7 tien risteys

[Joulu Bastognessa 1944]

                                                                                                  Jaakko Salovaara 2014.
Mardassonin amerikkalaisten sotilaiden muistomerkki Bastognessa.
Pentagrammin muotoisen muistomerkin suunnitteli Georges Dedoyard.
Se vihittiin heinäkuussa 1950.

Eikä teitä ollut vain yksi vaan seitsemän.

     Seitsemänkymmentä vuotta sitten joulun aikaan belgialainen Bastognen pikkukaupunki Ardenneilla vedettiin sodan parrasvaloihin. Se johtui maantieteestä. Jyrkkien mäkien ja syvien laaksojen uurtamalla Ardenneilla Bastognen alue oli poikkeuksellisen tasainen paikka, missä tiet yhtyvät kuljettavaksi.

     Bastognesta pääsi ja pääsee helposti pohjoiseen ja etelään, länteen ja itään. Luxembourg on lähellä, Pariisi noin 300 km päässä, Antwerpeniin on matkaa alle 200 kilometriä ja Brysseliin vielä vähemmän.

     Joulukuuhun 1944 tultaessa liittoutuneet olivat jo vapauttaneet Pariisin ja Strasbourgin. Saksa näytti lyödyltä. Rintamalinja kulki suunnilleen etelästä pohjoiseen Reinin länsirantaa myöten.

     Joulukuun puolessavälissä armeijan komentajat miettivät missä viettää joululomansa.

     Vaikka liittoutuneiden tiedustelu oli kadottanut näkyvistä saksalaisen 6. SS: panssariarmeijan, se ei huolestuttanut liittouman ylintä komentajaa Dwight D. Eisenhoweria, joka väitteli komentajiensa kanssa pitäisikö rintamaa vahvistaa Ardennien pohjoispuolella vai etelässä.

     Hitlerin vastahyökkäys siihen väliin Bastognen kautta kohti länttä yllätti kaikki. Ei vähiten siksi että hyökkäyksessä ei tuntunut olevan mitään järkeä; mitä Hitler kuvitteli sillä saavuttavansa?

Hyökkäys alkoi joulukuun kuudentenatoista aamulla puoli kuudelta 90 minuutin tykistökeskityksellä. Aamu oli sumuinen ja kylmä. Rintamalinja pullistui nopeasti länteen.

     ”Kun 1900 tykkiä laukaistiin samanaikaiseksi rintamalla, vaikutus oli tyrmäävä”, kirjoittaa Antony Beavor kirjassaan Toinen maailmansota (2012. WSOY. Suom. Jorma-Veikko Sappinen.). ”Järkyttyneet sotilaat kömpivät makuupusseissastaan, sieppasivat aseensa ja kyyristyivät poteroidensa pohjalle odottamaan tulituksen lakkaamista. Mutta sen lakattua he näkivät aavemaisen valon. Tuo valeauringonnousu oli todellisuudessa 'keinokuutamo' joka syntyi pilvipeitteestä heijastuvista saksalaisten valonheittimien kiiloista.”

     Tykinlaukauksia seurasi taistelu Ardenneista; siihen osallistui (16.12.1944-25.1.1945) 600 000 amerikkalaista sotilasta, joista yli 10 prosenttia kaatui, loukkaantui tai katosi. Saksalaiset tuhosivat 800 amerikkalaista Sherman tankkia, mutta menettivät itse puolet panssarivaunuistaan; ja yli 12 000 saksalaista kaatui, 38 000 haavoittui ja noin 30 000 katosi, suurin osa vangiksi joutuneina. Taistelun ensimmäisen viikon aikana Eisenhower siirsi Ardenneille 250 000 sotilasta!

     Saksalaisten hyökkäyksen alkaessa liittoutuneilla oli vain kaksi divisioonaa reservissä. Amerikalainen 101. maahanlaskudivisioona oli sijoitettu Reimsin seudulle toipumaan operaatio Kauppapuutarhan koettelemuksista.

     Illalla joulukuun kuudentenatoista 101. maahanlaskudivisioonan Easy-komppanian miehet olivat Reimsin lähellä Mourmelonissa katsomassa John Waynen ja Marlene Dietrichin tähdittämää elokuvaa Seitsemän syntistä. Jotkut olivat lomalla Pariisissa.

     Valot syttyivät teatterissa, Wayne ja Dietrich katosivat valkokankaalta. E-komppanian miehet komennettiin majoituspaikkaan. 101. maahanlaskudivisioona kuljetettiin pikavauhtia Bastogneen puolustamaan mottiin jäävää aluetta Foyn eteläpuolella.

     Amerikkalaiset kaivautuivat kangasmaastoon, ympärillään istutettujen puiden suorat rivit. Kesävaatteissa lumisateessa, vähällä ruoalla ja kauheissa olosuhteissa saksalaisten saartamat laskuvarjojääkärit kestivät poteroissaan, kunnes kenraali Pattonin panssarijoukut avasivat motin tapaninpäivänä 1944.

     ”Nuotioita ei voinut sytyttää, sillä ne olisivat vetäneet heti puoleensa saksalaisten kranaatinheittimien ja tykkien tulta. Jalkojen kylmävammat lisääntyivät hälyttävästi ja aiheuttivat suuren osan tappioista... Moni poti punatautia eikä voinut poteroon jumittuneena muuta kuin käyttää alusastiana kypäräänsä tai tyhjiä ruokapurkkeja. … Metsien villisiat söivät hautaamattomilta kaatuneilta vatsan.” (Beevor.)

     Epätoivoisen tuntuisesta tilanteesta huolimatta laskuvarjojääkärit sanoivat sodan jälkeen etteivät he kaivanneet Pattonin apua. Laskuvarjojääkäreiden toimenkuvaan kuuluu olla saarrettuna, he sanoivat.

                                                                           Jaakko Salovaara 2014.
Saksalainen Jagdpanzer 38 Hetzer Bastognen sotamuseossa.

Sota on luultavasti liian kauhea, primitiivinen ja monisyinen prosessi kuvattavaksi todenmukaisesti ja sellaisella realismilla, että katsoja tai lukija havahtuu ymmärtämään rauhan merkityksen.

     Ei elokuva eikä kirja, romaani tai dokumentti pysty koskaan tavoittamaan yksilön kokemaa kauhua, yksilön sankaruutta, pelkoa.

     Mutta tietysti tutkimus ja taide ovat yrittäneet tavoittaa sodan olemuksen.

     Steven Spielbergin ja Tom Hanksin HBO-yhtiölle tuottama 10-osainen tv-sarja Taistelutoverit (Band of Brothers, 2001) on varmaankin yksi hienoimmista, koskettavimmista ja realistisimmista sotaelokuvista.

     Tuossa elokuvassa, elokuvien sarjassa kaikki näyttää osuvan kohdalleen: aihe, käsikirjoitus, näyttelijät, ruskeilla väreillä haalistettu sodan maisema ja ennen muuta se veljeyden kokemus, johon tavallaan pyyteetön ”sankaruus” ihmisen saattaa hetkittäin johtaa. Laitan ”sankaruuden” epäröiden lainausmerkkeihin, koska isommassa kuvassa sota ei koskaan eikä millään muotoa edusta ihmisen tai ihmisyhteisön sankaruutta.

Muki ja
 101. maahanlaskudivisioonan
hihamerkki.

     Bastognen tapahtumiin Taistelutovereissa – filmin suomalainen nimi on turhan osoitteleva ja sävytön koska alkuperäinen nimi viittaa veljeyteen ja uhrautumiseen – keskitytään kokonaan tai osittain kolmessa jaksossa. Kussakin niissä näkökulma on eri sotilaissa, mutta kuten koko sarjassakin tapahtumat nähdään joukkojen tasolta, alhaalta ylöspäin. Sodan näkijöinä ja kokijoina ovat E-komppanian miehet ja alipäälliköt matkalla Normandiasta Belgian kautta Baijeriin ja lopulta Hitlerin Berchtesgadeniin.

     Taistelutoverit perustuu Stephen E. Ambrosen samannimiseen kirjaan vuodelta 1992 (Band of Brothers. Simon & Schusters. Pocket Books 2001.) Se taas perustuu pääosin Easy-komppanian silloin elossa olleiden miesten haastatteluihin.

     Niin realistiselta ja siekailemattomalta kuin tv-toteutus tuntuukin, on mielenkiintoista havaita, että elokuvassa miehistön ja ylipäällystön suhdetta on jossain määrin kaunisteltu. Komppanianpäälliköitä ja joukkueenjohtajia kritisoidaan, mutta everstit ja kenraalit jätetään rauhaan.

     Elokuvassa ei esimerkiksi kerrota kenraali Maxwell Taylorista, joka oli joululomalla Washingtonissa. Kun hän palasi virkistyneenä joulun jälkeen Bastogneen pahimpien taisteluiden lakattua, hän kierteli reippaana etulinjassa, kuten pataljoonan komentaja kapteeni Richard Winters (sittemmin majuri, tv-sarjan vaikuttavin henkilöhahmo) muistelee. Taylor ohjeisti ennen poistumistaan miehiä tarkkailemaan edessä olevaa metsää. ”Mitä helvettiä Taylor kuvitteli meidän tehneen hänen ollessa Washingtonissa”, Winters muisteli kitkerästi.

     Kun Taistelutoverit kuvaa sotaa joukkojen tasolta, alhaalta ylöspäin, toisenlaisen kuvan saa katsomalla Franklin J. Schaffnerin filmin George S. Pattonista (Patton 1970, suomeksi Panssarikenraali Patton), missä kenraaleiden oikuttelu, primadonnamaisuus ja oman egon pönkittäminen sodan tavoitteidenkin kustannuksella tulee hienosti esille.

     Patton ehkä ratkaisi Bastognen piirityksen taktisella neroudellaan tai sotahulluudellaan tai kerrankin osumalla oikeaan taisteluun oikealla hetkellä, mutta 101. maahanlaskudivisioonan selvitymiseen auttoi myös sää, joka kirkastui joulunpyhinä ja edesauttoi ilmavoimia pudottamaan ammuksia, lääkkeitä, sapuskaa ja pommeja.

     Patton kirjoitti päiväkirjaansa, että ”oli kirkas, kylmä joulu, hieno sää saksalaisten tappamiseen”.

                                                                          Jaakko Salovaara 2014.
Bastognelaista metsää sotamuseon multimediateatterissa.

Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin: yhä rauha, johon seitsemän tien risteys osaltaan johdatti.

     Rauhaa ei Eurooppaan annettu; se piti ottaa ja tehdä.

     Impivaarassakin on muistettava, että rauhan tekijöinä olivat tässä kohden nuoret amerikkalaiset sotilaat. Osaammeko kuvitella tilanteen, jossa 24 000 suomalaista (suhteuttaen Suomen väkilukuun Bastognen taisteluun osallistuneiden amerikkalaisen sotilaiden määrä) lähtisi merten yli taistelemaan rauhan puolesta? Luultavasti emme. Ei meistä sellaista empatiaa löydy kiskomallakaan.

     Vierailin kolme kuukautta sitten 7 tien risteyksessä.

     Bastognessa satoi vettä, ilma viileni, syksy oli tulossa, hyytävä kosteus tiivistyi iholle.

     Melkein 70 vuoden rauhan antamalla tyyneydellä saatoin tutustua Bastognen loistavaan, viime keväänä avattuun sotamuseoon, missä vierailija saa häivähdyksen sodan kauheudesta, sotilaiden ja siviilien kärsimyksestä ja samalla kertaa sietokyvystä. Sitäkö on syytä kutsua sankaruudeksi? Ehkä, kenties, luultavasti.

     Bastognen sotamuseo on hämmästyttävä kokemus; en tiedä onko toista samankaltaista. Menneet tapahtumat esitetään tarinoina, amerikkalaisen sotilaan, saksalaisen sotilaan ja kahden bastognelaisen siviilin kertomuksina, ääninä ja tunteina. Museossa on kolme multimediateatteria, joihin vierailija ”pakotetaan”. Hänen pitää osallistua, kuunnella ja katsella. Moderni tekniikka luo yhteyden esineisiin ja ihmisiin. Vain silmät kiinni panemalla ja korvat sulkemalla voisi välttyä historian kertomukselta.

                                                                                 Kyösti Salovaara.
Bastognen pääkatu Rue du Sablon syyskuussa 2014.

Mutta riittävätkö kertomukset?

     Sota ja rauha! Sota vai rauha?

     ”Sota on prosessi, joka on käynnissä koko ajan”, Erno Paasilinna tokaisi tylysti kirjassaan Musta aukko (Otava 1977). ”Rauha on sivutuote, se ei pääse nousemaan sodan uhkaksi.”

     Niin kyyniseltä (ja pessimistiseltä) kuin Paasilinna kuulostaakin, hän ei ole yksin ajatuksineen.

     Francis Fukuyama pohtii kirjansa Historian loppu ja viimeinen ihminen (WSOY 1992) päätösluvussa sodan mahdollista ikuisuutta. Sitä ei ehkä pääse pakoon.

     Fukuyama viittaa Hegeliin, jonka mielestä historian päättyessä rauha ja hyvinvointi ei välttämättä tyydytä ihmisen tarvetta tuntea ylpeyttä omasta ihmisyydestään. Ihminen pelkää taantua pelkäksi poroporvariksi ja siksi tarvitaan edelleen sodan tulikoe, valmius kuolla maansa puolesta.

     Kun hirmuvaltiaat kaadetaan ja yksinvalta kumotaan, kun maailma täyttyy liberaaleista demokratioista, tyytyykö ihminen nauttimaan rauhasta ja tyynestä olosta?

     ”Kokemus näyttää osoittavan”, Fukuyama vastaa omaan kysymykseensä, ”että elleivät ihmiset voi taistella oikean asian puolesta, koska tuo oikea asia sai voiton jo aikaisemman sukupolven aikana, he ryhtyvät taistelemaan oikeata asiaa vastaan.”

     Ryhtyvät taistelemaan oikeaa asiaa vastaan!

     Herää Eurooppa!

     Etkö muista 7 tien risteystä?

     Sota saadaan pyytämättä. 

     Rauha tehdään tekemällä rauha.

Jälkiä

[impressioita Euroopassa 2014]

                                                                                              Kyösti Salovaara 2014.
Pelto jossain Verdunin takana.

Muutama jälki – hermosoluissa, valokennolla tai kirjan sivulla. Todellisuutta monessa kerroksessa; faktaa ja siitä jalostettua henkeä, joka muuttuu fiktioksi, ollakseen taas faktaa koska muutakaan ei ole.

     Ihminen ja luonto järjestäytyvät ja muodostavat organisoituja saarekkeita hajaannuksen keskelle.

     Järjestäytymisestä jää jälkiä. Näkyviä tai pois menneitä ja pois menneitäkin löytää kun kaivaa maata tai kuvittelee nykyisestä mitä oli ennen.  

     Viikinkien kaupunki Haithabu Schleswigin lähellä on nyt pelkkää rantapeltoa ja laidunta, mutta kerran se oli Pohjois-Euroopan suurin kaupunki ja vilkkain satama.

     Maan sisältä löytyneet jäljet kertovat kadonneesta kulttuurista, hopeisia ja kultaisia esineitä; esiin kaivettu haudoista, joihin rikkaat asukkaat toimitettiin veneineen ja ratsuineen, airoineen ja satuloineen jotta kuollut ihminen saattaisi matkustaa toiseen maailmaan, ehkä parempaan, kenties huonompaan.

    Elämä jätti jäljen.

    Turisti näkee pinnan.

    Valo kuvioi sille selityksen.

                                                                                Kyösti Salovaara 2014.
Tässä sijaitsi runsas tuhat vuotta sitten
 viikinkien suurkaupunki Haithabu.

Kaupunkeja: Tukholma, Kööpenhamina, Hannover, Koblenz, Bonn, Trier, Hameln, Baden-Baden, Colmar, Strasbourg, Mulhouse, Reims, Verdun, Charleville-Mézières, Bastogne, Lyypekki, Schwerin, Schleswig, Flensburg ja lukemattomat pienet kylät ja kaupungit ohi mentyä.

     Mistä Eurooppa alkaa?

     Vuoristoja ja harjanteita: Hunsrück, Schwarzwald, Vogeesit ja Aisne-joen harju jolle saksalaiset pysäyttivät ranskalaisten ja englantilaisten vastahyökkäyksen syksyllä 1914. Sata vuotta sitten: missä Eurooppa on?

     Kolmannen valtakunnan viitoittamia moottoriteitä, pieniä teitä laajojen peltojen keskellä, horisontti pakenee etäisyyteen, laaksojen reunoja rohkeasti kiipeävä harjujen reitti (Route des Crêtes) Vogeeseilla; ja siellähän Ranskan ympäriajon sankarit kesällä polkivat hurjia mäkiä ylös ja laskivat niitä huimasti alas, niin kuin autoa ajaessa tuhannen metrin korkeudessa kaiteeton serpentiini syöksyy satojen metrien syvyyteen.

     Jokia, jokilaivoja, viinitarhoja, luostareita – kultivoitua menneisyyttä nyt.

     Rein, Mosel, Meuse, Ill, Weser, Trave, Aisne, Lauch ja niin monta pientä jokea ettei muistin hermosolut pysty niitä tallettamaan.

     Rein, Rein, Rein.

     Mihin kaikki tavara menee - Euroopassa?

                                                                                             Jaakko Salovaara 2014.
Joet yhtyvät: Mosel lipuu Reiniin.
Saksan nurkka, Koblenz.

                                                                              Jaakko Salovaara 2014.
Moselin viinirypäleitä.

Jokia, kanavia, puroja. Metsiä joiden läpi valo ei pääse. Peltoja joiden ylitse ei kukaan jaksa kävellä.

                                             Kyösti Salovaara 2014.
Korea kuin Colmar.

     Kaupunkien vanhoja keskustoja, jotka Saksassa ovatkin nuoria, sillä liittoutuneet kurittivat kaupungit maan tasalle. Kunnon opetus! Ja arkkitehdit jatkoivat siitä mihin pommit eivät pystyneet.

     Turisti etsii vanhaa, karttaa uutta. Jostakin syystä uusi ei kiehdo ihmisen silmää; tätä on mahdoton selittää järjellä. Siksi uusi on rakennettu siellä sun täällä ”vanhaksi”, entisen maailman replikaksi, ikään kuin sotaa eikä syyllisyyttä olisi olemassa.

     Mutta mistä Eurooppa alkaa?

     Se ei ala Helsingistä eikä Tukholmasta. Suomi ja Ruotsi ovat rajamaata, välimaata, takamaata. Ruotsissa menneisyyttä sensuroidaan "hyvässä tarkoituksessa", niin kuin tehtiin Neuvostoliitossa kun paraatikuvista retusoitiin epäsuosioon joutuneet päälliköt pois. Suomi ja Ruotsi kilpailevat holhoamisen epäilyttävästä ykkössijasta. Kööpenhaminassa on kuulevinaan ja haistavinaan eurooppalaisen tuulen, mutta tuletko Eurooppaan vasta Flensburgissa, jossa jättiläismäiset marketit myyvät puoli-ilmaista olutta tanskalaisille ja ruotsalaisille?

     Siinäkö menee Euroopan raja? Siinä missä ruotsalaisena, suomalaisena ja tanskalaisena saat ostaa oluet ilman panttimaksua, kunhan todistat henkilöllisyytesi, sen että et ole saksalainen.

     Muualla Euroopassa ei papereitasi kysytä!

     Kolme koppaa, 72 tölkkiä olutta, niiden panttimaksu olisi 18 euroa; ja sen saat lahjaksi kunhan et ole eurooppalainen. Tuolla summalla ostatkin sitten oluesi! Lahjarahalla.

     Euroopan raja, kostea ja ilmaan piirretty, tuulen viemää.

                                                                               Jaakko Salovaara 2014.
Tie houkuttelee.

                                                                                 Kyösti Salovaara 2014.
Liike ja kauneus.
Cite de L'Automobile, Mulhouse.

                                                                               Jaakko Salovaara 2014.
Etuajo-oikeus vapauteen.
Vapaudenpatsaan replika kuvanveistäjä
 Bartholdin syntymäkaupungissa
Colmarissa.

                                                                           Kyösti Salovaara 2014.
Vapaus vs. totalitarismi.
Alexander Calderin veistoksen takana
 natsitaiteilija Herman Scheuernstuhlin
veistos olympiavuodelta 1936.
Sprengel-museo, Hannover.

Tie vie, tie tuo, tie on tie.

     Astut jäljille, jätät jälkiä vaikka luulet toista.

     Kumi asfalttia vasten, pyökkimetsien, plataanikujien, tammilehtojen ja lehmusbulevardien kautta menet eteenpäin päästäksesi taaksepäin. Alsacessa kaupungit ovat koreita, koristeellisia, kuin satuja mutta autotiellä asfaltti näyttää samalta eikä jälkesi näy paljain silmin.

     Hamelnin torilla astut rotan päälle. Legenda näykkii jalkapohjia.

                                                                  Jaakko Salovaara 2014.
Hamelnin rotta.

     Schwerinissä, entisessä DDR:ssä sijaitsee satulinna, jota kamerat kuvaavat, klix, klix, klix – sata kertaa, tuhat, miljoona. Vieressä on moderni, pelkistetty, minimalistinen puisto muutaman yksinkertaisen rakennelman kera. Hiljaisuus! Ei valokuvia! Ei turisteja!

     Uusi ei ole kiinnostavaa.

     Kumma juttu.

                                                                    Jaakko Salovaara 2014.
Munkkien "viinitehdas".

     Wiesbadenista luoteeseen, hiljaisten ja kiemuraisten teiden päässä, piilossa kaikelta (paitsi turisteilta) on Eberbachin entinen sisterssiläisluostari viinitarhoinen ja viinipuristamoineen, nykyään hotelli ja viinikauppa, turistimesta. Mutta se mikä tuo turistit paikalle on Sean Connery munkinkaavussa, sillä Umberto Econ Ruusun nimeen perustuvan filmin sisäkohtauksia kuvattiin Eberbachissa.

     Reimsissä komeilee mahtava Notre-Damen katedraali. Samppanjakaupunki, kuninkaiden kaupunki, kruunajaisten Notre-Dame. Marnen taisteluiden kaaoksessa tykinammukset sytyttivät sen tuleen. Lyijykatto suli kirkon lattialle. Ranskalaiset ajoivat saksalaiset Marne-joelta Aisnelle. Sata vuotta sitten ja missä olit Eurooppa?

     Rockefeller maksoi katedraalin kunnostuksen.

     Vanha kiinnostaa, on kaunista – kuin ikuinen jälki. Valo suodattuu puhtaaksi pyhyydeksi katedraalin ikkunoissa. Niitä oli jossakin välissä myös Marc Chagall suunnittelemassa.

     Kun vanhasta jää jälki sen näkee uutena.

                                                                        Jaakko Salovaara 2014.
Chagallin ikkunoita Notre-Damessa.

                                                                                     Kyösti Salovaara 2014.
Muuan hautausmaa Verdunissa.

Jokia, puroja, rinteitä, metsiä, peltoja – kyliä ja kaupunkeja.

     Ihminen rakentaa ikuista purkamalla vanhaa.

     Luonto muuttaa maiseman, se pysyy silti ennallaan pitkän aikaa.

     Lyypekin liepeillä, itään mentäessä, entisen DDR:n alueella, lähellä Wismaria autiolla hiekkarannalla, mistä vesi on paennut ja jäljellä simpukoiden ja kuoriaisten raatoja, jossakin tuolla etäällä pariskunta syleilee toisiaan, keskellä vedestä vapautunutta hiekkasärkkää, kovaa kuin asfaltti.

     Thomas Mannin Buddenbrookeissa (1901) vietetään kesää 1800-luvun puolivälissä Lyypekin toisella puolen, Travemünden hiekoilla ja siellä ranta on kuin tänään, kauan sitten Mannin kuvaamana, aivan kuin mikään ei sittenkään muuttuisi, kuin jälkeä ei tarvitsisi edes jättää koska se on muutenkin:

     ”He kulkivat rantaa pitkin aivan veden rajassa, missä hiekka on niin veden tihentämä, siloittama ja kovettama, että sillä voi vaivatta kulkea. Siinä oli kuin ripotellen kylvettyinä pieniä, tavallisia, valkoisia simpukoita ja toisia pitkulaisia, suurempia, välkkyviä ja näiden välissä kellanvihreitä, märkää meriheinää pyöreine, onttoine, hedelmineen, jotka napsahtavat, kun ne litistää kokoon; ja sitten vielä liuskameduusoja, yksinkertaisia vedenvärisiä sekä toisia punaisenkeltaisia, myrkyllisiä, jotka polttavat jalkaa, kun se sattuu niihin uidessa...”

                                                                                              Kyösti Salovaara 2014.
Kuin Buddenbrookeista.

                                                                                 Kyösti Salovaara 2014.
Modernin brutaalia Lyypekkiä nyt - Trave-kanava.

                                                               Kyösti Salovaara 2014.
Uusi puisto Schwerinin linnan vieressä.

                                                         Kyösti Salovaara 2014.
Valo tulkitsee tilan.
Strasbourgin modernin taiteen museo.

                                                                             Kyösti Salovaara 2014.
Kitschiä Schwerinissä.

__________________________________________________________________________________

Helsingissä 1.10.2014