Pikkumaista

[ja pinnallista]

Irti päästyään hevonen juoksi pitkän matkan kunnes väsyi ja pysähtyi.

    Tällainen virke tuli mieleen eikä se liity mihinkään.

    ”Se mitä nimitämme todellisuudeksi on vain pikkumaisuutta”, toteaa Saul Bellowin romaanin Sadekuningas (1958) päähenkilö Henderson, miljonääri ja siankasvattaja. Tuota pikkumaisuutta vasten Bellow kaiketi asetti ihmisensä – pyristelepä siinä sankarina.

    ”Bellowin taidokkaiden romaanien päähenkilöt ovat usein eräänlaisia kärsiviä leikinlaskijoita”, Jukka Petäjä kirjoitti Helsingin Sanomissa Bellowin kuoltua 5.4.2005. Muutaman kuukauden päästä kanadalais-amerikkalainen juutalaiskirjailija olisi täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta.

    Eilen, keskiviikkona, kesäkuun kymmenentenä tuli näin ollen 100 vuotta Saul Bellowin syntymästä.

    Niin upeita romaaneja kuin mm. kirjallisuuden Nobel-palkinnon saanut Bellow kirjoittikin, hän ei ole koskaan ollut ”minun” kirjailijani enkä oikeastaan ymmärrä miksi. Ehkä se johtui tietynlaisesta hypestä, joka auran tavoin ympäröi amerikanjuutalaisen Bellowin hahmoa myös Suomessa 1960- ja 70-luvuilla. En kenties halunnut uida samaan suuntaan kuin muut vaan vastavirtaan. Sellainen on tietysti tyhmää snobbailua ja sitä paitsi vie voimat.

    ”Amerikka on niin iso”, Bellow kirjoitti Sadekuninkaassa, ”ja jokainen tekee työtä, valmistaa, kaivaa, raivaa, kuljettaa, kuormaa ja niin edelleen, ja luultavasti kärsijät kärsivät samassa tahdissa.”

    Siitä pyrkimyksestä syntyy farssimainen tasapaino. Hah-haa!

    Yritin äskettäin lukea Sadekuninkaan uudestaan. Ei onnistunut. Jumiuduin kirjailijan laverteluun, niin hauskaa kuin se paikoitellen onkin. Miltä tuntuisi nyt lukea muita Bellowin mestariteoksia? Kuten Augie Marchin kiemurat (1953), Tartu tilaisuuteen (1956), Herzog (1963), Humboldtin lahja (1975) tai Dekaanin joulukuu (1982) – vaikea sanoa, mahdoton. Tarkoittaa, että pitäisi lukea.

    Pari vuotta sitten kirjoitin tällä palstalla Bellowin romaanista Tartu tilaisuuteen. Siinä kirjoitettua paremmin en osaa nyt Bellowia satavuotisjuhlansa kunniaksi muistaa. Siis näin:

”Joku on sanonut, että Saul Bellowin Tartu hetkeen on venäläisin pienoisromaani mitä ikinä Amerikassa on kirjoitettu.

    Voi olla että on, mutta on se myös yhdellä tavalla puhdasta Kafkaa, Bellowin fiktiivinen 'kirje isälle'.

…

Tartu tilaisuuteen on taideteos, inhimillisyyden helmi, täydellinen romaani noin 140 sivussa.

    Jos Bellow ei olisi kirjoittanut mitään muuta kuin tämän romaanin, olisiko hänelle sittenkin annettu Nobelin kirjallisuudenpalkinto?

    Tuskinpa, sillä ajatukseen mestarikirjailijasta sisältyy taiteilija joka toistaa taidettaan, taitoaan. Ei sano asiaansa kerran vaan tuhat, niin kuin kirjallisuuden talossa on tuhat ikkunaa eikä kukaan tiedä että kuinka monta lopulta ja miten ne avataan. Suljetaan. Katsotaan sisälle tai sisältä ulos.

    Kun luen Bellowia, tulee mieleen ahdistava kysymys: Täytyykö tämän romaanin jälkeen lukea muitakin 'vakavia' romaaneja? Kannattaako se? Onko Bellowin jälkeen kirjallisuutta? Eikö tässä jo sanottu kaikki tarpeellinen? Riittävästi.

    144 sivulla!”

Ote Parnasson kannesta, 3/2015.

Todellisuus on pikkumaisuutta, sanoi Bellow. Hevonen juoksi niin kauan kuin jaksoi.

    Vai onko todellisuus tätimäistä pikkumaisuutta? Tai vieläpä snobbailevan tätimäistä pikkumaisuutta?

    On se – ainakin jos lukee uutta Parnassoa ja uskoo mitä sanotaan.

Samuli Knuuti -niminen kustannustoimittaja nimittäin tuomitsi lehdessä ns. viihdekirjallisuuden ”roskakirjallisuudeksi” ja ”huonoksi kirjallisuudeksi” sen enempää tuomiota perustelematta. Riitti että hän oli lukenut Lee Childin trillereitä, joihin suhtautui suopeasti. Artikkelin – vai sanovatko Parnasson pojat ja tytöt noita snobbailuja ”esseiksi” - alaotsikko kuului: ”Miksi Lee Childin kirjat ovat parasta roskakirjallisuutta?”

    Knuutin pikkumaisen jutun vakavavuutta korosti lehden toimitus antamalla koko osiolle yläotsikon ”Roskakirjallisuus”. Vai oliko se vitsi?

    Parnasso ei tietenkään ole suurien massojen vipunen, mutta harkitenko uusi päätoimittaja määrittelee viihdekirjallisuuden roskakirjallisuudeksi? Vai alkoiko snobbailumopo jo keulia?

    Knuutin juttu on pullollaan järjettömiä lauseita.

    Esimerkiksi tällaisia:

    ”Grishamin ja kumppaneiden ongelma ongelma kun oli se, että he halusivat olla oikeita kirjailijoita.” Tai: ”Lee Childin kirjat toimivat, koska ne ovat epäkirjallisuutta.”

    On tietysti rohkeaa kun suomalainen kustannustoimittaja määrittelee viihderomaanit vääräksi kirjallisuudeksi ja niitä kirjoittavat ihmiset vääriksi kirjailijoiksi, epäkirjailijoiksi. Tämä sillä varauksella sanottuna, että kuvittelen Knuutin olevan tosissaan eikä hänen kirjoituksensa ole pelkkä krapulassa vetäisty vitsi. Sitäkin se voi olla.

    Tästä tulee mieleen muuan haastattelu, missä Graham Greeneltä kysyttiin johtuuko hänen menestyksensä hienostuneisuuden puutteesta.

    Greene vastasi pyrkivänsä kirjoittamaan aina vaan yksinkertaisemmin ja huomautti, että markkinoiden todella suositut romaanit ovat täynnä kliseitä, joissa ihmiset ”punastuvat vihasta” ja ”kalpenevat pelosta”. Sellaista ilmaisua Greene halusi välttää. Viihdekirjailijat eivät tuo lukijalle juuri mitään uutta, Greene sanoi ja lisäsi: ”Toisaalta en halua kuulua älymystön eliittiin. En pidä intellektuelleista... Intellektuelli on usein akateeminen ja jollakin tavoin teeskentelijä... Göringin tavoin tartun revolveriin kuullessani sanan 'kulttuuri.'"

Pikkumainen voi olla ihan tosissaan olemalla äärettömän looginen.

    Niin looginen ettei sano mitään.

    Viime lauantaina Juri Nummelin harrasti Hesarin dekkarikatsauksessa oikeassa olemisen maksiimia. Kun on riittävästi oikeassa, ei jäljelle jää paljoakaan mistä voisi olla eri mieltä.

    Otsikolla ”Mitä noir on ja mitä se ei ole” Nummelin vetäisi jännityskirjallisuuden klosetista suurimman osan sellaista kirjallisuutta jota yleensä nimitetään ”noiriksi” tai ”mustaksi kirjallisuudeksi”; siis kaiken sellaisen kirjallisuuden jossa on sankareita ja joissa ainakin joskus ja jossain määrin on onnellinen loppu.

    Se täytyy tietysti muistaa ettei Nummelin Knuutin tavoin tuominnut noita ei-noireja kelvottomaksi kirjallisuudeksi. Ne vaan eivät ole noiria – nimittäin Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin kaltaiset kirjailijat.

    ”Mutta noir-kirjallisuus on jotain aivan muuta”, Nummelin kirjoitti. ”Termin uudempi käyttö alkoi 1980-luvulla, kun kirjailija Barry Gifford alkoi toimittaa Black Lizard -kirjasarjaa... Amerikkalainen kustantaja Otto Penzler onkin todennut, että todellinen noir kertoo luusereista, ei yksityisetsivistä... Noir-kirjan päähenkilöt tekevät vääriä ratkaisuja ahneuden tai himon ajamana, kun taas chandlerilaiset yksityisetsivät toimivat oman oikeellisen moraalikäsityksensä ajamina. Näin Bernie Gunther tai Zsigmond Gordon eivät edusta oikeaa noiria eikä sitä tee myöskään Michael Connellyn Harry Bosch.”

    Eivät edusta oikeaa noiria!
    Gifford ja Nummelin ovat häpeilemättä sosialisoineet sanan, kaventaneet sen niin ohueksi ettei edes Hammett sitä näkisi.

    Nummelin on tietysti oikeassa, koska hän määrittelee jännityskirjallisuuden todellisuuden sellaiseksi, että hän on oikeassa. Kehäpäätelmä viettelee matemaattisesti, sillä se panee pään pyörälle ja tuntuu munaskuissa.

    Miksi jotkut romaanit pitää määritellä ”roskakirjallisuudeksi” ja jotkut ”oikeaksi noiriksi” samalla kun tulee määritellyksi ”aito kirjallisuus” ja ”epäaito noir”?

    Kysymys on älytön, mutta se tulee kysyä Knuutia ja Nummelinia luettuaan. Että onko todella oikeaa ja väärää, aitoa ja roskaa, hyvää ja huonoa kirjallisuutta? Ja että onko älymystöllä otettuna etuoikeutena valta antaa tuomioita, joihin rahvaalla ei ole valitusoikeutta, kirjailijoista puhumattakaan?

Juha Seppälä pohtii uudessa Parnassossa kirjojen lukemisen hiipumista. ”Pyy maailmanlopun edellä” - kuuluu Seppälän kolumnin otsikko.

    ”En ole koskaan ollut vakuuttunut siitä, että kaikkien pitäisi lukea kirjallisuutta”, Seppälä sanoo. Ja kolumnin päätöskappaleessa hän kirjoittaa komean realistisesti:

    ”Kun kirjallisuuden lukeminen jää hupenevan eliitin harrastukseksi, seuraa mahdollisesti todellinen kulttuurinen romahdus. Niitä on ollut ennenkin ja vielä useammin niillä on uhkailtu. Kulttuuristen katkosten teeseihin on kuitenkin syytä suhtautua varovaisesti; varmaa on vain, että murtumiin sisältyy avoin vallankäytön ja rahan tekemisen potentiaali. Luultavasti vakava kirjallisuus pysyy entisestään kapenevana sosiaalisena kategoriana, jota tuottaa, pitää yllä ja tekee merkitykselliseksi vain tietty sosiaalinen ryhmä.”

    Jos pikkumaisuus on ainoa tapa jakaa maailma kahteen osaan – oikeaan ja väärään, aitoon ja roskaan – onko kirjallisuudella minkäänlaista toivoa? Jos John Grishamin, Dan Brownin, Donna Leonin tai Henning Mankellin kaltaiset kirjailijat eivät ole oikeita kirjailijoita, niin kuin Samuli Knuuti väittää, niin mitä väliä ”oikeiden” kirjailijoiden kirjoittamalla ”aidolla” kirjallisuudella on?

    Jos Parnasson mielestä viihdekirjallisuus on kaikkineen ja kaikissa vivahteissaan ”roskakirjallisuutta”, niin mikä merkitys Parnasson kaltaisella kulttuurilehdellä on? Kenen puolesta se puhuu? Mille kirjallisuudelle se panoksensa heittää? Tai sitten: ketä kiinnostaa minne heittää ja miksi?

    Ja lopuksi: kenelle Parnasso kuiskaa metelöidessään eliitin norsunluutornissa?

Parnasso 3/2015.

Ps.

Koska suhteeni ns. huonoon kirjallisuuteen - eikä se tarkoita viihdekirjallisuutta eikä jännityskirjallisuutta vaan huonoja romaaneja - on ongelmaton, saattaa olla että pidän ensi viikolla juhannuslomaa kirjoittelemisesta.

Lähteitä:

Marie-Francoise Allain: The Other Man – Conversations with Graham Greene. The Bodley Head, 1983. Ranskalainen alkuteos 1981.

Saul Bellow: Sadekuningas. (Henderson the Rain King, 1959. Suom. Eila Pennanen. Tammi, 1980.)

Saul Bellow: Tartu tilaisuuteen. (Seize the Day, 1956. Suom. Pentti Saarikoski. Tammi, 1969.)

Helsingin Sanomat 5.4.2005 ja 6.6.2015.

Parnasso 3 / 2015.

...
Korjaus 11.6.2015 klo 12:40
Lisäsin seuraavaan lauseeseen epä-etuliitteen virkkeen lopussa:
Miksi jotkut romaanit pitää määritellä ”roskakirjallisuudeksi” ja jotkut ”oikeaksi noiriksi” samalla kun tulee määritellyksi ”aito kirjallisuus” ja ”epäaito noir”?