Kirjailija maisemassa

[maisema ihmisen mielessä]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
1. Paikka.

Kun painaa kodin oven kiinni ja menee muualle, niin vähän ajan päästä muistaa millaisen kodin oven sulki.

    Mutta kun palaa kotiin, mitä sitten muistaa? Muistaako millaista muualla oli? Vai pelkästään sen miltä tuntui, epämääräisesti, koska ei ollut enää kotona vaan muualla?

    Sanotaan ettei kotiin voi oikeastaan palata.

    Kun näin sanotaan, tarkoitetaan ettei lapsuutensa eikä nuoruutensa maisemaan pysty palaamaan, vaikka kuinka yrittäisi. Ajassa matkustaminen on tuomittu epäonnistumaan. Silti me yritämme sitä jatkuvasti.

    Aleksis Salusjärvi kirjoitti Ylen kolumnissa jotain siihen suuntaan ettei Espoo voi olla kenellekään kotipaikka.

    En usko, että Salusjärvi on oikeassa, sillä jokaiselle lapselle pihapiiri on kotipaikka, jonka veroista ei ole missään. Sinne palaamista loput elämästä sitten onkin.

    Siis yritystä palata lapsuuteen ja kotipihalle.

    Sitä paitsi, eikö Jean-Paul Sartre sanonut jotakin sellaista, että koska me emme voi valita aikaamme emmekä paikkaamme, meidän on valittava itsemme omassa ajassamme.

    En muista puhuiko Sartre paikasta. Paikkaa voi tietysti vaihtaa, mutta ihminen pysyy.

    Niinkin saattaa olla, että nykyajan ihmisen kotipaikka on netissä, ei muualla eli sitä mukaa kaikkialla. Sen verran käyn Helsingin keskustan kuppiloissa, että tiedän ettei siellä yli nelikymppisiä näy. Toivottavasti Aleksis ei tarkoittanut, että kotipaikka Helsinki kuuluu vain nuorisolle.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
2. Harmonia.

Sain syntymäpäivälahjaksi Simo Penttilän agenttiromaanin Varjoja Aurinkorannikolla (Otava, 1966.)

    Romaanin nimi saattaisi yhtä hyvin olla Varjoja Cádizin tiellä.

    Penttilän romaanin tapahtumat sijoittuvat Cádizin tien tuntumaan Malagan lentokentältä Gibraltariin. Välille jää Torremolinos, Fuengirola ja Marbella, myös Estepona. Roomalaiset rakensivat Roomasta tien Cádiziin kuitenkin Cordoban kautta, mutta se on toinen juttu.

    Varjoja sielläkin, on, luulen.

    Simo Penttilän (oik. Uuno Hirvonen) romaani on aika hauska, mutta toisaalta aikamoinen pettymys. Penttilä kirjoittaa Aurinkorannikosta puuttumatta lainkaan maisemaan, ellei maisemaksi kutsuta baareja ja niissä juotuja espanjalaisia konjakkeja. Tässä suhteessa Penttilä kirjoittaa pätevää ajankuvaa 60-luvulta, siis myös eräänlaisen ”maiseman” kuvauksen. Samoja juomamerkkejä (Terry, Magno, Soberano, Carlos I jne) juodaan yhä edelleen Cádizin tien kahviloissa.

    Näitä(kin) nauttien samaisen tien äärellä luin Penttilän romaanin.

Jotkut kirjailijat osaavat (tai haluavat) kuvata maiseman ja miljöön. Toiset eivät osaa tai eivät halua.

    Penttilä kuuluu jälkimmäisiin. Raymond Chandler ja Georges Simenon ovat ensimmäisen ryhmän kirjailijoita, joskin olen usein miettinyt kuvasiko Simenon oikeastaan Pariisia vai pelkästään omaa mieltään, ajatuksiaan.

    Tästä päästään ydinkysymykseen: mitä maiseman kuvaaminen lopulta tarkoittaa?

    Sehän ei ole valokuvaamista.

    Maisema ei ryhdy hengittämään luettelemalla maisemassa näkyvää ja olevaa. Ei, kaikkea muuta. Onkohan rohkeaa väittää, että romaanikirjailija onnistuu miljöön kuvaamisessa vain silloin kun hänen tekstinsä muistuttaa impressionistisen maalarin loihtimaa maisemaa?

    Siis että kuvan pitää olla sinne päin, mutta kuitenkin niin että maisemasta valittujen yksityiskohtien on piirryttävä esille kokijan tunteiden lävitse.

    Chandlerin kirjoittama Los Angeles oli tuollainen impressio – rakkauden ja inhon tunteita täynnä. Chandler rakasti kotikaupunkiaan (ja sitä ympäröiviä seutuja, kuten La Jollaa missä asui pitkän aikaa) oman vapautumisensa takia, mutta hän myös inhosi sitä, koska hän oli jäänyt korean miljöön vangiksi ja kaipasi nuoruutensa Englantia.

    Penttilän maisemassa ei ole tunteita. Kirjailija toteaa ja naureskelee, osaa olla ironinen mutta ei kohdista sitä maisemaan vaan omaan suomalaisuuteensa.

    Kumma juttu: Simo Penttilästä tulee mieleen Reijo Mäki. Hänen proosatyylinsä taitaa olla velkaa Penttilälle. Ja vielä pidemmälle mennen: kuvaako Mäkikään oikeastaan maisemaansa? Vai onko hän pelkästään ilkikurisen ironinen Turussa elävien ihmisten ajatuksia kohtaan?

                                                        Kyösti Salovaara, 2017.
3. Haave.

Kirjoitin kerran arvostelun Leena Lehtolaisen romaanista, jonka tapahtumat sijoittuivat Espoon Soukkaan.

    Asuin silloin Soukanrannassa, romaanin tapahtumien lähituntumassa. Ja tiesin että Lehtolainen asui kohtuullisen lyhyen matkan päässä Soukasta. Tapasin Leenan joskus nykyisen Omenan paikkeilla kaupassa.

    Kirja ei kolahtanut.

    Sen maisemasta puuttui tunne. Lehtolaisen Soukka ei herännyt eloon. Ehkä se johtui dekkarin ankeasta sisällöstä, mutta epäilen myös ettei kirjailijalla ollut lainkaan tunteita kuvaamaansa maisemaa kohtaan, ei rakkautta eikä vihaa. Onko Lehtolainen muutenkaan maisemien piirtäjä?

    Nyt jälkeenpäin ajattelen, että ehkä minullakaan ei ollut tunteita Soukkaa kohtaan. Asuin rannan tuntumassa ja kävin töissä Otaniemessä. Minun maisemani oli rantaviiva, pieni piha ja auto jolla pääsi pois, muualle, kauppaan Tapiolaan.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
4. Värit.

Maiseman kirjoittaminen sanoiksi on vaikeaa puuhaa.

    Se onnistuu vain harvalta.

    Muutaman osuvan vedon taide hämmästyttää.

    Pane siis lukija miettimään, kuvittelemaan itse tykönään millaista maisemaa kuvaat. Lasi kahvilan pöydällä, brandyn tuoksu, kaukana sinisessä horisontissa valkoinen purje joka pysyy paikallaan. Tarjoilija kysyy: otatko toisen? Katsot häntä ja vastaat.

    En ole kirjailija. Minun ei tarvitse osata. Soisin osaavani. Harjoitella toki saa. Elämänsä loppuun asti. Kotiinpaluuseen?

    Yrsa Steniuksen muistelmateoksessa Sanojen valtias (Teos, 2016) on hieno virke kaikesta mitä olen tässä yrittänyt sanoa, siitä kuinka tunne luo maiseman kuvan. Tarvitaan vain muutama oikea sana.

    Stenius kertoo, kuinka hän opetteli kirjoittamaan pienistä asioista, arkipäivästä, siitä kuinka lapset onkivat laiturilta ahvenia ja millaisia olivat kesäillat saaristossa. Ja tässä, kuvitelkaa nyt mitä Stenius sanoo kertoessaan miten hän kirjoitti, tässä ohje maiseman kuvaajalle:

    ”... ja sitten vähän myöhemmin [kirjoitin] kävelyistä Helsingin kaduilla syysiltoina, kun olohuoneiden valot loistivat kutsuvan keltaisina...”

                                                                                 Kyösti Salovaara, 2017.
5. Usko.

Ilmeisesti todellisuus on olemassa.

    Maa, meri, tie Cádiziin.

    Mutta onko maisema muualla kuin ajatuksissamme? Millainen olisi Cádizin tie ilman katsettamme, muistikuvaa, mielikuvaa?

    Kirjailija kirjoittaa maisemasta omien tunteidensa läpi; niitä, tunteita, on hänen päässään monta kerrosta läjäpäin. Joskus, ja ehkä usein, kirjailija etäännyttää maiseman tunteistaan eikä se sitten enää olekaan maiseman kuva vaan jotain muuta. Esimerkiksi Philip Rothin romaanien ihmiset ovat pelkkiä ajatuksiaan ja pelkojaan, eivät maisemaansa vaikka Roth kyllä väittää, että he elävät oikeasssa todellisuudessa – jos sellaista nyt on olemassa.

    Cádizin tie siis kulki Roomasta Cordoban kautta Atlantille.

    Roomalaiset rakensivat sillan joen ylitse, kaupungin he perustivat 156 e.a. Maurit kunnostivat sen myöhemmin, 700 luvulla, ja nyt kävelemme sitä pitkin joen yli ristiriitaiseen monumenttiin, missä aikakausien kerrokset limittyvät kuin lehtitaikinassa cordobalaista omena- tai kurpitsatäytettä tihkuen.

    Käsittämätön monumentti on Moskeija-Catedraali, La Mezquita, kenties neljän jalkapallokentän kokoinen sali Jumalalle.

    Tuokin on understatement.

    Mutta sen kerrokset, vierekkäiset rukoussalit kertovat miten vaikeaa maisemaa on kuvata täydellisesti, koska et tiedä mitä kokonaisuuden sisällä on. Näet pinnan, mutta et sen alle, et sen läpi ellet ole elänyt toistakin aikaa ja kolmatta.

    Ensin visigootit rakensivat basilikan Guadalquivir-joen penkereelle. Aikanaan roomalaiset olivat purjehtineet Atlantilta Guadalquiviria pitkin aina Cordobaan asti. Nyt harmaahaikaran jalat yltävät pohjaan joen keskellä.

    Klik, klik – sataa kuvaa hetkessä! Moderni on hetkeä!

    Kun maurit sitten valtasivat Andalusian, basilika muutettiin, rakennettiin uudestaan, moskeijaksi vuoden 756 jälkeen. Sitä laajennettiin vuosien kuluessa useaan otteeseen. Kenties sinne mahtui parhaimmillaan koko Cordoban muslimiyhteisö rukoilemaan. Muslimien temppeli juutalaisten kaupunginosassa - osaako sitä nykyhetkessä kuvitella? Maiseman arvoitus.

    Kristittyjen häädettyä muslimit Andalusiasta moskeijan sisälle rakennettiin jossain välissä katedraali kristittyjen Jumalalle.

    Mutta voiko Jumalan sisään rakentaa uuden Jumalan?

    En tiedä, enkä uskalla ajatella mitä sisäkkäiset ”jumalat” tarkoittavat.

    Rantakahvilan pöydän ääressä istuvan turistin maisema lienee helpohko kuvata; tarvitaan vain lasi, sininen pöytäliina, meren tyynnyttävä kohina, brandyn ja café solon tuoksu toisiinsa kiertyneinä kuin oliivipuun runko ja ajatus valkoisesta purjeesta kaukana merellä.

    Cordoban moskeija-katedraalin sisäistä maisemaa on mahdoton ilmaista sanoilla. Jos haluaisi yrittää, pitäisi kirjoittaa kokonainen historia, vähintään kolme osaa.

    Keskellä Guadalquiviria harmaahaikara ojentelee jalkojaan.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
6. Käytännöllisyys.

________________________________________________________

Kuvat, ylhäältä alas: 1. Gaucin, kylä Andalusian rajamailla. 2. Tarifa, kaupunki Euroopan reunalla. 3. Palmu ja Välimeri, Playa de Carvajal. 4. Bougainville, Torreblanca. 5. Moskeija-Katedraali, Cordoba. 6. Roomalainen silta, Guadalquiviria, Cordoba.