John le Carré, 1931-2020

 [Englantilaisen romaanin suurmestari]

Sota ilman sankareita. Tammi, 1979
"Väki tietää kuten minäkin
mitä lapset koulussa oppivat:
Kaikki vääryyttä kärsineet
sitä muillekin tuottavat."
W.H. Auden

Maanantai.

    Harmaa. Ruohikossa hieman lunta.

    Samanlainen päivä kuin eilen. Kenties myös huomenna. Kuka ties.

    Ei sittenkään.

    Aamulla puoliunisena kuulin radion uutisista, että John le Carré on kuollut 89 vuotiaana.

    Jotakin pitää sanoa. Eräänlaisia matkakumppaneita ollaan – kirjailija ja lukija. Toinen ei tiedä toisesta mitään. Toinen tietää ehkä enemmän kuin tarpeeksi.

    Elämä on palapeli, jonka palasia ei ole aseteltu etukäteen pöydälle. Vasta jälkeenpäin viimeinen palanen osuu kohdalleen.

    Se ei tarkoita että kaikki olisi selitetty, kerrottu, kuvattu.

Muutama viikko sitten kirjoitin pienen arvostelun Ruumiin kulttuuri -lehteen John le Carrén viimeisimmästä romaanista Vielä yksi tehtävä (Agent Running in the Field, 2019). Arvostelu ilmestyy tällä viikolla, näinä päivinä, kenties juuri tänään kun maanantai on harmaa ja mitättömiä lumen rippeitä ruohikossa.

    ”Yllätyin”, kirjoitin arvostelun ensimmäiseksi sanaksi: ”John le Carré lähestyy 90. vuottaan ja kirjoittaa virkeää ja terävää proosaa kuin maailmanpoliitikan raadollisuuteen juuri nyt havahtunut nuori mies. Tämä on lukijan vaistomainen reaktio”

    Ja lopetin jutun laajenevaan kaareen kirjailijan elämästä: ”Joku voi sanoa, että le Carré menee liian pitkälle; että maailmassa on muutakin kuin petettyjä lojaalisuuksia. Ehkä onkin, mutta hieman liioiteltuna tulkintana uskallan ajatella, että le Carrén pitkä ura kirjailijana, joka yhä uudestaan palaa petoksen ja luottamuksen taikapiiriin kuvastaa myös hänen omaa elämäänsä, johon kuuluu keskeisesti hänen huijari-isänsä tositarina ja hänen oma menneisyytensä ”kunnollisena” kirjailijana, joka huijasi yksityiselämänsä kiiltokuvamaisella brändäämisellä uskollista lukijakuntaansa.”

    John le Carré kirjoitti suurenmoisia romaaneja.

    Hänelle ei annettu Nobelin kirjallisuuspalkintoa.

    Eikä paljon muillekaan viihde- tai jännityskirjailijoille.

    Kirjallisuuden eliittiporukka pitää marginaalikirjallisuudesta. Se kääntää katseensa pois kun pitäisi lukea romaaneja, jotka paljastavat maailman muutenkin kuin psykologisella syväkairalla tai olemisen kummalliselta reunalta.

    Mutta koska John le Carré yhä uudestaan palasi petoksen ja ristiriitaisten lojaalisuuksien maailmaan, eikö sekin olekin psykologinen arvio ihmisen perimmäisestä suhteesta toisiin ihmisiin ja näiden luomiin instituutioihin?

John le Carré – oikealta nimeltään David John More Cornwell - kirjoitti 25 romaania.

    Kaikki eivät ole vakoiluromaaneja, mutta vakoiluromaaneista hän teki taidetta sanan parhaassa merkityksessä.

    Läpimurtoromaani Mies kylmästä ilmestyi 1963, suomessa 1964.

    Jonkinlaisen kirjallistaiteellisen huipun le Carré saavutti 1970-luvulla romaaneillaan Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (Tinker Tailor, Soldier Spy, 1974), Sota ilman sankareita (The Honourable Schoolboy, 1979) ja Värisuora (Smiley’s People, 1980). Seuraavan vuosikymmenen romaanit vahvistivat kirjailijan aseman englantilaisen kirjallisuuden ”mestariluokassa”, vakoilukirjallisuuden Dickensinä, niin kuin on sanottu.

    Kylmän sodan päättyminen ei katkaissut le Carrén kynää. Hän kirjoitti romaaninsa käsin, ei koneella.

Koska elämä on palapeli, jonka palojen oikean lokaation huomaamme vasta jälkeenpäin, poimin tähän John le Carrén romaaneista muutamia huomioita, jotka olen kirjoittanut romaanien ilmestyessä, tietämättä silloin mihin kumppanuutemme johtaa; huomioita kirjailijan ja lukijan yhteiseltä matkalta, kahden toisilleen vieraan ystävyydestä.

    Leikkaan lainaukseni suoraan Suomen Sosialidemokraatin leikkeistä. Tällaista palapeliä saattaa olla vaikea lukea.

    Mutta sellaistahan elämä lopulta on.

    Ota tai jätä.

    Mestari poistuu... jonnekin... sanat ja lauseet jäävät.

Sota ilman sankareita: arvostelu Suomen Sosialidemokraatissa
41 vuotta sitten 17.11.1979.

Värisuora: arvostelu Suomen Sosialidemokraatissa 
4.10.1980

Kyösti Salovaara, 2020.
Kohtaamisia matkan varrelta... ja minne polku johtaakin
katsot olkapääsi yli menneisyyteen.