Kirjailija maisemassa

[maisema ihmisen mielessä]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
1. Paikka.

Kun painaa kodin oven kiinni ja menee muualle, niin vähän ajan päästä muistaa millaisen kodin oven sulki.

    Mutta kun palaa kotiin, mitä sitten muistaa? Muistaako millaista muualla oli? Vai pelkästään sen miltä tuntui, epämääräisesti, koska ei ollut enää kotona vaan muualla?

    Sanotaan ettei kotiin voi oikeastaan palata.

    Kun näin sanotaan, tarkoitetaan ettei lapsuutensa eikä nuoruutensa maisemaan pysty palaamaan, vaikka kuinka yrittäisi. Ajassa matkustaminen on tuomittu epäonnistumaan. Silti me yritämme sitä jatkuvasti.

    Aleksis Salusjärvi kirjoitti Ylen kolumnissa jotain siihen suuntaan ettei Espoo voi olla kenellekään kotipaikka.

    En usko, että Salusjärvi on oikeassa, sillä jokaiselle lapselle pihapiiri on kotipaikka, jonka veroista ei ole missään. Sinne palaamista loput elämästä sitten onkin.

    Siis yritystä palata lapsuuteen ja kotipihalle.

    Sitä paitsi, eikö Jean-Paul Sartre sanonut jotakin sellaista, että koska me emme voi valita aikaamme emmekä paikkaamme, meidän on valittava itsemme omassa ajassamme.

    En muista puhuiko Sartre paikasta. Paikkaa voi tietysti vaihtaa, mutta ihminen pysyy.

    Niinkin saattaa olla, että nykyajan ihmisen kotipaikka on netissä, ei muualla eli sitä mukaa kaikkialla. Sen verran käyn Helsingin keskustan kuppiloissa, että tiedän ettei siellä yli nelikymppisiä näy. Toivottavasti Aleksis ei tarkoittanut, että kotipaikka Helsinki kuuluu vain nuorisolle.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
2. Harmonia.

Sain syntymäpäivälahjaksi Simo Penttilän agenttiromaanin Varjoja Aurinkorannikolla (Otava, 1966.)

    Romaanin nimi saattaisi yhtä hyvin olla Varjoja Cádizin tiellä.

    Penttilän romaanin tapahtumat sijoittuvat Cádizin tien tuntumaan Malagan lentokentältä Gibraltariin. Välille jää Torremolinos, Fuengirola ja Marbella, myös Estepona. Roomalaiset rakensivat Roomasta tien Cádiziin kuitenkin Cordoban kautta, mutta se on toinen juttu.

    Varjoja sielläkin, on, luulen.

    Simo Penttilän (oik. Uuno Hirvonen) romaani on aika hauska, mutta toisaalta aikamoinen pettymys. Penttilä kirjoittaa Aurinkorannikosta puuttumatta lainkaan maisemaan, ellei maisemaksi kutsuta baareja ja niissä juotuja espanjalaisia konjakkeja. Tässä suhteessa Penttilä kirjoittaa pätevää ajankuvaa 60-luvulta, siis myös eräänlaisen ”maiseman” kuvauksen. Samoja juomamerkkejä (Terry, Magno, Soberano, Carlos I jne) juodaan yhä edelleen Cádizin tien kahviloissa.

    Näitä(kin) nauttien samaisen tien äärellä luin Penttilän romaanin.

Jotkut kirjailijat osaavat (tai haluavat) kuvata maiseman ja miljöön. Toiset eivät osaa tai eivät halua.

    Penttilä kuuluu jälkimmäisiin. Raymond Chandler ja Georges Simenon ovat ensimmäisen ryhmän kirjailijoita, joskin olen usein miettinyt kuvasiko Simenon oikeastaan Pariisia vai pelkästään omaa mieltään, ajatuksiaan.

    Tästä päästään ydinkysymykseen: mitä maiseman kuvaaminen lopulta tarkoittaa?

    Sehän ei ole valokuvaamista.

    Maisema ei ryhdy hengittämään luettelemalla maisemassa näkyvää ja olevaa. Ei, kaikkea muuta. Onkohan rohkeaa väittää, että romaanikirjailija onnistuu miljöön kuvaamisessa vain silloin kun hänen tekstinsä muistuttaa impressionistisen maalarin loihtimaa maisemaa?

    Siis että kuvan pitää olla sinne päin, mutta kuitenkin niin että maisemasta valittujen yksityiskohtien on piirryttävä esille kokijan tunteiden lävitse.

    Chandlerin kirjoittama Los Angeles oli tuollainen impressio – rakkauden ja inhon tunteita täynnä. Chandler rakasti kotikaupunkiaan (ja sitä ympäröiviä seutuja, kuten La Jollaa missä asui pitkän aikaa) oman vapautumisensa takia, mutta hän myös inhosi sitä, koska hän oli jäänyt korean miljöön vangiksi ja kaipasi nuoruutensa Englantia.

    Penttilän maisemassa ei ole tunteita. Kirjailija toteaa ja naureskelee, osaa olla ironinen mutta ei kohdista sitä maisemaan vaan omaan suomalaisuuteensa.

    Kumma juttu: Simo Penttilästä tulee mieleen Reijo Mäki. Hänen proosatyylinsä taitaa olla velkaa Penttilälle. Ja vielä pidemmälle mennen: kuvaako Mäkikään oikeastaan maisemaansa? Vai onko hän pelkästään ilkikurisen ironinen Turussa elävien ihmisten ajatuksia kohtaan?

                                                        Kyösti Salovaara, 2017.
3. Haave.

Kirjoitin kerran arvostelun Leena Lehtolaisen romaanista, jonka tapahtumat sijoittuivat Espoon Soukkaan.

    Asuin silloin Soukanrannassa, romaanin tapahtumien lähituntumassa. Ja tiesin että Lehtolainen asui kohtuullisen lyhyen matkan päässä Soukasta. Tapasin Leenan joskus nykyisen Omenan paikkeilla kaupassa.

    Kirja ei kolahtanut.

    Sen maisemasta puuttui tunne. Lehtolaisen Soukka ei herännyt eloon. Ehkä se johtui dekkarin ankeasta sisällöstä, mutta epäilen myös ettei kirjailijalla ollut lainkaan tunteita kuvaamaansa maisemaa kohtaan, ei rakkautta eikä vihaa. Onko Lehtolainen muutenkaan maisemien piirtäjä?

    Nyt jälkeenpäin ajattelen, että ehkä minullakaan ei ollut tunteita Soukkaa kohtaan. Asuin rannan tuntumassa ja kävin töissä Otaniemessä. Minun maisemani oli rantaviiva, pieni piha ja auto jolla pääsi pois, muualle, kauppaan Tapiolaan.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
4. Värit.

Maiseman kirjoittaminen sanoiksi on vaikeaa puuhaa.

    Se onnistuu vain harvalta.

    Muutaman osuvan vedon taide hämmästyttää.

    Pane siis lukija miettimään, kuvittelemaan itse tykönään millaista maisemaa kuvaat. Lasi kahvilan pöydällä, brandyn tuoksu, kaukana sinisessä horisontissa valkoinen purje joka pysyy paikallaan. Tarjoilija kysyy: otatko toisen? Katsot häntä ja vastaat.

    En ole kirjailija. Minun ei tarvitse osata. Soisin osaavani. Harjoitella toki saa. Elämänsä loppuun asti. Kotiinpaluuseen?

    Yrsa Steniuksen muistelmateoksessa Sanojen valtias (Teos, 2016) on hieno virke kaikesta mitä olen tässä yrittänyt sanoa, siitä kuinka tunne luo maiseman kuvan. Tarvitaan vain muutama oikea sana.

    Stenius kertoo, kuinka hän opetteli kirjoittamaan pienistä asioista, arkipäivästä, siitä kuinka lapset onkivat laiturilta ahvenia ja millaisia olivat kesäillat saaristossa. Ja tässä, kuvitelkaa nyt mitä Stenius sanoo kertoessaan miten hän kirjoitti, tässä ohje maiseman kuvaajalle:

    ”... ja sitten vähän myöhemmin [kirjoitin] kävelyistä Helsingin kaduilla syysiltoina, kun olohuoneiden valot loistivat kutsuvan keltaisina...”

                                                                                 Kyösti Salovaara, 2017.
5. Usko.

Ilmeisesti todellisuus on olemassa.

    Maa, meri, tie Cádiziin.

    Mutta onko maisema muualla kuin ajatuksissamme? Millainen olisi Cádizin tie ilman katsettamme, muistikuvaa, mielikuvaa?

    Kirjailija kirjoittaa maisemasta omien tunteidensa läpi; niitä, tunteita, on hänen päässään monta kerrosta läjäpäin. Joskus, ja ehkä usein, kirjailija etäännyttää maiseman tunteistaan eikä se sitten enää olekaan maiseman kuva vaan jotain muuta. Esimerkiksi Philip Rothin romaanien ihmiset ovat pelkkiä ajatuksiaan ja pelkojaan, eivät maisemaansa vaikka Roth kyllä väittää, että he elävät oikeasssa todellisuudessa – jos sellaista nyt on olemassa.

    Cádizin tie siis kulki Roomasta Cordoban kautta Atlantille.

    Roomalaiset rakensivat sillan joen ylitse, kaupungin he perustivat 156 e.a. Maurit kunnostivat sen myöhemmin, 700 luvulla, ja nyt kävelemme sitä pitkin joen yli ristiriitaiseen monumenttiin, missä aikakausien kerrokset limittyvät kuin lehtitaikinassa cordobalaista omena- tai kurpitsatäytettä tihkuen.

    Käsittämätön monumentti on Moskeija-Catedraali, La Mezquita, kenties neljän jalkapallokentän kokoinen sali Jumalalle.

    Tuokin on understatement.

    Mutta sen kerrokset, vierekkäiset rukoussalit kertovat miten vaikeaa maisemaa on kuvata täydellisesti, koska et tiedä mitä kokonaisuuden sisällä on. Näet pinnan, mutta et sen alle, et sen läpi ellet ole elänyt toistakin aikaa ja kolmatta.

    Ensin visigootit rakensivat basilikan Guadalquivir-joen penkereelle. Aikanaan roomalaiset olivat purjehtineet Atlantilta Guadalquiviria pitkin aina Cordobaan asti. Nyt harmaahaikaran jalat yltävät pohjaan joen keskellä.

    Klik, klik – sataa kuvaa hetkessä! Moderni on hetkeä!

    Kun maurit sitten valtasivat Andalusian, basilika muutettiin, rakennettiin uudestaan, moskeijaksi vuoden 756 jälkeen. Sitä laajennettiin vuosien kuluessa useaan otteeseen. Kenties sinne mahtui parhaimmillaan koko Cordoban muslimiyhteisö rukoilemaan. Muslimien temppeli juutalaisten kaupunginosassa - osaako sitä nykyhetkessä kuvitella? Maiseman arvoitus.

    Kristittyjen häädettyä muslimit Andalusiasta moskeijan sisälle rakennettiin jossain välissä katedraali kristittyjen Jumalalle.

    Mutta voiko Jumalan sisään rakentaa uuden Jumalan?

    En tiedä, enkä uskalla ajatella mitä sisäkkäiset ”jumalat” tarkoittavat.

    Rantakahvilan pöydän ääressä istuvan turistin maisema lienee helpohko kuvata; tarvitaan vain lasi, sininen pöytäliina, meren tyynnyttävä kohina, brandyn ja café solon tuoksu toisiinsa kiertyneinä kuin oliivipuun runko ja ajatus valkoisesta purjeesta kaukana merellä.

    Cordoban moskeija-katedraalin sisäistä maisemaa on mahdoton ilmaista sanoilla. Jos haluaisi yrittää, pitäisi kirjoittaa kokonainen historia, vähintään kolme osaa.

    Keskellä Guadalquiviria harmaahaikara ojentelee jalkojaan.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
6. Käytännöllisyys.

________________________________________________________

Kuvat, ylhäältä alas: 1. Gaucin, kylä Andalusian rajamailla. 2. Tarifa, kaupunki Euroopan reunalla. 3. Palmu ja Välimeri, Playa de Carvajal. 4. Bougainville, Torreblanca. 5. Moskeija-Katedraali, Cordoba. 6. Roomalainen silta, Guadalquiviria, Cordoba.

Veden mitta

[litraa, kiloja vai elämää?]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Eurooppa ja Afrikka -
 vesi yhdistää ja erottaa. 

Eilen vietettiin maailman vesipäivää.

    Vesi on filosofinen juttu; sen lisäksi että elämämme riippuu siitä.

    Veden päivänä seisoin Euroopan mantereen eteläisimmällä niemellä Tarifassa ja katselin Afrikan rantaa. Neljäntoista kilometrin matka kirkkaassa säässä näytti olemattoman lyhyeltä.

    Toivon ja pelon salmi, valon ja pimeän leikki, Gibraltar!

    Tuossa edessäni Välimeri muuttui Atlantiksi, Atlantti muuttui Välimereksi.

    Muuttuuko veden ”mitta” kun sille annetaan uusi nimi? Voiko merestä kauhaista samasta kohtaa ämpärillisen atlanttia ja toisen välimerta?

    Jos voi, mitä sanat oikeastaan tarkoittavat?

Tämähän on vesiselvää, sanotaan kun ajatellaan että kaikki on hyvin ja tiedetään mitä tarkoitetaan.

    Mutta onko vettä aina määrämäärä, niin kuin ainekin on häviämätöntä?

    Jos on, miksi toisilla, niin kuin suomalaisilla, on sitä yllin kyllin (liikaakin, jos minulta kysytään) ja toiset, sadat miljoonat kärsivät jopa juomaveden puutteesta?

    Onkohan vesi vallan kaltaista?

    Kun valta jaetaan, sen määrä ei lisäänny, vaan pelkästään vähenee; se osittuu, lientyy pieniksi paloiksi, joilla ei ole juuri mitään käyttöä. Kun demokratia viedään riittävän pitkälle (kun koirille ja kissoillekin annetaan äänioikeus), kenelle valta päätyy vai häipyykö se kokonaan?

    Mutta eihän vallatonta valtaa ole olemassa! Pienet vallan sirpaleet estävät näkemästä suuren.

    Kehäpäätelmän perästä kannattaa ottaa kylmä suihku.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.

Veden mitta on filosofiaa.

    Kaiken se kestää ja sietää kunnes kiukustuu.

    Kalastaja tarttuu vapaansa ja kokeilee siiman kireyttä.

    Laiva purjehtii länteen. Sen ruumat on pakattu täyteen.

    Korkealla Bobastrossa, El Chorron äärellä, maurien vallan raunioilla tekojärven pinta säteilee sinistä väriä, kuin elämä alkaisi tässä, täällä korkealla, melkein Jumalan sylissä.

    Ardalesissa monet joet kerätään mahtaviksi järviksi. Sateita odotellaan ja kun ne tulevat, veden voimaa pelätään.

    Sateen jälkeen media kauhistelee tuhoja. Kukaan ei muista iloita: nyt tekojärvet täyttyvät!

    Ihminen unelmoi paljosta. Kun unelma toteutuu, hän huokaa: Sitä saa mitä tilaa.

Malagan uudistettu museo on kunnostetussa komeassa tullitalossa.

    Museon näyttelyt keskittyvät paikalliseen arkeologiaan ja maalaustaiteeseen.

    Äkkipikainen tekee kaksi huomiota.

    Kun Espanjassa valloittajat vaihtuivat, he eivät koskaan tuhonneet edeltäjiensä saavutuksia. Paitsi sitten kun kristityt voittivat islamin kulttuurin.

    Mielenkiintoinen yksityiskohta. Veteen rakastuneet maurit rakensivat hienon kastelujärjestelmän Granadan seuduille, Alpujarrasin rinteille. Kun maurien valta nurjertui, annettiin säädös että jokaiseen kylään piti kuitenkin jättää kaksi mauriperhettä hoitamaan kastelujärjestelmää, koska kristityt eivät osanneet.

    Kastelujärjestelmä tuhoutui vähitellen.

    Malakan – kuten foinikialaiset paikkaa kutsuivat suomalaisen suuhun sopivasti – maalaustaiteessa näkyy yllättävä aukko. Jylhän perinteisestä tyylistä siirryttiin 1900-luvun alkupuolella suoraan abstraktiin taiteeseen ja impressionismi jäi kokonaan väliin. Johtuiko se keskiluokkaisen porvariston puutteesta?

    Tällainenkin ajatus lennähti mieleen. Se on kevyt kuin höyhen tuulessa.

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2017.
Embalse del Guadalhorce.

Seisot tekojärven rannalla.

    Vedestä pitää kantaa huolta, tajuat.

    Onko viisauttakin määrä määrä? Jos on, mitä tapahtuu kun sekin jaetaan mahdollisimman monelle? Katoaako se? Muuttuu olemattoman vähäiseksi? Mikä on sitten kaikkitietävän Jumalan rooli kun viisautta jaetaan? Jääkö hänelle pelkkä seremoniamestarin tehtävä? Olla viisauden kuva, ei enempää?

    Seisot Välimeren ja Atlantin rajalla, merien välistä viirua et näe etkä kuule kuinka toinen muuttuu toiseksi.

    Rahtilaivan moottorit murisevat. Se vie elämää toiselta mereltä toiselle. Meitä ei kiinnosta kummalta kummalle. Ilman vettä elämän tarpeet eivät siirtyisi paikasta toiseen.

    Afrikan utuinen ranta pelottaa. Onko oikein kääntää sille selkänsä?

    Hyppään autoon ja ajan Andalusian valkeiden kylien tykö.

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Bobastro.
Embalse Superior Tajo de la Encantada.

Ei rehellinen kirjoja kaipaa

[Jepulis, sanoi Descartes]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2013.
Totuus luonnollisessa valossa.
Vai onko kaikki sittenkin tulkintaa?
Myös valokuvan asetelma Madridissa?

Nythän on niin että...

    Siis nythän on niin, että ”rehellisen ihmisen ei tarvitse tuntea kaikkia kirjoja eikä hallita tarkasti kaikkea, mitä kouluissa opetetaan”, kirjoitti René Descartes jotain 380 vuotta sitten.

    Riittää kun ajattelee. Hiljaa itsekseen.

    Descartesin tutkielman nimi kuului: Totuuden tutkimus luonnollisella valolla.

    ”Hänen oppineisuudessaan olisi jopa eräänlainen puute, jos hän olisi kuluttanut liiaksi aikaa perehtyäkseen kirjallisuuteen.”

    Sanoi Descartes.

    Jepulis.

Meninkö liian suoraan itse asiaan?

    Täytyy ottaa takapakkia.

    Ostin pinon kirjoja, pokkareita. Niitä selailee kotiin päästyään mielikseen. Kunhan ei tarvitse suinpäin lukea alusta loppuun. Ymmärtämisestä puhumattakaan.

    Tai enhän ostanut pinoa vaan kirjoja, jotka voi asetella pinoksi. Jos ne laittaa pöydälle vierekkäin, se ei ole pino vaan topologinen asetelma. Siitä asetelmasta löytyy jännitystä, tietoa ja romantiikkaa. "Kirja on monta romaania:samalla kertaa sukuromaani, muistelma, kertomus... tarina rakkaudesta ja pimeydestä", eräässä kannessa lukee; ja lukija jää odottamaan... tarinan viettelyä.

    Kelpaa näin ollen lukea kaikenlaista, ellei ala pelätä mitä Descartes tarkoitti ”rehellisellä ihmisellä”.

    Mietitään.

Pinossa tai pöydälle aseteltuna on myös P.G. Wodehousen Kiitos, Jeeves, kolmen teoksen yhteislaitos. Sen ensimmäisessä romaanissa Jepulis, Jeeves (1934) pohditaan tarinan aloittamisen vaikeutta.

    Tämä pakina ei ole tarina, mutta Wodehousella on pointti.

    Jos kuhnailee liian kauan ja kiertelee ennen kuin aloittaa tarinan ja yrittää loihtia tunnelmaa ja kaikenlaista ylimäärää, kirjailijan ”ote kirpoaa ja asiakkaat marssivat tiehensä”.

    ”Jos taas ampaisee heti täyteen vauhtiin niin kuin tassunsa polttanut kissa, yleisö putoaa kärryiltä.”

    Päteekö tarinaan sama kuin politiikkaan: aloituksien ja lopetuksien väliin mahtuu koko joukko kompromisseja? Descartes varoitti, ettei pidä lukea liikaa ja uskoa kaikkeen mitä lukee. Wodehouse puolestaan pelkää, että vääränlainen aloitus karkottaa asiakkaat, siis lukijat.

    Totuuden tutkimiseen tarvitaan kummallista valoa.

    Luonnollista.

                                                                            Kyösti Salovaara,2013.
Isoveli vahtii - tai valaisee!

Luulen ettei Descartes tarkoittanut ”rehellisellä ihmisellä” (tässä yhteydessä) sellaista, joka jättää varastamatta ja huijaamatta muita ihmisiä.

    Kenties hän puhui olemisesta rehellinen itselleen, ajatukselle ja epäilyille. Että ollakseen rehellinen itselleen, ei voi luottaa muiden ihmisten kokemukseen vaan pelkästään omaan.

    Itse asiassa, niin kai Descartes väitti, keskittymällä ajattelemaan ja epäilemään todistaa olevansa olemassa ja jopa rehellinen ihminen.

    Tietenkin tämä on vaikea ajatus. Ajateltu kuitenkin. Tai... no.

    Enkä väitä, että kirjaa hypistelemällä tajuaisin mitä siinä sanotaan.

    Mielenkiintoista on, että Descartes väitti jo 1600-luvulla, että ”kirjoissa on käsitelty lähes kaikkea tietoa, mitä vain toivoa saattaa”. Kirjojen sisältämä hyvä oli sekoitettu moniin hyödyttömiin seikkoihin sellaisiksi röykkiöiksi, ettei niitä kukaan ehtisi penkoa. Hyödyllisten asioiden seulominen kaikista kirjoista vaatisi ihmiseltä enemmän sisua kuin niiden keksiminen omin päin, ajatteli Descartes.

    No, uskotaan ja epäillään. Muu olisi heikkoutta.

    ”Mitäpä muuta epäily näet olisi”, Descartes kirjoitti, ”jollei eräänlaista ajattelua? Ja itse asiassa jollen ajattelisi mitään, enhän voisi tietää sitäkään, olenko olemassa tai epäilenkö. Silti olen ja tiedän mitä olen, ja tämän tiedän siksi, että epäilen, eli siksi, että ajattelen.”

    Epäilen. Ajattelen. Olen.

    Jepulis!

Järkeilyn järkeilemisessä on kyllä järkeä.

    Tunteilu on kuitenkin muotia.

    Maailman sekasorrosta ja kauheuksista syytetään tunteiden puuttumista, ei järjen puuttumista. Mitä järkeä moisessa syytöksessä on?

    Muutama viikko sitten Gaby Hinsliff kirjoitti The Guardianissa, että meille on  yliannosteltu empatiaa. Kun jossakin on ongelma, vaaditaan että pitää ryhtyä empaattiseksi; että myötätunto pelastaa ja sovittaa.

    Hinsliff perusti kirjoituksensa amerikkalaisen psykologin Paul Bloomin kirjaan Against Empathy: The Case for Rational Compassion.

    Bloomin idea on, ettei empatia, kanssaihmisten tunteisiin samaistuminen, suinkaan tee meistä parempaa ihmistä vaan pikemmin hämärtää moraalisia arvostuksiamme ja vahvistaa ennakkoluuloja. Bloomin mielestä tarvitaan enemmän päätä ja vähemmän sydäntä, enemmän objektiivisuutta ja etäisyyden ottoa, jotta pystymme oikeudenmukaisesti arvioimaan ketkä todella tarvitsevat myötätuntoamme.

    Lopeta tunteilu, käytä järkeäsi, ajattele!

    Bloom toteaa, että empatiamme kohdistuu yleensä samanlaisiin ihmisiin kuin mitä itse olemme. Erilaisten ihmisten, sellaisten joista emme pidä, unohtaminen on helppoa silloin kun kaikki perustuu empatiaan. Sitä paitsi, empatia kohdistuu yleensä yksilöön, ei ryhmään ihmisiä vaikka todelliset ongelmat ovat usein ryhmiin liittyviä, eivät yhden ihmisen asia.

    Rakkaus ei aina voita vihaa, vaikka mitä julistettaisiin, Hinsliff päätteli. Sen sijaan järkeilty argumentti saattaa voittaa vihankin.

    Älä pelkästään tunteile. Käytä aivojasi ja ajattele!

    Jepulis?

Kirjapinoni taisi kaatua.

    Ajatus kierrähti omaan mahdottomuuteensa.

    Ostin myös lintukirjan.

    Pertti Koskimiehen lintuopas Linnut ilmestyi vastikään.

    On mielenkiintoista vertailla lintujen tämänpäiväisiä pesimäkantoja vaikkapa 90-luvulla ilmestyneen Lasse J. Laineen Suomalaisen lintuoppaan vastaaviin tietoihin.

    Paljon on muuttunut neljännesvuosisadassa.

    Kun 90-luvulla esimerkiksi varpusia pesi Suomessa 300 000 – 500 000 paria, niin nykyään pesiviä pareja on 200 000 – 300 000. Sitä vastoin pikkuvarpusten määrä on runsastunut valtavasti. Lasse J. Laineen kirjassa pikkuvarpusten määräksi arvioitiin 7000 – 10 000 pesivää paria. Tänään pesiviä pareja on 150 000 – 250 000.

    Ja talvisin Suomessa saattaa ”jäkättää” jopa 2 000 000 pikkuvarpusta.

    Niin maailma muuttuu, varpuseni.

Puhuin myös romantiikasta.

    Pinon pohjalla sitäkin.

    Tai pöydälle levitettynä. Siroteltuna kuin kimppu kukkasia.

    Järjen ja tunteen dilemmaa selittää P.G. Wodehouse Jepuliksessaan.

    ”Ei, vaan meikäläisen kaltaisen, normaalisti vastakkaisen sukupuolen kanssa sujuvasti rupattelevan miehen sai hukkaamaan konseptinsa nimenomaan hänen yleinen henkinen asennoitumisensa”, Bertie Wooster tunnustaa. ”Tarkoitan että kun tyttö esimerkiksi aivan yhtäkkiä, ilman mitään johdattelua kysyy kaverilta, eikö tästäkin joskus tunnu siltä, että tähdet ovat Jumalan kukkaseppele, se panee miettiämään.”

    Panee miettimään... joo.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
Piikki Barcelonassa - piikki kansakunnan lihassa?

_________________________________

René Descartes: Teokset III. Suom. Mikko Yrjönsuuri, Jari Kaukua, Sami Jansson ja Tuomo Aho. Gaudeamus, 2015.

Gaby Hinsliff: We are overdosing on empathy. The Guardian, 18.2.2017.

Pertti Koskimies: Linnut. Lajiopas. Readme.fi, 2017.

Lasse J. Laine: Suomalainen Lintuopas. Helsinki Media, 1996.

P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves. Suom. Kaisa Sivenius. Teos, 2016.

Biarritz

[kangastus]

                                                                                                             Kyösti Salovaara.
Biarritz, syyskuussa 2016.

Kun tila täytetään sanoilla, saattaa käydä köpelösti: ajatus ei mahdu väliin.

Tavatessa sanon, ei kannata kiinnittää huomiota tähän vaan viime viikkoiseen.

    Ensi viikosta en sano mitään.

    Vanhoista ajoista on niukasti tietoa, tulevista vielä vähemmän.

    Todennäköisyyksillä pelataan. Musta joutsen väistää, piiloutuu valkoisten taakse ja yllättää.

    Logiikan tajuaa jälkeenpäin.

Lapsi haluaa kaiken.

    Lapsiko?

    Juuri niin.

    Mutta ethän sinä ole lapsi!

Kun keskustellaan, ääniä kuuluu.

    Puhetta piisaa, ajatusta kierretään.

    Kun lapsen edusta puhutaan, ei pidä kiinnittää huomiota siihen mitä sanotaan vaan siihen mitä ajatellaan.

    Ajatellaan yhteiskunnan etua. Puhutaan lapsista kun mietitään miten aikuiset voisivat luoda omaa uraansa. Ja yhteiskunnan velvoitteet...

Mikään ei muutu kun kaikki muuttuu.

    Olavi Paavolainen kertoi vuonna 1936 kuinka kanssallissosialistit halusivat toimia rodun hyväksi. Suunniteltiin avioliiton poistamista... ja sitten:

    ”Äideiksi kelvolliset saksalaiset naiset olisi joka toinen vuosi saatettava yhteyteen valikoitujen miesyksilöiden kanssa, ja täten syntyneet poikalapset olisi jo 6 vuoden vanhoina otettava pois äideiltä ja kasvatettava valtion valvonnan alaisina erikoisissa 'miestaloissa'!”

    Suunnitelma oli niin kauhea, totesi Paavolainen, kolmannen valtakunnan vieraana, että natsinaisetkin pahastuivat.

Opiksi on otettu.

    Suomessa lapset halutaan vieroittaa kodista alle kolmevuotiaana.

    Luovutetaan "yhteiskunnan" kasvatettavaksi.

    Äidit pääsevät "oikeaan" työhön.

    Totalitaarinen ajattelu hiipii selän takaa eikä sitä huomaa, koska se tulee villasukissa, silmät kirkkaina.

    Yhteinen etu!

Kolmikymmentävuotiaana elinvoima on vahva ja tietoisuus ehdoton, kirjoitti Po Chü-i.

    Hyvin kauan sitten Kiinassa kirjoitti.

    Kuusikymmentävuotiaana ruumis on ikäloppu.

    Mutta viides vuosikymmen on sopiva hetki Pon runominälle vetäytyä joutilaisuuteen, kun on viiniä, hän juo sitä, kiipeää vuorelle, parhaita päiviä valkoisten pilvien seurassa.

    Ei sanonut seitsemänkymppisistä mitään.

    Sunnuntaina paistaa aurinko.

Kauas on pitempi matka kuin osaa kuvitella.

    Tukevasti maan kamaralla seisova miettii millaista älyä ja elämää on siellä, mihin katse ei yllä.

    Kari Enqvist varoitti tiistaina Ylen radiokolumnissa toivomasta liikaa. Evoluutio ei pyri älyn kehittämiseen. Entäpä jos tuolta kaukaa tuleekin muukalainen pyytämään, että autamme pelastamaan heidän "maapallonsa", jonka he ovat melkein tuhonneet, tyhmyydessään.

    Mitä sanomme tällaiselle maahan muuttajalle?

    "Mene tiehesi, meillä on huolia muutenkin!"

Olemmeko liika viisaita?

    Näyttelemmekö älykästä?

    Keskiviikkona Ilta-Sanomien Dilbertissä toimistohenkilö kysyy robotilta: "Millaista se on, ettei ole tietoisuutta?"

    Robotti kysyy vastaan: "Millaista se on, että on täysin hyödytön?"

    Auts, "konttorirotta" huokaisee. "Mitä nyt pidät tietoisuudestasi", robotti lyö lyötyä.

    Onko älykkään hyödyttömyyden tietoisuus saavutettavissa?

Vanhoja tekstejä luetaan uudenlaisten lamppujen valossa. Muuttuvatko ne valon muuttuessa?

    LED-valossa romantiikka haalistuu.

    Hehkulamppujen menneisyyttä ei saa takaisin.

    Nyt cool on lämmintä.

    Sen täytyy olla.

Aina kun silmä välttää, yritän etsiä paikkaa Yrjö Jylhän suomentamalle Samuel Taylor Coleridgen runolle.

    Ei löydy.

    Joten ehkä se pitää sovittaa juuri tähän:

Huvilinnan varjo tumma

aallokossa karkeloi;

linnaan laulunhelke kumma

lähteittein ja luolain soi.

Kyllä.

    Biarritz on merkittävä paikka, enemmän kuin kangastus.

    Miksi?

    Siksi että kävin siellä pizzalla.

    Ravintolasta näkyi merelle: Biskajanlahden vaahtopäät.

                                                                                                             Jaakko Salovaara.
Biarritzissa, syyskuu 2016.

_______________________