[totta
vai tarua?]
Jack London oli sosialisti ja seikkailija. Rautakorko (1908) on dystopia kapitalismin synnyttämästä totalitäärisestä valtiosta. Otavan 2. painos 1924. |
Älä
kohota aatteen lippua,
se
kiedotaan arkkusi ympärille.
-Tuomas
Anhava, 1955.
Nyt
sen yhtäkkiä taas huomaa: tervapääskyt eivät kirkuen kiidä
suomalaisella taivaalla.
Ne
ovat lentäneet pois talveksi, vaikka ilma on vielä lämmin.
Evoluution kehittämät käyttäytymismallit yleensä kestävät pitkään. Eivät hevin muutu.
Tervapääsky ei taistele ikiaikaista vastaan.
Mutta
evoluutio jatkuu, kuitenkin. Espanjassa on huomattu, että monet
linnut jäävät talveksi Espanjaan eivätkä enää lennä
Afrikkaan. Myös pääskysten on havaittu talvehtivan Espanjassa.
Jos
kulttuurikin on evoluutiota, se on sitä hyvin monimutkaisesti ja
arvaamattomasti. Uusia asioita syntyy nopeasti. Kulttuurin vanhoja muotoja katoaa melkein silmänräpäyksessä. Ikiaikainen ei ole
ajatonta.
Mikä
kaunokirjallisuudessa on pysyvää? Kuinka monet romaanit jäävät
henkiin samalla tavalla kuin luonnonvalinta toimii eliöiden ja
kasvien maailmassa?
Ovatko
klassikot ajattomia elinvoimansa takia vai pelkästään
muoti-ilmiöinä, väkisin kannateltuina? Koska viimeksi luit jonkun
klassikon?
Kaunokirjallisuuden
luokittelu ja kategorisointi on hauskaa puuhaa.
Mutta
onko se ”tiedettä”?
Miten
esimerkiksi dekkari määritellään? Ovatko kaikki romaanit jossakin
mielessä dekkareita? Ihmisen ja ihmiselämän tutkimusta. Entäpä
sitten poliittinen romaani? Onko se sama asia kuin yhteiskunnallinen
romaani?
Mitä
yhteiskunnallinen muuten tarkoittaa?
Onko
jossakin romaani, jota ei ole kirjoitettu ”yhteiskunnassa”?
George
Orwellin kerrotaan todenneen kaiken kirjallisuuden olevan
puolueellista. ”Jos joku vaatii, ettei taide saa olla missään
tekemisissä politiikan kanssa, niin sekin on poliittinen asenne”,
Orwell sanoi.
Poliittinen
vai taiteellinen? Romaanin aihe vai sen muoto?
Viime
lauantaina Jonathan Freedland tarttui The Guardianissa härkää
sarvista ja kysyi haastavassa otsikossaan: ”Onko poliittinen
romaani kuollut?”
Vastaus
kuului: On!
Tai
ainakin se on muuttanut paikkaansa tv-sarjojen ja elokuvien
maailmaan.
Sellaiset
poliittiset julistukset joilla
mm. Charles
Dickens,
Émile
Zola,
Harriet
Beecher Stowe,
Jack
London,
Upton
Sinclair,
George
Orwell,
Ayn
Rand,
Edward
Bellamy
tai Aleksandr
Solženitsyn leimasivat
kohutut
romaaninsa,
eivät todellakaan kuulu nykypäivän kirjallisuuteen. Syystä tai
toisesta moderni kaunokirjallisuus väistää selkeitä poliittisia ohjelmia.
Enää
ei kirjoiteta romaaneja yhden aiheen puolesta, julistaakseen jotakin.
Vai
kirjoitetaanko sittenkin? Mitä feministiset romaanit ovat? Entä
maailman loppua uhkailevat dystopiat? Tuleeko kohta joka tuutista
ilmastoahdistuksella politikoivia romaaneja?
Mutta
koska dystopiasta puuttuu optimistinen mahdollisuus ja utopiasta
pessimistinen vaihtoehto, ne ilmentävät totalitääristä
ajattelua, eivät hempeää liberalismia.
Upton Sinclair osallistui Espanjan sisällissotaan romaanillaan, joka tuki vallassa olevia sosialisteja. Romaani ilmestyi v. 1937 ja sen suomennos samana vuonna. |
Kaikki
romaanit ovat yhteiskunnallisia, mutta harvat aidosti poliittisia.
Jos
on jonkun asian puolesta, pitääkö olla toista vastaan? Näinhän
1970-luvulla ajateltiin Suomessakin kun politiikka oli suuressa
huudossa.
Freedlandin
artikkelissa monet englantilaiset kirjailijat ja tutkijat toteavat,
että nykyään vallitsee yksimielisyys siitä, että suuret romaanit eivät ole poliittista; että romaanin arvo ei synny sen käsittelemästä
aiheesta vaan sen kirjallistaiteellisesta ”muodosta”, siis
tavasta jolla se on kirjoitettu.
Tämähän
muistuttaa kovasti modernismia, joka toisen maailmansodan jälkeen
valtasi Suomessakin kirjallisuuspuheen pakenemalla maailmankatsomuksia – kuten pakinan mottona oleva
lainaus osoittaa.
Raoul
Palmgren toteaa kolmeosaisessa suomalaista työväenkirjallisuutta
käsittelevässä tutkimuksessaan Kapinalliset kynät, että
1950-luvun modernismi katkaisi hetkeksi siihen asti runsaan
työväenkirjallisuuden perinteen. Ja kun poliittinen – pitäisikö
sanoa vasemmistolainen (vai sosialistinen)? - kaunokirjallisuus elpyi
uudestaan 1960-luvulla, se oli erilaista ja vähemmän joukkohenkistä
kuin vuosisadan alkupuolen kapinallinen romaani. Joukkosydämen
tilalle tulivat kapinalliset kynät, yksilöllinen näkemys irtautui
joukkojen näkemyksestä.
Palmgrenin
mittavan teossarjan kolmas osa ilmestyi Orwellin vuonna 1984.
Tutkimuksensa päätökseksi Palmgren suunnisti tulevaisuuteen
etsiäkseen kapinallisille kynille uudenlaista perspektiiviä.
Hän
totesi, että 1970-luvun loppupuolella kansainvälisen talouslaman ja
teknistymisen aiheuttama työttömyyden kasvu, reaalisosialismin tuottama pettymys sekä globaalien uhkailmiöiden (ekokatastrofi ja
ydinsodan vaara) synnyttämä pessimismi johtivat taiteelliseen
lamautumiseen ja syrjäänvetäytymiseen.
”Erikoisesti
80-luvulla näyttää postmodernismi kertaustyyleineen hallitsevan
niin kirjallisuutta (vrt. Salaman ja Saarikosken myöhempi tuotanto)
kuin muita taiteita ja niiden tutkimustakin. Kirjallisuus kantaa näin
Suomessa kuten muuallakin – niin sosialismin kuin kapitalisminkin
maissa – hämmennyksen leimaa. Voidaan kysyä, onko uusi myönteinen
käänne kehityksen spiraalikierteellä taas aikanaan vuorossa vai
onko työväenliikkeen kirjallisuuden, työväenhenkisen,
sosialistisen kulttuurin ylipäänsä, paras aika vanhoissa
teollisuusmaissa jo takana päin ja onko yhteiskunnallisen muutoksen
henki odotettavissa ja löydettävissä vain maapallon ns.
kehitysmaiden – ennen muuta latinalaisen Amerikan –
kirjallisuudesta ja taiteesta.”
Tulevaisuutta
on vaikeampi ennustaa kuin mennyttä.
Aika
hyvin Palmgren osui asian ytimeen.
Mutta
kirjallisuutta ei kirjoiteta umpiossa, vaikka nykymaailma onkin
täynnään erilaisia sosiaalisia kuplia. Kuplassa saa esittää
väkevästi mielipiteensä, ei sen ulkopuolella.
Siitä
kenties johtuukin Freedlandin heittämä kysymys: Onko poliittinen
romaani kuollut?
Poliittinen,
pääosin vasemmistolainen romaani oli voimissaan
luokkayhteiskunnissa. Silloin yhteiskunnissa oli (hieman yleistäen
ja yksinkertaistaen) kaksi osapuolta, jotka taistelivat vallasta.
Poliittinen julistus sopi homogeeniseen yhteiskuntaan: olet joko
meidän puolella tai meitä vastaan. Työväenliike oli altavastaajana, joten sen vaatimuksia progoiva kaunokirjallisuus oli "poliittista". Reaalisosialismin maissa ei kapinoivaa kirjallisuutta "tarvittu" eikä sallittu.
Tänään,
kuten nähdään, melkein jokaisessa eurooppalaisessa yhteiskunnassa
entiset selkeät poliittiset rajat ja reunat murtuvat. Isot puolueet
pirstoutuvat synnyttäen uusia ja melkein aina monin tavoin
populistisia liikkeitä.
Tällaisessa
tilanteessa poliittisella julistuksella, vaikka sen esittäisi kuinka
hienosti tai koskettavasti kirjoitettu poliittinen romaani, ei ole
potentiaalisesti homogeenista suurta lukijakuntaa. Bestsellereitä
ilmestyy, mutta vain sellaisten aiheiden parissa, joilla on jokin
uusi yhteinen kaikupohja. Lukemattomat pienet piirit ovat toki täynnä
poliittisia julistuksia, mutta… so what?
Istun
hetken puutarhassani.
Katselen
vaahteraa. Sen lehdissä näkyy jo syksyn merkkejä.
Vaahtera
katselee minua. Minussakin syksy näkyy.
Melkein
päivälleen 75 vuotta sitten (25.8.1944) Pariisi vapautettiin natsien vallasta.
Ranskan
tuleva päämies Charles de Gaulle piti Pariisissa Hôtel de Villessä (eli kaupungintalolla) vapautumisen hetkellä kenties elämänsä suurimman puheen mainitsematta sanallakaan amerikkalaisia tai englantilaisia
sotilaita, jotka nousivat maihin Normandiassa. Ironiaa siinäkin on,
että Pariisin ensimmäiset vapauttajat olivat espanjalaisia.
Oliko
de Gaullen puhe enne tulevasta?
Eilen
keskiviikkona Englannin pääministeri Boris Johnson pyysi kuningatarta syrjäyttämään parlamentin. Melkein samalla tavalla Hitlerin
kansallissosialistit nousivat "demokraattisesti" valtaan Saksassa 1930-luvulla.
Toivottavasti
tervapääskyt lentävät turvallisesti etelään kummallisen
Euroopan yli.
Ayn Randin giganttinen romaani vuodelta 1957 on harvoja ei-sosialistisia poliittisia romaaneja, jotka yhä elävät ja vaikuttavat lukijoihin. Yritän lukea sen lähiviikkoina! |