[Arto
Tolsa, jalkapalloilija]
|
Kyösti Salovaara, 2015. Kotkan jalkapallopyhättö Urheilukeskus valmistui vuoden 1952 Olympialaisiin. Vuonna 2000 Urheilukeskuksesta tuli Arto Tolsa areena. Oikealla näkyvälle "Kutsetin" piipulle on areenalta n. 1,5 km. Piipun tuntumassa Arto Tolsa vietti lapsuutensa. Valopylvään viereisen nosturin oikealla puolella näkyy lapsuuteni ja nuoruuteni asuinyhteisö, keltainen talo edessä. Kotipihalta oli matkaa kentälle 100 metriä. Vasemmalla valopylvään takana näkyy heikosti Kotkan kirkon torni. Kun poikasina pelailimme nurmikentällä, kirkon kellosta saattoi tarkistaa koska piti lähteä kotiin syömään tai kahville. |
Jalkapallo
on peli, jota pelataan aivoilla.
-
Johan Cruyff
Synnynnäinen
haju on pelaajalla, joka löytyy tilanteen tullessa sellaisesta
paikasta, josta helpot maalit tehdään. Yleensä pallo pomppaa
maalintekijän ulottuville sattumalta – ainakin muiden mielestä.
Onko enää sattumaa, että paikalla on aina sama kaveri tyrkkimässä
pallot sisään, Arto kysyi.
- Arto Tolsa teoksessa Urheilija Suomessa. 1981.
Miksi
työ lehtimiehet kirjoitatte aina niin negatiivisesti suomalaisesta
jalkapallosta, Arto Tolsa kysyi Helsingin Sanomien
jalkapallotoimittajalta Voitto Sulanderilta.
-
Pekka Kunnari ja Juhani Pusa:
Piipun juurelta Euroopan
huipulle. 1983.
Kentän
kolme suurta tähteä Arto Tolsa, Johan Neeskens ja Johan Cruyff
saivat varoituksen. Riedel varoitti Tolsaa syystä, että tämä
puhui suomea, Neeskensiä syystä, että tämä puhui hollannin
kieltä. Cruyff lopuksi sai varoituksen synneistään.
-
Tauno Aron otteluselostusta Suomen ja Hollannin välisestä pelistä
1974.
Neljäs
ennustus: Geometria - tila, vektorit, kolmiot ja dynaamiset hilat -
tulee olemaan monen analyysissä saavutettavan edistysaskeleen
keskipisteenä.
-
Chris Anderson ja David Sully: Numeropeli. Luulet ymmärtäväsi
jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään. 2013
Muistikuvia,
kirkkaita ja haalistuneita, tosia tai pelkästään sinne päin.
Muistan
- luulen muistavani - erään lauantain Kotkassa keväällä 1982.
Olin käymässä kotinurkilla Museokadulla, jalkapallokentän
tuntumassa. Lähdin päiväkävelylle.
Räntäsateessa
Urheilukeskuksen
hiekkakenttä
näytti autiolta ja surulliselta.
Sitten
tajusin että keskiympyrän paikkeilla verkkareihin pukeutunut Arto
Tolsa
harjoitteli yksikseen pallon kanssa, pomputteli räntäsateessa.
Aivan kuin hän olisi vaistomaisesti ajautunut keskiympyrän
tienoille, keskushyökkääjän tontille, sinne mistä ura maailmalle
alkoi.
Aavistiko
Tolsa että hänen mittava peliuransa päättyisi tuohon vuoteen?
Kuluneen,
monessa mielessä harmaan ja apean syksyn mittaan olen lukenut Kimmo
Muttilaisen hienoa ja runsasta elämäkertaa kotkalaisen
jalkapalloilijan Arto Tolsan (1945-1989) komeasta ja traagisesta
urasta sekä Suomen että Euroopan futiskentillä. Kirjan
nimi, Arto Tolsa – yksi yhdestätoista, kuvastaa hyvin Tolsan
suhdetta jalkapalloon ja jalkapallojoukkueeseen. "Hyvän joukkueurheilijan tunnusmerkki on siinä, että hän pelaa joukkueelle eikä metsästä henkilökohtaista menestystä", Tolsa sanoi häntä haastattelleelle Urho Salolle kirjassa Urheilija Suomessa. "Nämä joukkueelle pelaavat jalkapalloilijat ovat kentällä tavallisesti melko näkymättömiä"
Tai
kenties ”traaginen” on liioittelua.
Tolsa lähti KTP:stä
(Kotkan
Työväen Palloilijat) ja
Kotkasta
60-luvun
lopulla Belgiaan ammattilaiseksi. Hän aikoi pelata antwerpeniläisessä
Beerschotissa vain muutaman vuoden, mutta
menestyksekäs ura jatkui 70-luvun lopulle. Belgiassa suurikokoisesta
keskushyökkääjästä - ”kiltistä jättiläisestä” niin kuin
Tolsaa Belgian lehdistössä kutsuttiin - tuli pelivarma ja
harkitseva puolustaja, libero.
Tolsa
palasi KTP:hen 1979.
Seura oli noussut pitkän alamäen
jälkeen mestaruussarjaan. ”Älkää odottako minulta liikoja”,
Tolsa toppuutteli Kotkaan palattuaan. ”Vaikka olenkin aivan tuore
ammattilainen, olen silti tavallinen ja kentällä yksi pelaaja
kymmenen muun joukossa.”
Seurasi
muutama hieno vuosi sekä KTP:n että maajoukkueen paidassa. Mutta
tumma pohjavire veti Tolsaa syvyyksiin. Alkoholi ja pillerit, avioero
ja työttömyys murensivat ”kiltin jättiläisen”. Vuonna 1989
Tolsa
teki
itsemurhan.
Monet
Tolsan ystävistä ja pelikavereista sanoivat Tolsalle
tämän
miettiessä paluuta Kotkaan,
että se ei kannata, Kotka ei olisi hyvä paikka entiselle
keskushyökkääjälle.
Mutta
Tolsa valitsi lapsuutensa ja nuoruutensa Kotkan, tutun miljöön ”Kutsetin”
piipun juurella.
|
Kimmo Muttilainen: Arto Tolsa - yksi yhdestätoista. VK-kustannus, 447 sivua, 2020. |
Kotkalaislähtöinen,
nykyään Turun seudulla vaikuttava Kimmo Muttilainen on tehnyt suurtyön kootessaan Tolsan
jalkapallouran ja
elämän
lankoja yhteen.
Muttilainen kertoo, ettei nähnyt Tolsan
pelaavan;
hän oli siihen liian nuori.
Näin
ollen teos perustuu pääasiassa sanomalehtien otteluselostuksiin ja
laajaan haastattelumateriaaliin. Videonauhoja Tolsan peleistä ei
liene ole olemassa. Nykylehdistö
ei julkaise kattavasti jalkapalloselostuksia, ei edes mahtava
Helsingin Sanomat. Tulevat
urheiluhistorian tutkijat eivät voi viitata kirjallisiin
lähteisiin.
Muttilaisen
elämäkerta
kumoaa monia juoruja ja huhuja, sellaisia joita
olen pitänyt totena enkä ”hevosmiesten tietotoimiston”
epätietona. Jo Tolsasta
käytetty
sukunimi Kormu
osoittautuu huhujen kohteeksi, sillä me luulimme 60-luvulla, että
hänen nimensä oli
alkuaan
Arto Kormu. Tämä oli epätietoa, sillä Kormu oli Arton
yksinhuoltajaäidin sodan aikana kuolleen aviomiehen nimi.
Koska
olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni KTP:n ja Tolsan varjossa,
elänyt elämää samojen ihmisten ja pelaajien parissa
tuntematta kuitenkaan Tolsaa ihmisenä, Muttilaisen elämäkerta
havahduttaa tajuamaan, kuinka vähän me tiedämme
kanssaihmisistämme.
En
ole koskaan vähätellyt Tolsaa jalkapalloilijana.
Hänen tekniset taitonsa ja kykynsä ”lukea” peliä olivat
vastustamattoman kiehtovaa katsottavaa. Tuollaisia pelaajia on harvassa,
edes maailmanmitassa.
Mutta
minulla oli (ja on ollut) mielikuva Tolsasta eräänlaisena
”katupoikana”, joka kävi varastelemassa
omenoita rivitaloyhtiömme omenapuista. Kun Tolsa laiskotteli,
kiukutteli ja oikutteli pelikentällä, tuo ”katupoikamaisuus”
tai ”jätkämäisyys” tuntui oikealta arviolta. Huomautan
kuitenkin heti, että vastapuolen pelaajia kohtaan Tolsa ei
käyttäytynyt jätkämäisesti, ei potkinut sukille eikä nilkoille.
Muttilaisen
kirja osoittaa, että ihmisenä Tolsa oli aivan toisenlainen kuin
olen kuvitellut.
Hänet tunteneet painottavat yhä uudestaan, kuinka herrasmiesmäinen, herkkä ja kiltti ihminen Tolsa arkipäivän elämässä oli. Ja
kun olen pitänyt Tolsaa kovana kaverina, joka ei välittänyt muusta kuin
maalinteosta ja pallon riistämisestä vastustajan hyökkääjältä, saan nyt lukea että
Tolsa opetteli Antwerpenissä
flaamin kielen, jolla pärjäsi erinomaisesti
vieraassa ympäristössä.
Tolsa
sopeutui yhtä lailla belgialaiseen yhteisöön kuin pienen Kotkan
elämään.
Luulen
että jokaisen
elämäkerran
kirjoittajan on valittava tarkasti näkökulma mistä katsoen kertoo
taiteilijasta,
poliitikosta
tai menestyneestä
jalkapalloilijasta.
Riittääkö taideteosten, poliittisten tapahtumien ja
jalkapallokentällä pelattujen pelien kuvaaminen elämäkerraksi vai onko yritettävä
selittää taiteilijan ja pelaajan menestymistä tai epäonnistumista myös hänen yksityiselämänsä kautta? Voiko yksityiselämä selittää,
miksi taiteilija maalaa tientynlaisen taulun? Voiko
yksityiselämästä päätellä miten keskushyökkääjä sijoittuu
maalin tuntumaan ja löytää tyhjän tilan, josta potkaisee pallon
maaliin?
Onko ihminen lopulta enempää kuin tekonsa?
Nykyään
elämäkerran kirjoittaminen saattaa olla vielä vaikeampaa, koska
taideteoksia
ei ”saa” kehua, jos taiteilijan elämästä löytyy
”moraalisesti” epäilyttäviä piirteitä ja sattumuksia.
Muttilainen
on valinnut metodiksi Tolsan pelaamien pelien kronikoinnin. Hän kuvaa
kotkalaisen jalkapallon ja myös Kotkan kaupungin ja siellä
eläneiden ihmisten historiaa jalkapallo-otteluiden kautta,
keskipisteenä Tolsan onnistuminen/epäonnistuminen sekä KTP:n että
maajoukkueen paidassa.
Tällainen
historiankirjoituksen metodi kuulostaa
kuivakkaalta. Kuka jaksaa syventyä siihen millaisia yksittäisiä
pelejä on pelattu 1960-luvulla ja
70-luvulla?
Ihme
kyllä Muttilaisen metodi toimii.
Kuvatessaan
Tolsan pelaamia otteluita, Muttilainen esittää niiden
ohessa lyhyitä välähdyksiä kotkalaisesta miljööstä, työläisten
elämästä, urheilupolitiikasta ja kaikkineen satamakaupungin
muuttumisesta siitä alkaen kun Tolsa ponnahti jalkapallomaailman
eturiviin siihen saakka kun hänen ympärilleen jäi tyhjä
tila ilman pelaajia.
Elettyäni tuota aikaa Tolsan ja KTP:n varjossa, ja koska
tunnen nimeltä ja ulkonäöltä monet haastatellut ja kirjassa
mainitut,
olisin mielellään
lukenut
enemmän taustoista ja ihmisistä, mutta teos on nykyiselläänkin
niin
lavea, että kirjoittajan on pitänyt vetää raja johonkin.
Kummallisinta
on, että Muttilaisen kertoessa yksittäisistä peleistä muistan
monien
näkemieni otteluiden
tunnelman. Muistan kuinka ensimmäisen kerran tajusin
millaisen keskushyökkääjän KTP oli saanut, kun ”katupoikana”
pitämäni Tolsa tehtaili maaleja v.
1962 suomisarjan pelissä Mikkeliä vastaan: KTP voitti Mikkelin
Palloilijat 11-2! Olin katsomassa peliä naapurin Pekan kanssa.
Muistan kuinka KTP taisteli tasapelin vuonna 1981 korsikalaista SC Bastiaa vastaan Euroopan
cup-voittajien cup ottelussa. Istuin
”kivikatsomossa” isäni Osmon
ja veljeni vaimon Vinnin
kanssa.
Vinni
totesi
pelaajien
tultua kentälle:
”Ovatpa kotkalaiset pienikokoisia. Ranskalaiset ovat paljon
komeampia.” Muistan edellisen vuoden
cupin finaalin Helsingissä stadionilla Hakaa vastaan. KTP voitti ja
Tolsa oli pelin sankari. Istuimme isäni kanssa pääkatsomossa ja
hurrasimme Kotkan pojille.
Sillä
kertaa heillä oli siivet.
|
Arto Tolsa - neljäs takarivissä vasemmalta - teki ensimmäisenä ykkösjoukkueen pelivuotenaan 43 maalia. Arton vasemmalla puolella Mauri Vanhanen - kovaluinen keskushyökkääjä jonka paikan Tolsa tulisi perimään. Viides oikealta takarivissä on Kalevo Paananen, joka sittemmin toimi KTP:n valmentajana, kun Tolsa oli palannut Belgiasta Kotkaan. Eturivissä toinen oikealta on Mauri Nikkari, Kotkan "Iniesta". Kirjan kuvitusta. |
Jäänkö
kaipaamaan jotakin Muttilaisen kirjoittamasta elämäkerrasta?
Kyllä,
eihän mikään teos ole täydellinen.
Muttilaisen
olisi kannattanut syventyä
myös siihen
miten jalkapallon pelityylit (taktiset kuviot) muuttuivat Arto Tolsan
uran aikana ja verrata niitä myös nykyjalkapallon pelikuvaan, missä
pelitilan
käyttö on aivan erilaista kuin 1960-luvulla.
Kun
itse pelasin muutaman vuoden KTP:n junioreissa 1963-1965,
niin peli perustui tiukasti
aluepeliin. Kullakin pelaajalla oli ikään kuin oma tontti, jolla
pysyteltiin tapahtuipa kentän toisella reunalla mitä tahansa.
Siihen aikaan oli kaksi puolustajaa, jotka hoitivat reviirinsä puolustusalueen reunoilla. Keskellä oli sitten keskuspuolustaja.
Puolustajien edessä pelasi kaksi tukimiestä (nykyään heitä
sanottaisiin keskikentän pelinrakentajiksi). Tukimiesten edessä
pelasi kaksi välihyökkääjää, joita tukimiehet ruokkivat
palloillaan. Välihyökkääjät ja kaksi laitahyökkääjää
ruokkivat keskushyökkääjää läpisyötöin ja keskityksin.
Hyökkääjiä
oli siis viisi.
Muistan
erään pienen harjoituspelin KTP:n ykkösjoukkuetta vastaan
Urheilukeskuksen
nurmella.
Kentällä olivat mestaruussarjajoukkueen parhaat pelaajat Tolsaa
lukuunottamatta.
Ykkösjoukkue
hyökkäsi minusta katsoen vasemmalta laidalta. Itse seisoskelin
oikean laitapuolustaja tontilla, ikään kuin seuraten muualla
pyörivää peliä.
Kun
tilanne oli ohi, KTP:n tekniikkataituri
ja Tolsan tavoin mahtavan pelisilmän omaava välihyökkääjä - melkein kuin sen ajan kotkalainen Andrés Iniesta - Mauri Nikkari tuli luokseni ja
opetti,
että kun hyökkäys lähestyy tuolta toiselta laidalta, sinun pitää
kaventaa keskelle eikä seisoskella tyhjän panttina omalla
tontillasi.
Viesti
meni perille.
Miksi
Arton elämä sortui peliuran päättyessä? Miksi Jeppe juo?
HJK:n
nokkela maalintekijä
Atik Ismail luonnehtii Tolsaa äärimmäisen herkäksi ihmiseksi:
”Herkkyys näkyi ennen kaikkea hänen kasvoistaan, siinä miten hän
asiat otti, miten hän tunsi… Mitä muuta Arto pelikentällä oli
kuin esiintyvä taiteilija? Arton pelatessa maaottelussa Hollannin
tähtiä Johan Cruyffiä ja Johan Neeskensiä vastaan hän saattoi
pitää näitä pilkkanaan harhautuksillaan ja suoritusvarmuudellaan.
Se oli taidetta parhaimmillaan.”
Ja
silti Tolsan piti kestää vuodesta toiseen lehdistön ja
vieraskenttien katsomoiden pilkka
ja vähättely. Oliko Tolsan olemuksessa jotakin, mikä provosoi
pilkkaan?
Vuonna
1982
Tolsa pelasi viimeisen mestaruussarjapelinsä
Kuopiossa Kopareita (Kuopion
Pallotoverit,
KPT)
vastaan. Hänet
melkein
ajettiin
ulos kesken peliä.
KTP:hen
oli tuoksi
kesäksi hankittu
kaksi ulkomaalaista pelaajaa, maineikkaan argentiinalaisen
jalkapalloilijan
René
Housemanin veli Marcelo
ja
perulainen keskikenttäpelaaja
Augusto
Palacios. Palacios
oli Suomen kentille liiankin taitava pelaaja; hän muistaakseni
pelasti KTP:n
tippumiselta alemmalle tasolle syksyn viimeisessä
pelissä.
Mutta
Houseman oli täysi floppi, velimies eikä pelimies lainkaan. Olin
katsomassa Housemanin ensiesiintymistä (ja viimeistä!) Puistolan nurmikentällä
HJK:ta vastaan. Houseman juoksi koko ajan palloa karkuun ja sijoittui
sellaiseen tilaan ettei hänelle voinut syöttää.
Tunsiko
Tolsa katkeruutta moisen pelaajan viedessä häneltä pelipaikan?
Ehkä, mutta tuskin se Tolsan elämää romahdutti,
olihan Tolsa korostetusti yksi pelaaja
yhdestätoista.
Nuori toimittajanalku Kari Hotakainen raportoi Kuopiosta Koparien ja KTP:n pelin kotkalaiseen
Eteenpäin-lehteen ja kirjoitti: ”2
283 katsojan joukossa oli valitettavasti jälleen paljon niitä,
jotka keskittyivät Arto Tolsan kiusaamiseen, eivät jotkut näistä
törkeistä repliikeistä kestä edes painoasua. Tolsa kesti kuitenkin
muutamia suutahduksia lukuunottamatta hyvin ja pelasi jälleen
varmasti ja rauhallisesti.”
|
Osmo Salovaara, 1965. Arto Tolsa ja Kalervo Paananen, Tolsan oikealla puolella, harjoittelevat otteluun A-maajoukkue vastaan Kymenlaakson piirijoukkue. Kuvakaappaus kaitafilmistä. |
Jalkapallo
on tyhjän tilan taidetta.
Monen
huippu-urheilijan
elämä romahtaa
uran loppuessa. Usein sitä siivittää alkoholi ja piristeet.
Kun
latu näyttää tyhjältä, kun kiekkokaukalossa tai
jalkapallokentällä on loputtomasti tyhjää tilaa, jonne entisellä
urheilijalla ei ole menemistä, sortaako tyhjän tilan pelko urheilijan,
se ettei häntä enää tarvita?
”Se
on hetki, jolloin somebodystä tuleekin nobody”, sanoo Arton ystävä
ja pitkään Yhdysvalloissa asunut jalkapalloilija
Kai
Haaskivi.
Mutta
millainen ihminen Tolsa lopulta oli? Siihen elämäkerturikaan ei
pysty vastaamaan. Hän lainaa Urhoa Saloa: ”Artosta oli todella
vaikea saada kunnollista otetta. Ikään kuin hän olisi halunnut
tiukasti varjella jotain.”
Psykoterapeutti muistuttaisi,
että kaikki palautuu lapsuuteen. Mutta sen perusteella mitä Tolsan
lapsuudesta tiedetään, sitä leimasi äidin pyyteetön
rakkaus. Isä Artolta puuttui, mutta ehkäpä häntä vanhemmat
ystävät jalkapallon parissa
korvasivat isän puuttumisen. Vai voiko isää
korvata mitenkään?
Kun
kirjoitin muutama
aika sitten pakinan Lasse Lehtisen hienosta Väinö Tanner
-elämäkerrasta, päädyin toteamaan kummallisen piirteen Lehtisen
ansiokkaassa teoksessa: ”Kummallisinta tässä elämäkerrassa on,
että henkilönä, ihmisenä Tanner jää värikkäämpien
kanssaihmistensä varjoon, myös poliittisena ajattelijana.
Sodan
ja vankeusajan jälkeen Tanner oli syrjässä, vaikka olikin mukana.
Mutta jotenkin tuntuu että Tanner oli koko ajan vähän sivussa,
reunassa, mukana mutta ei keskellä johtamassa joukkoja. Varmaankin
Tannerilla oli ihanteensa, mutta Lehtisen kirjasta ei käy ilmi, mitä
ne lopulta olivat. Mitä mies munaskuissaan lopulta tunsi ja päässään
ajatteli? Oliko hänessä syvällisempi puoli kuin se mikä näkyy
arjen poliittisissa toimissa ja puheissa ja yksityiselämän
arkiselta näyttävässä kuvassa?
Lehtinen
ei oikein saa kiinni inhimillisesti suurta miestä puvun sisältä,
sikarinsavun takaa. Ehkä semmoista ei olekaan. Ehkä Tanner oli
ihmisenä väritön, liian tavallinen herättäkseen intohimoja,
vaikka Stalinin
Neuvostoliitto
vihasikin häntä patologisesti.”
Kimmo
Muttilaisen Tolsa-elämäkerrasta tulee hieman samanlainen olo: onko
kirjoittajan ja hänen haastattelemien ihmisten mahdoton tulkita
Tolsan
mielenliikkeitä ja sitä, millainen
musta otus
Arton
sielun syövereissä kummitteli? Jos ihminen ei tunne edes itseään,
sielunsa mustia juonteita , kuinka hän voisi nähdä
kanssaihmisenkään mielen sisään?
Siitä mistä ei ole tietoa, ei voi kirjoittaa.
Lieneekö
niin, että kilteillä ihmisillä on usein jokin musta
piste,
jota kanssaihmiset eivät tajua ja siksi kiltit ihmiset joskus
sortuvat alkoholismiin.
Francis
Fukuyama
korostaa teoksessaan Historian loppu sitä, kuinka tärkeää
yksilölle on saada ympäröivän yhteisön hyväksyntä. Fukuyama
lainaa Platonin Valtiota, jossa Thymos tarkoittaa sitä arvoa, jonka
ihminen antaa itselleen. ”Nykyisin käyttäisimme sanaa
’itsekunnioitus’”, Fukuyama
sanoo.
Myös Hegel puhui samasta asiasta: ”Hegelin käsityksen mukaan
yksilö ei voisi edes tulla tietoiseksi itsestään erillisenä
ihmisolentona, elleivät muut ihmisolennot tunnustaisi häntä
sellaiseksi.”
Samalla
kun Arto Tolsa sai jalkapalloilijana
valtavasti
myönteistä tunnustusta ja kehuja taidoistaan älykkäänä,
taitavana ja pelin lukemista osaavana pelaajana, oliko hänen
mielensä
perukoilla
koko ajan jonkinlainen tyhjä tila, joka veti häntä poispäin
menestyksestä ja lopulta perhe-elämästäkin? Oliko niin, että
tyhjä tila ei tullut hänen eteensä vasta uran loppuessa vaan että hän
kamppaili koko elämänsä ajan sekä fyysisesti (jalkapallokentällä)
että henkisesti (sielunsa syövereissä) tyhjän tilan täyttämisen ja pelkäämisen kanssa?
Arvailuja
voi esittää. Kiltin jättiläisen sieluun emme pääse kurkkaamaan.
Keväällä
1982 Arto Tolsa harjoitteli
yksinään
räntäsateessa Urheilukeskuksen hiekkakentällä.
Hän
pomputteli palloa keskiympyrässä, aivan kuin olisi pelännyt että
kentän reunalla harjoitteleminen on huono enne; että sieltä ei
enää koskaan juosta keskiympyrään.
Kenties
Tolsa aavisti, että tyhjä kenttä olisi hänen kohtalonsa. Noin
kaksikymmentä vuotta hän oli pystynyt täyttämään tyhjän tilan
sekä hyökkääjänä että puolustajana. Nyt kaikki kentät
näyttivät
katoavan historian hämyyn.
Yksin
palloa pomputellessaan Tolsa ehkä toivoi vielä jonakin päivänä
juoksevansa tyhjään tilaan pelastaakseen joukkueensa ja oman
elämänsä.
|
Osmo Salovaara, 1965. Arto Tolsa - kiltti jättiläinen. |