Poliittisen romaanin kuolema

[totta vai tarua?]

Jack London oli sosialisti ja seikkailija.
Rautakorko (1908) on dystopia
 kapitalismin synnyttämästä
totalitäärisestä valtiosta.
Otavan 2. painos 1924.

Älä kohota aatteen lippua,

se kiedotaan arkkusi ympärille.

    -Tuomas Anhava, 1955.

Nyt sen yhtäkkiä taas huomaa: tervapääskyt eivät kirkuen kiidä suomalaisella taivaalla.

    Ne ovat lentäneet pois talveksi, vaikka ilma on vielä lämmin.

    Evoluution kehittämät käyttäytymismallit yleensä kestävät pitkään. Eivät hevin muutu. Tervapääsky ei taistele ikiaikaista vastaan.

    Mutta evoluutio jatkuu, kuitenkin. Espanjassa on huomattu, että monet linnut jäävät talveksi Espanjaan eivätkä enää lennä Afrikkaan. Myös pääskysten on havaittu talvehtivan Espanjassa.

Jos kulttuurikin on evoluutiota, se on sitä hyvin monimutkaisesti ja arvaamattomasti. Uusia asioita syntyy nopeasti. Kulttuurin vanhoja muotoja katoaa melkein silmänräpäyksessä. Ikiaikainen ei ole ajatonta.

    Mikä kaunokirjallisuudessa on pysyvää? Kuinka monet romaanit jäävät henkiin samalla tavalla kuin luonnonvalinta toimii eliöiden ja kasvien maailmassa?

    Ovatko klassikot ajattomia elinvoimansa takia vai pelkästään muoti-ilmiöinä, väkisin kannateltuina? Koska viimeksi luit jonkun klassikon?

    Kaunokirjallisuuden luokittelu ja kategorisointi on hauskaa puuhaa.

    Mutta onko se ”tiedettä”?

    Miten esimerkiksi dekkari määritellään? Ovatko kaikki romaanit jossakin mielessä dekkareita? Ihmisen ja ihmiselämän tutkimusta. Entäpä sitten poliittinen romaani? Onko se sama asia kuin yhteiskunnallinen romaani?

    Mitä yhteiskunnallinen muuten tarkoittaa?

    Onko jossakin romaani, jota ei ole kirjoitettu ”yhteiskunnassa”?

George Orwellin kerrotaan todenneen kaiken kirjallisuuden olevan puolueellista. ”Jos joku vaatii, ettei taide saa olla missään tekemisissä politiikan kanssa, niin sekin on poliittinen asenne”, Orwell sanoi.

    Poliittinen vai taiteellinen? Romaanin aihe vai sen muoto?

    Viime lauantaina Jonathan Freedland tarttui The Guardianissa härkää sarvista ja kysyi haastavassa otsikossaan: ”Onko poliittinen romaani kuollut?”

    Vastaus kuului: On!

    Tai ainakin se on muuttanut paikkaansa tv-sarjojen ja elokuvien maailmaan.

    Sellaiset poliittiset julistukset joilla mm. Charles Dickens, Émile Zola, Harriet Beecher Stowe, Jack London, Upton Sinclair, George Orwell, Ayn Rand, Edward Bellamy tai Aleksandr Solženitsyn leimasivat kohutut romaaninsa, eivät todellakaan kuulu nykypäivän kirjallisuuteen. Syystä tai toisesta moderni kaunokirjallisuus väistää selkeitä poliittisia ohjelmia.

    Enää ei kirjoiteta romaaneja yhden aiheen puolesta, julistaakseen jotakin.

    Vai kirjoitetaanko sittenkin? Mitä feministiset romaanit ovat? Entä maailman loppua uhkailevat dystopiat? Tuleeko kohta joka tuutista ilmastoahdistuksella politikoivia romaaneja?

    Mutta koska dystopiasta puuttuu optimistinen mahdollisuus ja utopiasta pessimistinen vaihtoehto, ne ilmentävät totalitääristä ajattelua, eivät hempeää liberalismia.

Upton Sinclair osallistui Espanjan
sisällissotaan romaanillaan, joka tuki
vallassa olevia sosialisteja.
Romaani ilmestyi v. 1937 ja sen
suomennos samana vuonna.

Kaikki romaanit ovat yhteiskunnallisia, mutta harvat aidosti poliittisia.

    Jos on jonkun asian puolesta, pitääkö olla toista vastaan? Näinhän 1970-luvulla ajateltiin Suomessakin kun politiikka oli suuressa huudossa.

    Freedlandin artikkelissa monet englantilaiset kirjailijat ja tutkijat toteavat, että nykyään vallitsee yksimielisyys siitä, että suuret romaanit eivät ole poliittista; että romaanin arvo ei synny sen käsittelemästä aiheesta vaan sen kirjallistaiteellisesta ”muodosta”, siis tavasta jolla se on kirjoitettu.

    Tämähän muistuttaa kovasti modernismia, joka toisen maailmansodan jälkeen valtasi Suomessakin kirjallisuuspuheen pakenemalla maailmankatsomuksia – kuten pakinan mottona oleva lainaus osoittaa.

    Raoul Palmgren toteaa kolmeosaisessa suomalaista työväenkirjallisuutta käsittelevässä tutkimuksessaan Kapinalliset kynät, että 1950-luvun modernismi katkaisi hetkeksi siihen asti runsaan työväenkirjallisuuden perinteen. Ja kun poliittinen – pitäisikö sanoa vasemmistolainen (vai sosialistinen)? - kaunokirjallisuus elpyi uudestaan 1960-luvulla, se oli erilaista ja vähemmän joukkohenkistä kuin vuosisadan alkupuolen kapinallinen romaani. Joukkosydämen tilalle tulivat kapinalliset kynät, yksilöllinen näkemys irtautui joukkojen näkemyksestä.

    Palmgrenin mittavan teossarjan kolmas osa ilmestyi Orwellin vuonna 1984. Tutkimuksensa päätökseksi Palmgren suunnisti tulevaisuuteen etsiäkseen kapinallisille kynille uudenlaista perspektiiviä.

    Hän totesi, että 1970-luvun loppupuolella kansainvälisen talouslaman ja teknistymisen aiheuttama työttömyyden kasvu, reaalisosialismin tuottama pettymys sekä globaalien uhkailmiöiden (ekokatastrofi ja ydinsodan vaara) synnyttämä pessimismi johtivat taiteelliseen lamautumiseen ja syrjäänvetäytymiseen.

    ”Erikoisesti 80-luvulla näyttää postmodernismi kertaustyyleineen hallitsevan niin kirjallisuutta (vrt. Salaman ja Saarikosken myöhempi tuotanto) kuin muita taiteita ja niiden tutkimustakin. Kirjallisuus kantaa näin Suomessa kuten muuallakin – niin sosialismin kuin kapitalisminkin maissa – hämmennyksen leimaa. Voidaan kysyä, onko uusi myönteinen käänne kehityksen spiraalikierteellä taas aikanaan vuorossa vai onko työväenliikkeen kirjallisuuden, työväenhenkisen, sosialistisen kulttuurin ylipäänsä, paras aika vanhoissa teollisuusmaissa jo takana päin ja onko yhteiskunnallisen muutoksen henki odotettavissa ja löydettävissä vain maapallon ns. kehitysmaiden – ennen muuta latinalaisen Amerikan – kirjallisuudesta ja taiteesta.”

Tulevaisuutta on vaikeampi ennustaa kuin mennyttä.

    Aika hyvin Palmgren osui asian ytimeen.

    Mutta kirjallisuutta ei kirjoiteta umpiossa, vaikka nykymaailma onkin täynnään erilaisia sosiaalisia kuplia. Kuplassa saa esittää väkevästi mielipiteensä, ei sen ulkopuolella.

    Siitä kenties johtuukin Freedlandin heittämä kysymys: Onko poliittinen romaani kuollut?

    Poliittinen, pääosin vasemmistolainen romaani oli voimissaan luokkayhteiskunnissa. Silloin yhteiskunnissa oli (hieman yleistäen ja yksinkertaistaen) kaksi osapuolta, jotka taistelivat vallasta. Poliittinen julistus sopi homogeeniseen yhteiskuntaan: olet joko meidän puolella tai meitä vastaan. Työväenliike oli altavastaajana, joten sen vaatimuksia progoiva kaunokirjallisuus oli "poliittista". Reaalisosialismin maissa ei kapinoivaa kirjallisuutta "tarvittu" eikä sallittu.

    Tänään, kuten nähdään, melkein jokaisessa eurooppalaisessa yhteiskunnassa entiset selkeät poliittiset rajat ja reunat murtuvat. Isot puolueet pirstoutuvat synnyttäen uusia ja melkein aina monin tavoin populistisia liikkeitä.

    Tällaisessa tilanteessa poliittisella julistuksella, vaikka sen esittäisi kuinka hienosti tai koskettavasti kirjoitettu poliittinen romaani, ei ole potentiaalisesti homogeenista suurta lukijakuntaa. Bestsellereitä ilmestyy, mutta vain sellaisten aiheiden parissa, joilla on jokin uusi yhteinen kaikupohja. Lukemattomat pienet piirit ovat toki täynnä poliittisia julistuksia, mutta… so what?

Istun hetken puutarhassani.

    Katselen vaahteraa. Sen lehdissä näkyy jo syksyn merkkejä.

    Vaahtera katselee minua. Minussakin syksy näkyy.

    Melkein päivälleen 75 vuotta sitten (25.8.1944) Pariisi vapautettiin natsien vallasta.

    Ranskan tuleva päämies Charles de Gaulle piti Pariisissa Hôtel de Villessä (eli kaupungintalolla) vapautumisen hetkellä kenties elämänsä suurimman puheen mainitsematta sanallakaan amerikkalaisia tai englantilaisia sotilaita, jotka nousivat maihin Normandiassa. Ironiaa siinäkin on, että Pariisin ensimmäiset vapauttajat olivat espanjalaisia.

    Oliko de Gaullen puhe enne tulevasta?

    Eilen keskiviikkona Englannin pääministeri Boris Johnson pyysi kuningatarta syrjäyttämään parlamentin. Melkein samalla tavalla Hitlerin kansallissosialistit nousivat "demokraattisesti" valtaan Saksassa 1930-luvulla.

    Toivottavasti tervapääskyt lentävät turvallisesti etelään kummallisen Euroopan yli.

Ayn Randin giganttinen romaani
vuodelta 1957
on harvoja ei-sosialistisia
poliittisia romaaneja, jotka yhä elävät
ja vaikuttavat lukijoihin.
Yritän lukea sen lähiviikkoina! 

Valoa kansalle

[valikoiden]

Kyösti Salovaara, 2019.
Esa Pulliainen, Ville Valo ja Kai Pulliainen
Tapiolan golfkeskuksessa viime lauantaina.
TAGi on Pop 2019.

Vaikea ei ole helppoa.

    Syvä ei ole matalaa.

    Objektiivinen ei ole subjektiivista.

    Valo ei ole pimeää.

    Totuus ei ole valhetta.

    Korkeakulttuuri ei ole populaaritaidetta.

    Uusi ei ole vanhaa, mutta kun Agents ja Ville Valo esittävät Rauli ”Badding” Somerjoen ”vanhoja” lauluja, mihin ne sijoittuvat – uuteen vai vanhaan?

Ville Valo on tässä aasinsilta. Nimensä semantiikkaa, ei syntaksia.

    Millä tavalla taiteesta ylipäänsä voi puhua? Mitä sanoja saa käyttää kuvatakseen taideteosta? Ollakseen kriittinen? Vai onko kuvailevia sanoja lainkaan?

    Julkisessa keskustelussa äärimmäisyys voittaa pragmaattisen.

    On vain taidetta, toiset sanovat.

    Taide on ajan tuhlaamista, sanovat eräät.

    Taide on sivilisaation suurin saavutus, joku sanoo.

    Kirja on vanhentunut kommunikaatioväline, väittää yksi, välivaiheen ”käyttöliittymä”, menneen talven lumia.

    Merkityksiä ei sävelletä eikä maalata, sanoi Jean-Paul Sartre.

Olen näissä pakinoissa usein lainannut englantilaista John Careytä (s.1934), kun puheena on ollut korkeakulttuurin arvottaminen ja eliitin ja massojen kulttuurimaun pohdiskelu.

    John Carey on huippuluokan kirjallisuuskriitikko ja kirjallisuuden emeritusprofessori Oxfordista. Häntä pidetään korkeakulttuurisen elitismin ankarana kriitikkona.

    Sitä Carey on.

    Hän julkaisi vuonna 1992 teoksen The Intellectuals and the Masses – Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939. Teoksen nimi kuvastaa sellaisenaan Careyn tutkimusotetta ja kritiikin ideaa.

    Carey sanoo, että kun muualla Euroopassa 1900-luvun alussa eliitti pyrki eristämään massat kulttuurista, Englannissa ns. modernismi teki saman kirjoittamalla niin vaikeasti, ettei tavallinen lukija jaksanut pysyä mukana. Modernistit turvautuivat kieleen eristääkseen rahvaan eliitin kulttuurista.

    Tuohan oli aika ironista, sillä eliitti esittäytyi samaan aikaan tiennäyttäjänä, avantgardena, mutta rakensikin sitten sellaisen tien ettei sitä pystynyt juuri kukaan (tavallinen ihminen) perässä kulkemaan.

    Mielenkiintoisen huomion Carey tekee teollisesta ruoasta. Purkkiruoka ja pikaravintolat tulivat jo varhain älymystön syyllistämäksi. Älypäiden mielestä rahvas ei pystynyt valitsemaan edes ruokaa sivistyneesti. Intellektuellit puhuivat luonnollisen sapuskan ylivertaisuudesta rahvaan käyttämään mekaaniseen ja sieluttomaan säilykeruokaan rinnastettuna.

    Purkkiruoan kritiikkiä tulvi yhtä lailla vasemmistolaisilta kuin oikeistolaisiltakin intellektuelleilta. Geoge Orwell kirjoitti teoksessa Tie Wiganin aallomurtajalle näin:

    ”Luultavasti olisi mahdollista väittää, että muutokset ruokavaliossa ovat dynastioiden taikka uskontojenkin vaihtumista tärkeämpiä. Esimerkiksi maailmansotaa tuskin olisi koskaan syttynyt, ellei säilykeruokaa olisi keksitty…

    Pitkällä aikavälillä kenties havaitsemme, että säilykeruoka on konekivääriä vaarallisempi tappoase.”

Kun rahvas oli älymystön mielestä huonoimmillaan istuessaan ruokapöytään, niin mitä tapahtuu tänään?

    Käydänkö liha- ja maitotuotteita vastaan itse asiassa yhä samaa taistelua kuin mitä Orwell ja kumppanit kävivät purkkiruokaa vastaan? Tällä kertaa älymystö on saanut tuekseen ilmastomuutoksen torjumisen agendan; se ikään kuin oikeuttaa pakottamaan massat luopumaan perinteisistä ruokatavoista, aivan samoin kuin vapaasta liikkumisesta autoilla tai lentokoneilla. Niin kauan kun vain pienellä vähemmistöllä oli varaa syödä pihvejä ja matkustella Euroopassa kuukausikaupalla, kaikki oli älymystön mielestä OK.

    Muuttuuko mikään kun kaikki muuttuu? Vai halutaanko palata menneisyyteen - pienien vähemmistöjen ylivaltaan?

    John Carey lainaa intellektuellien intellektuellia Wyndham Lewistä, joka sanoi, että ”yksikään taiteilija ei voi koskaan rakastaa demokratiaa”. Lewisin mielestä taiteessa kaikuu aristokratia, mikä estää massoja pääsemästä sen tykö.

    Vuonna 2005 Carey julkaisi kriittisen, provokatiivisen ja jopa hauskan teoksen What Good Are the Arts? Tässä teoksessa hän kysyy ”ikäviä” kysymyksiä.

    Mikä oikeastaan on taidetta? Onko korkeakulttuuri ylivertaista? Tekeekö taide meistä parempia ihmisiä? Voiko taide olla uskontoa?

    Careyn vastaukset eivät tue sovinnaista ajatusta taiteen ja taideteoksien ylivertaisuudesta muihin harrastuksiin nähden.

    Tässä teoksessa Carey repii hajalle korkeakulttuurin kliseitä tai paremminkin kielen kliseitä, joilla perustellaan korkeakulttuurin ylivoimaa massakulttuuriin nähden.

    Carey ei suinkaan väitä etteikö (kauno)kirjallisuus olisi tärkeää. Päinvastoin, hän toteaa, että kirjallisuus ei ole vain ainoa taidemuoto joka pystyy kritisoimaan itseään, vaan että vain kirjallisuus ylipäänsä pystyy kritisoimaan mitä tahansa, koska vain se pystyy ajatteluun ja järkeilyyn. Tästä seuraa, että vain kirjallisuus osaa moralisoida. (Vrt Sartre: Merkityksiä ei sävelletä eikä maalata.)

Säilykeruoan syöminen osoittaa huonoa makua, Orwell ja 1900-luvun alkupuolen älyköt sanoivat.

    Moni meistä muistaa, ainakin epämääräisesti, Kenneth Clarkin hienostuneet tv-ohjelmat sivistyksestä ja sivilisaatiosta. Carey muistuttaa Clarkin kuitenkin sanoneen, että "massojen maku tarkoittaa huonoa makua, niin kuin jokainen vähänkin kokeneempi, rehellinen ihminen tietää".

    Onko taiteen arviointi lopulta pelkästään makujen kuvailua ja kokijan oman maun asettamisesta muiden kokijoiden maun yläpuolelle?

    Jotain tällaista Carey ehkä ajaa takaa.

    Hän todistaa, ettei ole olemassa mitään universaalia taidekokemusten asteikkoa, johon yksittäinen taideteos voitaisiin asettaa. Kun eliitti väittää, että sen kokemus korkeakulttuurista on ”parempaa”, ”syvempää”, ”totuudellisempaa” tai ”objektiivisempaa” kuin rahvaan kokemus jonkin viihderomaanin parissa, Carey huomauttaa ettei tällaista todistusta voi tieteellisesti perustella. Kukaan meistä ei tiedä miten naapurimme kokee jonkin lukemansa kirjan. Intellektuellin kokemus ”vaikean” teoksen parissa voi olla paljon ohuempi ja heikompi kuin tavallisen kaupankassan (joka tietysti saattaa olla intellektuelli) lukiessa jotakin bestselleriä.

    Ihmisiä pitää vietellä taiteen pariin, älymystö ajattelee, koska niin syntyy parempia ihmisiä.

    Mutta syntyykö? Ja jos syntyy, niin miksi? Ovatko jalkapalloilijat huonompia ihmisiä kuin runoilijat? Ovatko säveltäjät parempia ihmisiä kuin puusepät?

    Carey ottaa esimerkkejä taidepuheesta, jossa käytetään luonnontieteellisiä termejä taideteoksia arvioitaessa. Careyn mielestä niin ei voi tehdä, koska taideteokset eivät ole universaalisesti arvioitavissa: yhdestä teoksesta ei voi päätellä toista vaan jokainen on ainutkertainen ja vain viittauksenomaisessa suhteessa todellisuuteen ja toisiin teoksiin.

    Kun esimerkiksi Iris Murdoch puhuu taideteoksen objektiivisuudesta (suhteessa todellisuuteen), Carey huomauttaa, että jos taideteokset todella olisivat objektiivisia luonnontieteellisessä mielessä, niiden pitäisi olla täysin toistensa kaltaisia samaa asiaa tai aihetta käsitellessään, koska luonnontieteellisessä tarkastelussa jokin asia on vain yhdellä tavalla totta, ei monella.

Kyösti Salovaara, 2019.
Ville Valo laulaa Baddingiä.

    Ei ole minkäänlaisia kriteereitä päättää mitkä tunteet ovat universaaleja, ainoita hyviä tai oikeita tunteita. Taideteoksen kokemuksesta ei voi päätellä taideteoksen universaalia ”arvoa”.

    Sen syvyys, syvällisyys, objektiivisuus on kokijan omassa päässä; ja päitä maailmassa on miljardeja.

    Taideteokset kertovat todellisuudesta todelta tuntuvia asioita ja tunteita.

    Mutta taideteos ei ole totuus todellisuudesta.

    Carey letkauttaa, että olisi mahdotonta todistaa, että Picasson taideteos on yhtään totuudellisempi kuin pesukone tai karkkipussi. 

    Taideokset eivät ole totta, mutta eivät valhettakaan.

Taide on uskonto, sanoi Bloomsburyn älykköpiiriin kuulunut Clive Bell. ”Kaikki taiteilijat ovat aristokraatteja, koska yksikään taiteilija ei rehellisesti usko inhimilliseen yhdenvertaisuuteen.”

    Älymystö, avantgarde, on halunnut tuoda valoa kansalle ja houkutella massat taiteen pariin, koska taidekokemus antaa köyhällekin maallista vaurautta (tai sen puutetta) täydemmän elämäntunteen.

    Mutta onko älymystö sotkeutunut omiin askeleihinsa?

    Jos kansalle annetaan valoa, miksi sen määrää ja laatua säädellään ja valikoidaan? Miksi suosittu taideteos, kirja tai laulu, on muka huonompi kuin sellainen, jota juuri kukaan ei halua lukea tai kuunnella ja vain harvat ymmärtävät mitä tuollainen taideteos yrittää sanoa?

    Onko ylevämpää ja syvällisempää kuunnella musiikkia oopperan plyysituoleilla kuin Rauli Somerjoen romanttisia iskelmiä Tapiolan golfkentän nurmikolla?

    Jos on, mitä ylevyydellä ja syvällisyydellä tarkoitetaan? Mitä sana tarkoittaa kun se sanotaan? Jos valo ei ole valoa, mitä se on?

Kyösti Salovaara, 2019.
Agentsin sydän Esa Pulliainen ja laulava sydän Ville Valo.

John Carey: The Intellectuals and the Masses – Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939. Faber and Faber, 1992.

John Carey: What Good Are the Arts? (2005). Faber and Faber, paperback, 2006.

George Orwell: Tie Wiganin aallonmurtajalle. (The Road to Wigan Pier, 1937 ). Suom. Leevi Lehto. WSOY, 1986.

Kivi kestää

[murtuakseen]

Kyösti Salovaara, 2019.
Isokurun rakkaa: pakkasrapautumisen
halkomia kivenlohkareita.

Suuret ajatukset eivät mahdu päähän.

    Pieniä ajatuksia liian monta.

    Ajatellaan kiveä, kalliota, vuorta.

    Kivi kestää ja luo turvaa.

    Jos joku sopimus on ”kiveen hakattu” sitä ei muuta kukaan eikä mikään. Jos ihminen menee ”vaikka harmaan kiven läpi”, hänen sisuaan kunnioitetaan ja häntä kenties jopa pelätään.

    ”Kova kuin kivi” kuvastaa talttumatonta henkilöä, niin kuin John Wayneä joka ei kuitenkaan ollut talttumaton eikä kiveen hakattu, vaikka sellaista näytteli. Entä sitten kivikasvo Buster Keaton? Koomikko ei hymyile luodessaan huumoria. Mitä enemmän ilmeetön kivikasvo hermostuttaa, sitä herkemmin nauramme.

    Kävelemme kiven päällä emmekä pelkää mitään. Nekään eivät pelkää, jotka lepäävät hautakiven katveessa.

    Vierivä kivi ei sammaloidu, eipä sitten enempää, mutta miksi kivi vierii?

Itse asiassa kivi rapautuu, murtuu, muuttuu toisenlaiseksi.

    Juha Pekka Lunkka sanoo, että vanhin löydetty kivi on 4,1 miljardia vuotta vanha. Se on niin pitkä aika ettei sitä tajua kukaan, paitsi ehkä Jumala.

    Maapallon kuori on jatkuvassa liikkeessä. Laatat törmäilevät toisiinsa. Törmäykset synnyttivät vuoristoja. Jos laatat eivät puristaisi vuoristoja ylöspäin, Himalaja ja Alpit olisivat aikoja sitten rapautuneet vehnä- ja ruispeltojen tasalle. Kun vanha kivi rapautuu, uutta ponnistaa tilalle maan syövereistä.

    Helsinki lepää turvallisesti meren rannalla. Kivinen katu pitää kengänpohjan alla.

    Mutta tämäkin taitaa olla näköharha. Koko Suomi liikkuu Euraasian mukana koilliseen 3 cm vuodessa. Sadan miljoonan vuoden päästä Helsingin Kallio sijaitsee Siperiassa, jossakin Taimyrin niemimaan pohjoispuolella.

    Kolistaako ratikka silloinkin Kallion mäkiä ylös ja alas?

Mannerlaatat liikkuvat ja törmäilevät. Vuoristoja syntyy, ne pysyvät pystyssä ja rapautuvat.

    Kun kivi rapautuu, se sitoo hiilidioksidia. Vesi ja hiilidioksidi muodostavat kiven pinnasta uusia yhdisteitä.

    Arvellaan että jääkausien eräänä syynä on kiven rapautuminen. Mitä enemmän kiven pinta-ala kasvaa kallion rapautuessa, sitä enemmän se sitoo hiilidioksidia. 

    Mannerlaattojen törmäyksien ansiosta rapautuva kivipinta on kasvanut Himalajalla, Tiibetin ylängöllä, Afrikan hautavajoamavyöhykkeellä ja kenties myös Alpeilla, Kaukasuksella, Kalliovuorilla sekä Andeilla.

   "Rapautumisen voimakkuus säätelee ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta pitkällä aikavälillä siten, että rapautuminen kuluttaa hiilidioksidia. Hiilidioksidipitoisuuden väheneminen ilmakehässä puolestaan viilentää ilmastoa. Rapautumistuotteet kulkeutuvat mantereilta jokien mukana meriin ja sitoutuvat merieliöstön pii- ja kalkkikuoriin." (Maapallon ilmastohistoria.)   

    Mikään ei pysy. Ei edes kivi.

    Pitkälle ajatellen seuraava jääkausi tulee. Jos ajatus kantaa niin pitkälle, kasvihuoneilmiö mitätöityy. Mutta ihmisen ajatus ei jaksa kauas eikä ole aikaa odottaa kallioiden rapautumista.

    Nykyään ei ole aikaa mihinkään, ei edes lukemiseen, niin kuin muuan ”post-modernisti” äsken julisti. Hänen mielestään pitää elää jaetussa nykyhetkessä, kokea tämänhetkisyys ja unohtaa toisenaikaisuus.

    100 megaa sekunnissa – tiedonsiirron minimivaatimus. Kirjassa lauseet pysyvät paikallaan. Hermostuneelle mielelle melkein ikuiset, paikallaan pysyvät lauseet ovat kauhistus.

    Samalla kun bittivuon vauhti kiihtyy, neljän miljardin ikäiset kivet liikkuvat  jalkojemme alla koilliseen 3 cm vuodessa.

    Kivet rapautuvat.

    Ilmankos murtuva kansalliskirjailija olikin Kivi.

Kyösti Salovaara, 2019.
Aittakuru Pyhätunturin kupeella.
Aamulla kylmät kivet hohkaavat
viileää kuin avaisi jääkaapin.

Sitä lukee kaikenlaista.

    Osan ymmärtää, jotain tietää, paljon jää epäselväksi.

    Tätä en uskonut ennen kuin pääsin kokemaan.

    Heinäkuun helteiset päivät Pyhätunturin katveessa. Aamulla lyhyt patikkaretki – ennen kuin paahde alkaa – Aittakuruun. Pitkospuut kulkevat tuhansien kivenmurikoiden välissä. Yhtäkkiä tulet kuin jääkaappiin. Rakka on sitonut yöllä miljooniin kivipintoihinsa kylmän, joka nyt vapautuu. Jalkoja paleltaa, päätä kuumentaa.

    Pyhätunturin kivi on noin 2 miljardia vuotta vanhaa.

    Jääkauden valumavedet, hirveällä paineella syöksyvät virrat ovat muodostaneet komeita kuruja: Isokuru 200 metriä syvä!

    Ankara ilmasto rapauttaa kiviperää. Vuorokauden lämpövaihtelut synnyttävät kallioon railoja ja rakoja, jotka täyttyvät vedellä. Pakkasella kivet halkeilevat särmikkäiksi lohkareiksi, aivan kuin ammattitaitoinen kivenhakkaaja olisi ahkeroinut satoja vuosia luodakseen kurun seinämille lohkarepuistoja.

    Joissakin kvartsiiteissa näkyy valumavesien poimut, kuin aaltojen jälkiä hiekkarannassa.

    Tunturi rapautuu, heittelee jyrkiltä kupeiltaan kiviä kurun reunoille ja pohjalle asti.

    Yöllä kivi jäähtyy. Päivällä se lämpenee luonnon kiukaassa.

Malttamaton mieli, ikuinen kivi – molemmat rapautuvat, toinen kohta ja toinen satojen vuosien mittaan.

    Eikö mikään ole ikuista? Ei edes hyvä ajatus? Kivestä puhumattakaan.

    No, mittakaavaa säätelemällä ikuisuus alkaa näyttää toisenlaiselta, tajuttavalta.

    Maapallon ikää ei ymmärrä. Iltauutisen kesto menettelee.

    Aittakurun ja Isokurun rakka lyö ällikällä. Kaksi miljardia vuotta vanha kivi rapautuu silmien edessä.

    Olemme matkalla Taimyriin. Kysyttiinkö sinulta haluatko sinne? Oletko ostanut matkalipun vai saitko ilmaiseksi? Kannattaisiko Taimyr unohtaa ja tarrautua nykyhetkeen?

    Aaltoja kivien pinnalla. Kuinka monta litraa vettä tarvittiin kiven hiomiseen? Jäätikkö suli Pyhätunturin päältä paikalleen: vettä ja hiekkaa piisasi kiven hiomiseen.

    Oikeastaan lohduttaa, että kaikki rapautuu, kivikin. Saadaan uudenlaisia ajatuksia ja maisemia. Kuka niitä ajattelee ja ken niissä samoilee, on toinen juttu.

    ”Ajatus on jo rapautumista, mutta”, kirjoitti Aila Meriluoto runossa Kiven opetus, ”kiveä säilyvämpi on yö ja päivä, /sade ja sammal ja puolukanvarpu, / niukka tieto.”

    Olikohan Meriluoto optimisti vai pessimisti?

    Vai melkein luonnontieteilijä, joka ymmärsi että elämä tulee kun kivi rapautuu?

Kyösti Salovaara, 2019.
Menneisyys aaltoilee Isokurun rakassa.

---

Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008.

Aila Meriluoto: Kootut runot. WSOY, 2.p, 1976.

Mäkinen Kalevi, Johansson Peter, Räisänen Jukka, Räsänen Jorma: Geologinen monimuotoisuus Pyhä-Luoston kansallispuiston alueella ja sen lähiympäristössä. Geologian tutkimuskeskus, Pohjois-Suomen yksikkö, 2008.