No mitäs nyt

 [tekis kirjoilla ja jalkapallolla]

JS, 2023.

Ihmisen teot ovat hänen hänen halujensa ainoa näkyvä osoitin silloin kun puhutaan menneestä ajasta: mitä ihminen teki, sitä hän halusi tehdä.

- Mitä?

- Etkö sinä ymmärrä? … Tässä on yksi syy, miksi on typerää pyydellä anteeksi jotain tekoa sanomalla, ettei halunnut itse asiassa tehdä sitä: se mitä halusi tehdä, oli lopulta sitä mitä teki. Tämä on tärkeää muistaa historiaa lukiessa.

- John Barth: Matkan pää. 1958, suomennos Antero Tiusanen, WSOY 1970. 

- No ymmärtääköhän maalaaja, mimmoisia ohjasten ja suitsien tulee olla? Vai onko niin, ettei niiden valmistajakaan, seppä yhtä vähän kuin nahkatyöntekijä, sitä ymmärrä, vaan ainoastaan se, joka osaa niitä käyttää, siis hevosmies.

- Niin on, toden totta.

- Emmekö näin olen voi lausua, että sama on laita kaikkien asiain?

- Kuinka tarkoitat?

- Että jokaiseen asiaan kohdistuvat nämä kolme taitoa: käyttävä, valmistava, jäljittelevä.

- Niin on.

- Eiköhän jokaisen kalun, elävän olennon ja toimen kunnollisuus ja kauneus ja asianmukaisuus tarkoita yksinomaan sitä käyttöä, jota varten jokainen niistä on valmistettu tai syntynyt?

- Platon: Valtio. Suomennos O.E. Tudeer. Otava 1933, 1972. 

 

Kun lähtee riittävän korkealta, sopii lasketella leppoisasti alamäkeen. Kun lainaa viisaita eikä ymmärrä heitä täysin, saanee huokaista helpotuksesta.

    Yrittää voi. Kuitenkin. Elokuussa(kin) ajatuksia puidaan ja mietteitä kuivataan.

    Amerikkalaisen John Barthin postmodernissa romaanissa päähenkilö Jacob Horner seisahtuu tilaan, jossa ei pysty tekemään mitään muuta kuin istumaan paikallaan bussiaseman odotushuonessa. Hän ei pääse liikkeelle. Ei osaa valita minne mennä vai mennäkö minnekään. 

    Romaani kertoo siitä kuinka mies saadaan liikkeelle.

    Mielen tohtori opastaa Jacobia. Ei ole olemassa tilaa, jossa ei valita jos paikalla on ihminen joka valitsee. ”Koska siis kyvyttömyys ilmeni teidän tapauksessanne, vika ei sisälly tilanteeseen, vaan siihen ettei ollut valitsijaa”, tohtori sanoo Hornerille. ”Valitseminen on olemassaoloa: sikäli kuin te ette valitse, teitä ei ole olemassakaan. Kaiken mitä me teemme täytyy suuntautua valintaan ja toimintaan. Se on yhdentekevää, onko kyseinen toiminta järkevämpää kuin toiminnan puute vai ei; tärkeää on, että se on sen vastakohta.”

    Kuulostaa eksistentiaaliselta filosofialta. Et voi valita aikaasi, taisi Jean-Paul Sartre sanoa, joten sinun pitää valita itsesi ajassasi. Tai jotain semmoista, sinne päin, suunnilleen.

Ihmiset eivät omassa hetkessään tee tahallaan vääriä valintoja, totesi Heikki Ylikangas. Tämä on historiantutkijan näkökulma menneeseen. Tekojen myöhäisempi puntarointi on jälkiviisautta.

    Platon antaa tähän pohdintaan kirpeän ajatelmalisän. Platonin mielestä taidemaalari, joka maalaa taulun ohjaksista ja suitsista, ei tiedä mitään niiden todellisesta kauneudesta ja käyttökelpoisuudesta. Sillä vain hevosmies tietää miten ohjakset ja suitset toimivat.

    Tämäkin kuulostaa järkevältä. Kuinka montaa kaunista ”esinettä” olet käyttänyt todetaksesi, ettei esineen suunnittelija ole lainkaan ajatellut sen käyttömukavuutta?

    Mutta tuo kauneus! Onko esineen tai asian käytettävyys myös sen kauneuden perustelu? Onko hevosmiehellä parempi esteettinen taju kuin taidemaalarilla, joka taulussaan jäljittelee ohjaksien todellisuutta?

    Jos Platon on oikeassa, taiteilijat ja kirjailijat tietävät paljon vähemmän todellisuudesta, ihmisten elämästä ja arkipäivän esineistä ja asioista kuin luulemmekaan. He kuvittelevat tietävänsä "totuuden" luodessaan kauneuden ja rumuuden ihmeteltäväksemme: me sokaistumme emmekä osaa esittää omaa näkemystämme omasta elämästämme. 

    Tähän kohtaan piste: palaan arkipäivään.

Maanantaina ajettiin Kotkaan katsomaan KTP:n ja Interin Veikkausliigamatsia. Telkkarin hienojen MM-pelien välissä odotukset olivat korkealle: jalkapallo luonnossa koettuna on aina elämys. Oli lämmin, kuuma ilma. Katsojia 3300, huh huh, miten futis Kotkassa elää melkein karnevaalina. Seurassa pelaavat ulkomaalaiset futaajat ovat kilvan kehuneet Arto Tolsa areenan hilpeää ja kannustavaa ilmapiiriä.

    Muutama vuosi sitten käydessäni Kotkassa katsomassa pelejä, mietin mitä kotkalaiselle jalkapallolle tulevina vuosina tapahtuu, kun katsomossa tuntui istuvan melkein vain meitä vanhenevia boomer-äijiä. Alakuloisesti ajattelin, että kaipa tämäkin kollektiivinen perinne kuihtuu vähitellen kotkalaisesta mielenmaisemasta.

     Mutta tänään kotkalainen katsomo on täynnä aikuisia, nuoria ja lapsia, miehiä ja naisia, ja kaikki sukupuolet osallistuvat kotkalaiseen jalkapallokarnevaaliin. Hieman liioitellen: ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua!

     Ilmassa oli…

Maanantai-iltana Kotkassa turkulaiset juoksuttivat KTP:tä kuin pässiä narussa.

    Tai jalkapallokielellä: Interin pelaaja juoksivat ylös ja alas, täyttivät keskikentän ja laidat, tekivät maaleja. KTP:n pelaajat seisoskelivat, pitkä pallo targetpelaajalle joka ei saanut sitä haltuunsa, ja sitten juostiin yhtenä joukkueena oman maalin suuntaan kuin pelokkaat alokkaat sulkeisissa. Se ei ollut järjestäytynyttä puolustamista vaan sekasortoista alistumista.

    KTP peruutti, ei hyökännyt. KTP seisoi ja katseli, ei viitsinyt yrittää.

    Tämä laiskuus tuntui katsojaan kohdistetulta "petokselta". Yleensä KTP mainostaa itseään sloganilla "kotkalaisesta ahtaajafutiksesta". Se tarkoittaa yrittämistä, yrittämistä ja yrittämistä, vaikka taidot eivät aina riittäisikään. Joukkue on yksilöä tärkeämpi.

    KTP:n fanipaidassa lukee yksinkertaisesti ”From the Docks, 1927”. Jokainen tietää mitä se tarkoittaa. Innostunutta, yritteliästä, peräänantamatonta futista satamakaupunki Kotkassa.

    Viime maanantai palautti mieleen Junnu Vainion salakuljettajan laulun: "Tässä vaiheessa aina herään ja lasken laiturille."

Kyösti Salovaara, 2023.

No, mitäs nyt?

    Tilasin nettikaupasta kirjoja. John le Carrén (1931-2020) kirjekokoelma on yli tuhatsivuinen järkäle. Sitä on kehuttu. Ehkäpä siitä selviää mikä le Carréa kuljetti eteenpäin; mitä tai kuka löytyy hänen tarinoidensa petoksien ja salailujen maailman takaa; miksi juuri hän osasi kuvata inhimillisen petoksen anatomian.

    Vai osasiko?

     Jos osasi, niin Platonin väitelauseiden perusteella hänen täytyi kirjoittaa omasta kokemuksestaan, petoksestaan? Kirjoittiko? En tiedä. Odotan kiinnostuksella miten le Carrén kirjeet solahtavat Barthin, Sartren ja Platonin piirtämään ajatuskolmioon.

     Muuten, kumpi tietää onko futismatsi ”kaunista”: se joka pelaa kentällä vai se joka istuu katsomossa ja näkee mitä tapahtuu? Kuka tietää onko romaani ”kaunis”? Se joka sen kirjoittaa vai se joka sen lukee?

    Vielä vaikeampi kysymys: onko kauneuden kokemus yksinomaan subjektiivinen kokemus vai onko siinä jotakin universaalia, edes hippunen? Ja: voiko jalkapallopeliä arvottaa kauneuden vs. rumuuden asteikolla? Vai onko pelin lopputulos Platonia mukaillen ainoa ”kauneuden” mittari? KTP – Inter: 1-4!

    Yhtä innostuneena odotan Yrjö Varpion elämäkertaa Alex Matsonista.

     Niinpä annan Matsonin ratkaista - toistaiseksi - polttavan kysymyksen romaanin ”kauneudesta”. 

    ”Suurin piirtein saa kukin romaani sen kohtalon, minkä se ansaitsee”, Alex Matson kirjoitti v. 1947 julkaisemassaan tutkielmassa Romaanitaide, ”mistä seikasta saamme kuitenkin kiittää vähemmän arvostelijoita, joita väärä tai puutteellinen muotonäkemys saa ylistämään romaaneja, jotka oikean näkemyksen valossa paljastuvat heti tekotaiteeksi, kuin sitä, että romaanitaiteen naturalistisesta luonteesta johtuen ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina. Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.”

Mutta hemmetti, se talikko.

   ”Jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, kolmanteen näytökseen mennessä sillä tulee ampua jotakin. Jos asetta ei aiota käyttää, ei sitä tarvita seinällä.”

   Näin Anton Tšehov ohjeisti näytelmäkirjailijoita.

   Minulla on kaksinainen kokemus talikosta.

   Pikkupoikana isäni komensi avukseen kääntämään ”rivitalomme” pientä pihaa perunapelloksi. Inhosin talikkoa Museokadulla.

    Mutta kun menimme mummoni mökille Anjalaan Kymijoen varrelle, otimme talikon ja kaivoimme lantatunkiosta matoja talikolla (koska se ei katkaissut matoja toisin kuin lapio); ja tunkiosta löytyi sekä savimatoja että punikkeja ja varsinkin punikit olivat hyviä onkimatoja, koska ne kiemurtelivat koukussa pidempään kuin savikit.

     Miten talikon kaksinaisolemuksen toisi tämmöiseen kulttuuripakinaan? 

    Sanotaan näin: kirjallisuus on kuin talikko, joka pöyhii tunkiota katkomatta kaikkea löytämäänsä kuoliaaksi. Savikit ja punikit saa itse kukin sijoittaa tähän analogiaan.

Kyösti Salovaara, 2023.

Minulla on tapana muistaa vedessä palavilla kynttilöillä
Hiroshiman atomipommin uhreja. Joskus kynttilät
laskettiin Kymijoen yöntummaan virtaan, nyt tyydyn pihallani maljakoihin.

6.8.2023 - Hiroshiman uhrien muistolle!