torstai 11. kesäkuuta 2015

Pikkumaista

[ja pinnallista]



Irti päästyään hevonen juoksi pitkän matkan kunnes väsyi ja pysähtyi.
    Tällainen virke tuli mieleen eikä se liity mihinkään.
    ”Se mitä nimitämme todellisuudeksi on vain pikkumaisuutta”, toteaa Saul Bellowin romaanin Sadekuningas (1958) päähenkilö Henderson, miljonääri ja siankasvattaja. Tuota pikkumaisuutta vasten Bellow kaiketi asetti ihmisensä – pyristelepä siinä sankarina.
    ”Bellowin taidokkaiden romaanien päähenkilöt ovat usein eräänlaisia kärsiviä leikinlaskijoita”, Jukka Petäjä kirjoitti Helsingin Sanomissa Bellowin kuoltua 5.4.2005. Muutaman kuukauden päästä kanadalais-amerikkalainen juutalaiskirjailija olisi täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta.
    Eilen, keskiviikkona, kesäkuun kymmenentenä tuli näin ollen 100 vuotta Saul Bellowin syntymästä.
    Niin upeita romaaneja kuin mm. kirjallisuuden Nobel-palkinnon saanut Bellow kirjoittikin, hän ei ole koskaan ollut ”minun” kirjailijani enkä oikeastaan ymmärrä miksi. Ehkä se johtui tietynlaisesta hypestä, joka auran tavoin ympäröi amerikanjuutalaisen Bellowin hahmoa myös Suomessa 1960- ja 70-luvuilla. En kenties halunnut uida samaan suuntaan kuin muut vaan vastavirtaan. Sellainen on tietysti tyhmää snobbailua ja sitä paitsi vie voimat.
    ”Amerikka on niin iso”, Bellow kirjoitti Sadekuninkaassa, ”ja jokainen tekee työtä, valmistaa, kaivaa, raivaa, kuljettaa, kuormaa ja niin edelleen, ja luultavasti kärsijät kärsivät samassa tahdissa.”
    Siitä pyrkimyksestä syntyy farssimainen tasapaino. Hah-haa!
    Yritin äskettäin lukea Sadekuninkaan uudestaan. Ei onnistunut. Jumiuduin kirjailijan laverteluun, niin hauskaa kuin se paikoitellen onkin. Miltä tuntuisi nyt lukea muita Bellowin mestariteoksia? Kuten Augie Marchin kiemurat (1953), Tartu tilaisuuteen (1956), Herzog (1963), Humboldtin lahja (1975) tai Dekaanin joulukuu (1982) – vaikea sanoa, mahdoton. Tarkoittaa, että pitäisi lukea.
    Pari vuotta sitten kirjoitin tällä palstalla Bellowin romaanista Tartu tilaisuuteen. Siinä kirjoitettua paremmin en osaa nyt Bellowia satavuotisjuhlansa kunniaksi muistaa. Siis näin:

Joku on sanonut, että Saul Bellowin Tartu hetkeen on venäläisin pienoisromaani mitä ikinä Amerikassa on kirjoitettu.
    Voi olla että on, mutta on se myös yhdellä tavalla puhdasta Kafkaa, Bellowin fiktiivinen 'kirje isälle'.
Tartu tilaisuuteen on taideteos, inhimillisyyden helmi, täydellinen romaani noin 140 sivussa.
    Jos Bellow ei olisi kirjoittanut mitään muuta kuin tämän romaanin, olisiko hänelle sittenkin annettu Nobelin kirjallisuudenpalkinto?
    Tuskinpa, sillä ajatukseen mestarikirjailijasta sisältyy taiteilija joka toistaa taidettaan, taitoaan. Ei sano asiaansa kerran vaan tuhat, niin kuin kirjallisuuden talossa on tuhat ikkunaa eikä kukaan tiedä että kuinka monta lopulta ja miten ne avataan. Suljetaan. Katsotaan sisälle tai sisältä ulos.
    Kun luen Bellowia, tulee mieleen ahdistava kysymys: Täytyykö tämän romaanin jälkeen lukea muitakin 'vakavia' romaaneja? Kannattaako se? Onko Bellowin jälkeen kirjallisuutta? Eikö tässä jo sanottu kaikki tarpeellinen? Riittävästi.
    144 sivulla!


Ote Parnasson kannesta, 3/2015.


Todellisuus on pikkumaisuutta, sanoi Bellow. Hevonen juoksi niin kauan kuin jaksoi.
    Vai onko todellisuus tätimäistä pikkumaisuutta? Tai vieläpä snobbailevan tätimäistä pikkumaisuutta?
    On se – ainakin jos lukee uutta Parnassoa ja uskoo mitä sanotaan.
Samuli Knuuti -niminen kustannustoimittaja nimittäin tuomitsi lehdessä ns. viihdekirjallisuuden ”roskakirjallisuudeksi” ja ”huonoksi kirjallisuudeksi” sen enempää tuomiota perustelematta. Riitti että hän oli lukenut Lee Childin trillereitä, joihin suhtautui suopeasti. Artikkelin – vai sanovatko Parnasson pojat ja tytöt noita snobbailuja ”esseiksi” - alaotsikko kuului: ”Miksi Lee Childin kirjat ovat parasta roskakirjallisuutta?
    Knuutin pikkumaisen jutun vakavavuutta korosti lehden toimitus antamalla koko osiolle yläotsikon ”Roskakirjallisuus”. Vai oliko se vitsi?
    Parnasso ei tietenkään ole suurien massojen vipunen, mutta harkitenko uusi päätoimittaja määrittelee viihdekirjallisuuden roskakirjallisuudeksi? Vai alkoiko snobbailumopo jo keulia?
    Knuutin juttu on pullollaan järjettömiä lauseita.
    Esimerkiksi tällaisia:
    ”Grishamin ja kumppaneiden ongelma ongelma kun oli se, että he halusivat olla oikeita kirjailijoita.” Tai: ”Lee Childin kirjat toimivat, koska ne ovat epäkirjallisuutta.”
    On tietysti rohkeaa kun suomalainen kustannustoimittaja määrittelee viihderomaanit vääräksi kirjallisuudeksi ja niitä kirjoittavat ihmiset vääriksi kirjailijoiksi, epäkirjailijoiksi. Tämä sillä varauksella sanottuna, että kuvittelen Knuutin olevan tosissaan eikä hänen kirjoituksensa ole pelkkä krapulassa vetäisty vitsi. Sitäkin se voi olla.
    Tästä tulee mieleen muuan haastattelu, missä Graham Greeneltä kysyttiin johtuuko hänen menestyksensä hienostuneisuuden puutteesta.
    Greene vastasi pyrkivänsä kirjoittamaan aina vaan yksinkertaisemmin ja huomautti, että markkinoiden todella suositut romaanit ovat täynnä kliseitä, joissa ihmiset ”punastuvat vihasta” ja ”kalpenevat pelosta”. Sellaista ilmaisua Greene halusi välttää. Viihdekirjailijat eivät tuo lukijalle juuri mitään uutta, Greene sanoi ja lisäsi: ”Toisaalta en halua kuulua älymystön eliittiin. En pidä intellektuelleista... Intellektuelli on usein akateeminen ja jollakin tavoin teeskentelijä... Göringin tavoin tartun revolveriin kuullessani sanan 'kulttuuri.'"


Pikkumainen voi olla ihan tosissaan olemalla äärettömän looginen.
    Niin looginen ettei sano mitään.
    Viime lauantaina Juri Nummelin harrasti Hesarin dekkarikatsauksessa oikeassa olemisen maksiimia. Kun on riittävästi oikeassa, ei jäljelle jää paljoakaan mistä voisi olla eri mieltä.
    Otsikolla ”Mitä noir on ja mitä se ei ole” Nummelin vetäisi jännityskirjallisuuden klosetista suurimman osan sellaista kirjallisuutta jota yleensä nimitetään ”noiriksi” tai ”mustaksi kirjallisuudeksi”; siis kaiken sellaisen kirjallisuuden jossa on sankareita ja joissa ainakin joskus ja jossain määrin on onnellinen loppu.
    Se täytyy tietysti muistaa ettei Nummelin Knuutin tavoin tuominnut noita ei-noireja kelvottomaksi kirjallisuudeksi. Ne vaan eivät ole noiria – nimittäin Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin kaltaiset kirjailijat.
    ”Mutta noir-kirjallisuus on jotain aivan muuta”, Nummelin kirjoitti. ”Termin uudempi käyttö alkoi 1980-luvulla, kun kirjailija Barry Gifford alkoi toimittaa Black Lizard -kirjasarjaa... Amerikkalainen kustantaja Otto Penzler onkin todennut, että todellinen noir kertoo luusereista, ei yksityisetsivistä... Noir-kirjan päähenkilöt tekevät vääriä ratkaisuja ahneuden tai himon ajamana, kun taas chandlerilaiset yksityisetsivät toimivat oman oikeellisen moraalikäsityksensä ajamina. Näin Bernie Gunther tai Zsigmond Gordon eivät edusta oikeaa noiria eikä sitä tee myöskään Michael Connellyn Harry Bosch.”
    Eivät edusta oikeaa noiria!
    Gifford ja Nummelin ovat häpeilemättä sosialisoineet sanan, kaventaneet sen niin ohueksi ettei edes Hammett sitä näkisi.
    Nummelin on tietysti oikeassa, koska hän määrittelee jännityskirjallisuuden todellisuuden sellaiseksi, että hän on oikeassa. Kehäpäätelmä viettelee matemaattisesti, sillä se panee pään pyörälle ja tuntuu munaskuissa.
    Miksi jotkut romaanit pitää määritellä ”roskakirjallisuudeksi” ja jotkut ”oikeaksi noiriksi” samalla kun tulee määritellyksi ”aito kirjallisuus” ja ”epäaito noir”?
    Kysymys on älytön, mutta se tulee kysyä Knuutia ja Nummelinia luettuaan. Että onko todella oikeaa ja väärää, aitoa ja roskaa, hyvää ja huonoa kirjallisuutta? Ja että onko älymystöllä otettuna etuoikeutena valta antaa tuomioita, joihin rahvaalla ei ole valitusoikeutta, kirjailijoista puhumattakaan?


Juha Seppälä pohtii uudessa Parnassossa kirjojen lukemisen hiipumista. ”Pyy maailmanlopun edellä” - kuuluu Seppälän kolumnin otsikko.
    ”En ole koskaan ollut vakuuttunut siitä, että kaikkien pitäisi lukea kirjallisuutta”, Seppälä sanoo. Ja kolumnin päätöskappaleessa hän kirjoittaa komean realistisesti:
    ”Kun kirjallisuuden lukeminen jää hupenevan eliitin harrastukseksi, seuraa mahdollisesti todellinen kulttuurinen romahdus. Niitä on ollut ennenkin ja vielä useammin niillä on uhkailtu. Kulttuuristen katkosten teeseihin on kuitenkin syytä suhtautua varovaisesti; varmaa on vain, että murtumiin sisältyy avoin vallankäytön ja rahan tekemisen potentiaali. Luultavasti vakava kirjallisuus pysyy entisestään kapenevana sosiaalisena kategoriana, jota tuottaa, pitää yllä ja tekee merkitykselliseksi vain tietty sosiaalinen ryhmä.”
    Jos pikkumaisuus on ainoa tapa jakaa maailma kahteen osaan – oikeaan ja väärään, aitoon ja roskaan – onko kirjallisuudella minkäänlaista toivoa? Jos John Grishamin, Dan Brownin, Donna Leonin tai Henning Mankellin kaltaiset kirjailijat eivät ole oikeita kirjailijoita, niin kuin Samuli Knuuti väittää, niin mitä väliä ”oikeiden” kirjailijoiden kirjoittamalla ”aidolla” kirjallisuudella on?
    Jos Parnasson mielestä viihdekirjallisuus on kaikkineen ja kaikissa vivahteissaan ”roskakirjallisuutta”, niin mikä merkitys Parnasson kaltaisella kulttuurilehdellä on? Kenen puolesta se puhuu? Mille kirjallisuudelle se panoksensa heittää? Tai sitten: ketä kiinnostaa minne heittää ja miksi?
    Ja lopuksi: kenelle Parnasso kuiskaa metelöidessään eliitin norsunluutornissa?


Parnasso 3/2015.

Ps.

Koska suhteeni ns. huonoon kirjallisuuteen - eikä se tarkoita viihdekirjallisuutta eikä jännityskirjallisuutta vaan huonoja romaaneja - on ongelmaton, saattaa olla että pidän ensi viikolla juhannuslomaa kirjoittelemisesta.

Lähteitä:

Marie-Francoise Allain: The Other Man – Conversations with Graham Greene. The Bodley Head, 1983. Ranskalainen alkuteos 1981.
Saul Bellow: Sadekuningas. (Henderson the Rain King, 1959. Suom. Eila Pennanen. Tammi, 1980.)
Saul Bellow: Tartu tilaisuuteen. (Seize the Day, 1956. Suom. Pentti Saarikoski. Tammi, 1969.)
Helsingin Sanomat 5.4.2005 ja 6.6.2015.
Parnasso 3 / 2015.

...
Korjaus 11.6.2015 klo 12:40
Lisäsin seuraavaan lauseeseen epä-etuliitteen virkkeen lopussa:
Miksi jotkut romaanit pitää määritellä ”roskakirjallisuudeksi” ja jotkut ”oikeaksi noiriksi” samalla kun tulee määritellyksi ”aito kirjallisuus” ja ”epäaito noir”?

25 kommenttia:

  1. Mainio kirjoitus. Luin tämän tuoreeltaan heti. Kolahti monta kertaa.
    Kiitos kolahduksista! Huomasin, en ole yksin.

    VastaaPoista
  2. Tuli heti mieleeni muutamista mainitsemistasi Parnasson kirjoittajista sana 'kukkopoika' - linnut kun ovat olleet esillä viime aikoina. Pitää diivailla, jos ei oikein ole sanottavaa.

    Kolahtava kirjoitus, kuten Liisu määrittelee.

    Bellowilta olen lukenut Humboldtin lahjan, en muistaakseni muuta. Kiinnostuin. Tartu tilaisuuteen menee lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin, tuon "snobbailevan tätimäisyyden" voisikin muuttaa "snobbailevaksi kukkoiluksi".

      Mutta tätimäisyydellä tarkoitan (niin kuin sillä yleensä on tarkoitettu) hyvää tarkoittavaa asennetta jolla ikään kuin huomamatta kielletään muilta ihmisiltä oikeus olla vapaasti jotakin, siis hyvässä tarkoituksessa tehdään "pahaa".

      Tässä mielessä kukkoilu on ahtaampaa öykkäröintiä - se ei edes yritä ajatella muita kuin itseään joka kukkona tunkiolla tepastelee. Parnasson Knuuti ehkä olikin enemmän kukkopoika kuin "täti".

      Eli kun omassa blogissasi moitit "kukkahattutäti" -ilmaisun käyttämistä, niin sana sopii hyvin ja perustellusti siihen kun "kukkahattutäti" puolustaa esimerkiksi kirjastoja ja sitten seuraavassa lauseessa ilmoittaa ettei sitä tai tätä "roskakirjaa" saa kirjastoon ostaa viattomille ihmisille lainattavaksi.

      Mutta, siinä saatat olla ihan oikeassa ettei hyvää tarkoittavia "tätejä" eikä "setiä" saisi pilkata, sillä maailmassa on paljon ihmisiä jotka eivät mitenkään edes yritä tarkoittaa hyvää, teoista puhumattakaan.

      Ja näin eksyin itse aiheesta, hhm!

      Poista
    2. Juu, sitä minustakin tätimäisyys on. Vastustin omassa jutussani sitä, että se liitetään automaattisesti ikään. Ja nyt pitää vielä lisätä, että se yhdistetään yleensä väärin myös vain naissukupuoleen. On nuoria tätejä ja on miestätejä.

      Poista
    3. Jovain, mutta kyllähän tehokkaimmillaan ilmaisun terä on silloin kun sillä tarkoitetaan jotakin n. 35 vuotiasta nais(tai mies)poliitikkoa joka oikeasti tuskin on vielä edes "täti" ja silti käyttäytyy holhoavasti niin kuin joskus kuvittelemme vanhempien "kukkahattutätien" käyttäytyvän. Viime vuosina näitä tämmöisiä poliitikkoja (naisia ja miehiä) on vallan runsaasti löytynyt vasemmalta ja vihreistä.

      Toisaalta käyttö kuluttaa jokaista ilmaisua niin että lopulta siitä on jäljellä kouristuksenomainen viitttaus johonkin mitä kukaan ei oikeastaan enää tiedä eikä välitä tietää.

      Poista
  3. Paljon kiitoksia Liisu ja Marjatta!

    Sanat lämmittävät tämä viileän kesän sisässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tänään on ehkä Suomen kesä. Saattoi olla iltapäivällä 20 astetta plussaa.

      Chandler ja Bellow on aikamoinen hyppäys. Olen ajatellut Isaac Bashevis Singeriä jostain syystä ja sitä mitä hän sanoi juutalaisten kirjallisuudesta, että se on tarinoiden kertomista eteenpäin. Hän teki sen palveluksen että toi New Yorkiin asti puolanjuutalaiset tarinat, joita ei enää todennäköisesti ole olemassa Puolassa.

      Noir on hyvin elokuvallinen käsite, no, mieleen tulee Humprey Bogart. Sitten tulen ajatelleeksi toista käsitettä jota käytetään usein tätä nykyä, dystopia. SciFi ei ole enää utopiaa vaan dystopiaa. Onko siis dystopia utopian noir?

      Voi sellaista ajatella näin juhannusta vasten.

      Poista
    2. Joo, mielenkiintoisia ajatuksen juoksuja, Ripsa. Utopian noir - kuulostaa komealta. Onkohan se olemassa?

      Poista
  4. Kiitos huomiosta, lämmittää munaskuissa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ookoo, Juri!

      Nyt on kuulemma kylmin alkukesä 50 vuoteen joten on mukavaa että edes vähän lämmittää.

      Sitä paitsi sinun vetävä juttusi saattaa innostaa jonkun ihan miettimään tätä(kin) noir-kirjallisuuden puolta. Ja sitten toisaalta miettimään, mihin asti niinkin epämääräisen "kappaleen" kuin mitä romaani on, pystyy luokittelemaan ja asettamaan johonkin hyllyn kohtaan sen sisältämien tuntomerkkien perusteella.

      Luokittelusta on toki "hyötyä" tiettyyn pisteeseen asti, ja ainakin hupia.

      Sitä vaan pitänee varoa ettei luokittelulla yritä peittää arvoarvostelmaa - ja sitähän et suinkaan tee, toisin kuin tuo pakinassa mainittu Knuuti (ellei hän sitten pelkästään vitsaillekseen kirjoita).

      Poista
    2. Turussa on kyllä lämmintä ja kaunista, siksi täällä ehkä välttyy tekemästä inhoja arvoarvostelmia.

      Mietin vain tämmöistä: jos Jim Thompson on noiria, miksi Chandler olisi? Eihän heillä ole mitään yhteistä keskenään, paitsi kieli. Kovaksikeitetty dekkari on parempi ja järkevämpi genre Chandlerille (ja sadoille muille yksityisetsivädekkaristeille) ja se on vieläpä selkeämpi kuin noir.

      Se, mitä yritin tekstilläni sanoa, ehkä epäselvästi, oli kylläkin tämä: noir-termiä käytetään melko yhdentekevien kirjojen, elokuvien ja tv-sarjojen markkinoinnissa nykyään aika vapaasti ja usein väärin. Totta kai on snobismia sanoa, että jokin on tehty väärin (tai oikein), mutta en ole koskaan väittänyt olevani jotain muuta kuin snobi. Viihteeltä tai roskakirjallisuudeltakin tykkään vaatia laatua, ehkä siksi palaan usein näihin vanhoihin (tai luen uusia, joista kukaan muu ei ole kuullutkaan - voin esimerkiksi suositella Brian Evensonin The Open Curtain -romaania, joka on taattua noiria - ellei sitä sitten pidä kauhuromaanina).

      Poista
    3. Yep, olen suunnilleen samaa mieltä, että kaiken sanominen noiriksi on pelkkää myyntipuhetta - niinpä esim jos joku sanoo jotain Helsinkiä kuvaavaa kirjaa "Helsinki noiriksi", niin sehän on ihan fuulaa. Budapest-noirin tai Berliini-noirin voin ymmärtää jos niissä ollaan tuolla 30-40 luvuilla ja romaanin taustasävyssä jotain mustan elokuvan sävyjä.

      Itse asiassa mietin tunti sitten että harboiled/kovaksikeitty on parempi sana kuvaamaan tietynlaista asennetta ja kielen käyttöä - eipähän Chanderilla tai jollain Macdonaldilla ole paljoakaan kovaa toimintaa, enempi kielenkäytön tasolla.

      Ja mietin että yrittäisinkö kesän mittaa jonkinlaista "luokittelukoetta" esim. Ross Macdonaldin viimeisestä romaanista ja tutkisin parametreja "kovaksikeitetty" ja "noir" - luultavasti kummastakaan ulottuvuudessa ei löydy paljoa luokiteltavaa ko. teoksen kohdalla. Mutta ehkä jotain muuta löytyisi!

      Poista
    4. Blue Hammer on se viimeinen, eikö? Muistaakseni erinomainen!

      Poista
  5. Täällähän keskustellaan kirjallisuudesta, ja vieläpä ihan fiksusti. Mukavaa.

    Kyösti Salovaara käsittelee aiheensa niin komeasti, että eipä siihen jää juuri vastaansanomista. Kaikenlaisesta korkeasta ja matalasta kirjallisuudesta innostuvasta lukijasta tuntuu tavattoman oudolta, että vielä tänäkin päivänä jotkut korkeakirjalliset piirit elävät lasitorneissaan arvioiden kirjallista kenttää ja tuomiten sieltä käsin joitain lajityyppejä väheksyvästi roskakirjallisuudeksi? Nykypäivänä täytyy tosin Kyöstin tavoin miettiä sitäkin, että onko kyse sittenkin vain jonkinlaisesta postpostmodernista monikerroksisesta ironiasta?

    Onhan maailma väärällään erilaisia kirjallisia tyylejä ja tavoitteita ja lajityyppejä ja kaikista voi löytää jotain antoisaa. Lääkettä sielulleen. Löytyy maailmasta toki valtavasti myös huonoja kirjoja, mutta mitä tekemistä sillä on lajityypin kanssa?

    Moni meistä on ihmetellyt Juri Nummelinin tavoin noir-sanan tolkutonta ryöstöviljelyä viime aikoina. Se on ilmeisen myyvä sana, ja siksi sitä käytetään kaikissa mahdollisissa ja osin mahdottomissakin paikoissa. Tapani Baggen huumoripainotteisia kirjojakin kutsutaan nykyään Hämeenlinna-noiriksi. Tosin Juri sitten puolestaan vetää määritelmän niin tiukalle, että vähän jo ahdistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pekka!

      Olin tänään sirottelemassa äitini tuhkat mereen Kotkassa Katariinan niemessä. Missä ihminen on? Ajatuksissako? Vai jossakin muualla? Sen tiedämme että elämä syntyi merestä. Sinne äitini palasi tänään!

      Mutta kirjoista - sehän on varmaa etteivät huonot kirjat muodosta mitään genreä, lajia sellaisenaan. Tässä katsannossa Parnasson Knuuti oli aivan pihalla. Jokainen meistä tietää että huonoja romaaneja riittää, jopa roskikseen mutta ei ole mitään järjellistä sapluunaa sijoittaa kirjoja roskakoriin lukematta niitä. Ja kun lukee, ei roskaromaaneja ole olemassakaan, ehkä.

      Jos Juri olisi käyttänyt pelkästään sanaa neo-noir, tuskin olisin pakinaani kirjoittanut. Tuo Jurin kritiikki noir-sanan ryöstöviljelystä jäi kuitenkin Hesarin jutussa arvattavaksi, luulen. Harmi sinänäsä.

      Katselin eilen aiheesta kiinnostuneena netistä termejä "hardboiled" ja "noir" ja pikalukemalla saatoin todeta että: Hemmetin epämääräistä puhetta! "Tieteellisessä mielessä" yhdentekevää höpötystä. Mutta voiko kirjallisuuspuhetta "tieteellisillä" argumteillä selittää. Ei - luulen.

      Olen tässä muutamana päivänä ajanut autolla pääkaupunkiseudun "asfalttiteitä". Ja todennut ettei täällä ole enää jäljellä asfalttia, vaan pekästään pienistä kivistä rakennettuja teitä. Jos Juri Nummelin tavoin haluaisi määritellä suomalaisen tien "lajin", pitäisi keksi uusia käsitteitä, niinkuin kivitie tai suomitie tai Nummelinia matkien neo-asfaltti mikä tarkoittaa maanitietä jossa on pelkästään luusereita ja elämän ojaan ajaneita.

      Poista
  6. Surffailin pidemmälle ja kyllähän netistä löytyy kosolti vakavassa mielessä kirjoitettuja artikkeleita kovaksikeitetyn dekkarin tunnuspiirteistä. Kuinka tarkan rajan pystyy tunnusmerkeistä vetämään, on toinen juttu. Humanistisissa sfääreissä raja on aina veteen piirrettyä.

    Ohi pakinani aiheen, vetäisen tähän ILAB sivustolta L.D. Mitchellin luonnehdinnan mitä tunnusmerkkejä kovaksikeityssä romaanissa on, ihan alkuaikojen Black Mask -lehden novelleistä lähtien:

    • hero has tough attitude: cool, cocky, flippant

    • hero is usually private investigator working alone

    • violence is second nature to hero

    • hero is ambivalent towards police

    • hero is usually strapped for cash

    • a femme fatale usually is involved in the plot

    • the landscape is almost always urban and gritty

    • hero drinks heavily but usually remains sober enough to fight bad guys.

    Tätä täytynee joskus pohtia pidemmälle, ehkäpän tuota yhtä Ross Macdonaldin romaania "analysoiden".


    .

    VastaaPoista
  7. Jäin vielä minäkin miettimään näitä termejä ja niiden sisältöjä. Eihän sanoilla noir tai kovaksikeitetty liene kummallakaan kirjallisuudessa mitään "virallista", selkeää määritelmää, ja siksi tulkinta voi elää ajan kuluessa. Me kaikki tiedämme mitä ne suunnilleen tarkoittavat, mutta jokainen tulkinnee niitä sittenkin vähän omalla tavallaan.

    Ranskan mustaa tarkoittava noir-sana kai otettiin toisen maailmansodan jälkeen käyttöön elokuvien yhteydessä ja siitä se on sitten levinnyt samanhenkisen kirjallisuuden puolelle. Alkuun sana lienee tarkoittanut jonkinlaista elokuvien tyyliä ja tunnelmaa, pessimististä maailmankuvaa, johon kuuluu henkilöiden joutuminen armottoman kohtalon tai yhteiskunnallisten voimien puristuksessa tappion ja umpikujan kierteeseen.

    Entä nyt: verta,väkivaltaa ja sairaita mielenmaisemia. Ylipäätään kaikenlaista pahuutta ja kauheutta. Maailma muuttuu, epäilemättä, mutta tässä suhteessa se on muuttunut latteammaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noinhan se menee; rajat ovat veteen piirrettyjä tai muuten vaan kuviteltuja. Pääseekö edes kovin pitkälle jos ryhtyy "määrittelemään" viihteen ja ns. vakavan romaanin rajaa? Sanoisinpa että ei, mutta toiset ovat pääsevinään pidemmälle kuin toiset. Tämän palstan kummisetä väitti, että kaikki lukeminen on pakoa lukijan omasta nykyhetkestä ja ympäristöstä, siis eräälla tavalla aina viihdettä tai ainakin viihtymistä muualla kuin omassa arjessaan, siis eskapismia. Myönteisesti ajateltuna.

      Kyllä kai on paljonkin kirjoja joita voi sanoa myös roskakirjallisuudeksi, mutta jos esimerkiksi olohuoneen nurkkauksiin keräytyy roskia, niin ne siivotaan (yleensä) pois, kun taas harva romaani edellyttää pois-siivoamista, sillä jos joku haluaa nauttia siitä, miksi muiden pitäisi se ottaa häneltä pois? Enkä usko että monikaan kirjailija haluaa tai yrittää kirjoittaa "roskaa", siis kirjallisuutta jota kukaan ei halua nähdä hyllyssään eikä pöydällään eikä edes silmiensä edessä.

      Sinänsä tuollaisen pois-haluttavan roskaromaanin kirjoittaminen olisi aikamoinen teko, vähintäänkin provokaatio tekopyhää kirjallisuutta kohtaan.

      Rajojen määrittelyä voi itse kukin, jolla on paljon kirjoja, harjoitella järjestelemällä hyllynsä kirjat johonkin muuhun kuin tekijän mukaiseen aakkojärjestykseen. Olen joskus sitä yrittänyt ja vähän väliä etsin sitten "väärään" kategoriaan panemiani kirjoja.

      Poista
  8. Pahoittelen, että änkeydyn tähän keskusteluun vielä kerran, mutta aihe on mitä tärkein ja kiinnostavin.

    Helsingin Sanomissa kerrottiin pari vuotta sitten, että Oxfordin yliopiston sosiologit olivat löytäneet tutkimuksessaan neljä erilaista kulttuurin kuluttajaryhmää. Yksiruokaiset (pelkkä populaarikulttuuri), kaikkiruokaiset (kaikki kelpaa), vähäruokaiset (vain vähän kulttuuria) ja passiiviset (ei juuri lainkaan kulttuuria).

    He eivät siis löytäneet eliittiä, jolle kelpaisi pelkkä korkeakulttuuri ja joka väheksyisi populaarikulttuuria. Ilmeisesti he eivät osanneet katsoa Parnassosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienosti lohkaistu, Pekka!

      Ei tarvitse pyytää anteeksi, todellakaan.

      Eliitti on, keskustelee, valikoi, korottaa oman makunsa muiden yläpuolelle. Jne.

      Tätä lienee jatkunut iät ajat, siis iätajat.

      Onko kysymys lopulta pelkästään snobbailusta - en tiedä. Jos on, ei kannata ottaa prikaatin murheita. Jos älymystö on tosissaan, sitten kannattaa.

      Pakinassani mainittu Samuli Knuuti (oletan että sama henkilö) kirjoitti Hesarissa viikonvaihteessa "vakavan" arvioinnin S. Kingin romaanista - nyt se sitten ollutkaan roskakirjallisuutta, niin kuin kaikki viihde Parnasson jutun mukaan muka olisi. Siispä älypäät pelkästään vitsailevat vakavalla asialla tai sitten ovat petervonbagheja jolloin taidetta on kaikki sekin roska mistä tykkää ja roskaa sekin taide mistä ei tykkää.

      No, mikään ei sittenkään ole hauskempaa kuin seurata eliitin perusteluja - melkein kuin onkimato koukussa kiemurtelee.

      Poista
  9. Nyt on outoa, kun on torstai, mutta juhannuslomasi takia ei tullutkaan uutta kirjoitusta. Äskeistä keskustelua on ollut kiinnostavaa seurata.

    Roskakirjallisuudesta minulle tulee mieleen A) sellaiset mietelmäkirjat, joihin on kerätty kuluneita ajatelmia tyyliin 'Carpe diem 'ja 'Elä niin kuin jokainen päivä olisi viimeisesi' (Paulo Coelhon mietelauseet ja Positiivarit-julkaisut) ja B) elämäntapaoppaat, joissa kirjoittaja hehkuu isossa kuvassa joka sivulla eri jumppavetimissä ja kirjoittaa oivaltaneensa, että ihmisen pitää rakastaa ja hemmotella itseään. Minä sain tällaisen "epäkirjan" jostakin kylkiäisenä, Kylli Kukk, Kyllin hyvä. Se ei mennyt kaupaksi edes kirpparilla. Oletko Kyösti samaa mieltä, että tällaiset julkaisut ovat roskaa vai tunnetko armoa näitä kohtaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahhah, vai että armoa!

      Jos otan tuollaisen Juri-Nummelin asennon ja olisin oikein täsmällinen, niin käyttäisin "roskakirja"-sanaa todella varoen - sen sijaan huonoja, yhdentekeviä, mitättömiä, kelvottomia, moraalittomia, nihilistisiä jne. kirjoja on ja aina tulee olemaan.

      Niin kuin tuolla aikaisemmin kommenttia kirjoittaessa tuli mieleen, että roskahan on sellaista mikä pitää poistaa ja viedä kaatopaikaille tai polttaa, mutta jos kirjasta puhutaan, hyvin harvoin on syytä mitään kirjaa polttaa. Lukematta huonon ja kelvottoman kirjan saa jättää ja ehkä pitääkin jättää.

      Tämä on vähän naiivi näkemys sanan- ja mielipiteen vapaudesta ja sen voi hyvinkin kiistää. Jos joku teos esim. määritellään roskaksi ennen kuin sitä on edes painettu, niin sehän on sitten selvää sensuuria, jota ei oikein pitäisi harrastaa.

      Kirppareista tulee mieleen pieni kokemus parin viikon takaa. Annoimme vanhempiemme asunnon erään kirpputorikauppiaan tyhjennettäväksi; hän hoiti hienosti kaiken pois, jopa irroitti lamput jne jne.

      Kun hän katseli kirjahyllyä, jossa oli n 800 romaania, joista suuri osa 1930-luvulla, hän tokaisi: "Noita kiiltäviä kirjoja ei kukaan nykyään osta!" Nuo kiiltäväkantiset kirjat olivat 30-luvulla ilmestyneitä Nobelkirjailijoiden ja sen ajan huippukirjailijoiden teoksia ja vastaavia, siis Anatole Francea, Hans Falladaa, Sinclair Lewistä yms.

      Ne kaiketi sitten päätyivät kaatopaikalle, aivan kuin oikeat "roskat".

      Ja jos niitä kukaan ei osta edes kirpputorilta, niin kai ne sitten ovat tämän hetkisen "objektiivisen" kirjallisuustulkinnan mukaan "roskaa". Sydäntä särki yhtä kaikki, mutta yritän olla ajattelematta.

      Poista
    2. Se on se 'ajan henki'. Ja ettei vain alettaisi ajaa alas kirjastoja, jos kuntien päätäntävalta lisääntyy. Periaatteeessa se on hyvä asia, mutta on kuntia, joissa monikaan päättäjistä ei ole ikinä käyttänyt kirjastoa. Juuri lähikirjastossa käydessäni lupasin mennä eduskunnan portaille syömälakkoon oman kirjastoni puolesta.

      Poista
    3. Tuima kysymys: Pelastaako kirjasto kirjallisuuden?

      Yrittänen tätä pohtia juhannuksen jälkeen, mutta nyt intuitiolla sanoen: ei pelasta.

      Kirjoja se tietysti pelastaa.

      Poista