Leveät kadut, kapeat kujat

[Suvanto, Pariisi, Casares]

Kyösti Salovaara, 2019.
Suvannon kylä Pelkosenniemellä.

Kulttuuri on tapoja, sanoi T.S. Eliot.

    Tai jotain sinne päin.

    Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta onko itsestään selvää?

    Kumpi tulee ensin: ihmisen psyyke vai hänen ympäristönsä? Vai ovatko ne yhtä, toinen toisiaan?

    Rakentaako ihminen kaupungin kuvakseen vai luoko rakennettu kaupunki ihmisen kaltaisekseen?

    Voiko ihmisen erottaa siitä mitä hän tekee? Tai: voiko tehdystä päätellä millainen ihminen oli asialla?

    Helppoja kysymyksiä elokuun alkuun!

Tällaista tuli mieleen, kun kävin katsomassa Suvannon idyllistä kylää Kitisen mutkassa Pelkosenniemellä.

    Suvantoon on matkaa Kemijärveltä pohjoiseen jotain 64 km ja Sodankylästä etelä-kaakkoon noin 50 km. Kylässä asunee satakunta ihmistä.

    Sanotaan, että Suvanto on yksi parhaiten säilyneistä Lapin kylistä. Saksalaiset eivät osuneet sinne kylää hävittämään. Kylän rakennuskanta ja rakennusten sijoittuminen toisiinsa nähden kertoo konkreettista historiaa 1900-luvun taitteesta. Tuolla tavalla lappilainen (ja pohjoissuomalainen) kylä rakentui runsaat sata vuotta sitten.

    Oikeastaan mitään kylää ei olekaan. On vain taloja siellä sun täällä komean joen rannalla. Kun ajelee eteläisessä Euroopassa ei tarvitse miettiä onko tuossa kylä tai pieni kaupunki, sillä sen näkee. Siellä talot ovat kiinni toisissaan ja kylän reunat ulkomaailmaan selvästi piirrettyjä.

    Mutta Lapissa Suvannon kylää saa todella etsiä, vaikka sen pitäisi näkyä silmien edessä. ”Mekin käytiin katsomassa Suvantoa”, Anja ja Paavo, ystävät Sallassa, muistelevat, ”mutta ei me sitä kylää löydetty.”

Kylien ja kaupunkien rakenteeseen lienee kymmeniä tai satoja syitä, enemmän taloudellisia kuin esteettisiä.

    Mutta koska Suomessa kylien talot ovat harvassa kuin vanhan miehen ajatukset, niin kuvastaako se suomalaista kansanluonnetta, halua pysytellä turvallisen matkan päässä naapurista? Vai johtuuko kylärakenteen hajanaisuus pelkästään kylmistä tosiasioista: siitä miten maata aikanaan talonpojille jaettiin?

    Ja onko tiivis espanjalainen tai italialainen kylä rakennettu aikanaan turvalliseksi linnakkeeksi vuoren rinteelle, koska rosvot tulivat mereltä ja vuoren rinteellä oli helpompi puolustautua? Myös tiivis kylä laakson pohjalla antoi yhteisyyden turvaa.

    Entä sitten ilmaston vaikutus kylän ”asemakaavaan”? Pohjoisessa aurinko on matalla suuren osan vuotta. Ei tarvita juurikaan suojaa kuumalta paahteelta. Etelässä jokainen tiivis talorykelmä suojaa myös paahtavalta auringolta. Paistetta riittää ympäri vuoden, joten kesän kuumina päivinä tiivisti rakennettu kylä antaa vähän viileämmmän tilan elää ja hengittää.

    En tiedä kuinka paljon Suvannon kylän rakentajat Lapissa Kitisen varrella tai Caseresin ja Algarinejon kylien rakentajat Andalusiassa ovat ajatelleet estetiikkaa sijoitellessaan taloja ja navettoja paikalleen. Jotenkin tuntuu, että molemmissa maakunnissa, joiden etäisyys toisistaan on noin 5000 km, talot on pistetty sijalleen tarkoituksenmukaisesti, estetiikkaa pohtimatta.

    Jos Suvannon talot olisivat kiinni toisissaan, ohikulkija saattaisi ihmetellä, mihin tuo ympärillä oleva tyhjä tila on tarkoitettu. Jos taas Casaresin talot olisi heitelty sinne tänne pitkin mäkeä, jokainen tajuaisi ettei tuollaisessa kylässä olisi mukava asua, kun jokainen askel vuoren rinteellä pitää laskea ja hiellä maksaa.

    Niin että voiko kylien rakenteet perustella yksinomaan tarkoituksenmukaisuudella?

Kyösti Salovaara, 2018.
Espanjalaisten kylien kapeita kujia Andalusiassa:
Casares (yläkuva) ja Algarinejo.

Terävänä kirjoittajana ja kohtuullisen viisaana ajattelijana tunnettu Osmo Soininvaara kirjoitti blogissaan heinäkuun 6. päivänä lomakokemuksistaan Etelä-Euroopan romanttisissa pikkukaupungeissa ja kylissä.

    ”Matkamme varrella on ollut paljon autottomia alueita”, Soininvaara kirjoitti. ”Lähes koko Venetsia, Cinque Terren kylät, Colmarin keskusta ja niin edelleen. Ne ovat autottomia, koska ne on rakennettu ennen autoja eivätkä autot mahdu. Turistit virtaavat näihin ’autoilijoiden helvetteihin’, koska ne ovat mukavampia.”

    Hieman tylsän trendikkäästi Soinivaara kohdisti nykyisen kaupunkirakentamisen kritiikin autojen vihaamiseen: ”Kun autoton alue päättyy ja mittakaava muuttuu ihmisen mittakaavasta auton mittakaavaksi, huomaa kouriintuntuvasti, kuinka paljon ikävämmiksi autot ovat kaupungin tehneet – eivät pelkästään olemassaolollaan, vaan pakottamalla leveisiin katuihin ja rumaan ympäristöön. Tuli taas mieleen, että kun puolet helsinkiläisistä ruokakunnista on autottomia, eikö Helsinkiin voisi rakentaa muutaman autottoman kaupunginosan vanhaan hyvän keskiaikaisen kaupungin mittakaavaan?”

    Jos katsoo valokuvaa Suvannon kylästä ja vertaa sitä Casaresin ja Algarinejon pikkukaupunkien kuviin, osuuko Soininvaara oikeaan? Onko autosta ja liikenteestä selittämään Suvannon, Colmarin, Casaresin, Berliinin tai Pariisin yhteiskuntarakenne? Ja vielä vaikeampi kysymys: voiko Suvannon tai Pariisin asemakaavasta päätellä millaisia ihmisiä ja millaista elämää – hyvää vai huonoa, kivaa tai ahdistavaa – noissa aivan erilaisissa asumayhteisöissä vietetään?

Kyösti Salovaara, 2017 ja 2012.
Leveitä katuja:
Champs-Élysées Pariisissa ja Tauentzienstrasse Berliinissä.

Miksi Pariisissa ei ole kapeita kujia, joita Soininvaara ihailee ja pitää romanttisen kaipuun arvoisena?

    Ei kai ole ihan varmaa miksi Napoleon III ja hänen ”käsikassaransa” paroni Haussmann 1800-luvun jälkipuoliskolla rakensivat Pariisin komeat bulevardit ja hävittivät kapeat ja synkeät kujat. Autojen syytä se ei ollut.

    Napoleon kolmannen ja Haussmannin kerrotaan perustelleen bulevardien rakentamista kauneuden tavoittelulla: leveät kadut antoivat valoa ihmisille ja kansalaiset pääsivät näkemään talojen ja patsaiden komeuden. Myös liikkumisen parantaminen – ennen autoja – oli yksi peruste bulevardeille. Ilmeisesti bulevardien sotilaallinen merkitys on kiistanalaisempi: Haussmann toki halusi leveillä bulevardeilla eristää rahvaan aloilleen ja pitää heidät kurissa.

    Bulevardien kaupunkimalli levisi kaikkialle, myös Pohjoismaihin.

    Onko Pariisissa tai Berliinissä tai New Yorkissa tai Madridissa yksilö alistettu mahtailevan asemakaavan vaatimuksille?

    Yksioikoista vastausta ei löydy. 
    Yksi tykkää kävellä Champs-Élyséesilla ja nauttia avaruudesta ja istahtaa kahville tai pastikselle leveän jalkakäytävän reunaan katsellakseen ihmisten ja autojen loputonta kulkua Riemukaarelle päin ja pois, kun taas toinen istahtaa elsassilaisen Colmarin autottaman keskustan kahvilaan ja kuvittelee ettei autoa ole vielä keksittykään, koska täällä on niin rauhallista ja idyllistä. Kolmas huomaa Suvannon kylässä Kitisen rannalla, että olut on jääkaapista loppunut ja hyppää toyotaansa ja ajaa kymmenien kilometrien päähän kauppaan ostamaan sitä lisää.

    Soininvaara ei tietenkään ole yksin moittiessaan suurkaupunkien mittakaavaa, jossa leveät kadut määrittelevät elämän ja tavat.

    Englantilainen Len Deighton kirjoitti vuosina 1983-1996 hienon, yhdeksänosaisen (kolme trilogiaa sisältävän) romaanisarjan brittivakoilusta. Sarjan tapahtumat ja sen henkinen ydin sijoittuvat hyvin paljon jaettuun Berliiniin. Deightonilla on tarkka silmä miljöölle ja siinä asuville ihmisille. Berliinin karua maisemaa hän kuvaa monessa kirjassa, mm. teoksessa Lontoon ottelu (1985, suomennos 1987) näin:

    ”Berliini on ankea harmaakivinen kaupunki. Se on karu protestanttinen kaupunki; etelä-Saksan barokin prameilevat liiallisuudet eivät milloinkaan levinneet Preussin pääkaupunkiin asti. Kadut ovat yhtä leveitä kuin rakennukset korkeita, ja kaupunkimaisema pienentää tuulenpyyhkimillä kaduilla kiiruhtavat ihmiset kääpiöiksi niin etteivät Manhattanin pilvenpiirtäjätkään nujerra ihmishahmoa varjoonsa samalla tavalla. Berliinin modernitkin rakennukset näyttävät kivestä veistetyiltä ja niiden lasiset julkisivut heijastelevat harmaata taivasta tylyinä saumattomina kivipaaseina.”

Tuleeko edellisestä lainauksesta mieleen Helsinki?

    Minulle tulee.

    Ovatko Helsingin uudet rakennuskohteet Jätkäsaari ja Kalasatama enemmän ”berliiniä” kuin ”colmaria”? Paistaako niissä aurinko joskus maan tasalle vai pusertuuko ihminen kivimassan varjoon?

    Mutta jos Helsingin rakentaisi autottomaksi, niin kuin Soininvaara unelmoi, se pitäisi Casaresin ja Colmarin tavoin rakentaa hyvin matalaksi (jos aurinkoa halutaan kadunpintaan), korkeintaan kaksikerroksista taloista. Mutta silloinhan kaupunki leviää silmän kantamattomiin ja alkaa muistuttaa amerikkalaista autokaupunkia - sitähän Soininvaara ei halua. Sitä paitsi, voiko kaupunki toimia ilman logistiikkaa?

    Kenen tahdosta kaupungit rakennetaan? Kenelle ne tehdään? Kuka hyötyy, ken kärsii?

    ”Historia tapahtuu siten, että lopputulos on aina seuraus monien yksityistahtojen ristiriidasta, tahtojen, joista joukko erikoisia elinehtoja tekee taas jokaisen siksi mikä se on”, kirjoitti Friedrich Engels Lontoossa v. 1890 kirjeessään Joseph Blochille. ”Sillä mitä joku yksityinen tahtoo, sen joku toinen estää, ja se mitä syntyy, on jotakin, mitä kukaan ei ole tahtonut.”

    Selittääkö Engelsin (ja Karl Marxin)  oivallus historian dialektisesta kulusta myös Suvannon, Casaresin ja Pariisin näkyvän ja näkymättämän rakenteen ja vieläpä ihmiselämän olemuksen miljöössään?

    En tiedä.

    Siksi kysyn.
    Epätietoisuuden valtaamana.

Kyösti Salovaara, 2019.
Suvannon arkkitehtuuria yli sadan vuoden takaa.