[seisoo]
Mielikuvilla
synnytetään arvailuja, uskomuksia, epäilyjä - siis poliittisia ja
yhteiskunnallisia johtopäätöksiä joita sanotut faktat eivät
suorastaan perustele. Mielikuvatkin ovat eräänlaista ”totuuden
jälkeistä aikaa”, mutta niiden perkaaminen on paljon työläämpää
kuin faktavirheiden etsiminen.
Mielikuva
on katsojan ja lukijan päässä. Sinne ei pääse.
Laki
on niin kuin se luetaan, tavattiin ennen sanoa.
Istuva
härkä ei seiso.
Perustuslakia
ei tarvitse edes lukea eikä tulkita, koska se on kaiken sanottavan
tuolla puolen. Kiveen hakattu on hakattu.
Päätön
otsikkoni ei tullut mieleen siouxien päälliköstä. Epälooginen
ajatus (onko sellaisia?) viehättää.
Muutama
viikko sitten El Pais -lehdessä oli juttu Osbornen viinitalon
härkäsymbolista. Jokainen Espanjassa liikkunut on sen nähnyt,
vaikka ei ehkä tiedäkään mihin se pitäisi yhdistää. Sehän ei
suoranaisesti liity härkätaisteluihin vaan erääseen
brandymerkkiin, siis espanjalaiseen ”konjakkiin”.
Vuonna
1956 Cádizin lähellä, El Puerto de Santa Mariassa sijaitsevassa
Osbornen vinitalossa päätettiin että Veterano-brandy tarvitsee
logon. Sen suunnittelu annettiin kaupungin omalle pojalle Manuel
Prietolle.
Ensimmäiset peltiset härät ilmestyivät maanteiden reunoille toukokuussa 1957. Siis 60
vuotta sitten. Neljämetrisen härän kyljessä luki suurin kirjaimin
Veterano.
Muutamaa
vuotta myöhemmin liikenneviranomaiset kielsivät härkämainokset
teiden reunasta. Osbornessa tähän vastattiin rakentamalla 14
metrisiä härkiä ja viemällä ne riittävän etäälle tiestä
viranomaisilta ”turvaan”. Yleensä härkä katselee ohikulkevaa
liikennettä kukkulan laelta. Sieltä näkee kauas, siellä tulee
nähdyksi
Vuonna
1988 viranomaiset kielsivät alkoholin mainostamisen härän
kyljessä. Espanjalaisen kulttuuriperinnön ikoniksi kasvanut
Osbornen Veterano-härkä oli vaarassa. Ensi hätään brandyn nimi
poistettiin härän kupeesta. Kymmenkunta vuotta myöhemmin korkein
oikeus pelasti härän myöntämällä, että sillä on esteettistä
arvoa espanjalaisen kulttuuriperinteen symbolina.
Anekdootin
mukaan härän suunnitellut taidemaalari Prieto oli hieman katkera
siitä, että ainoa mistä hänet tunnettiin, oli brandymainos teiden varsilla.
Istuva
härkä seisoo tien varrella ja mielen perukoissa.
Olen
lueskellut, sanoisinko inhonsekaisella ihailulla Erkki Tuomiojan
poliittisia päiväkirjoja. Ensimmäisessä teoksessa – Siinä
syntyy vielä rumihia – käsitellään vuosia 1991-94 ja
toisessa teoksessa – Luulin olevani aika piruileva –
vuosia 1995-97. Teokset julkaisi Tammi ja ne toimitti Veli-Pekka
Leppänen.
Erkki
Tuomioja täytti viime viikolla 71 vuotta.
Onko
hänen ärhäkkä roolinsa demarien virallisena vastarannankiiskenä
lieventynyt aikuistumisen vuosina? En tiedä. Ehkä
julkinen kuva on kuitenkin leppoisampi, sovittelevampi, vähemmän
aggressiivinen. Sitä paitsi vastuullisilla tehtävillä - kaupunginjohtajana ja ministerinä - on ainakin ulkoisia särmiä hiova vaikutus. Mitä näsäviisaalle ja kiukuttelevalle pikkupojalle miehen sisällä on tapahtunut - vai onko tapahtunut mitään - sitä päiväkirjat eivät paljasta. Sitäkin voi miettiä, että kannattaako mielen primitiiviset kerrokset laittaa esille, sillä eikö meillä jokaisella ole ajatusten pimeä puoli, jota ei koskaan valaista sanoilla eikä teoilla?
Päiväkirjoja
lukiessa alkaa ihmetellä miksi Tuomioja on jatkanut poliitikon
roolissa näin pitkään. Häntä kun potuttaa kaiken aikaa, vaikka
Tuomioja itse käyttää voimakkaampaa ilmaisua. Jos Tuomioja ei
jonakin päivänä ole ”vittuuntunut” puoluetovereihinsa, niin
masentunut hän on joka tapauksessa.
Tuomioja
vastustaa…. joka päivä jotakin. Kauan sitten hän vastusti
Vietnamin sotaa, kansainvälisiä öljy-yhtiöitä, Persian shaahia, eurooppalaista
integraatiota, Kalevi Sorsaa, ydinvoimaa, EMUa ja tietenkin
Paavo Lipposta – muutaman asian mainitakseni. "Ainoa rooli minunkaltaisellani ihmisellä voi olla jarrumiehen ja varoittajan oppositiorooli", Tuomioja tunnustaa syksyllä 1996 luettuaan Margaret Thatcherin muistelmia ja todetessaan ettei hänellä ole koskaan ollut samanlaista maailman muuttamisen varmaa visiota kuin mitä Thatcherillä oli.
Hieman ristiriitaista on, että Tuomioja kunnioittaa kovan linjan torypoliitikkoa (vaikka ei tietenkään ajattele hänen tavallaan), mutta melkeinpä halveksii puoluetoveri Lipposta, jolla on Tuomiojan kaipaama vankkumaton visio - unelma viedä Suomi Eurooppaan ja rahaliittoon.
Hieman ristiriitaista on, että Tuomioja kunnioittaa kovan linjan torypoliitikkoa (vaikka ei tietenkään ajattele hänen tavallaan), mutta melkeinpä halveksii puoluetoveri Lipposta, jolla on Tuomiojan kaipaama vankkumaton visio - unelma viedä Suomi Eurooppaan ja rahaliittoon.
Oppositioroolin rinnalla Tuomioja on tutkinut historiaa; hän väitteli tohtoriksi
Pekka Kuusi aiheenaan vuonna 1996.
Kyösti Salovaara, 2017. |
Mikä
pistää miehen tikittämään?
En
tiedä, jään ihmettelemään.
Päiväkirjoissaan
– jotka on kirjoitettu ajassaan, ei jälkikäteen – Tuomioja on
harvinaisen suorasanainen. Hän ei juuri kehu ketään, ei aina
itseäänkään. Demaripuolueesta tuntuu löytyvän lähinnä
ääliöitä ja oikeistolaisia älykääpiöitä. Suurinta sympatiaa
Tuomioja tuntee vihreitä kohtaan, kirjoitteleepa heille jopa
ohjelmaluonnoksia – toki SDP:n johdon tietäen ja luvalla.
Jos
tähän asti lukemastani (olen nyt syksyssä 1996) yrittää etsiä
sankareita, niin sellaiseksi käynee Osmo Soininvaara. Jompi
kumpi onkin väärässä puolueessa – Osmo tai Erkki.
”Roistoja”
ja epäpäteviä poliitikkoja löytyy kaikista raoista. He eivät
pääse Tuomiojan inholta pakoon.
Rehellisyys
maan perii. Kohta seisova härkä istahtaa.
Tuomioja
oli keskeisessä roolissa vetämässä Martti Ahtisaarta
presidentiksi. Muutamaa päivää ennen vaaleja Tuomioja huokaisee
helpotuksesta. Kävipä vaaleissa miten tahansa, hän pääsee
Ahtisaaresta eroon, ei tarvitse olla enää tuon miehen kanssa
missään tekemisissä.
Ahtisaari
ei siis vastannut Tuomiojan ajatusta hyvästä presidentistä. Hän
ajatteli lähes kaikessa eri tavalla kuin Tuomioja, ja sehän
Tuomiojan maailmassa on suurin virhe mihin kanssaihminen voi
syyllistyä.
Miksi
Tuomioja sitten auttoi Ahtisaarta?
Siksi
että hän halusi katkaista Kalevi Sorsan presidentintien. Sorsan
vastustaminen oli suurempi arvo kuin Ahtisaaren kannattaminen.
Kun
nuoret demarikansanedustajat vaalien 1995 jälkeen kummastelevat
miksi heidän ihanteensa Tuomioja ei ota merkittävämpää roolia
puolueen johdossa, Tuomioja masentuu. Mitä häneltä odotetaan?
Miksi hänen pitäisi astua etunenään, johtoon? Mutta kun häntä
ei valita Lipposen leikkaushallitukseen ministeriksi, Tuomioja
masentuu taas ja vittuuntuu: monet epäpätevät ajavat hänen
ohitseen, miksi häntä ei huomata?
Tuomiojalla
on kaksi mielenasentoa: vitutus ja masennus.
Niin
rankasti kuin Tuomioja moittiikin (muita) poliitikkoja ajattelukyvyn
puutteesta, ei poliittisissa päiväkirjoissa oikeastaan ole yhtään
Tuomiojankaan (uutta) ajatusta.
Kummallista!
Tuomioja
kyllä reagoi herkästi ja kiukkuisesti, mutta ei pysähdy itse
ajattelemaan tai filosofoimaan. Muita hän moittii
kvasifilosofoinnista, mutta ei yritä edes sitä.
Onko
Tuomiojalla ”ajatuksia”?
Vaikea
sanoa, en tiedä. Jos on, hän piilottaa ne taitavasti.

Tuomiojan
henkilön kummallisin ristiriita onkin yhtä aikaisessa
suvaitsevaisuudessa ja holhoushalussa. Hän ei jostakin syystä halua
sallia muille sitä mistä itse kaikin siemauksin elämässään
nauttii (toki masentuneena ja vittuuntuneena).
Tulee
mieleen, että tämän Tuomiojan pimeiden ajatusten dilemma leimaa nykyään koko
demaripuoluetta (ja miksei myös vihreitä, vassareista
puhumattakaan). Moraalinen tuohtumus on muuttunut järjestelmäkritiikksi. Jos esimerkiksi presidenttiehdokas Tuula Haatainen saisi päättää
diktaattorina, niin yksityiset kauppaliikkeet ja supermarketit
kiellettäisiin ensi vuonna ja niiden tilalle perustettaisiin yksi
valtion asuste- ja kenkäkauppa ja yksi kunnan ruokakauppa, jotka
kilpailisivat asiakkaista kassajonon pituudella. Mitä pitempi jono, sen parempi kauppa.
Markkinatalous
on demareille nykyään ”perkele”, jonka nimeä ei pidä ääneen
mainita. Paholainen se taitaa olla myös
perustuslakifundamentalisteille. Ilmeseisti julkinen talous ei saa olla tehokasta, koska tehokas talous loukkaa köyhien ja kipeiden ihmisoikeutta. Miten - sitä yliopiston juristit eivät osaa sanoa.
Yhtä kaikki Tuomiojan poliittiset päiväkirjat valottavat hienosti ja rehellisesti demarien (ja yleensä vasemmiston) dilemmaa: ole liberaali mutta älä päästä kansalaisia sitovaa liekaa kovin löysälle.
Yhtä kaikki Tuomiojan poliittiset päiväkirjat valottavat hienosti ja rehellisesti demarien (ja yleensä vasemmiston) dilemmaa: ole liberaali mutta älä päästä kansalaisia sitovaa liekaa kovin löysälle.
Lueskelen
Erkki Tuomiojan poliittisia päiväkirjoja rannalla auringon
paistaessa ja aaltojen kohistessa rauhoittavasti.
Poliittinen
Suomi on kaukana, poliittinen mielenmaisema lähellä.
Jos
joku (suomalainen) ohikulkija näkee kirjani rantapedillä, hän
saattaa huudahtaa hämmästyksestä. Mitä ihmettä! Kuka hemmetti
lukee Tuomiojaa Välimerellä!
Käsittämätöntä!
Kun
Dan Brown julkaisi menestysteoksensa vuonna 2003, niin monta
vuotta sen jälkeen näki ihmisten rannoilla, junissa,
odotushalleissa ja kaikenlaisessa julkisessa tilassa lukevan Da
Vinci -koodia häpeilemättä. Se oli romaani joka
ostettiin lukemista varten – ei hyllyn tai yöpöydän
koristukseksi.
Isäni muuten "opetti" minulle Veteranon keväällä 1985 Palmassa. Olin silloin 38 vuotias, joten opetus lienee moraalisesti hyväksyttävää. Nykyään tuota brandya ei saa läheskään kaikista kahviloista. Ajat muuttuvat. Ja maut.
Jos
Erkki Tuomioja nyt näkisi (tai tietäisi), että hänen poliittisia
päiväkirjojaan luetaan Torreblancan piitsillä, mitä hän
ajattelisi? Miten suhtautuisi tähän asiantilaan?
Masentuisi?
Vittuuntuisi?
Vai
hämmästyisi tajutessaan, että istuva härkä seisoo.
Kyösti Salovaara, 2017. |
____________________________