torstai 2. heinäkuuta 2020

Koskenaikoja


[vedet juoksevat alamäkeen]


Kyösti Salovaara, 2020.
Pato rakennettiin Vanhankaupunginkosken
 läntiseen haaraan noin 150 vuotta sitten.
 Nyt pato halutaan purkaa, jotta kalat
pääsevät nousemaan helpommin Vantaanjokeen.
Rakennettu näkyy historiana; puretusta ei jää jälkeä.



Miksi kirjoitamme vasemmalta oikealle? Siksi, että muuten lauseet alkaisivat pisteellä.
    -Umberto Eco: Numero Zeron tapaus

Veräjällä seisova sonni ei ole vielä koskaan päässyt niityltä pois.
    -Adam Hall: Salainen tehtävä Varsovassa



Elämä lyhyt, lauseet pitkiä.
    Suomalaiset tapaavat puolustaa kotimaataan sanomalla, että neljä vuodenaikaa on ihana juttu. Harva pystyy perustelemaan, miksi neljä on parempi kuin kaksi.
    Kun katselee Vantaanjoen suulta, Helsingin Vanhankaupunginkoskelta ottamiani valokuvia tajuaa, että vuodenaikoja tai paremminkin koskenaikoja on enemmän kuin neljä. Niitä on niin monta kuin valokuvan ottajalla on ollut erilaisia mielentiloja kuvia ottaessaan, rannalla kävellessään, joen juoksua katsellessaan.
    Tämä on kumma juttu. Jokainen tietää, että kesämökkijärvestä, kotijoesta tai merenlahdesta pitää yhä uudestaan ottaa valokuva, aivan kuin maisema muuttuisi alati, aivan kuin se tänään olisi erinäköinen kuin viimeksi. Ehkä se onkin, kenties valo on jokaisena päivänä erilaista. Vai johtuuko alituisen erilaisuuden kokemus valokuvaajan sieluntilan muutoksista? Siitä että tänään olet erilaisessa mielentilassa kuin eilen.
    Vesi virtaa ikuista alamäkeä. Meret odottavat virtaavia vesiä. Minne elämä menee? Se lienee vaikeampi kysymys. Vai onko tässäkin metafora, allegoria ja symboliikkaa: joet laskevat mereen niin kuin elämä?
    On kerrottu, että aika ei olekaan koordinaatteja vaan värähtelyä. Tätä on vaikea ymmärtää. Jos se on koordinaatti, niin missä? Jos taas aika värähtelee, niin mikä siinä värähtelee? Veden pinta värähtelee kun tuuli nousee, mutta että aikakin olisi jotakin… melkein kuin ainetta!
    Menneisyyttä on helpompi tutkia kuin tulevaisuutta. Siinä on myös enemmän filosofiaa. Vai mitä?
    No, ainakin niin oli Kafkan mielestä, kun hän kirjoitti: ”Joku ihmetteli sitä, kuinka helposti hän kulki ikuisuuden tietä; hän ryntäsi näet alamäkeä.”


Kyösti Salovaara.
Tulvavesien kuohuja joulukuussa 2019.


Pesukoneessa pestään vaatteita, astianpesukoneessa astioita. Tästä on lyhyt matka historiaan ja sen tutkimiseen.
    Joskus tykkäsin tiskata astiat käsin. Sain tiskatessa ajatuksia päähäni. En enää.
    Immanuel Kantin kerrotaan todenneen: ”Historiasta ei voi oppia muuta kuin sen, ettei siitä voi oppia mitään.”
    Tuo kuulostaa viisaalta, mutta vielä viisaampaa olisi sanoa ettei tulevaisuudesta voi oppia mitään, paitsi että se on elettävä niin kuin menneisyys suuntaa joen juoksemaan merta kohden.
    Tulevaisuuksia on useita. Niistä toteutuu yksi.
    Menneisyyksiä on yksi, vaikka meistä tuntuu että niitä oli useita.
    ”Ei yksinkertaisesti ole monen totuuden historiaa, niin kuin joskus näkee asian ymmärrettävän”, sanoo Heikki Ylikangas kirjassaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. ”On vain monen tulkinnan tutkimusta, koska sitä yhtä ainoaa totuutta ei saada koskaan täydelleen todistetuksi eikä niin muodoin milloinkaan täydellä varmuudella (luonnontieteellisellä varmuudella) tiedetä, onko totuus saavutettu vai ei.”
    Totuutta kannattaa etsiä mieluummin menneestä kuin tulevasta.
    Kun nykyihmiset poistavat patsaita historiasta ja puhdistavat kielestä vääränlaisia, nykyhetken moraalimaailmaan sopimattomia ilmaisuja, mitä he oikeastaan tekevät historialle ja omalle menneisyydelleen? Olisiko Kolumbus voinut olla toisenlainen Kolumbus? Olisiko Margaret Mitchell voinut kirjoittaa Tuulen viemän eri tavalla ja yhä olla Margaret Mitchell? Olisiko palomiehiä ja virkamiehiä pitänyt osata kutsua palonaisiksi ja virkanaisiksi jo 200 vuotta sitten?
    Yhtä kaikki, suurella todennäköisyydellä historiasta, menneestä voi arvailla millainen tulevaisuus odottaa. Sitä paitsi, historian tuntien tulevaisuuteen voi vaikuttaa, mutta jos ei tiedä menneisyydestä mitään, miten osaisi valita sopivamman, paremman, miellyttävämmän tulevaisuuden?


Kyösti Salovaara.
Talvea tammikuussa vuonna 2016.



Olisiko menneisyys voinut olla toisenlainen yhteiskunnallisessa mielessä tai yksilön elämänkulun kannalta?
    ”Tietysti olisi!” meistä jokainen huudahtaa.
    Yhteiskunnassa olisi voitu tehdä erilaista politiikkaa, olisi voitu keksiä erilaisia apparaatteja, rakentaa erilaisia taloja ja kulkuväyliä. Minäkin olisin voinut elää eri tavalla, silloin ja tuolloin. Sattumalla on ollut merkittävä merkitys sekä minulle että yhteiskunnalle.
    Mutta.
    Yhteiskunnalla on vain yksi menneisyys, niin myös minulla.
    Menneisyydessä tapahtuneita kehityskulkuja, yhteisiä ja yksityisiä, voi jossitella ja kuvitella toisenlaisia menneisyyksiä, mutta se on pelkästään anakronismia, jälkiviisautta. ”Itse asiassa”, Ylikangas sanoo, ”jossittelu on oikeutettua ja paikallaan suunnattuna tästä päivästä eteenpäin, siis kohden tulevaisuutta, vaihetta, joka ei ei ole vielä toteutunut. Sitä vastoin menneisyyteen sovellettuna jossittelu on lievästi ilmaisten anakronistista.”
    Patsaiden purkajat ja kielen puhdistajat jossittelevat historialla, he eivät ymmärrä olevansa anakronistisia jälkiviisastelijoita. Mitä tietää menneisyydestä jos sen poistaa yhteisestä tietoisuudesta?
    Ihmiset ja instituutiot, inhimillinen elämä kaikkineen on tulvillaan kertomuksia erehdyksistä ja vääristä johtopäätöksistä, eksymisestä ”oikealta polulta”. Mutta, kuten Ylikangas kirjoittaa, ”tarkkaan ottaen historiallinen toimija ei syyllisty virheisiin historiantutkijan silmissä”. Ylikangas jatkaa että ”virhe on nimittäin aina jälkikäteinen arvio, jälkiviisauden tulos”.  Historiassa voi ja on voinut toteutua vain yksi vaihtoehto. Se mikä on toteutunut on tosiasiaa.
    Yhteiskunnallisessa keskustelussa on usein se ongelma, että sitä luetaan ikään kuin valmista historiankirjoitusta, olettaen että yhteiskunnallisilla päättäjillä ja toimijoilla olisi jo käsissä se tieto, jonka vasta historiantutkijat saavat tietoonsa vuosien päästä. ”Kukaan ei tee virhettä tahallaan”, Ylikangas muistuttaa, ”eikä teko ole virhe tekijän omalta kannalta siinäkään tapauksessa, että joku toinen pitäisi tekoa virheenä jo ennen kuin se on tehty.”
    Friedrich Engels sanoi kauan sitten, että yhteiskunta toimii niin, että yksi tahtoo yhtä ja toinen tahtoo toista, ja se mitä syntyy on jotakin, mitä kukaan ei ole tahtonut. Tämän dialektiikan piirissä on ihmiskunnan niin aineellinen kuin henkinenkin yhteistoiminta, niin yrityksien ja yksilöiden, tehtaiden, tieteen, markkinoiden kuin poliittisen päätöksenteonkin perimmäinen vuorovaikutus.
    Jostakin syystä aikamme ihmisen on vaikea hyväksy moisen dialektiikan periaatetta. Meitä on kuitenkin liian monta haluamaan yhtä ja samaa.


Kirjailija Merete Mazzarella vertasi viime sunnuntaina elämää illalliskutsuihin. Juhlaan kuuluu illallinen ja jälkiruoka.
    Jos elää yli 70-vuotiaaksi, on saanut olla juhlissa niin kauan, että on ehtinyt syödä koko illallisen. ”Olen jo päässyt kahviin ja konjakkiin”, Mazzarella sanoi. ”Nautin niistä, mutta nyt on kyse siitä, miten pitkään saan istua niiden äärellä.”
    Monet sanovat, että valtion ei tarvitse maksaa velkojaan, koska valtio on ikuinen. Valtio ikään kuin syö illallista loputtomasti eikä ehdi koskaan kahviin ja konjakkiin.
    Tässähän on se ongelma, että jos velkaantuu liian paljon, ulkomailta tulee joku aito kapitalisti, joka vie mennessään illallistarpeet ja hienotakeet, koska mitään muuta ulosmitattavaa ei ole. Tolkuton päätenkauten velkaantuminen on epäisänmaallista, Vesa Puttonen sanoi telkkarissa. Talousennusteet ovat arvauksia, mutta taloushistoria on tosiasioista rakennettua. Jotakin toistetaan, kaikkea ei.
    Pitkillä lauseilla on turha tavoitella ikuisuutta. Se on joka tapauksessa alamäkeen juoksemista. Voin kääntää päätäni ja katsoa taaksepäin. Mutta saatan kompastua katsellessa ja lennän nenilleni.
    Koskenajat vaihtelevat loputtomasti. Rannalla kävelijä kuitenkin ottaa joskus viimeisen valokuvansa. Pisaranjälkiä kameran linssissä, kosken kuivuneita kyyneliä.
    Rannalla tuulee ja kohta vaatteet on pesty.


Kyösti Salovaara.
Koski toukokuun lopulla 2018.

torstai 25. kesäkuuta 2020

Himpun verran eksistenssiä


[ollaan, mennään, tullaan]


Kyösti Salovaara, juhannuksena 2020.


Ei ole mahdollista valita omaa aikaansa, mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan.
    -Jean-Paul Sartre, 1948

Olin aina halunnut kiihkeästi matkustaa.
    -Simone de Beauvoir, 1960

Meidän täytyy hyväksyä hitaampitahtinen elämä ja matkailu.
    -Neal E. Robbins, 2020.

Miksi pitäisi hyväksyä?
    -Kyösti Salovaara, 2020.


Olenko minä me?
    Jos meidän täytyy tehdä jotakin, täytyykö myös minun?
    Kun minä teen jotakin, teemmekö mekin?
    Minä sinä hän me te he.


Täytyy valita itsensä omassa ajassaan.
    No, miten temppu tehdään?
    Istun ruusupensaan varjossa ja vietän iltapäivän hetkeä ja Suomen lippu lepattaa sinistä taivasta vasten. Suomalainen identiteetti? Minun identiteettini? Meidän suomalaisten identiteetti?
    Vai pelkkä valokuva – cool?
    Kun monta minua pistetään jonoon, syntyykö siitä me?
    Valokuvasta huomaan, että ruusunkukat ovat jo lakastumassa. Identiteetin identiteetti? Himpun verran eksistenssiä: realismi ja nihilismi olematta kyyninen.


Me-muodossa on helpompi kirjoittaa kuin minuna itsenä. Sillä tavalla ajatukselle syntyy laajempi kaiku, ikään kuin ”minä” sanoisi ”meinä” enemmän, vaikka meitä ei olekaan kirjoitusvälineen äärellä muita kuin minä.
    Tämä on yleinen temppu. Hyvä hämäys. Ollakseen vakuuttava kannattaa vältää puhumista minusta. Jos haluaa syyllistää tai vietellä joukkoja, pitää puhua meistä. Jokainen agitaattori ja politrukki tietää mistä puhun.
    Jokainen maailmanparantaja - punainen ja vihreä - välttelee viimeiseen asti yksikön ensimmäistä persoonapronominia.
    ”Koronaviruksen jälkeinen matkailu vaatii uutta ajattelutapaa”, Neal E. Robbins kirjoitti viime perjantaina The Guardianissa. Hänen kirjansa turistien tuhoamasta Venetsiasta ilmestyy kohtapuolin. ”Me” olemme tuhonneet Venetsian, Robbins väittää. Ja kun meitä ei ole nyt pandemian aikana päästetty Venetsiaan, kaupunki on elpynyt. Johtopäätös: meitä ei tarvita Venetsiassa eikä muuallakaan. Toinen johtopäätös: Robbinsin mielestä, vaikka hän ei sitä itse tajua, maailma olisi parempi paikka ilman ihmisiä – myös turisteille.
    Robbins ennustaa ja melkein uhkailee, että koronaviruksen jälkeen emme voi piipahtaa siellä sun täällä sattumalta, rennosti, ihan muuten vaan, emme voi piipahtaa hetken mielijohteesta minne mieli tekee.
    Meidän täytyy hidastaa!
    Matkailumme ei saa enää perustua nähtävyyksien bongaamiseen. Meidän on tajuttava, että ihmiset asuvat kodeissaan nähtävyyksistä riippumatta. Sekin meidän pitää tiedostaa, että ”me” tässä olemme ongelma. Aikaisemmin vain pieni eliitti matkusti, ”he” matkustivat joten se ei ollut ongelma, ei edes uppoavalle Venetsialle.
    Mennään ja tullaan – ollaan.
    Myös minä mennentullen ajassani: ruusupuskan katveessa, kuihtuneita terälehtiä pöydällä, kaukana Venetsiasta.


Kyösti Salovaara, 1989.
Kulttuurin ja teknologian ikonit
Pariisissa.


Tietenkin Robbins on oikeassa ollessaan väärässä.
    Maailman turistirysät ovat vastenmielisiä paikkoja. Varsinkin sellaisen mielestä, joka sattuu kuulumaan pieneen eliittiin; siihen jolla on aikaa hitaaseen matkusteluun ja syvälliseen ajatteluun ja muiden ihmisten, siis sen rahvaan, käyttäytymisen seuraamiseen. ”Ottavat selfien Mona Lisan edessä! Nuo hemmetin sivistymättömät oliot.” Siis Louvrea pitää vältää, niin kuin Venetsiaa ja Eiffeltornia, myös Barcelonan kävelykatuja ynnä Pradoa Madridissa. Ihminen ei sivisty menemälle sinne minne muutkin menevät, Robbins ajattelee.
    Hän on taatusti oikeassa.
    So what?
    Kävin syyskuussa Amsterdamissa van Gogh-museossa: paska paikka! Ai että Vincent van Goghin maalaukset ovat paskaa? No eivät tietenkään ole vaan se rahvas, joka tungeksii taulujen edessä niin, että sivistynyt ihminen ei pysty syventymään suurenmoiseen taiteeseen.
    Sivistynyt suuttuu ja menee pois ja kirjoittaa kolumnin sivistymättömistä ihmisistä, jotka eivät tajua pysytellä kotinurkissaan, missä sivistymättömyydestä on mahdollisimman vähän haittaa ”meille”, jotka osaamme arvostaa taidetta ja sivistystä ja arkkitehtuuria ja… kertaalleen voideltuja hummerinkoipia.


Kyösti Salovaara, 2015.
La Calahorran asema - Sergio Leonen jälki
elokuvakulttuurissa.


Jostakin syystä eliittiväen (ja maailmanparantajien) on vaikea ellei mahdoton ymmärtää, ettei ”meitä” ole olemassakaan, että on vain yksilöitä, jotka tosin muistuttavat toisiaan, mutta eivät ole toisensa.
    Ajan Euroopan reunalle Tarifaan ja katson Afrikkaan. Kokemus. Ilmainen paikka, ei ruuhkaa Gibraltarin salmen rannalla. Etsin La Calahorran pienen asemarakennuksen Almeriasta Granadaan vievän maantien läheltä. Ei toista ihmissielua näkyvissä. Joku on kirjoittanut umpimuurattuun oviaukkoon Viva Leone! Tässä maisemassa Sergio Leone filmasi kohtauksia kahteen lännenelokuvaan. Seisoessani asemalaiturilla on kuin olisin Hyvissä Pahoissa ja Rumissa tai Huuliharppukostajassa juuri sillä hetkellä kun Claudia Cardinale laskeutuu junasta.
    Aika simppeliä turismia. Ääliömäistä, joku sanoo.
    Sattumalta löydän valokuvan Pariisista vuodelta 1989.
    Kuva on otettu Le Select-ravintolan edestä La Coupoleen päin. Harley Davidson seisoo parkissa Selectin edessä, La Coupole on Boulevard du Montparnassen toisella puolella. Ah! Le Select, La Coupole, American Bar, Bar Americain – amerikkalaisten ja ranskalaisten ja ties minkämaalaisten taiteilijoiden, kirjailijoiden ja tyhjäntoimittajien kohtauspaikat. Tuossa lähellä Le Dôme missä Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre ja kaikki muut maailman kosmopoliitit tapasivat toisiaan ja missä Beauvoir kirjoitti kirjojaan, ja hieman etäämpänä on La Closerie des Lilas, se Ernest Hemingwaynoma” paikka, tiedättehän.
    Eräänä toisena päivänä, toisella reissulla, melkein nykyhetkessä, pysäytän auton hehkuvan unikkopellon viereen, jossakin Burgosin sivuteillä matkalla Sad Hillin hautausmaalle, joka rakennettiin Leonen Hyvin, pahojen ja rumien loppukohtausta varten. Fiktiivinen hautausmaa oikeasti kuolleille – siis kulttuurille.
    Sardiinit kypsyvät Välimeren rannalla. Tuoksujen hiki.


Yksilöt ovat yksilöitä, oma mieli ja mielikuvitus.
    1930-luvun alussa Simone de Beauvoir haaveili matkustamisesta. Hän halusi nähdä paikkoja.
    ”En unohda ikinä ensimmäistä iltaamme Figuerasissa”, de Beauvoir kirjoitti muistelmissaan 1960. ”Olimme vuokranneet huoneen ja illastaneet pienessä posadassa; kävelimme kaupungilla, yö laskeutui tasangolle ja me ajattelimme: ’Tämä on Espanja.’”
    Sen jälkeen muistelmien lukijasta tuntuu, että kirjailija on aina jossain muualla kuin kotonaan, jos ei kauempana niin ainakin Dômessa kirjoittamassa… jotakin… juttelemassa… jotakin… jonkun kanssa.
    ”Marcel Duhamelin mukaan Berliinin salaisuudet tiivistyivät sen kaduilla leijuvaan tuoksuun, jota ei voi aistia missään muualla”, de Beauvoir muistelee. ”Gide sanoi, että espanjalaista kaakaota juodessaan pitää suussaan koko Espanjaa.”
    Pitelee suussaan kokonaista valtakuntaa, aikaa, kulttuuria!
    Kun Albert Camus vietti muutamia päiviä yksin ja yksinäisenä ja ahdistuneena Prahassa 1930-luvulla, hänelle jäi Prahasta mieleen nenässä tuntuvat tuoksut: ”Nyt voin reilusti sanoa, että selvin muisto joka minulle on Prahasta jäänyt, on etikkakurkkujen tuoksu, noiden joita myydään kaikissa kadunkulmissa ja syödään sormista, tuo pistävä, kirpeä tuoksu, joka herätti ahdistukseni ja ruokki sitä heti kun olin astunut hotellini ovesta ulos.”
    ”Kaikki maat, joissa minun ei ole ikävä, ovat sellaisia, joista en opi mitään”, Camus kirjoitti vuonna 1942.
    Camus tarkoitti, että matkailu on muutakin kuin ”nähtävyydet”.


Kyösti Salovaara, 2018.
Yläkuva: Sad Hill -
 Hyvien, pahojen ja rumien loppukohtauksen hautausmaa.
Alakuva: Matkalla Sad Hilliin
jossakin Burgosissa.



Matkustaminen pois kotoa on muutakin kuin nähtävyydet siellä tai täällä. Enimmäkseen se on muuta.
    Olen oikeastaan ihmettelyt viime aikoina, miksi Albert Camus tuntuu kirjoittavan niin yleispätevästi ja arkipäivään sopivan älykkäästi. Camus ei keikaile vaan ajattelee.
    No, onneksi en ole yksin tässä huomiossa.
    Adam Gopnik kirjoittti helmikuun lopulla tänä vuonna The New Yorkerissa Albert Camusin sota-ajan kirjeistä ja totesi, että kun jotkut pois menneet kirjoittajat puhuvat meille oman hetkensä aikaikkunassa - johon lukijan on ikään kuin sovittauduttava - niin Albert Camus kirjoittaa aivan kuin hän olisi aikalaisemme; häntä ymmärtääkseen ei tarvitse eläytyä menneeseen, koska Camusin ajatukset ovat yhä oleellisia ja vuosien saatossa haalistumattomia. Gopnik huomautti, että esimerkiksi Camusin aikalaisista Sartrea lukiessa pitää tehdä todella työtä, toki palkitsevaa, kun taas Camusia lukee ”helposti”, samaistuen ja ymmärtäen.
    Mielenkiintoista tietysti on, että de Beauvoir oli aika jyrkästi Sartren puolella Camusia vastaan (mitä näiden ajatteluun tulee), mutta Sartre olikin Beauvoirin suuri, ikuinen rakkaus, kaikista sivujuonista riippumatta.
    Pääjuoneen palatakseni: Camusin suku äidinpuolelta palautui Baleaarien saarille, Menorcalle.
    Vuonna 1936 Camus kirjoitti Baleaarien matkan tuntemuksista. Hän sanoi, että matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Jonakin hetkenä, kaukana kodista, oman kielisestä sanomalehdestä tulee äkkiä äärettömän kallisarvoinen. ”Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä, meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty.”
    Sellaisella hetkellä ihminen on kuin kuumeessa, vastaanottaa pienetkin värinät ympäriltään ja omasta sielustaan.
    ”Siksi ei pidä sanoa”, Camus jatkoi, ”että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikä sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista.”
    Camusin sanoin huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ”divertissement”, mutta ”matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme”.
    Matka tuo minut takaisin itseeni, ihmiseen, vaatimattomaan ja arkipäiväiseen olemiseen.


Kyösti Salovaara, 2018 ja 2019.
Yläkuva: Välimeren tuoksut.
Alakuva: Tässä Eurooppa, tuolla Afrikka!