7 tien risteys

[Joulu Bastognessa 1944]

                                                                                                  Jaakko Salovaara 2014.
Mardassonin amerikkalaisten sotilaiden muistomerkki Bastognessa.
Pentagrammin muotoisen muistomerkin suunnitteli Georges Dedoyard.
Se vihittiin heinäkuussa 1950.

Eikä teitä ollut vain yksi vaan seitsemän.

     Seitsemänkymmentä vuotta sitten joulun aikaan belgialainen Bastognen pikkukaupunki Ardenneilla vedettiin sodan parrasvaloihin. Se johtui maantieteestä. Jyrkkien mäkien ja syvien laaksojen uurtamalla Ardenneilla Bastognen alue oli poikkeuksellisen tasainen paikka, missä tiet yhtyvät kuljettavaksi.

     Bastognesta pääsi ja pääsee helposti pohjoiseen ja etelään, länteen ja itään. Luxembourg on lähellä, Pariisi noin 300 km päässä, Antwerpeniin on matkaa alle 200 kilometriä ja Brysseliin vielä vähemmän.

     Joulukuuhun 1944 tultaessa liittoutuneet olivat jo vapauttaneet Pariisin ja Strasbourgin. Saksa näytti lyödyltä. Rintamalinja kulki suunnilleen etelästä pohjoiseen Reinin länsirantaa myöten.

     Joulukuun puolessavälissä armeijan komentajat miettivät missä viettää joululomansa.

     Vaikka liittoutuneiden tiedustelu oli kadottanut näkyvistä saksalaisen 6. SS: panssariarmeijan, se ei huolestuttanut liittouman ylintä komentajaa Dwight D. Eisenhoweria, joka väitteli komentajiensa kanssa pitäisikö rintamaa vahvistaa Ardennien pohjoispuolella vai etelässä.

     Hitlerin vastahyökkäys siihen väliin Bastognen kautta kohti länttä yllätti kaikki. Ei vähiten siksi että hyökkäyksessä ei tuntunut olevan mitään järkeä; mitä Hitler kuvitteli sillä saavuttavansa?

Hyökkäys alkoi joulukuun kuudentenatoista aamulla puoli kuudelta 90 minuutin tykistökeskityksellä. Aamu oli sumuinen ja kylmä. Rintamalinja pullistui nopeasti länteen.

     ”Kun 1900 tykkiä laukaistiin samanaikaiseksi rintamalla, vaikutus oli tyrmäävä”, kirjoittaa Antony Beavor kirjassaan Toinen maailmansota (2012. WSOY. Suom. Jorma-Veikko Sappinen.). ”Järkyttyneet sotilaat kömpivät makuupusseissastaan, sieppasivat aseensa ja kyyristyivät poteroidensa pohjalle odottamaan tulituksen lakkaamista. Mutta sen lakattua he näkivät aavemaisen valon. Tuo valeauringonnousu oli todellisuudessa 'keinokuutamo' joka syntyi pilvipeitteestä heijastuvista saksalaisten valonheittimien kiiloista.”

     Tykinlaukauksia seurasi taistelu Ardenneista; siihen osallistui (16.12.1944-25.1.1945) 600 000 amerikkalaista sotilasta, joista yli 10 prosenttia kaatui, loukkaantui tai katosi. Saksalaiset tuhosivat 800 amerikkalaista Sherman tankkia, mutta menettivät itse puolet panssarivaunuistaan; ja yli 12 000 saksalaista kaatui, 38 000 haavoittui ja noin 30 000 katosi, suurin osa vangiksi joutuneina. Taistelun ensimmäisen viikon aikana Eisenhower siirsi Ardenneille 250 000 sotilasta!

     Saksalaisten hyökkäyksen alkaessa liittoutuneilla oli vain kaksi divisioonaa reservissä. Amerikalainen 101. maahanlaskudivisioona oli sijoitettu Reimsin seudulle toipumaan operaatio Kauppapuutarhan koettelemuksista.

     Illalla joulukuun kuudentenatoista 101. maahanlaskudivisioonan Easy-komppanian miehet olivat Reimsin lähellä Mourmelonissa katsomassa John Waynen ja Marlene Dietrichin tähdittämää elokuvaa Seitsemän syntistä. Jotkut olivat lomalla Pariisissa.

     Valot syttyivät teatterissa, Wayne ja Dietrich katosivat valkokankaalta. E-komppanian miehet komennettiin majoituspaikkaan. 101. maahanlaskudivisioona kuljetettiin pikavauhtia Bastogneen puolustamaan mottiin jäävää aluetta Foyn eteläpuolella.

     Amerikkalaiset kaivautuivat kangasmaastoon, ympärillään istutettujen puiden suorat rivit. Kesävaatteissa lumisateessa, vähällä ruoalla ja kauheissa olosuhteissa saksalaisten saartamat laskuvarjojääkärit kestivät poteroissaan, kunnes kenraali Pattonin panssarijoukut avasivat motin tapaninpäivänä 1944.

     ”Nuotioita ei voinut sytyttää, sillä ne olisivat vetäneet heti puoleensa saksalaisten kranaatinheittimien ja tykkien tulta. Jalkojen kylmävammat lisääntyivät hälyttävästi ja aiheuttivat suuren osan tappioista... Moni poti punatautia eikä voinut poteroon jumittuneena muuta kuin käyttää alusastiana kypäräänsä tai tyhjiä ruokapurkkeja. … Metsien villisiat söivät hautaamattomilta kaatuneilta vatsan.” (Beevor.)

     Epätoivoisen tuntuisesta tilanteesta huolimatta laskuvarjojääkärit sanoivat sodan jälkeen etteivät he kaivanneet Pattonin apua. Laskuvarjojääkäreiden toimenkuvaan kuuluu olla saarrettuna, he sanoivat.

                                                                           Jaakko Salovaara 2014.
Saksalainen Jagdpanzer 38 Hetzer Bastognen sotamuseossa.

Sota on luultavasti liian kauhea, primitiivinen ja monisyinen prosessi kuvattavaksi todenmukaisesti ja sellaisella realismilla, että katsoja tai lukija havahtuu ymmärtämään rauhan merkityksen.

     Ei elokuva eikä kirja, romaani tai dokumentti pysty koskaan tavoittamaan yksilön kokemaa kauhua, yksilön sankaruutta, pelkoa.

     Mutta tietysti tutkimus ja taide ovat yrittäneet tavoittaa sodan olemuksen.

     Steven Spielbergin ja Tom Hanksin HBO-yhtiölle tuottama 10-osainen tv-sarja Taistelutoverit (Band of Brothers, 2001) on varmaankin yksi hienoimmista, koskettavimmista ja realistisimmista sotaelokuvista.

     Tuossa elokuvassa, elokuvien sarjassa kaikki näyttää osuvan kohdalleen: aihe, käsikirjoitus, näyttelijät, ruskeilla väreillä haalistettu sodan maisema ja ennen muuta se veljeyden kokemus, johon tavallaan pyyteetön ”sankaruus” ihmisen saattaa hetkittäin johtaa. Laitan ”sankaruuden” epäröiden lainausmerkkeihin, koska isommassa kuvassa sota ei koskaan eikä millään muotoa edusta ihmisen tai ihmisyhteisön sankaruutta.

Muki ja
 101. maahanlaskudivisioonan
hihamerkki.

     Bastognen tapahtumiin Taistelutovereissa – filmin suomalainen nimi on turhan osoitteleva ja sävytön koska alkuperäinen nimi viittaa veljeyteen ja uhrautumiseen – keskitytään kokonaan tai osittain kolmessa jaksossa. Kussakin niissä näkökulma on eri sotilaissa, mutta kuten koko sarjassakin tapahtumat nähdään joukkojen tasolta, alhaalta ylöspäin. Sodan näkijöinä ja kokijoina ovat E-komppanian miehet ja alipäälliköt matkalla Normandiasta Belgian kautta Baijeriin ja lopulta Hitlerin Berchtesgadeniin.

     Taistelutoverit perustuu Stephen E. Ambrosen samannimiseen kirjaan vuodelta 1992 (Band of Brothers. Simon & Schusters. Pocket Books 2001.) Se taas perustuu pääosin Easy-komppanian silloin elossa olleiden miesten haastatteluihin.

     Niin realistiselta ja siekailemattomalta kuin tv-toteutus tuntuukin, on mielenkiintoista havaita, että elokuvassa miehistön ja ylipäällystön suhdetta on jossain määrin kaunisteltu. Komppanianpäälliköitä ja joukkueenjohtajia kritisoidaan, mutta everstit ja kenraalit jätetään rauhaan.

     Elokuvassa ei esimerkiksi kerrota kenraali Maxwell Taylorista, joka oli joululomalla Washingtonissa. Kun hän palasi virkistyneenä joulun jälkeen Bastogneen pahimpien taisteluiden lakattua, hän kierteli reippaana etulinjassa, kuten pataljoonan komentaja kapteeni Richard Winters (sittemmin majuri, tv-sarjan vaikuttavin henkilöhahmo) muistelee. Taylor ohjeisti ennen poistumistaan miehiä tarkkailemaan edessä olevaa metsää. ”Mitä helvettiä Taylor kuvitteli meidän tehneen hänen ollessa Washingtonissa”, Winters muisteli kitkerästi.

     Kun Taistelutoverit kuvaa sotaa joukkojen tasolta, alhaalta ylöspäin, toisenlaisen kuvan saa katsomalla Franklin J. Schaffnerin filmin George S. Pattonista (Patton 1970, suomeksi Panssarikenraali Patton), missä kenraaleiden oikuttelu, primadonnamaisuus ja oman egon pönkittäminen sodan tavoitteidenkin kustannuksella tulee hienosti esille.

     Patton ehkä ratkaisi Bastognen piirityksen taktisella neroudellaan tai sotahulluudellaan tai kerrankin osumalla oikeaan taisteluun oikealla hetkellä, mutta 101. maahanlaskudivisioonan selvitymiseen auttoi myös sää, joka kirkastui joulunpyhinä ja edesauttoi ilmavoimia pudottamaan ammuksia, lääkkeitä, sapuskaa ja pommeja.

     Patton kirjoitti päiväkirjaansa, että ”oli kirkas, kylmä joulu, hieno sää saksalaisten tappamiseen”.

                                                                          Jaakko Salovaara 2014.
Bastognelaista metsää sotamuseon multimediateatterissa.

Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin: yhä rauha, johon seitsemän tien risteys osaltaan johdatti.

     Rauhaa ei Eurooppaan annettu; se piti ottaa ja tehdä.

     Impivaarassakin on muistettava, että rauhan tekijöinä olivat tässä kohden nuoret amerikkalaiset sotilaat. Osaammeko kuvitella tilanteen, jossa 24 000 suomalaista (suhteuttaen Suomen väkilukuun Bastognen taisteluun osallistuneiden amerikkalaisen sotilaiden määrä) lähtisi merten yli taistelemaan rauhan puolesta? Luultavasti emme. Ei meistä sellaista empatiaa löydy kiskomallakaan.

     Vierailin kolme kuukautta sitten 7 tien risteyksessä.

     Bastognessa satoi vettä, ilma viileni, syksy oli tulossa, hyytävä kosteus tiivistyi iholle.

     Melkein 70 vuoden rauhan antamalla tyyneydellä saatoin tutustua Bastognen loistavaan, viime keväänä avattuun sotamuseoon, missä vierailija saa häivähdyksen sodan kauheudesta, sotilaiden ja siviilien kärsimyksestä ja samalla kertaa sietokyvystä. Sitäkö on syytä kutsua sankaruudeksi? Ehkä, kenties, luultavasti.

     Bastognen sotamuseo on hämmästyttävä kokemus; en tiedä onko toista samankaltaista. Menneet tapahtumat esitetään tarinoina, amerikkalaisen sotilaan, saksalaisen sotilaan ja kahden bastognelaisen siviilin kertomuksina, ääninä ja tunteina. Museossa on kolme multimediateatteria, joihin vierailija ”pakotetaan”. Hänen pitää osallistua, kuunnella ja katsella. Moderni tekniikka luo yhteyden esineisiin ja ihmisiin. Vain silmät kiinni panemalla ja korvat sulkemalla voisi välttyä historian kertomukselta.

                                                                                 Kyösti Salovaara.
Bastognen pääkatu Rue du Sablon syyskuussa 2014.

Mutta riittävätkö kertomukset?

     Sota ja rauha! Sota vai rauha?

     ”Sota on prosessi, joka on käynnissä koko ajan”, Erno Paasilinna tokaisi tylysti kirjassaan Musta aukko (Otava 1977). ”Rauha on sivutuote, se ei pääse nousemaan sodan uhkaksi.”

     Niin kyyniseltä (ja pessimistiseltä) kuin Paasilinna kuulostaakin, hän ei ole yksin ajatuksineen.

     Francis Fukuyama pohtii kirjansa Historian loppu ja viimeinen ihminen (WSOY 1992) päätösluvussa sodan mahdollista ikuisuutta. Sitä ei ehkä pääse pakoon.

     Fukuyama viittaa Hegeliin, jonka mielestä historian päättyessä rauha ja hyvinvointi ei välttämättä tyydytä ihmisen tarvetta tuntea ylpeyttä omasta ihmisyydestään. Ihminen pelkää taantua pelkäksi poroporvariksi ja siksi tarvitaan edelleen sodan tulikoe, valmius kuolla maansa puolesta.

     Kun hirmuvaltiaat kaadetaan ja yksinvalta kumotaan, kun maailma täyttyy liberaaleista demokratioista, tyytyykö ihminen nauttimaan rauhasta ja tyynestä olosta?

     ”Kokemus näyttää osoittavan”, Fukuyama vastaa omaan kysymykseensä, ”että elleivät ihmiset voi taistella oikean asian puolesta, koska tuo oikea asia sai voiton jo aikaisemman sukupolven aikana, he ryhtyvät taistelemaan oikeata asiaa vastaan.”

     Ryhtyvät taistelemaan oikeaa asiaa vastaan!

     Herää Eurooppa!

     Etkö muista 7 tien risteystä?

     Sota saadaan pyytämättä. 

     Rauha tehdään tekemällä rauha.