelujen lomassa Kappeliin oluelle, niin yhä uudestaan hän moittii muita ihmisiä ilonpidosta. Taitaa tapahtua Dublinissa, missä Tuomioja aamulenkillä kuulee jostakin irkkupubista remakkaa puheensorinaa: tätä ilonpitoa (joka toisaalta houkuttelee luokseen) Tuomioja juoksuvauhtia kiihdyttäessään paheksuu perin juurin.

    Tuomiojan henkilön kummallisin ristiriita onkin yhtä aikaisessa suvaitsevaisuudessa ja holhoushalussa. Hän ei jostakin syystä halua sallia muille sitä mistä itse kaikin siemauksin elämässään nauttii (toki masentuneena ja vittuuntuneena).

    Tulee mieleen, että tämän Tuomiojan pimeiden ajatusten dilemma leimaa nykyään koko demaripuoluetta (ja miksei myös vihreitä, vassareista puhumattakaan). Moraalinen tuohtumus on muuttunut järjestelmäkritiikksi. Jos esimerkiksi presidenttiehdokas Tuula Haatainen saisi päättää diktaattorina, niin yksityiset kauppaliikkeet ja supermarketit kiellettäisiin ensi vuonna ja niiden tilalle perustettaisiin yksi valtion asuste- ja kenkäkauppa ja yksi kunnan ruokakauppa, jotka kilpailisivat asiakkaista kassajonon pituudella. Mitä pitempi jono, sen parempi kauppa.

    Markkinatalous on demareille nykyään ”perkele”, jonka nimeä ei pidä ääneen mainita. Paholainen se taitaa olla myös perustuslakifundamentalisteille. Ilmeseisti julkinen talous ei saa olla tehokasta, koska tehokas talous loukkaa köyhien ja kipeiden ihmisoikeutta. Miten - sitä yliopiston juristit eivät osaa sanoa.
    Yhtä kaikki Tuomiojan poliittiset päiväkirjat valottavat hienosti ja rehellisesti demarien (ja yleensä vasemmiston) dilemmaa: ole liberaali mutta älä päästä kansalaisia sitovaa liekaa kovin löysälle.

Lueskelen Erkki Tuomiojan poliittisia päiväkirjoja rannalla auringon paistaessa ja aaltojen kohistessa rauhoittavasti.

    Poliittinen Suomi on kaukana, poliittinen mielenmaisema lähellä.

    Jos joku (suomalainen) ohikulkija näkee kirjani rantapedillä, hän saattaa huudahtaa hämmästyksestä. Mitä ihmettä! Kuka hemmetti lukee Tuomiojaa Välimerellä!

    Käsittämätöntä!

    Kun Dan Brown julkaisi menestysteoksensa vuonna 2003, niin monta vuotta sen jälkeen näki ihmisten rannoilla, junissa, odotushalleissa ja kaikenlaisessa julkisessa tilassa lukevan Da Vinci -koodia häpeilemättä. Se oli romaani joka ostettiin lukemista varten – ei hyllyn tai yöpöydän koristukseksi.

    Isäni muuten "opetti" minulle Veteranon keväällä 1985 Palmassa. Olin silloin 38 vuotias, joten opetus lienee moraalisesti hyväksyttävää. Nykyään tuota brandya ei saa läheskään kaikista kahviloista. Ajat muuttuvat. Ja maut.

    Jos Erkki Tuomioja nyt näkisi (tai tietäisi), että hänen poliittisia päiväkirjojaan luetaan Torreblancan piitsillä, mitä hän ajattelisi? Miten suhtautuisi tähän asiantilaan?

    Masentuisi? Vittuuntuisi?

    Vai hämmästyisi tajutessaan, että istuva härkä seisoo.

                                                                           Kyösti Salovaara, 2017.

____________________________

Kielen mieli

[juhannuskuplia]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2016.

Alan tähän tiistaina, kesän pisimpänä päivänä. Nyt vietettäisiin, jos vanhat merkit pitäisivät kutinsa, juhannusta mutta ei vietetä, koska ne eivät pidä.

    Olisihan mahdollista päätellä, että kun päivä on valoisin, silloin on juhannus.

    Mutta niinkin saattaisi ajatella, että kun on juhannus, päivä on pisimmillään.

    Koska näin nyt ei kuitenkaan ole, eikä noin voi ajatella, täytyy tyytyä katsomaan almanakasta milloin juhannus tulee ja milloin päivä laskee mailleen.

    Luonnolla on lakinsa, ihmisillä tapansa.

    Niitä yhdistää kieli, selitys.

Joskus tuntuu, että kieleen vajoaa kuin juoksuhiekkaan. Väitetään että siihen ei kuitenkaan huku, vaikka tarinoissa niin tapahtuu. Jännityksen kieli perustuu mahdottoman uskottavaan kuvailuun.

    Kieli ei tunne itseään. Jos tuntisi, se olisi jotakin enemmän, mutta mitä, sitä emme osaa ajatella. Se siis muistuttaa matemaattista todistusta, jota ei voi todistaa oikeaksi. Lauseen vahvuuteen pitää vain uskoa.

    Emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin täytyisi ajatella epäloogisesti, sanoi Ludwig Wittgenstein.

    Tämä ei tunnu maallikosta uskottavalta väitteeltä, koska maailma on pullollaan järjettömiä ajatuksia, mutta se johtuukin siitä, että emme ymmärrä mistä Wittgenstein puhuu.

    Looginen ei ole järkevän synonyymi.

    Loogisuus on johdonmukaisuutta. Wittgensteinin mielestä kaikki ajateltavissa olevat lauseet ovat loogisia, mikä ei tarkoita että ne olisivat järkeviä. Loogisesti älyttömiä lauseita piisaa kun kurkistaa maailmalle. Maailma alkaa kun oven avaa ja menee ulos ja sulkee oven perässään.

    Minä käyn usein tarkistamassa, muutaman askeleen otettuani, että tulihan se suljetuksi. Yleensä tuli.

Jos sanat olisivat kaikille samaa merkitseviä eikä vain yhdessä sanottuja, maailmasta olisi helpompi puhua, väitellä ja sopia.

    Punarinta laulaa yhä, vastoin kesän kulumista syksyyn. Tämä sivuhuomautuksena. Sivuhuomautuksilla ajatus johdetaan toisaalle, pois siitä mitä halutaan sanoa.

    Otetaanpa sana tuottavuus. Mitä se tarkoittaa? Mitä se ei tarkoita?

    ”Tuottavuus-käsitteen merkityskin näytti olevan usein epäselvä”, kirjoitti Raimos Sailas kesäpäivän seisahtaessa Helsingin Sanomissa analysoidessaan kilpailukykykeskustelua. ”Se saatettiin sotkea esimerkiksi kannattavuuteen.”

    Tuottavuus on työpanoksen suhde saavutettuun tuotokseen. Se ei ole halpa hinta eikä kaunis kuori. Elintaso on tuottavuuden funktio. Joskus kylmää matematiikkaa on vaikea hyväksyä.

    Ihmiset osaavat lukea ja kirjoittaa, mutta kirjoitetun ymmärtäminen on monasti vaikeaa. Se johtuu siitä, että maailma on eri ihmisille erilainen, vaikka se objektina onkin yhteinen.

    En halua eksyttää, mutta kun luen että Kafkan mukaan ”kieltä voidaan käyttää aineellisen maailman ulkopuolella olevaan ainoastaan viittauksenomaisesti, mutta ei milloinkaan eikä lähestulkoonkaan sopimuksenomaisesti, koska se, aineellista maailmaa vastaavana, käsittelee vain omistusta ja tämän suhteita”, olen epätietoinen esittääkö Kafka marxilaisen tulkinnan kielestä vai wittgensteiniläisen.

    Onko kieli omistamista?

    Se joka omistaa kielen, hallitsee maailmaa, mutta ei Kafka noin kirjoittanut (Orwell kenties kirjoitti), vaan että kieli on aineellisen maailman kuva ja aineellinen maailma on pelkästään omistusta ja omistamisen suhteita.

    Tästä saattaisi hätäpäissään päätellä, että Kafkalla oli hyvin moderni käsitys kielestä ja sen suhteesta todellisuuteen; että kielen rakenne muistuttaa omistussuhteita.

    Niinhän se tekee!

Jos kielellä on mieli, se ei voi olla mieletöntä.

    ”Suomen kieli, Suomen mieli, / Niis' on suoja Suomenmaan: / Yksi kieli, yksi mieli..”, riimitteli A. Oksanen (Ahlqvist) ja vaikka tuo tuntuisi nyt mahtipontiselta ja entiseen aikaan, aikaan elettyyn kuuluvalta, ei runon ajatus ole minnekään kadonnut, liuentunut eikä pois pyyhkäisty.

    Kuunnelkaa (suomalaista) ulkopoliitiikan puhetta, niin ymmärrätte mitä runoilija tarkoitti. Seuratkaa Englannissa käytävää keskustelua Brexitistä ja Bremainista, niin ette ehkä ymmärrä mitään, siis kielestä, siitä kuka sen omistaa ja mikä mieli siinä piilee.

    Looginen Suomessa ja epälooginen Britianniassa ovat saman kolikon kääntöpuolia.

    Jos heität kolikkoa yhdeksän kertaa ja saat aina klaavan, niin uskotko että kymmenennellä kerralla tulee taatusti kruunu? Jos uskot, et tiedä miten todennäköisyys toimii, mutta saatat silti osua oikeaan.

    Sivumennen sanoen: kansakuntia ja kansojen välisiä yhteisöjä koskevia päätöksiä ei kannattaisi tehdä kolikkoa heittämällä.

    Tarvittiin ruotsalaiset Naantaliin rikkomaan suomalaisten syvä uni.

Pääministeri Stefan Löfven sanoi suoraan ettei Ruotsi ryhdy puolustusliittoon Suomen kanssa. Entinen puolustustusministeri Karin Enström ihmetteli miksi Suomi kutsuu Putinin kylään – Ruotsissa se ei olisi mahdollista.

    Siihen loppui dialogi Naantalissa.

    Alkoi suomalainen monologi. Valloilleen ja vapaaksi päästetty kieli kaapattiin takaisin. Kaikki suomalaiset vasemmalta oikealle, edestä taakse, alhaalta ylös, vanhasta nuoreen, ryhmittyivät bussina presidentin eteen, hänen turvakseen, ja niin suomalainen ulkopoliittinen lihamuuri vastaanotti ruotsalaisen puheenparren sinkoamat terävät nuolet. Ruotsihan on, herran tähden, aivan väärässä. Menneisyyden valtakunta, hemmetti, 200 vuotta yhtämittaista rauhaa.

    Yksi mieli, yksi kieli, Suomen mieli, Suomen kieli!

    Selvennys niille jotka eivät seuraa jalkapalloa: Bussilla tarkoitetaan sitä, että joukkue keskittyy pelkästään puolustamaan oman rankkarialueensa reunoilla eikä hyökkää lainkaan. "Bussi" parkeerataan maalin eteen. Kun kymmenen miestä ahtautuu pienelle alueelle, maalin tekeminen on vaikeaa, melkein mahdotonta.

    Erkki Tuomioja syytti ruotsalaisia siitä, että heidän ulkopolitiikkansa on mantran jauhamista. Hän ei puhunut suomalaisten bussista mitään.

                                                                          Kyösti Salovaara, 2014.

Kieli on omistamista, heiveröinen henkäys kesätuulessa.

    ”Suomessa kaikki kirjat ovat kaupallisia niin kauan kuin niissä on hinta”, tokaisi Erno Paasilinna. ”Ei kirjallisuuden tasoa sillä paranneta, että kehitetään hyvää makua.”

    Kuinka ihanan jykevältä itsestään selvyyksien laukominen kuulostaakaan!

    Paasilinna oli tässä mestari.

    Lause elää kielen kannattamana.

    Hyvin usein, jälkikäteen ajatellen, Paasilinna oli väärässä, mutta kirpeästi yhtä kaikki.

    Kun kuuntelee Erkki Tuomiojaa ei voi välttyä samanlaiselta tunteelta, mutta koska hän käyttää kieltä peittääkseen omat tunteensa, sitä ei aina huomaa, sillä Tuomioja kuulostaa viisaalta vaikka puhuisi tyhmiä. Hän ei rakasta Putinia eikä Putinin temppuja, mutta hän ei pysty sanomaan sitä suoraan, koska hän inhoaa vielä enemmän amerikkalaisia, joita myös Putin inhoaa (ja kadehtii). Nuoruudessa Tuomiojaan jämähti romanttinen antiamerikkalaisuus ja siksi hänen kielensä on siitä juotettua eikä hän niin sanotusti pääse kielen päälle.

    Edelliset lauseet kuulostavat siansaksalta juhannuksena.

    Sivuhuomautuksena todettakoon, että sikaa saa syödä mutta kaveria ei pidä lyödä.

Luin P.G. Wodehousea.

    ”Kerran pakomatkalle lähdettyään pyrkii ihminen vaistomaisesti ylläpitämään niin suurta nopeutta kuin suinkin sekä pitkää välimatkaa itsensä ja mahdollisten takaa-ajajain välillä”, kirjoittaa Wodehouse vuonna 1924 ilmestyneessä romaanissa Ville Valloittaja (Bill the Conqueror).

    O.A. Joutsen suomensi romaanin kuolinvuotenaan 1936.

    Siihen aikaan harva oli ajanut itse autolla, ehkäpä moni ei ollut autossa edes istunut.

    Kieli on ajan kuva, joka haalistuu mutta ei katoa.

    Näin Joutsen suomensi:

    ”Tätä mieletöntä ajoa kesti kymmenen tai viisitoista minuuttia, ja koko ajan hän piti itsetiedottomasti isoa jalkaansa kiihdyttäjävipusimella... Moottorin kiihtyvä jyrinä, kun Bill painoi jalallaan kiihdytintä, kaikui hänen korvissaan kuin hilpeä hurraa-huuto. Vauhdinosoittaja näytti 65, pian sen jälkeen 75 km tuntinopeutta.”

    Entinen kieli on nykyisen sisässä. Reunoiltaan rapistuvaa.

    Jos WSOY ottaisi Ville Valloittajasta uuden painoksen, pitäisikö autoon liittyvä sanasto päivittää nykyterminologian mukaiseksi? Jos pitäisi, eikö se olisi historian (ja kielen) väärentämistä? Sillä onhan todennäköistä, että Joutsenen suomennoksessa varmasti muukin kuin pelkät yksittäiset sanat kuvastavat 1920-luvun englantilaista ja 1930-luvun suomalaista tajuntaa, kielen ja todellisuuden suhdetta, omistajuutta.

    En ole (esimerkiksi) koskaan ymmärtänyt miksi vanhoja tekstejä korjaillaan nykyhetken ”moraaliin” istuvaksi. Minusta se, korjailu, on historian väärentämistä. Hyvää tavoitellessaan kukkahattutädit luovat epä-älyllisiä anakronismeja.

    Norman Mailer ei esimerkiksi kirjoittanut kuuluisaa esseetään Valkoisesta afroamerikkalaisesta vaan Valkoisesta neekeristä. Agatha Christien mainion kirjan nimi vuonna 1939 oli Kymmenen pientä neekeripoikaa eikä Kymmenen pientä afroamerikkalaista.

    Yle Suomi lähettää kesäaikana kello 13 jälkeen musiikkiohjelmaa Paikka auringossa, missä soitetaan joka päivä yksi arkistosta kaivettu kesäiskelmä.

    Viime viikolla, torstaina 16.6, ohjelman juontajalla oli vaikeaa saada sanotuksi soitettavan iskelmän nimeä. Hän kierteli ja kaarteli ja lopulta anteeksi pyydellen kertoi, että nyt kuullaan Eija Sinikan kappale Ihan neekeri.

    Tuossa laulussa haaveillaan auringonottajista, joista joku paahtuu kesän aikana parhaaksi neekeriksi. Laulussa tosin puhutaan niistäkin, jotka palavat auringossa ihan intiaaniksi, mutta se ei tuntunut haittavaan moralistin kaapuun pukeutunutta juontajaa.

    Ei maailman epäsuhta parane kieltä pesemällä.

Kielen mieli on vallan mieli.

    Kun lukee englantilaisia Brexit keskusteluja, melkein pelästyy: Voiko näennäisesti sivistyneillä lauseilla ilmaista noin paljon vihaa ja epäluuloja!

    Nationalistit eivät tyydy puheeseen vaan yrittävät omistaa myös kielen, jolla puhe käydään. Kieli vaikeroi. 

    Muuan fiksu kirjoittaja totesi, että Englannissa EU-eroa ajava eliitti on kidnapannut työväenliikkeen kulttuurin omakseen ja saanut työläiset ajamaan itselle vahingollista asiaa eliitin mielen mukaisesti.

    Ainahan ei eliitti toimi näin.

    John Carey on kirjoittanut terävästi siitä, kuinka englantilainen älymystö toimi 1900-luvun alkupuolella sabotoidakseen rahvasta pääsemästä hyvän kirjallisuuden pariin. Kun älymystö, Carey sanoo, ei pysynyt estämään tavallista ihmistä oppimasta lukemaan, se ryhtyi kirjoittamaan kirjoja, joita huonosti koulutettujen oli mahdoton ymmärtää. Syntyi modernismi – kieli vain eliitin käyttöön!

    Älymystö halusi eristää massat kultuurista. Se tehtiin kielen avulla.

    Tänään englantilaista keskustelua EU:sta käydään eräänlaisella epäkielellä – sanoilla joista järki puuttuu vaikka lause tulvii vihaista ja ahdistunutta logiikkaa.

    Juhannusaattona, jos Jumala suo, tiedämme minkälainen kieli mielen voitti, Englannissa.

Nyt taas punarinta laulaa Helsingissä. Ja kas, Viikin pelloilla leivoset.

    Ne eivät välitä kalenterista.

    Kieli taipuu vaan ei katkea.

    Riimejä piisaa, viisaat sanovat. Täytyy varoa etteivät vie mukanaan.

    Historian taakan saa ravistaa harteiltaan, jos uskaltaa. Mutta jos niin tekee, kannattaa varoa ettei se putoa varpaille.

    A. Oksasta kalibroidakseni lisään: Yksi kieli, monta mieltä!

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.
Juhannus: hetki talvien välissä.
Sitten taas kukka lakastuu.

___________________________________________________________________

John Carey: The Intellectuals and the Masses. Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia 1880-1939. faber and faber, 1992.

Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.

Erno Paasilinna: Lukemista kaikille. Artikkeleita, aforismeja, polemiikkeja. Otava, 1975.

Raimo Sailas: Nyt parantamaan tuottavuutta. Helsingin Sanomat, 21.6.2016.

P.G.Wodehouse: Ville Valloittaja. Suom. O.A. Joutsen. WSOY, 1936 ja 1960.

Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. Suom. Heikki Nyman. WSOY, 1971.