Tehtävän asettaminen

 [Etsi Nykyaika Euroopasta]

Kyösti Salovaara, 2023.

Auto laivaan, laiva Tukholmaan: Eurooppa lähestyy.

 Sillä onneton on se, joka ei ymmärrä omaa aikaansa eikä sitä rakasta!

- Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä, 1927.

Ratsun kaviot liukastelevat jäisellä tiellä,

mahdoton on nousta noita lampaansuolen mutkia -

mutta jos vertaan tietä elämänkulkuun,

se on tasainen kuin kämmenen pohja.

 - Po Chü-i (772-846). Suom. Pertti Nieminen, 1975.

Maanantaina rankkasateessa Turkuun: Laivaan noustiin illalla.

    Tiistaiaamuna Tukholma kylpi aamuauringossa.

    Ensimmäisenä päivänä ajettiin tuhat kilometriä Tukholmasta Pohjois-Saksaan.

    Eurooppa!

Olavi Paavolainen julkaisi esseekokoelman Nykyaikaa etsimässä vuonna 1927.

    Paavolainen yritti ymmärtää aikaansa. Hän huokaili impressioita, lainaili viisaampiaan, yritti päästä sekunnin päälle.

    Paavolainen etsi futuristeja Milanosta, mutta löysi makarooneja. Futuristien julkilausumat sanottiin, niitä ei löytynyt Italian kaupunkien kaduilta. 

    Pariisista Paavolainen löysi betonista rakennetun kirkon: ”Puu ja kivi olivat liiaksi aikaanvieviä rakennusaineita, ja niin päätettiin rakentaa kirkko rautabetonista. Se on halpaa, nopeaa käsitellä, ikuisesti kestävää ja ennen kaikkea – modernia! Kirkko rautabetonista – miksikä ei, kuten reklaamitulista säteilevä biografiteatteri ja rahankilinän täyttämä tavaratalo, kuten vihellyksistä ja melusta kaikuva rautatieaseman jättiläishalli!”

    Kirkko betonista hätkähdytti vuonna 1927. 

    Tänään ei.

Uusi yhteiskunta, uudet tekniset vempeleet, uudenlaiset kulttuurit häikäisivät suomalaisen vuonna 1927.

    Paavolainen innostui, sanat melkein loppuivat: 

    ”Pakenin 'tuhatjärviä' ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniityjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä. Pakenin lannan ja vastakynnetyn mullan tuoksua löytääkseni savun ja kivihiilenmurskan lemun. Pakenin 'hurskasta kurjuutta' löytääkseni työmiehiä, jotka omistivat Citroënin ja osaavat algebraa. Pakenin 'vanhaa' kauneutta ja runoutta löytääkseni uuden, jonka aikamme on luonut, joka on vain sille ominainen, joka päivä päivältä muuttuu yhä voitollisemmaksi ja hallitsevammaksi. Sillä onneton on se, joka ei ymmärrä omaa aikaansa eikä sitä rakasta!”

    Paavolainen löysi konkreettisen nykyajan, sekunnit ja rytmin.

    Jean Cocteaulle sähkölamppu oli uuden ajan orkidea.

    Paavolaiselle futuristen mallia jäljittäen kaikki liikkuva oli uuden ajan romantiikkaa:  ”Romantiikan tunnuskuva ei ole enää salaisessa varjostossa kasvava sininen kukka eikä korkeassa yksinäisyydessä kaarteleva kotka, vaan kokonaisen maanosan halki kiitävä Pacific-veturi tai tarkasti määrättyä reittiään kulkeva Junkers-lentokone.”

    Tekninen vallankumous merkitsi 1920-luvun optimismia, romanttista nykyaikaa.

Kyösti Salovaara, 2023.

SE Silta!
On kuin sillanpääasema Eurooppaan.

Voiko nykyajan löytää Euroopasta?

    Konkreettisen, jalkojen alla kaikuvan, silmien edessä leijuvan?

    Epäilen ettei voi.

    Nykyhetki avautuu älypuhelimeen. Orkideat ovat kukkakaupassa halpoja, älyvekottimet eivät.

    Virtuaalinen todellisuus ei jätä jalanjälkiä sateeseen.

    Onko sitä edes olemassa, nykaikaa, paitsi kuvitelmissa?

    Kun ihmiset ilmaisevat käsityksensä nykyhetkestä, he kertovat menneistä ajoista ja kieltävät romanttisen selityksen. Nykyajan ymmärtämiselle tarkoitetaan sen kieltämistä. Lamput halutaan sammuttaa, puut muuttaa jumaliksi.

     Onnettomia nykyhetken vihaajia riittää. Kumma kyllä he saavat enemmän julkisuutta kuin nykyaikaa rakastavat, sitä ymmärtävät.

    Tehtävä alkaa tuntua mahdottomalta: sellaista ei löydä mikä meni jo; sellaista ei ymmärrä mitä ei ole.

Olkoon sitten…

    Mutta impressioita tavoittelen. Jos en löydä oikeita sanoja, käytän vääriä.

    Eurooppa alkoi kun ylitin Sen Sillan Tanskaan. 64 euroa.

    Keskiviikkona automme sujahti saksalaisten pyökkien vihervaloisaan hämyyn jossakin maaseudulla, entisen Saksan, Euroopan, ja entisen DDR:n rajamailla.

Kyösti Salovaara, 2023.

Magdeburg, entinen kaupunki DDR:ssä,
nyt arkkitehtuurin iloittelua: Grüne Zitadelle

    

Kyösti Salovaara, 2023.

Melkein kuin Gaudía -
Grüne Zitadelle oli itävaltalaisen arkkitehdin
Friedensreich Hundertwasserin viimeinen työ.

  

Entä jos itse tekisit

 [joka päivä ilmestyvän sanomalehden?]

Helsingin Sanomien pääkirjoitusaukeama tiistaina 22.8.2023.
Kuvakaappaus digitaalisesta näköislehdestä.

Sanomalehdet ovat siis sitä tarpeellisimpia, mitä tasa-arvoisempia ihmiset ovat ja mitä enemmän on syytä pelätä individualismia. Olisi niiden merkityksen väheksymistä luulla, että ne vain takaavat vapauden. Nehän pitävät yhteiskuntaa yllä.

…

Mitä tasa-arvoisemmiksi olot käyvät ja mitä heikommiksi yksilöt muuttuvat, sitä helpommin he jättäytyvät virran vietäviksi. Silloin heidän on vaikea pitää yksin kiinni muiden hylkäämästä mielipiteestä.

    Sanomalehti vastaa yhdistystä: voisi sanoa, että se puhuu kullekin lukijalleen kaikkien muiden ihmisten nimissä ja vie lukijansa mukanaan sitä helpommin, mitä heikompi kukin on yksinään.

    Sanomalehtien valta siis kasvaa sitä mukaa kuin ihmiset tulevat tasa-arvoisemmiksi.

- Alexis de Tocqueville: Demokratia Amerikassa (De la démocratie en Amérique I-II, 1835 ja 1840). Suom. Sami Jansson. Gaudeamus, 2006.

KAUPALLISEN median tilanne on ollut vaikea pitkään. Kuluvana vuonna huonoja uutisia alalta on kerrottu tiheään tahtiin, kun paperin ja jakelun hinnat ovat nousseet ja tulot mediamainonnasta pienentyneet. Maaliskuussa Kaleva Media kertoi irtisanovansa 49 työntekijää ja lakkauttavansa sunnuntain paperilehden. Samalla päättyi sunnuntain Helsingin Sanomien jakaminen alueella. Myös Keskipohjanmaata, Kainuun Sanomia ja lukuisia paikallis- ja kaupunkilehtiä julkaiseva Hilla Group tiedotti maaliskuun lopulla irtisanovansa 15 työntekijää.

Lisäksi Ilkka-Pohjalainen kertoi maaliskuussa luopuvansa sunnuntain paperilehdestä. Tämän viikon tiistaina MTV ilmoitti aloittavansa muutosneuvottelut, jotka koskevat kaikkia noin 430:tä työntekijää.

Keskiviikkona mediakonserni Keskisuomalainen tiedotti suunnittelevansa useiden tilattavien paperilehtien ilmestymispäivien vähentämistä osana tehostamisohjelmaansa. Suunnitelmat koskevat Forssan Lehteä, Etelä-Saimaata, Itä-Savoa, Länsi-Savoa, Kouvolan Sanomia, Kymen Sanomia, Iisalmen Sanomia ja Warkauden Lehteä.

 - Helsingin Sanomat 19.8.2023.

Maanantain reissu Kotkaan piirsi apean mielenjäljen.

    Arto Tolsa areenalla KTP hävisi taas, jälleen suuren kannattajajoukon edessä. Voiton otti Haka, jolla oli pelissä enemmän tuuria kuin kotijoukkueella. Nyt Kooteepeetä ei voi syyttää yrittämisen puutteesta eikä laiskuudesta. Mutta hyvillä joukkueilla on yleensä myös onnea.

    Ennen peliä juotiin kahvit Sapokan rannan kahvilassa donitsien kera. Silmäilin kahvilassa Kymen Sanomien maanantainumeroa. Surkea lehti, siinä ei ollut edes pääkirjoitusta, mikä sentään kuuluisi päivälehden jokaiseen numeroon. Keskisuomalaisen lehtikonsernin Kymen Sanomat kuihtuu Kotkassa.

    Kestikö maakuntalehdistön nousu ja tuho noin 50 vuotta?

    1970-luvun vaihteessa kotkalainen Eteenpäin-lehti, Kymen Sanomien edeltäjä, muuttui seitsemänpäiväiseksi sanomalehdeksi ja saavutti kaupungissa ykköslehden aseman. Yleensä eivät, tai eivät koskaan, kakkoslehdet ole nousseet Suomessa ykkösiksi.

    Nyt nämä maakuntien ykköslehdet hiljakseen muuttuvat osaksi keskitettyä mediaa, menettävät printtilehden ilmestymispäiviä ja toistavat muualla kirjoitettuja juttuja digilehtinä, jos edes semmoisina. Kakkos- ja kolmoslehdet ovat jo kuolleet.

    Korostan: en itke ensi sijassa printtilehden katoamista vaan persoonallisten, oman alueensa tai taustajoukkojensa ”sanomia” välittävien julkaisujen katoamista. Puolueiden ”sanomia” välittävä lehdistö katosi Suomesta aikaa sitten.

Alussa lainatussa - Arla Kanervan, Sakri Pölösen ja Hilla Körkön toimittamassa - artikkelissa haastateltiin median edustajia ja tutkijoita median nykytilanteesta. Sitä kai uskaltaa kutsua kriisiksi. Jos MTV joutuu lopettamaan uutisensa, Suomessa ei uutisia lähetä kuin Yle.

    Median edustajat pahoittelivat tilannetta, mutta vetosivat kansaan; jos se ei lue printtilehtiä, niin digitaalinen olkoon tulevaisuutta. Mutta kenties tämäkään ei  pelasta median tulevaisuutta.

    Mediatutkija, Tampereen yliopiston dosentti ja entinen Hesarin kulttuuritoimituksen päällikkö Heikki Hellman totesi artikkelissa, että mainostajat siirtyvät sinne missä olettavat tulevaisuuden yleisön olevan. MTV:llä ei ole tällä hetkellä pulaa katsojista vaan mainostajista. Kun lehdistö vaatii esimerkiksi alvin alentamista tai poistamista, se Hellmanin mielestä hyödyttäisi vain isoja toimijoita. Tarvittaisiin valtion tukea. Median keskittymiseen Hellman suhtautuu rationaalisella tappiomielellä: 

    ”’Kun samassa konsernissa olevat lehdet tekevät yhteistyötä, pystyvät ne samalla säilyttämään laatutason korkealla’, Hellman sanoo. Keskittymisen kautta pystytään myös varmistamaan, ettei synny liian isoja uutiserämaita. Siksi Hellman ei suhtaudu yksinomaan kielteisesti esimerkiksi Sanoman ja Keskisuomalaisen kasvuun. ’Ongelma on siinä, että median moniäänisyys vähenee’, Hellman miettii. ’Mutta pysyypä edes jonkinlainen media.’”

    Mutta pysyypä edes jonkinlainen media!

    Höh!

Alexis de Tocquvillen ”teesit” sanomalehden merkityksestä kuulostavat raikkailta. Niissä on myös jotakin syvällisen ennustavaa, kun miettii ettei kirjoittaja tiennyt eikä aavistanut sähköistä mediaa eikä internetin kaltaista sanomien ja tunteiden digiväylää millään muotoa. Tietysti joku internet-intoilija huomauttaa, ettei Tocquevillen mietteillä ole mitään arvoa, koska hän ei ennustanut eikä aavistanut kuinka kätevästi jokainen maailman kansalainen voi ilmaista itseään netissä, ja kuinka helposti jokainen saattaa tutustua muiden maailmankansalaisten mielipiteisiin.

    Tähän kannattaa ottaa toinenkin lainaus, koska Tocqueville ei suhtautunut lehdistöön sinisilmäisesti. 

    ”Tunnustan, etten tunne lehdistön vapautta kohtaan sellaista täyttä ja välitöntä kiintymystä, jota kiistattoman hyvät asiat herättävät”, Alexis de Tocqueville kirjoitti. ”En pidä lehdistöstä siksi, että se tuottaisi hyvää, vaan pikemminkin siksi, että se ehkäisee pahaa.”

    Tocqueville pani merkille lehdistön kaksinaisen roolin: ”Niin Amerikassa kuin Ranskassakin lehdistö on poikkeuksellinen mahti - outo hyvän ja pahan sekoitus, jota ilman vapaus ei voisi elää ja jonka kanssa järjestys vaivoin säilyy.”

     Yksilönvapauteen, sananvapauteen ja tasa-arvoon tottunut ja sopeutunut moderni länsimaalainen ihmisparka lukee äimän käkenä Tocquevillen ajatusta demokratian heikentämistä ihmisistä, jotka ajelehtivat valtavirran mukana eivätkä uskalla olla vahvoja (mielipide)yksilöitä, jolloin sanomalehden (nykyään koko median) valta mielipiteiden johdattelijana vain kasvaa.

    Mutta ehkäpä Tocqueville oli oikeassa. Hän kai tarkoitti, että autoritaarisessa, hyvin hierarkisessa yhteisössä ihmisyksilöt ovat fyysisesti vahvoja, mutta muodostavat mielipiteensä hierarkian komentojen mukaan. Heidän ei tarvitse miettiä valintoja. Tasa-arvoisessa yhteisössä kukaan ei pakota uskomaan eikä tietämään mitään, joten yksilö on tässä mielessä heikompi, koska hänellä ei ole fyysisen vahvuuden kaltaista henkistä vahvuutta olla oma itsensä.

Kyösti Salovaara, 2023.

Tocquevillen ajatuksia voi jatkaa nykyhetkeen.

    Vielä 1970-luvulla Suomessakin ”yhdistyksillä” - sana hyvin laajasti ymmärrettynä -  oli omat sanomalehtensä. Niiden, yhdistysten näkemys maailmanmenosta oli selkeä. Oli puolueita, alueellisia toimijoita, maaseudun isäntiä, työläisiä, ammattiliittoja, porvareita, kauppiaita, myyntimiehiä, opiskelijoita ja isänmaan puolustajia moneen lähtöön. 

    Vielä 1970-luvulla vasemmistolaiselle älymystölle ”sitoutumaton lehdistö” oli pilkkasana. Ei ole sitoutumattomia toimittajia eikä virkamiehiä, sanottiin. Kaikki ottavat kantaa jonkin puolesta ja jotain vastaan, tietoisesti tai alitajuisesti.

    Tänään on jäljellä vain (muka) sitoutumaton media. Ja sen, muutaman lehden täytyy edustaa kaikkia yhdistyksiä puolueettomasti.

    Onko näin?

    Välillä tuntuu, että Hesarissa tai Ylessä työskentelee pelkästään vasemmistolaisia ja vihreää liikettä edustavia toimittajia, jotka kutsuvat itseään liberaaleiksi kirjoittaessaan juttuja, joissa kansalaisia uhkaillaan maailmanlopun kauheuksilla, jos nämä eivät tottele median ”määräyksiä”.

    Samaan aikaan, niin sanotaan, netti on täynnä erilaisten porukoiden ”yhdistyksiä”, jotka eivät anna piiruakaan periksi toisten ”yhdistyksien” mielipiteille ja arvomaailmoille.

    Onko ”perinteisen” median ongelma juuri tässä: se ei enää voi sanoa, ”että se puhuu kullekin lukijalleen kaikkien muiden ihmisten nimissä”. Tai ainakin se epäilee itseään - entäpä jos oleellinen keskustelu ja näkemykset sijaitsevatkin jossakin muualla, se kysyy epätietoisena omasta roolistaan. Levikin laskiessa debatti muuttaa muualle.

    Entä sitten mainostajat, jotka sanomalehtipelin kustantavat?

    Mediatutkijoilta tekee mieli kysyä, että ovatko kauppiaat ja muut mainostajat itse asiassa ”tuhonneet” lehdistön taloudelliset mahdollisuudet vähentäessään tai jopa luopuessaan 1990-luvulta (?) alkaen sanomalehti-ilmoittelusta ja alkaessaan käyttää ilmaisjakelulehtiä ja painattaessaan omia mainosvipusiaan? Aluksi tuo ehkä meni läpi, mutta… nyt yhä useammassa postilaatikossa ja postiluukussa lukee: ei mainoksia.

Printtilehti on symboli julkaisulle, jossa esitetään joka päivä harkittu ja monipuolinen ”näkemys” maailman tilasta, läheltä ja kaukaa. Se ei ole sekava, toisiinsa liittymätön tiedon- ja tunteenpurkausten rihkamalaari vaan jäsennetty ”kuva” siitä miltä nykyhetki näyttää. Sen takana on journalistien henkinen kollektiivi.

     Tietysti tuo ”kuva” on tai voi olla puolueellinen ja epätäydellinen, mutta juuri siksi tarjolla pitäisi olla monenlaisia ”johdonmukaisia näkemyksiä” tämän päivän maailmantilasta, läheltä ja kaukaa.

     Oleellista ei ole tekninen muoto. Tietysti digitaalisesti esitetty ”sanomalehti” on yhtä lailla harkittu ja monipuolinen näkemys kuin printtilehtikin. Kunhan tänäisen torstaipäivän ”numeron” erottaa viime perjantain numerosta. 

     Mutta se, että netti on täynnä toisistaan riippumattomia erilaisia juttuja ja kuvia ja videoita ja ties mitä, ei ole vaativassa mielessä minkäänlainen näkemys todellisuuteen. Koska siitä puuttuu tiedon organisointi ja maailmaa tarkkailevan katseen harkinta, se on pelkkää kohinaa - josta toki voi löytää järjestyksen idut.   

Jos epäilet edellä sanomaani, tai jos olet eri mieltä siitä mitä tarkoitan, voit testata väitteeni helposti.

    Ota eteesi Helsingin Sanomien printtilehti (näköislehtikin kelpaa) joltakin päivältä, eilinen tai toissapäiväinen tai tänään ilmestynyt.

    Käy läpi lehden jokainen uutinen, artikkeli, kolumni, pääkirjoitus, haastattelu, tapahtumakalenteri, säätiedoitus, urheilutulos, taloustilasto jne. eli jokainen ”asia” ja ”mielipide” joka on lehden sivuille "painettu".

    Mietipä sitten haastetta, että sinut määrätään kokoamaan samanlainen ”informatiivinen näkemys” maailmasta (läheltä ja kaukaa) kuin minkä olet juuri käynyt läpi; ja et saa käyttää muiden sanomalehtien ja mediamyllyjen nettisivuja, koska et arvosta sanomalehteä ilmaisumuotona. Mutta muuten sinulla on käytössäsi koko se mieletön datamäärä, jota netti tarjoaa ja sinulla on puhelin jolla voit kysellä ihmisiltä päivän ongelmista ja suunnitelmista jne.

    Kuinka monta päivää yhden Hesarin numeron sisällön kokoamiseen sinulta menee?

    Yksi päivä? Viikko? Kuukausi? Puoli vuotta? Vai kauemmin? Saisitko yhden päivän lehteä koskaan yksin kasaan?

     Testin tehtyäsi tajuat mitä tarkoitan, kun sanon että printtilehti on kollektiivisen näkemyksen symboli - sille kuinka media esittää todellisuudesta organisoituja näkemyksiä ja mielipiteitä. Tietoa on maailma tulvillaan. Kukaan ei sitä pysty yksin hahmottamaan. 

    Kukaan ei pysty yksin tietämään mitä netistä löytyy kun netistä on poistettu järjestäytynyt media! Kukaan ei pysty yksin luomaan järkevää kuvaa maailmasta mediasta ”puhdistettua” nettiä selailemalla.

    

Kyösti Salovaara, 2023.

       

Sepitteen Minä

 [huolettomia heittoja spiraalin varrelta]

Otava, 2023.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen.

Tätä haluan alleviivata Vares kirjoista. Vares ei todellakaan ole oman elämänsä sankari vaan oman elämänsä outsider. Pointti on, että Jussi Vares on tällainen ajelehtija, joka ikään kuin tangeeraa näitä juttuja. 

- Reijo Mäki elokuussa 2005. 

Jos kiertää kehää, palaa samaan paikkaan mistä lähti.

    Elämä ei kuitenkaan ole sellainen kehä, umpinainen.

    On mahdollista, että kierrän sisäänpäin sulkeutuvaa spiraalia. Lopulta olen keskipisteessä, seison maapläntillä joka on jalkojeni kokoinen. Siinäkö sitten kaikki? Lopputulos?

    Mutta jos spiraali kiertyy ulospäin, joudun koko ajan kauemmaksi siitä mistä lähdin. Lopulta olen jossain äärettömän kaukana kaikesta, niin kaukana etten näe edes lapsuuteni varjoa.

    Kehän muotoa ei voi itse valita.

    Kunhan kävelee.

Tehtävänä on tällä viikolla kirjoittaa pari arvostelua Ruumiin kulttuuri -lehteen, joka ensi vuonna täyttää 40 vuotta. Aikamoinen saavutus! Hattu päästä!

    Pöydälläni on Reijo Mäen 34. Jussi Vares -romaani Köyhä ritari. Jos oikein laskin.

    En kuitenkaan paneudu siihen tässä ja nyt.

    Viimeksi kirjoitin Mäestä Ruumiin kulttuurissa vuosina 2019 ja 2015. Vuodet kuluvat, kirjan kannet kiinni.

    Mutta palataanpa kauemmaksi. Semminkin kun tänään torstaina vietetään Helsingissä ties kuinka monetta ”taiteiden yötä”.

     Elokuussa 2005 taiteiden torstai-ilta oli lämmin, hehkuvan kostea. Olin mukana, reunalla, keskellä, koska tarkoitukseni oli haastatella turkulaista Reijo Mäkeä Ruumiin kulttuuri -lehteen. Kun kirjoitin haastattelun auki, aloitin tunnelmapläjäyksellä:

    ”Hikisenä seisoin Lönnrotinkadulla kirjakaupassa takavasemmalla. Reijo Mäki ja Outi Pakkanen vitsailivat sivistyneesti dekkarien kirjoittamisesta. Useasti kysyttyihin kysymyksiin saatiin useasti vastattuja vastauksia. Sanailu oli hauskaa, repliikit naurattivat sankkaa yleisöä. Tuli mieleen pessimistinen ajatus kirjailijoiden kohtalosta. Pitää kiertää kaupasta kauppaan markkinoimassa itseään keinoilla, jotka eivät ole heidän tähteytensä ydin. Jalkapallotähti näyttää olemuksensa kentällä, kirjailija ei sitä vastoin voi matineassa esittää kirjoittamisen taitoaan, vaan hänen pitää puhua itsestään ja itsekseen. 

  Hetkeä myöhemmin istun nurkan takana Marskin terassilla. Odottelen Mäkeä, seuraan kadun vilinää ihmisten valmistautuessa Taiteiden yöhön. Hiki haihtuu oluen mukana, ainakin sielusta. Ohikulkijoita katsellessa tajuaa, että suomalaiset naiset näyttävät sulokkailta. Ennen tänne tuloa olen kuunnellut koko torstaipäivän Tampereella kaikkitietäviä insinöörejä. Onneksi minun ei tarvitse tietää kaikkea.”

    Sitten Reijo saapui, esiintymisten välissä oli tunti aikaa ”vakavalle puheelle”. Istuimme Marskin baarissa, mukavilla sohvilla, helteisenä elokuun iltana kesällä 2005.

Kirjailija oli suosion huipulla. Edellisenä vuonna Mäen kirjoja oli myyty 180 000 kappaletta. Hyvä vuosi 2004, sellainen joka ei ehkä toistuisi, Mäki sanoi.

    Heti alkuun Mäki paljasti vakavan puolensa: ”Viihdyttämisen pyrkimysteni ohella palaan joka kirjan parissa aiheeseen, jotka ovat mielestäni miettimisen arvoisia. Yksi aiheista on uskontojen kritiikki. Toinen kritiikkini kohde on se elitistinen, fasismia lähestyvä toiminta, jolla eräät 'kansalaisaktivismiksi' itsensä luokittelevat ryhmät ajavat tähän maahan systeemiä, jossa pyritään siihen että kaikkein kovaäänisemmät ja fanaattisimmat porukat saavat sanella tavallisen hiljaisen kadunmiehen elämän ehdot ja arvot.”

    Mäki ei väittänyt olevansa poliittinen kirjailija. Hän kirjoitti viihdettä. Mutta hän provosoi tarkoituksella, usein romaaniensa kapakkaporukan möläytyksillä. Nykyään, vuonna 2023, sellainenkin saattaa olla ”vaarallista”. Tuohon aikaan, vuonna 2005, Mäki sai tappouhkauksia nimettömiltä lähettäjiltä. Mäki myönsi olevansa provosoija mutta hän korosti tekevänsä provokaatiot omalla nimellään, toisin kuin uhkailijat.

    Kenestä kirjailija kirjoittaa kun kirjoittaa fiktiota? Kuka on sepitteen Minä?

    Kun kysyin, että onko myös Mäki oman elämänsä outsider, niin kuin Jussi Vares on, Mäki kiersi kysymyksen, ei vastannut siihen. Jussi Vares on lopulta fiktiota. Sillä Vares ”ottaa turpiinsa, herää käsiraudoissa omituisen naisen sängyssä ja ihmettelee miten pääsee pois täältä ja ikään kuin jämähtää näihin tilanteisiin. Mutta hei, ei saa liikaa rinnastaa mua Varekseen! Me ollaan kuiteski eri häiskä.” 

    Mäen kirjoitustekniikkana on käyttää minä-kertojaa ja kaikkitietävää kertojaa vuorotellen. ”Minä” on Jussi Vares, mutta onko Jussi Vares Reijo Mäki? Näin kirjailija vastaa kirjailijan ja sepitteen suhteesta: "Ajatellaan vaikka, että yritän kuvata maailman höveliäintä naishahmoa, äiti Teresa ja äiti Amman yhdistelmää ja kun se puhuu, niin minä se perkele puhun siinä. Tai kun yritän kuvata maailman niljakkainta roistoa, niin saakeli minä se siellä taas mutisen.”

    Fiktion "luoja" mutisee monella äänellä. Onko hän monta ihmistä?

    Entä haluaisiko Mäki olla kuin Vares? Kirjailija vastasi kysymykseeni näin: ”Ihan oikeasti, mä olen luonteeltani sellainen, että mä haluan olla tuollainen Vares joskus jonkun illan ja heikkona hetkenä mä haluan olla Vares kaksi päivää ja sen jälkeen olenkin kipeä kolme päivää. Heikkona hetkenä raakun kaksi päivää Turun kapakoissa, mutta romantiikka katoaa kun arki iskee vastaan, joten missään nimessä en haluaisi olla Vares jatkuvasti.”

Tammi, 1982. Alkuteos 1980.
Päällys: Pirjo Hacklin.

Ikuinen kysymys ilman vastausta: Kuinka sepitettä pitää lukea? Onko se totta viimeiseen sanaan asti vai pelkkä valhetta pilkkuja ja pisteitä myöten, kuvitelmaa?

    Romaaneissa on henkilöitä, ihmisen kaltaisia. Nämä ihmiset ajattelevat kaikenlaista. Kuka oikeastaan ajattelee kun romaanihenkilö ajattelee? Vaikkapa Mäen Vares tai Luusalmi tai Raymond Chandlerin romaanien minäkertoja Philip Marlowe? Miten on mahdollista, että romaanihenkilö ajattelee ihan omia ajatuksiaan? Eihän häntä ole oikeasti olemassa, vaan pelkästään sanoissa ja lauseissa?

    Mutta olenko minäkään olemassa muualla? Tässä pakinassa nimittäin. Mistä kukaan tietää kuka tässä ajattelee? Minäkään en ole ihan varma.

    ”Romaanin päähenkilöiden täytyy pakostakin olla jollain tavoin sukua tekijälleen”, sanoi Graham Greene (1904-1991) pohtiessaan omaa kirjoittamistaan teoksessa Pakoteitä. ”He syntyvät hänen ruumiistaan niin kuin lapsi syntyy kohdusta. Sitten napanuora katkaistaan ja he kasvavat itsenäisyyteen. Mitä enemmän tekijä tietää omasta luonteestaan, sitä enemmän hän voi etääntyä keksimistään henkilöistä ja sitä enemmän näillä on tilaa kasvaa.”

    Kirjailija keksii ihmisiä, mutta kirjailija tuntee vain itsensä, niinkö?

    ”Tiedän hyvin kokemuksesta että minun on mahdollista käyttää todellisia henkilöitä mallina vain ohimeneville sivuhenkilöille”, Greene tarkensi sepitteen suhdetta todellisuuteen. ”Todellinen henkilö on mielikuvituksen tiellä. Voin ehkä käyttää jonkun puhetapaa tai jotain ulkoista piirrettä, mutta en voi kirjoittaa kuin muutaman sivun ennen kuin huomaan, etten tiedä tarpeeksi henkilöstä voidakseni kirjoittaa hänestä, vaikka hän olisi vanha ystäväni. Mielikuvitushenkilöstä voin olla varma…”

    Eikö näin ollen ole ”vilpillistä” kirjoittaa biofiktiota ihmisistä joita ei ole edes tuntenut? Kuitenkin sellainen sepittely on muodissa, nyt.

Olen usein siteeranut mestari Paul Austeria kun puheena on fiktio ja sen ”totuus”.

    ”Kuvitellaan sanoihin sisältyvä todellinen tarina ja sitä varten asetutaan tarinan henkilön tilalle, teeskennellään että ymmärretään häntä, kun ymmärretään omaa minää”, kirjoitti Paul Auster New York -trilogiansa kolmannessa teoksessa Lukittu huone. ”Se on vilppiä. Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa – jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”

    Auster kuulostaa Greenen kaltaiselta ja Mäenkin kaltaiselta miettiessään fiktiota ja kirjailijaa ja sepitteen suhdetta todellisuuteen.

    Mutta hetkinen - kuka tai mikä edellisessä lainauksessa oli ajatuksen ajattelija?

    Tietysti lainasin Austeria mutta en hänen esseetään vaan romaania, jossa edellä lainatun esittää romaanihenkilö, sepitetty mies. Jos otan todesta ”hänen esittämänsä” ajatuksen itsen tuntemisesta, niin mitä oikeastaan otan todesta? Sepitettyä puhetta vai? Toden kaltaista "vilppiä"?

    Onko romaaneissa esitettyjä ajatuksia koskaan järkevää siteerata muuten kuin vahvojen lainausmerkkien välissä, sepitettynä sepitteenä? Ja jos fiktiossa kaikki on sepitettyä, mitä väliä millään siinä esitetyllä on? Jos fiktio on elämän varjo, sen perässä on turha juosta.

Ongelma tietysti on siinä, että onko mitään oikeaa todellisuutta olemassakaan minussa ja minun suhteessa muuhun maailmaan. Siis mitään sanoilla ilmaistavissa olevaa. Kun kirjoitan tähän jonkun ajatuksen, niin onko sekin sepite? Pieni kertomus siitä kuinka saattaisin ajatella? Vähän niin kuin… tarinan henkilö ajattelee ajattelevansa. Olenko vain pakinoitsijaksi sepitetty kirjoittaja?

    Elokuun kuudentana päivänä Javier Cercas pohti El País -lehdessä äskettäin kuolleen Milan Kunderan (1929-2023) kirjailijanroolia, roolia kirjailijana. 

    Cercas sanoi, että Kunderan mielestä järkevän kirjailijan ei pitäisi antaa poliittisia lausuntoja, koska sen jälkeen, kun hän on esiintynyt poliittisena ajattelijana, hänen teoksiaan aletaan arvioida niiden mukaan eikä sen mukaan mitä hänen romaaninsa ovat. Tämä on kirjailijan kannalta katastrofi, koska hän kuitenkin on parhaimmillaan, aidoimmillaan kirjailijana, ei poliitikkona.

    Tässä tietysti on enemmän ja vähemmän ironiaa, sillä kirjoittihan, jos näin uskaltaa sanoa, Kundera aika poliittisia romaaneja sosialismidiktatuurissa elämisestä.

    Cercas lainasi kolumnissaan Cyril Connollya, jonka mukaan jokaisen kirjailijan todellisena tehtävänä on kirjoittaa ”mestariteos”. Cercasin mielestä Kundera kirjoitti kaksi mestariteosta, joista toinen on Olemisen sietämätön keveys. Sen ongelmaksi toki koitui, Cercas huomautti sarkastisesti, että siitä tuli bestseller. Kun jostakin kirjasta tulee bestseller, sitä ei enää oteta vakavasti ja siitä sopii kenen tahansa sanoa mitä tahansa, niidenkin jotka eivät ole edes lukeneet ko. teosta.

    Cercas huomautti, että Milan Kunderan mielestä kirjailijan omalla elämällä, henkilöhistorialla ei ole mitään merkitystä kun arvioidaan hänen teoksiaan. Kundera oli lukenut Proustinsa, ja oli oikeassa sanoessaan, että kirjailijan todellinen minä tulee esille vain hänen romaaneissaan. Kunderan mielestä kirjallisuus tuo esille ihmiselämän piilotettuja mahdollisuuksia, jotakin mikä meille on yhteistä vaikkakin piilossa.

    Mutta, kertauksena, kuinka paljon kirjailijan Minä voi tietää Toisten elämästä? Kaiken? Vähän? Jonkin verran? Ei juuri mitään?

    Onko kirjailija oikeassa vai väärässä kuvitellessaan itsensä toisiksi ihmisiksi?

           

    

WSOY, 1985. Alkuteos 1983.
Päällys: Urpo Huhtanen.

No mitäs nyt

 [tekis kirjoilla ja jalkapallolla]

JS, 2023.

Ihmisen teot ovat hänen hänen halujensa ainoa näkyvä osoitin silloin kun puhutaan menneestä ajasta: mitä ihminen teki, sitä hän halusi tehdä.

- Mitä?

- Etkö sinä ymmärrä? … Tässä on yksi syy, miksi on typerää pyydellä anteeksi jotain tekoa sanomalla, ettei halunnut itse asiassa tehdä sitä: se mitä halusi tehdä, oli lopulta sitä mitä teki. Tämä on tärkeää muistaa historiaa lukiessa.

- John Barth: Matkan pää. 1958, suomennos Antero Tiusanen, WSOY 1970. 

- No ymmärtääköhän maalaaja, mimmoisia ohjasten ja suitsien tulee olla? Vai onko niin, ettei niiden valmistajakaan, seppä yhtä vähän kuin nahkatyöntekijä, sitä ymmärrä, vaan ainoastaan se, joka osaa niitä käyttää, siis hevosmies.

- Niin on, toden totta.

- Emmekö näin olen voi lausua, että sama on laita kaikkien asiain?

- Kuinka tarkoitat?

- Että jokaiseen asiaan kohdistuvat nämä kolme taitoa: käyttävä, valmistava, jäljittelevä.

- Niin on.

- Eiköhän jokaisen kalun, elävän olennon ja toimen kunnollisuus ja kauneus ja asianmukaisuus tarkoita yksinomaan sitä käyttöä, jota varten jokainen niistä on valmistettu tai syntynyt?

- Platon: Valtio. Suomennos O.E. Tudeer. Otava 1933, 1972. 

 

Kun lähtee riittävän korkealta, sopii lasketella leppoisasti alamäkeen. Kun lainaa viisaita eikä ymmärrä heitä täysin, saanee huokaista helpotuksesta.

    Yrittää voi. Kuitenkin. Elokuussa(kin) ajatuksia puidaan ja mietteitä kuivataan.

    Amerikkalaisen John Barthin postmodernissa romaanissa päähenkilö Jacob Horner seisahtuu tilaan, jossa ei pysty tekemään mitään muuta kuin istumaan paikallaan bussiaseman odotushuonessa. Hän ei pääse liikkeelle. Ei osaa valita minne mennä vai mennäkö minnekään. 

    Romaani kertoo siitä kuinka mies saadaan liikkeelle.

    Mielen tohtori opastaa Jacobia. Ei ole olemassa tilaa, jossa ei valita jos paikalla on ihminen joka valitsee. ”Koska siis kyvyttömyys ilmeni teidän tapauksessanne, vika ei sisälly tilanteeseen, vaan siihen ettei ollut valitsijaa”, tohtori sanoo Hornerille. ”Valitseminen on olemassaoloa: sikäli kuin te ette valitse, teitä ei ole olemassakaan. Kaiken mitä me teemme täytyy suuntautua valintaan ja toimintaan. Se on yhdentekevää, onko kyseinen toiminta järkevämpää kuin toiminnan puute vai ei; tärkeää on, että se on sen vastakohta.”

    Kuulostaa eksistentiaaliselta filosofialta. Et voi valita aikaasi, taisi Jean-Paul Sartre sanoa, joten sinun pitää valita itsesi ajassasi. Tai jotain semmoista, sinne päin, suunnilleen.

Ihmiset eivät omassa hetkessään tee tahallaan vääriä valintoja, totesi Heikki Ylikangas. Tämä on historiantutkijan näkökulma menneeseen. Tekojen myöhäisempi puntarointi on jälkiviisautta.

    Platon antaa tähän pohdintaan kirpeän ajatelmalisän. Platonin mielestä taidemaalari, joka maalaa taulun ohjaksista ja suitsista, ei tiedä mitään niiden todellisesta kauneudesta ja käyttökelpoisuudesta. Sillä vain hevosmies tietää miten ohjakset ja suitset toimivat.

    Tämäkin kuulostaa järkevältä. Kuinka montaa kaunista ”esinettä” olet käyttänyt todetaksesi, ettei esineen suunnittelija ole lainkaan ajatellut sen käyttömukavuutta?

    Mutta tuo kauneus! Onko esineen tai asian käytettävyys myös sen kauneuden perustelu? Onko hevosmiehellä parempi esteettinen taju kuin taidemaalarilla, joka taulussaan jäljittelee ohjaksien todellisuutta?

    Jos Platon on oikeassa, taiteilijat ja kirjailijat tietävät paljon vähemmän todellisuudesta, ihmisten elämästä ja arkipäivän esineistä ja asioista kuin luulemmekaan. He kuvittelevat tietävänsä "totuuden" luodessaan kauneuden ja rumuuden ihmeteltäväksemme: me sokaistumme emmekä osaa esittää omaa näkemystämme omasta elämästämme. 

    Tähän kohtaan piste: palaan arkipäivään.

Maanantaina ajettiin Kotkaan katsomaan KTP:n ja Interin Veikkausliigamatsia. Telkkarin hienojen MM-pelien välissä odotukset olivat korkealle: jalkapallo luonnossa koettuna on aina elämys. Oli lämmin, kuuma ilma. Katsojia 3300, huh huh, miten futis Kotkassa elää melkein karnevaalina. Seurassa pelaavat ulkomaalaiset futaajat ovat kilvan kehuneet Arto Tolsa areenan hilpeää ja kannustavaa ilmapiiriä.

    Muutama vuosi sitten käydessäni Kotkassa katsomassa pelejä, mietin mitä kotkalaiselle jalkapallolle tulevina vuosina tapahtuu, kun katsomossa tuntui istuvan melkein vain meitä vanhenevia boomer-äijiä. Alakuloisesti ajattelin, että kaipa tämäkin kollektiivinen perinne kuihtuu vähitellen kotkalaisesta mielenmaisemasta.

     Mutta tänään kotkalainen katsomo on täynnä aikuisia, nuoria ja lapsia, miehiä ja naisia, ja kaikki sukupuolet osallistuvat kotkalaiseen jalkapallokarnevaaliin. Hieman liioitellen: ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua!

     Ilmassa oli…

Maanantai-iltana Kotkassa turkulaiset juoksuttivat KTP:tä kuin pässiä narussa.

    Tai jalkapallokielellä: Interin pelaaja juoksivat ylös ja alas, täyttivät keskikentän ja laidat, tekivät maaleja. KTP:n pelaajat seisoskelivat, pitkä pallo targetpelaajalle joka ei saanut sitä haltuunsa, ja sitten juostiin yhtenä joukkueena oman maalin suuntaan kuin pelokkaat alokkaat sulkeisissa. Se ei ollut järjestäytynyttä puolustamista vaan sekasortoista alistumista.

    KTP peruutti, ei hyökännyt. KTP seisoi ja katseli, ei viitsinyt yrittää.

    Tämä laiskuus tuntui katsojaan kohdistetulta "petokselta". Yleensä KTP mainostaa itseään sloganilla "kotkalaisesta ahtaajafutiksesta". Se tarkoittaa yrittämistä, yrittämistä ja yrittämistä, vaikka taidot eivät aina riittäisikään. Joukkue on yksilöä tärkeämpi.

    KTP:n fanipaidassa lukee yksinkertaisesti ”From the Docks, 1927”. Jokainen tietää mitä se tarkoittaa. Innostunutta, yritteliästä, peräänantamatonta futista satamakaupunki Kotkassa.

    Viime maanantai palautti mieleen Junnu Vainion salakuljettajan laulun: "Tässä vaiheessa aina herään ja lasken laiturille."

Kyösti Salovaara, 2023.

No, mitäs nyt?

    Tilasin nettikaupasta kirjoja. John le Carrén (1931-2020) kirjekokoelma on yli tuhatsivuinen järkäle. Sitä on kehuttu. Ehkäpä siitä selviää mikä le Carréa kuljetti eteenpäin; mitä tai kuka löytyy hänen tarinoidensa petoksien ja salailujen maailman takaa; miksi juuri hän osasi kuvata inhimillisen petoksen anatomian.

    Vai osasiko?

     Jos osasi, niin Platonin väitelauseiden perusteella hänen täytyi kirjoittaa omasta kokemuksestaan, petoksestaan? Kirjoittiko? En tiedä. Odotan kiinnostuksella miten le Carrén kirjeet solahtavat Barthin, Sartren ja Platonin piirtämään ajatuskolmioon.

     Muuten, kumpi tietää onko futismatsi ”kaunista”: se joka pelaa kentällä vai se joka istuu katsomossa ja näkee mitä tapahtuu? Kuka tietää onko romaani ”kaunis”? Se joka sen kirjoittaa vai se joka sen lukee?

    Vielä vaikeampi kysymys: onko kauneuden kokemus yksinomaan subjektiivinen kokemus vai onko siinä jotakin universaalia, edes hippunen? Ja: voiko jalkapallopeliä arvottaa kauneuden vs. rumuuden asteikolla? Vai onko pelin lopputulos Platonia mukaillen ainoa ”kauneuden” mittari? KTP – Inter: 1-4!

    Yhtä innostuneena odotan Yrjö Varpion elämäkertaa Alex Matsonista.

     Niinpä annan Matsonin ratkaista - toistaiseksi - polttavan kysymyksen romaanin ”kauneudesta”. 

    ”Suurin piirtein saa kukin romaani sen kohtalon, minkä se ansaitsee”, Alex Matson kirjoitti v. 1947 julkaisemassaan tutkielmassa Romaanitaide, ”mistä seikasta saamme kuitenkin kiittää vähemmän arvostelijoita, joita väärä tai puutteellinen muotonäkemys saa ylistämään romaaneja, jotka oikean näkemyksen valossa paljastuvat heti tekotaiteeksi, kuin sitä, että romaanitaiteen naturalistisesta luonteesta johtuen ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina. Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.”

Mutta hemmetti, se talikko.

   ”Jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, kolmanteen näytökseen mennessä sillä tulee ampua jotakin. Jos asetta ei aiota käyttää, ei sitä tarvita seinällä.”

   Näin Anton Tšehov ohjeisti näytelmäkirjailijoita.

   Minulla on kaksinainen kokemus talikosta.

   Pikkupoikana isäni komensi avukseen kääntämään ”rivitalomme” pientä pihaa perunapelloksi. Inhosin talikkoa Museokadulla.

    Mutta kun menimme mummoni mökille Anjalaan Kymijoen varrelle, otimme talikon ja kaivoimme lantatunkiosta matoja talikolla (koska se ei katkaissut matoja toisin kuin lapio); ja tunkiosta löytyi sekä savimatoja että punikkeja ja varsinkin punikit olivat hyviä onkimatoja, koska ne kiemurtelivat koukussa pidempään kuin savikit.

     Miten talikon kaksinaisolemuksen toisi tämmöiseen kulttuuripakinaan? 

    Sanotaan näin: kirjallisuus on kuin talikko, joka pöyhii tunkiota katkomatta kaikkea löytämäänsä kuoliaaksi. Savikit ja punikit saa itse kukin sijoittaa tähän analogiaan.

Kyösti Salovaara, 2023.

Minulla on tapana muistaa vedessä palavilla kynttilöillä
Hiroshiman atomipommin uhreja. Joskus kynttilät
laskettiin Kymijoen yöntummaan virtaan, nyt tyydyn pihallani maljakoihin.

6.8.2023 - Hiroshiman uhrien muistolle!

 

My Way

 [tai ei]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kyöstin polvi - ei Clairen.

Onko Helvettiin mänijöitä? Juna män justiinsa.

- Suomalainen optimisti 

 Onko Taivaaseen mänijöitä? Juna män justiinsa.

- Suomalainen pessimisti 

For what is a man, what has he got?

If not himself then he has naught

Not to say the things that he truly feels

And not the words of someone who kneels

Let the record shows I took all the blows and did it my way.

- Paul Anka: My Way, 1967. Alkuteos Comme d'habitude, 1967, sanat Gilles Thibaut ja Claude François, sävellys Jacques Revaux. 

 

Pitääkö synkistellä? Ottaa mallia suomalaisesta ”laatumediasta”, joka löytää yhä uusia dystopian merkkejä elämäntavastamme? 

    Seisommeko todellakin viimeisellä rannalla?

    Sunnuntai-iltana saavuin kotiin 13 tunnin ajomatkan jälkeen. Pieni puutarhani näytti villiltä, vähän ränsistyneeltä, mutta kahden viikon aikana sateet olivat huolehtineet kukkien kastelusta. Otin valokuvan ruukkukasveista, kello oli viittä vaille kymmenen.

    Istahdin kuistille, huokailin ja join oluen ja katselin vehmasta pihaa, vihreässä hämärässä loistavia kukkia. Ei kiirettä mihinkään, kaunis näytti kauniilta. Kehtasiko niin tuntea?

    En saanut mielestäni Hannu Mäkelän lausetta: ”Mutta muuten onnelliset loput tuntuvat olevan harvassa.” Luin sen lauantaina Mummo matkalla -blogista. Siinä Takkutukka esitteli Mäkelän novellikokoelman Tunturit puhuvat ynnä muita tarinoita (2023).

    Hannu Mäkelä (s.1943) jatkoi ajatustaan näin: ”Jos niitäkin ilmaantuu, ihminen voi huoahtaa edes hetken. Eikä täällä muu auta kuin mennä eteenpäin. Aina jossain tuolla, ehkä jo seuraavan korkean mäen takana, odottaa sittenkin se parempi elämä?”

    Eikö onnellisia loppuja ole enää muualla kuin saduissa? 

Pari viikkoa sitten kirjoitin ”yhteisestä mielenmaisemastamme”. Se on Rudy Ruckerin mielestä yhtä todellinen kuin fyysinen avaruus jossa synnymme, kävelemme, istumme, syömme ja kuolemme.

    Mutta siinä missä fyysisen todellisuuden voi kuvata ja mitata yksityiskohtiaan myöten ja missä tuon todellisuuden historian ja kehityskulut voi arvioida luonnontieteellisten lainalaisuuksien avulla, olemme aika avuttomia kuvailemaan mielenmaisemaamme, puhumattakaan siitä mistä se syntyy, mikä siihen vaikuttaa. Kuinka paljon minun mielenmaisemani eroaa muiden ihmisten mielenmaisemista? Kuinka paljon siinä on yhteistä? Ja jos siinä on yhteistä, mistä se on tullut minun päähäni ja sieluuni verrattuna muiden ihmisten mielenmaisemaan?

    Tätä sopii arvailla.

    Luultavasti kaikki se mitä luen ja mitä katson vaikuttaa mielenmaisemaani vähintään yhtä paljon kuin se mitä koen. Sitä paitsi useimmat kokemuksenikin suodatan tai määrittelen lukemani ja katsomani suodattimilla.

    Viime päivinä olen huomannut kuinka aggressiivisesti esimerkiksi Helsingin Sanomat haluaa muokata lukijoidensa mielenmaisemaa. Hesari synkistelee ja pelottelee; jos emme muuta tapojamme, hukka meidät perii, tai jos ei meitä, tulevat sukupolvet kuitenkin.

    Moista lukiessa ahdistuu. Olisi kiinnostavaa vierailla Helsingin Sanomien toimituksessa aurinkoisena kesäpäivänä. Siellä synkkyys on kaiketi niin mustaa, että keinovalot palavat täysillä myös keskellä päivää.

Kyösti Salovaara, 2023.

Sunnuntaina klo 21:55.

Ihminen elää aikojaan, lapsuudesta vanhuuteen.

    Huomasin sateisena päivänä tunturin juurella, että alan olla ikämies. Istun nojatuolissa pyrkimättä mihinkään. Sateen jatkuessa nuorempi väki tulee kärsimättömäksi; onpa tylsää, kuulen sanottavan.

    En minäkään pidä sateesta - mieluummin istun kahvilan terassilla ja seuraan ohikulkijoita jotka mennessään ja tullessaan rupattelevat Michelangelosta - mutta ei minulla ole kiire terasillekaan. Ei enää. Uutta voi kokea, mutta sen minkä vielä ehtii, sen ehtii. Saatan istua tuntikaupalla nojatuolissa ja miettiä maailman menoa, käännellä päässäni lauseita joita en koskaan kirjoita, tuntea tunteita joita en koskaan enää tunne. Kun nuori aikuinen on huolissaan seuraavan 40-50 vuotensa kokemusten kartuttamisesta, minä näen muutaman vuoden päähän. Minulle jokainen hetki on tärkeä; tai sen pitäisi olla mutta eihän hetkeen pysty todella tarttumaan vaikka kuinka yrittäisi.

    Ihmisen mieli kumartaa eteenpäin.

    Paul Ankan runossa sanotaan, että jos ei tunne itseään ei ole mitään.

    Tunnenko 76-vuotiaana itseni?

    Minutko? 

    ”Kuka minä olen?” kysyn minulta.

Luulen että median luoma synkkä kuva todellisuudesta on osittain keinotekoinen harha, myrkyllinen saippuakupla, sepitteellinen dystopia ihmisten kurittamiseen. Yksilöllisyyden nujertamiseen.

    Tietenkin kaikki voi mennä pieleen globaalisti, maailman mittakaavassa. Mutta yksityisten mielenmaisemien tasolla elämä jatkuu niin kuin se on aina jatkunut. Mitä enemmän Hesari heristää sormeaan sille mitä ei saa tehdä, sitä vähemmän ihmiset, erillään toisistaan, uskovat lehden moraalisaarnaan. 

    Nevil Shuten romaanissa Viimeisellä rannalla (On the Beach, 1957) kerrottiin ihmisryhmästä, joka Melbournessa odotteli kaukana käydyn atomisodan synnyttämää säteilypilveä. Ihmiset tiesivät kuolevansa kohta.

    Petteri Taalas kertoo nuoruutensa peloista kirjassaan Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin (2021). ”Kävimme 1980-luvun alussa rauhanmarsseilla ja suunnittelimme vakavissamme muuttoa Uuteen-Seelantiin, minne ydinlaskeuma ei ehkä vaikuttaisi”, Taalas muistelee. ”Oli myös ilmiselvää, ettei lapsia näin vaaralliseen maailmaan uskaltaisi hankkia. Lisätuskaa tuottivat karismaattisista kristillisistä piireistä kuullut profetiat, joiden mukaan Neuvostoliitto miehittää Suomen ja orjuuttaa kansamme.”

   Miksi nuori pelkää? Ydinsotaa, kasvihuoneilmiötä, maailmanloppua?

   Siksi että hänen mielensä täyttää edessä olevien kokemusten odotus ja niiden mahdollinen tuhoutuminen. Nuorena odottaa koko ajan jotakin, ikään kuin tulevaisuutta ahnehtien. Jokainen uusi kokemus luo entistä voimakkaamman odotuksen sen toistumisesta. Mutta se mitä ei odottaessa huomaa, on ajan kuluminen. Tulevien kokemusten odottaminen kuluttaa kuin salaa elämänaikaa niin, että yhtä äkkiä huomaa olevansa vanha ja tajuavansa, ettei enää kannata himoita tulevia kokemuksia vaan keskittyä nykyhetkeen.

    Mutta onko se mahdollista, oikeasti?

Istun nojatuolissa ja mietin.

    Pitäisikö tehdä jotain?

    Lukea jotain?

    Lähteä jonnekin?

    Syödä jotain?

    Imuroida lattia?

    Olenko etuoikeutettu kun saan istua miettimässä? Olenko tyhmä kun en tajua kuinka lähellä Hesarin lupaama maailmanloppu on? Pitääkö peruuttaa kaikki suunnitellut matkat ja nekin joita ei ole suunniteltu?

    Istun nojatuolissa, huolestun, ahdistun…

Pitäkää tunkkinne!

    Minäpä kirjoitan pakinan.

    Aloitan sen versioimalla Lentävää kalakukkoa. En tosin tiedä kumpaan lauseeseen pitäisi liittää pessimistin, mihin optimistin leima - Taivas vai Helvetti?.

    En muutenkaan tiedä mitä optimismi tarkoittaa vuonna 2023.

    Pessimistillä on helpompaa.

    Hei haloo, taidankin ryhtyä ”kostokuluttajaksi”, koska Hesari piirtää lukijoistaan tuollaisen halventavan karikatyyrin, ikään kuin variksenpelättimeksi. Pieni kiusa olkoon suuri: "Kyösti Salovaara, Luk, tuotepäällikkö, eläkkeellä, kostokuluttaja."

    Täältä tullaan, ostosparatiisit siellä sun täällä!

Kyösti Salovaara, 2023.

Entä jos olisi vain yksi tie?