Virta vie laine tuo

[unelmia ja arjen moskaa]

Kyösti Salovaara, 2024

Fehmarnbeltin salmi Saksan ja Tanskan välissä.
Tänään valtatie E47 kulkee Tanskaan autolautalla ja
muutaman vuoden päästä meren alittavassa tunnelissa,
joka rakennetaan uudella tekniikalla mahtavia
tunnelielementtejä pohjaan laskien.

Tämä joki oli tuntenut niin laivat kuin miehetkin. Deptfordista, Greenwichistä, Erithistä nämä olivat aloittaneet purjehduksensa – seikkailijat ja uudisraivaajat; kuninkaitten laivat, pörssimiesten laivat; kapteenit, amiraalit, idänkaupan hämäräperäiset ’tungettelijat’, Itä-Intian laivastojen ’kenraalit’. Kullanetsijät, maineen tavoittelijat – kaikki he olivat lähteneet tuota virtaa myöten kantaen miekkaa ja usein soihtuakin, olleet tämän maan mahdin airuina, vieneet kauas pyhän tulen kipinän. Miten paljon olikaan suuruutta siinä kaikessa, mitä joen luodevirta oli kantanut kauas tuntemattomaan, salaperäiseen maailmaan!

- Joseph Conrad: Pimeyden sydän, 1899. Suom. Kristiina Kivivuori.

Mutta runoilija on runoilija, rakentaen sanataloja,

                                                       sanalaivoja,

ei asu, ei purjehdi, antaa toisten asua, purjehtia,

rakentaa sanateitä, eksyy...

- Arvo Turtiainen kokoelmassaan Syyskevät, 1959.

Missä olen? Missä olemme?

    Olen missä olen, juuri siellä ja tässä. Istun tai kävelen, ja vaikka istun niin olenko alati muualla ajatuksissa.

    Meriä, järviä ja jokia on kaikkialla ympärillä; vaikka niitä ei näkisi ne tietää. Tietää että joet virtaavat meriin, meren nousevat pilviin ja satavat järviin, jotka virtaavat meriin.

    Onko ajatuksilla samanlainen kiertokulku? 

    Seisotko satamalaiturilla ja katsot kauas? Vai kuljetko purrella satamasta toiseen ja mitä kauemmaksi purjehdit sitä lähemmäksi kuvittelet palaavasi kotiin. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Mosel: Bernkastel-Kues.

Kyösti Salovaara, 2024.

Mosel: viinitarhat laskeutuvat jokeen asti.

Ihmiset ovat asuttaneet rantoja, koska vesitiet ylettyvät melkein kaikkialle. 

    Onko merkittäviä kaupunkeja vedestä etäällä, keskellä kuivaa maata? Mieleen tulee vain Madrid ihan keskellä Espanjaa. Toki senkin vieritse virtaa pieni, mitätön joki, mutta kaupunki on niin korkealla ettei jokea helposti näe eikä löydä.

    Satamakaupungit ovat kaikista merkittävimpiä. Olivatpa ne meren, suurien jokien tai järvien rannalla. Satama on - tai paremminkin on ollut - kaupan ja kulttuurin ikkuna muualle, aina kaukaisimpiin kulttuureihin asti. Nykyään tätä avoimuuden porttia ei ehkä enää tarvita, koska maapallolla yhteyksiä pidetään niin monella muullakin tavalla.

    Monissa, melkein kaikissa, kaupungeissa rannat ”uhrattiin” teollisuudelle ja logistiikalle. Sen näkee vieläkin kulkiessaan satamakaupungeissa. Rannat eivät ole yhteisiä vaan kaupalle ja teollisuudelle luovutettuja.

    Kaikenlaiset ”satamat” olivat kehityksen dynamo, mutta myös ”pahan” dynamo, sillä minne muualle yhteiskunnan ja teollisuuden jätteet olisikaan voitu tyrkätä kuin veteen, virran ja laineiden pois vietäväksi.

    Yle kertoi tällä viikolla, että jätevesistä lasketaan maailmanlaajuisesti yhä 80 % puhdistamattomina vesistöihin. Virta vie, laineet kuljettavat. Ikuinen itsepetos!

Kyösti Salovaara, 2024.

Bambergin läpi virtaava Regnitz
laskee Main-jokeen.

Kyösti Salovaara, 2024.

Euroopan pisin talosilta
Krämerbrücke Erfurtissa.

Satama avautui maailmaan.

    Juha Vainion (1938-90) laulussa Albatrossi (1980) laulun ”minä” kertoo kaveristaan, joka lähti Kotkan satamasta merille. Laulun minä jää rannalle katsomaan ystävänsä lähtöä: ”Nään vanhan Tornatorin yhä vielä mielessäin / Kun sillä silloin matkaan lähdit lapsuusystäväin / Niin jäi koulu kesken sulla, piti mun myös mukaan tulla / Mut vanhempien käskystä mä kotirantaan jäin.”

    Viisitoistavuotiailla pojilla oli unelmia. Toinen lähti maailmalle, toinen jäi Lyseoon jatkamaan kouluaan ja päätyi kaupungin virkamieheksi. 

    Kuinka unelmille käy? Pitääkö aina lähteä pois ollakseen keskellä elämää?

    Vainion laulussa maihin jäänyt katuu valintojaan, mutta eivät kaikki voi lähteä unelmien perään, ei jokaisesta tule soihdunviejää eikä seikkailijaa: ”Sä Tornatorin matkassa näit Rion kuumat yöt / Ja tutkit tarkkaan kauniit Honolulun kaislavyöt / Minä jatkoin lyseossa, sitten kunnanvirastossa / Ei kutsumuksen mukaan satu jokaiselle työt.”

    Seisoinko minäkin Sapokan rannalla katsomassa kuinka laivat seilaavat kauas horisonttiin? Kuinka paljon jäi kokematta, näkemättä, ymmärtämättä?

En, en seisonut.

    Mutta satama oli kaikessa läsnä 1950-luvun Kotkassa. Ja mikä kummallisinta, osittain myös jalkapalloon liittyen.

   Siihen aikaan laivoja lastattiin monta päivää. Merimiehillä oli aikaa pelata omassa laivojen välisessä ”futisliigassaan” Urheilukeskuksen hiekkakentillä. Pelit olivat ronskia katseltavaa, koska jos annat täydelliselle amatöörille nappulakengät jalkaan, jälki saattaa olla kamalaa.

    Me Museokadun pikkupojat olimme usein kentällä katsomassa merimiesten pelejä. Jalkapallon takiako? Ei vaan siksi että ”kerjäsimme” peliä seuraamaan tulleilta laivojen merimiehiltä ulkomaista purukumia, jota ei siihen aikaan suomalaisesta kaupasta saanut. Peliä katselevat merimiehet joskus antoivat ”juisifruittia” tai ”peekoota”, mutta yleensä eivät.

    Opimme myös tuntemaan nimiltä merimiesten kainalossa kulkevat ilotytöt, vaikka tuskin tajusimme heidän rooliaan satamakaupungin elämässä.

    Sunnuntaisin kiersimme isäni kanssa kantasatamassa katselemassa laivoja. Sunnuntaikävely oli viikon kohokohta. Haaveilinko silloin merille lähtemisestä? En muista, mutta en usko haaveilleeni. Olin liian arka haaveilemaan muuten kuin lukemalla kirjoja seikkailijoista, ”purjehtimalla” Jack Londonin, Frederik Marryatin ja C.S. Foresterin romaanien fiktiivisillä merillä.

Kyösti Salovaara, 2024.

Rein juoksee Bodenseen kautta ja
Konstanzin kaupungin halki.

Virtaavat vedet, loiskuvat laineet ja sataman valot ovat ainesta mistä runo ja proosa syntyy.

    Helsinkiläinen runoilija ja stadin kundi Arvo Turtiainen (1904-80) kohtaa monissa runoissaan sataman, rannan, meren ja kaipuun. Vuonna 1955 ilmestyneessä kokoelmassa Minä rakastan, Turtiainen kirjoittaa ”nostokurkien jonosta / teräskiskoiset kurjenkaulat piirtyen pilviin” ja toisessa runossa melkein pakahtuu huudahtaessaan ”meren rannalla rajattomuus, / taivas, ulappa, avaruus / meren rannalla säihkyvimmät / päivät, illat sinisimmät”. 

    Mutta samasta kokoelmasta löytyy runo, joka mielenkiintoisesti ikään kuin ennakoi Vainion Albatrossia. Turtiaisen runon nimi on Erään ystäväni elämäntarina, ja sekin kertoo merimiehestä, joka lähteen unelmaansa tavoittelemaan, mutta Turtiaisen runon sävy on realistisempi, pessimistisempi kuin Vainion nostalginen laulu, jossa siinäkin toki elämän ristiriitaiset puolet tulevat esiin.

    ”Vahvasiipisen lokin lailla / lennän kaukaisiin maihin / meren yli”, Turtiainen muistelee merimiesystävänsä tuntoja. Mutta kolmenkymmenen vuoden päästä meriltä palaa ikäloppu mies, fyysinen ja kenties myös henkinen rampa: ”Reumatismi oli runnellut hänen jäsenensä, / pannuhuoneiden lieskahelvetit / imeneet voiman hänen lihaksistaan…”

   Turtiaisen runossa kotiin palaava merimies osaa muutamia espanjalaisia laulunrenkutuksia, muistaa Hampurin huorakorttelit ja maistaa yhä suussaan tropiikin jääkylmän oluen, mutta ”ei ollut mitään vanhuutta, / ei tullut vanhuutta, / oli kuolema silmissä, lihassa, luissa, / oli höylänlastuarkku / rivihauta Malmin liejussa.”

    Satamasta lähtee, pyrkii maailmalle, jonnekin joutuu… mielessään kenties Joseph Conradin lohduttavat mutta liian vaativat sanat: ”Miesten unelmia, valtakuntien siemeniä, maailmanvaltojen alkuituja.”

    Virta vie, laine tuo. Tavara vaihtaa omistajaa, se merkitsee globaalia yhteistyötä. Sataman internationalismin voi yhä koskettaa käsin. 

Kyösti Salovaara, 2024.

 Bensersiel Pohjanmeren rannalla: 
laskuveden aikaan ihminen on täälläkin rantansa vanki.

   

Sittenkin loistava?

[Georges Simenonin Maigret]

Otava, 1953.
Romaanin Murha Rivieralla takakansi.

Tunnuslauseeni, sikäli kuin minulla sellaista on, olen usein lausunut julki ja olen aina yrittänyt toimia sen mukaan. Se on sama, jota olen lainannut ukko Maigretillekin, joka muuten ihmisenä muistuttaa minua jonkin verran: Ihmistä on yritettävä ymmärtää, ei tuomita.

-  Georges Simenon: Intiimit muistelmat, 1981. 

Aloitan tunnustamalla, että olen suhtautunut Georges Simenonin (1903-1989) rikosromaaneihin nuivasti, en toki yleisellä tasolla vaan tietystä näkökulmasta.

    Juhannuksen alla, äskettäin, kirjoittelin Ruumiin kulttuuri -lehden syksyn kolmosnumeroon kolumnia. Kun sain sen valmiiksi, mieleeni juolahti kysymys: Kuinkakohan Maigret käyttäytyi kolumnin esittelemissä tilanteissa?

    En osannut vastata suoralta käsin. Kolumnin aihe ei ole tässä oleellista, eikä se liity suoraan tänäiseen pohdiskeluuni.

    Mutta ryhdyin silti lueskelemaan sattumanvaraisesti kirjahyllystäni poimittua romaania Maigret koulussa (Maigret à l'école, 1953). Hyllyssäni on 25 Maigret-romaania. Simenon julkaisi jotain 75 Maigret-romaania, pääosin vuosina 1931-1971. Kaikkiaan Simenon kirjoitti noin 400 romaania ja yli 20 muistelmateosta.

     Olen nyt lukenut viisi sattumanvaraisesti valitsemaani Maigretia. Ja totean: Onpa loistavaa kaunokirjallisuutta! 

Miksi suhtauduin tietyllä varauksella Simenonin Maigret-kirjoihin?

    Syy selviää myös Deadline Torstaina -pakinoista. Olen moneen kertaan ihmetellyt miksi en löydä Pariisissa (pitää sanoa myös Pariisissa) asuneen Simenonin romaaneista selkeitä kuvauksia Pariisista. Hän kyllä tunnistaa pariisilaisen miljöön, mutta ei heittäydy kuvaamaan yksityiskohtia.

    Näin ajattelin.

    Tällä ajatuksella on pitkät juuret, sillä 1980-luvun alussa suunnittelin tutkielmaa, ehkäpä jopa kirjaa siitä kuinka hienosti dekkarit kuvaavat kaupunkeja eri puolilla maailmaa. Ja minusta tuntui että Pariisin miljöön kuvaajana pidetty Simenon ei oikein istunut haluamaani mielikuvaan.

    No, tuo tutkielma jäi tekemättä. Ajatus dekkareiden kaupungeista on kuitenkin pysynyt mielessä.

    Niinpä toukokuun kymmenentenä vuonna 2018 tartuin taas kerran Simenon-probleemaan pakinassani, johon sain kimmokkeen Hyönteisdokumentti-blogin kirjoituksesta. Joten lainaanpa tähän tuolloista torstaipakinaani:

 ”Muutama päivä sitten Hyönteisdokumentti-blogissa ihmeteltiin, että ovatko Georges Simenonin Maigret-dekkarit niin ’erityisiä’ kuin yleensä sanotaan. Reijo Pehrmanin (alias hdcanisin) mielestä tätä erityisyyttä ei ymmärrä luettuaan yhden Maigret-tarinan."

    Kirjoitin Hyönteisdokumenttiin kommentin ja lainasin kirjailijana, kriitikkona ja eräänlaisena dekkaritietämyksen ylipappina tunnetun Julian Symonsin perusteosta Murha! Murha! (Bloody Murder, 1972, 1985), jossa Symons kiteyttää Simenonin kirjailijakuvan näin:

     Ja sittenkin korkeimmalla tasolla puuttuu jotain. Viileys ja kiihkottomuus, joista on suuri apu ilmapiirin luomisessa, ovat myös rajoittava tekijöitä. On epäilemättä totta että Simenon on elänyt henkilönsä heistä kirjoittaessaan, niin kuin hän on väittänyt useimmin kuin kerran, mutta silti näyttää että hän pikemmin erittelee henkilöitään kuin sisäistää heidän persoonallisuutensa. Ja romaanien lyhyydestä päätellen häntä ei haluta tutkia jonkin yhteiskunnan yksityiskohtia, tai edes henkilön. Parhaat kirjat ovat hienoja pieniä taideteoksia, mutta ne ovat pieniä taideteoksia. Kun lukee niitä ja katsoo sitten Balzacin romaaneja siirtyy miniatyyreistä freskoihin. Näitä kirjoja, sekä kovia romaaneja että Maigret-tarinoita, on helpompi ihailla kuin rakastaa. Niiden luoja on joissakin suhteissa vuosisadan erikoislaatuisin kirjallinen ilmiö; mutta hän on lahjoiltaan pikemmin kirjallinen kirurgi kuin suuri luoja.

    Symonsin analyysi kuulostaa vakuuttavalta. Minustakin on tuntunut ettei Simenonista aina saa otetta: mikä hän oikeastaan on?

    Mutta eikö Symons toisaalta yritä jotakin mikä on mahdotonta?

    Ei kai taideteoksen pienimuotoisuus tarkoita luovuuden puutetta? Ei kai taideteoksen freskomaisuus perustele sen suurenmoisuutta? Sitä paitsi, jos Simenon ei mene riittävän syvälle yksityiskohtiin, niin kuin Symons tuossa toteaa, ei häntä silloin voi nimenomaan ”kirurgiin” verrata, pikemminkin impressionistiseen maisemamaalariin. Mutta jos Simenon vertautuu impressionisteihin, silloin hän jo kuulostaa ’luovalta taiteilijalta’.” (Deadline Torstaina, 10.5.2018.)

Otava, 1990.
Lyhentäen suom. Ulla-Kaarina Jokinen.

Georges Simenon asui elämänsä aikana monessa paikassa, kuin levoton sielu omaa paikkaa etsien. Monet menestyneet kirjailijat ovat tehneet samoin, omasta halustaan tai pakon sanelemana.

    Simenonin elämä oli yhtä aikaa hyvin boheemia ja melkoisen pirkkuporvarillista. Hän osti ja rakennutti miljonääritaloja Yhdysvaltoihin ja Sveitsiin, eli porvarillisen hyvinvoipaa elämää ja samaan aikaan oli parhaimmillaan (pahimmillaan) suhteissa lukemattomiin naisiin. Jonkin aikaa hän eli yhdessä ensimmäisen ja toisen vaimonsa kanssa ja kuljetti mukanaan taloudenhoitajaa, joka oli hänen kolmas rakastettunsa.

    Gavin Lambertin hienossa esseekokoelmassa The Dangerous Edge (1975) todetaan, että Simenonin muistiinpanoista käy ilmi kuinka pelkkä taiteilijaelämän boheemisuus oli Simenonin mielestä epätäydellistä, ja että perhe-elämä on taiteilijalle välttämätön turvapaikka, pyhäkkö.

    Niin kuin Simenon toteaa muistelmissaan hänen ”sankarinsa” Jules Maigret muistuttaa luojaansa. "Komissaario" Maigret elää Pariissa sopuisaa perhe-elämää ja käyttäytyy samaan aikaan boheemisti. Maigret ei vierasta aamutuimaan käydä hetken mielijohteesta korttelikahvilassa valkoviinillä, ja työpäivän mittaan hän ei siekaile lainkaan jos tekee mieli calvados- tai konjakkiryyppyä, olutlasillisesta puhumattakaan.

    Lambertin mielestä Simenonin romaanien henkilöt pelkäävät tietoisesti tai alitajuisesti  - kirjailijan omaa pelkoa heijastaen - elämän romahtamista ja köyhyyttä. Tuo pelko johtaa äärimmäisessä tapauksessa väkivaltaan. Elämä romahtaa rakkauden tai rahan vuoksi - häpeän ja nöyryytyksen saattamana. 

Liberty Bar, 1932.
Suom. Osmo Mäkeläinen, 1953.

Kreikkalaisessa tragediassa ihmiset pelkäävät pahinta ja välttääkseen pahimman toteutumisen ryhtyvät tekoihin, joiden seurauksena pahin toteutuu.

    Komissaario Maigret kohtaa virkatyössään juuri tuollaisia ihmisiä ja näiden kohtaloita. Maigret ymmärtää, ei tuomitse. ”Eniten kiinnitän huomiota nöyryytettyihin ihmisiin”, Simenon kirjoitti muistelmissaan. ”Heitä kohtaan tunnen myös suurinta myötätuntoa, sillä nöyryytys on mielestäni pahin rangaistus mikä ihmistä voi kohdata.”

    Atmosfäärinen realismi, inhimillinen myötätunto, impressiot paikoista ja ihmisistä - siinäkö lopulta onkin Simenonin proosan ydin, sen loistavuus ja kiehtovuus? Simenonin tytär Marie-Jo luonnehti vuonna 1974 kirjeessä isälleen tämän näin koskettavasti: ”Minä ihailen kykyä, jolla sinä nuuskit ilmaa ympärilläsi, sieppaat juuri ’oikean’, kaikesta pateettisuudesta riisutun hetken, ja siirrät sen paperille esiintymättä kuitenkaan ihmisen tuomarina.” (Intiimit muistelmat.)

    Simenon ei ole suuri realisti sanan vaativassa merkityksessä. Eikä pyri sellaiseen näkemykseen, jota sanomme naturalismiksi. Simenon on pikemminkin ajaton ja jopa paikaton tarkkailija, joka yhdistelee eri aikausia ja kokemiaan paikkojaan omaan mielenmaisemaansa. Tuo mielenmaisema tuntuu konkreettiselta Pariisin tai Cannesin tai jonkun Bordeauxin seudun pikkukylän kuvaukselta, mutta taitaakin olla yleispätevä ”kuva” kaikista Simenonin kokemista paikoista; se on enemmänkin mielen topografiaa kuin paikan tai paikkojen ominaisuuksien kirjanpitomaista luettelointia.

    Kun saan tämän ajatuksen omaan päähäni, alan yllättäen löytää Simenonin Pariisin ja muut kaupungit, hyvin elävän atmosfäärin mutta kuitenkin sellaisen ettei sitä voi palauttaa mihinkin tiettyyn vuoteen eikä edes vuosikymmeneen. Simenon ei yleensä sijoita Maigretia mihinkään tiettyyn aikaan.

    Maigret tuntee elämän ympärillään, kuin takkinsa jonka hän kietoo tiukemmin kiinni kun sade vihmoo Pariisin katuja. Julian Symons melkein herkistyy kuvatessaan Simenonin proosan tätä voimapuolta:

    ”Puitteet tehoavat aina, niissä on aina vaikutelma omakohtaisesta suhteesta Pariisiin tai Antibesiin, kauppaan Belgian rajalla tai guinguetteen Seinen rannalla. Säätä kuvataan niin väkevästi ja nautinnollisesti että jälleen tuntuu siltä kuin kirjailija itse kylpisi siinä sateessa tai auringonpaisteessa josta hän kirjoittaa. Simenon on tällaisille ruumiillisille kokemuksille herkempi kuin kukaan muu saman ajan romaanikirjailija.” (Murha! Murha!, suom. Leena Tamminen. WSOY, 1986.)

Ja sitten lopuksi: löysinhän minä myös Pariisin Simenonin romaaneista!

    ”Hän oli lähtenyt poliisiasemalta kello kuusi aamulla, kun apulaisassistentti Albert Luce oli tullut palvelukseen” Simenon kirjoittaa 1948 ilmestyneessä romaanissa Komissaario Maigretin ensimmäinen juttu. Tässä romaanissa kuvataan poikkeuksellisesti tiettyä vuotta Maigretin elämästä, se on vuosi 1913. ”Ulkona ilma oli raikas ja Pariisin kadut niin ihastuttavia, että hän oli tullut jalan eikä ollut malttanut olla tekemättä kierrosta Hallien kautta vetääkseen vihannesten ja marjojen tuoksua sieraimiinsa. ” (Le Première enquête de Maigret. Suom. Osmo Mäkeläinen.))

    Vuonna 1944 Simenon "maalasi" romaanissa Maigret ja selvännäkijä juuri sellaista Pariisia, jonka me kaikki kuvittelemme tuntevamme, ainakin elokuvista ja romaaneista, vaikka emme olisi koskaan käyneet Pariisissa:

    ”Yö oli ukonilmasta huolimatta lämmin ja Boulevard de Clichyn suuren olutkapakan kaikki ovet olivat auki. Miehet olivat istuutuneet aivan salin laidalle, ulkopöytien tuntumaan. Toisella puolen oli lämpöä, valoa ja vilskettä, tarjoilijat juoksivat edestakaisin, illallisvieraat väittelivät innokkaasti; toisella puolen seisoivat pöydät tyhjinä märän markiisin alla; kaksi katunaista istuskeli tyhjät lasit edessään, sadekin vielä ropsutteli mutta ei sellaisella voimalla kuin hetki sitten. Blanchen aukio valokilpineen, niiden takana pimeämpi vyöhyke, jossa autot luistelivat märällä asfaltilla, ja toisella puolen Moulin-Rougen väsymättä pyörivien siipien valonheijatukset… Vuoron perään koskeutta ja raikasta tuulenviriä, vuoron perään loppukesää ja Pariisin syksyä.” (Signé Picpus, 1944. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen.)  

     

Takansi, 1953.

   

Virtavesien politiikkaa

 [Olemmeko yhä maantieteen vankeja?]

Kyösti Salovaara, 2022.
Tätäkin tunturipuroa pitkin uitettiin joskus tukkeja.
Salla.

Venäjän ja Länsi-Euroopan välissä nousevat Balkanit, Karpaatit ja Alpit, mitkä muodostavat toisen vallin. Tai melkein muodostavat. Näistä vuorista pohjoiseen tasainen käytävä – suuri eurooppalainen tasanko – yhdistää Venäjän sen hyvin aseistautuneisiin läntisiin naapureihin Ukrainan ja Puolan kautta. Sitä pitkin voit ajaa pyörällä Pariisista Moskovaan.

Voit ajaa myös tankilla.

- Daniel Immerwahr: Are we really prisoners of geography? The Guardian, 10.11.2022.

Seuraavan toukokuun tavanomaiset suursotaharjoitukset Itä-Saksassa olisivat mittavimmat kuin vielä koskaan aikaisemmin. Lisäksi ne eroaisivat eräässä suhteessa ratkaisevasti kaikista aikaisemmista. Ne eivät olisikaan harjoitukset, vaan täyttä totta. Käskyn käydessä vyöryisi valtava sotakoneisto länteen: 30 000 taistelupanssarivaunua, panssaroitua miehistöajoneuvoa, telatykkiä ja amfibioajoneuvoa iskisi moukarin tavoin Elbelle ja sen yli, edelleen Länsi-Saksaan ja kohti Ranskaa ja Kanaalin rannikon satamia… Iskujoukkoina etenevien mekanisoitujen armeijoiden kärkiyksiköt pääsevät ranskalaisiin Kanaalin rannikon satamiin sadan tunnin kuluessa ylitettyään Elben.

- Frederick Forsyth: Paholaisen ruletti, 1979.

Ei vaan kyllä.

    En kirjoita Jasper Pääkkösen ”suunnitelmista” purkaa virtavesien padot ja avata joet nousukaloille uitavaksi. Näinä päivinä vesivoimalla on sähköntuotannossa suurempi merkitys kuin muutama kuukausi sitten.

    Mutta kyllä, tarkemmin ajatellen Pääkkösen padonrikkomiset liittyvät maailmanpolitiikkaan joltakin syrjältä, vaikka koskessa kiiltävin kyljin hyppäävä lohi ei kansainvälistä politiikkaa selitä eikä perustele. 

     Tänään ajatus lentäköön vapaasti, kuin tajunnanvirtana mielen padoista välittämättä.

Amerikkalainen historioitsija Daniel Immerwahr (s. 1980) julkaisi 10.11.2022 The Guardian -lehdessä mielenkiintoisen esseen globalisaatiosta ja geopolitiikasta.

    Immerwahr kuvaa lähimenneisyyttä, sitä kuin geopolitiikka aikaisemmin perusteli valtioiden toimia; kuinka esimerkiksi Adolf Hitlerin Saksa halusi osansa sotataidon asiantuntijan, englantilaisen Halford Mackinderin v. 1904 hahmottelemasta maailmanvallan "sydänmaasta", Euraasian Uralille asti ulottuvista tasangoista.

     Toista maailmansotaa seurasi geopoliittinen kylmän sodan aikakausi. Mutta sen jälkeen, Berliinin muurin kaaduttua ja Neuvostoliiton romahdettua, alkoi globalisaation aikakausi, rajat häivyttävä kansainvälinen yhteistyö, jonka ajateltiin lopullisesti tuovan rauhan maapallolle.

    Kunnes Vladimir Putinin sotaretki Ukrainaan palautti kansainväliseen politiikkaan pessimistimisen ja kyynisen ”karttapoliitikan”.

    Immerwahrin esseen lähtökohtana on englantilaisen toimittajan Tim Marshallin (s. 1959) bestsellerteos Prisoners of Geography (2015), jossa Marshall kehoittaa katsomaan Venäjän karttaa ja pinnanmuodostusta. Kun niin tehdään huomataan, että Venäjää ympäröivät jäätiköt ja vuoristot melkein kaikkialla, niin että Venäjä voi kokea olevansa ”turvassa”, sen sydänmaa on reunustettu pinnanmuodostuksen suojavalleilla - paitsi yhteen suuntaan.

    Tähän yhteen suuntaan Putin Venäjä nyt sitten hyökkäsi, tiukentaakseen otettaan sydänmaasta. Kartta ”vangitsee” johtajat, Immerwahr lainaa Marshallin kirjaa, niin että näillä on paljon vähemmän vaihtoehtoja ja tilaa manöövereihinsä kuin on totuttu ajattelemaan.

    Olemmeko siis yhä ja taas karttojemme lumoissa, geopolitiikan vankeja, pessimistejä ja kyynikoita joiden mielestä kansainvälinen politiikka on nollasummapeliä?

Kyösti Salovaara, 2017.
Seine Pariisin keskellä.

Immerwahr vertaa geopolitiikkaa marxismin hahmottelemaan luokkataisteluun. Molempien kuviteltiin päättyvän kun Neuvostoliitto hajosi. Sen jälkeen alkoi globalisaation, kansainvälisen kaupan ja yhteistyön aikakausi, jolloin tavarat, teknologia ja ihmisten ajatukset ylittivät kartoille piirretyt rajat ikään kuin niitä ei olisikaan, eikä maiseman pinnanmuodoilla – vesistöillä, salmilla, joilla, vuoristoilla – ollut enää merkitystä yhteistyön ja yhteisen elämänpiirin esteenä. 

    Kylmän sodan aikana tuijotettiin silmät kipeiksi karttoja.

    Globalisaatio näytti häivyttävän kartoille piirretyt rajat.

    Optimistit, Immerwahr kirjoittaa, kuten vaikkapa Thomas Friedman vuonna 1996, uskoivat että taloudellisten verkostojen moninaisessa ja monimutkaisessa maailmassa ei ole enää syytä ryhtyä sotimaan. Friedman ”ennusti", että maat, joissa McDonald's myy hampurilaisia, eivät koskaan sotisi keskenään.

    Mäkkäriteoria näytti toimivan ikuisen rauhan symbolina kunnes… kunnes Putin hyökkäsi Ukrainaan.

    Geopoliitiikka ja kartanlukijat saivat kostonsa!

    Immerwahr kertoo amerikkalaisesta ajatushautomosta Stratforista - ”varjo CIA:sta” - jonka huippututkijat, kuten Robert Kaplan, Ian Morris, George Friedman ja Peter Zeihan ovat suosituissa teksteissään keskittyneet geopoliitiikkaan kansainvälisen politiikan perusselityksenä.    

    Kartta ei tietenkään selitä kaikkea, mutta kartalta löytyvät kulttuurien, menneisyyden ja nykyhetken voimapesät, uudenlaiset mannerlaatat joiden törmäykset ovat geopolitiikan asiantuntijoiden mukaan väistämättömiä ja ilmeisiä.  

Kyösti Salovaara, 2014.
Rein yhdistää Sveitsin mereen.
Saksalaisessa Koblenzin kaupungissa Mosel sulautuu Reiniin.

Onko siis hyvä, että Putinin aloittaman sodan hätkähdyttämänä joka puolella palataan karttapolitiikkaan? Oliko sinisilmäistä luottaa globalisaation rauhanomaiseen kehitykseen, joka samalla loi hyvinvointia kaikkialle maapallolla? Onko syytä luopua optimismista ja alkaa paisutella pessimistisiä tuntoja ymmärtääkseen kuinka maailma toimii?

   Paluu geopolitiikkaan näyttää lävistävän kaiken, jopa Suomessa. Sosialidemokraattinen pääministerimme vaatii, että myös Kiinaan pitää suhtautua yhtä epäillen ja pelokkaasti kuin Venäjään, joka lännen ”hyvistä aikeista” huolimatta petti ihmisten välisen luottamuksen piirin.

    On hemmetin ironista että sekä vasemmistolaiset että oikeistolaiset ”nationalistit” alkavat hallita kansainvälisen politiikan keskustelua. Oliko globalisaation hyveet todella pelkkää pinnallista haihattelua, joka pyyhkiytyi pois ensimmäisen kriisin koittaessa samalla tavalla kuin Pavlovin koirat tulvavettä pelästyessään unohtivat hetkessä kaiken oppimansa?

    Tältä näyttää. 

     ”’Ikkunat auki itään’, julisti suomalainen älymystö juuri ennen Krimin miehitystä”, Helsingin Sanomat ilkkui 15.11.2022 artikkelissaan, jossa todistellaan että globalisaatio on sinisilmäisten haihattelua. Suomalainen media etsii nyt polttolasilla ”syyllisiä”, poliittisesti naiiveja yhteistyömiehiä ja -naisia.

    Muutama päivä aikaisemmin (13.11) kokenut, arvioissaan luotettava ja ammatissaan kaiken nähnyt politiikan toimittaja Unto Hämäläinen pohti Hesarissa pitäisikö Suomen liittyä Natoon vaikka Turkki viivyttäisi Ruotsin sisäänpääsyä. Hämäläisen vastaus oli geopoliittisesti selkeä: Kyllä! Kyllä pitäisi!

      ”Valtiot toimivat oman etunsa pohjalta”, Hämäläinen kirjoitti johtopäätöksenään. ”Niin toimi Ruotsi syksyllä 1990, ja niin pitää Suomen toimia nyt, jos tilanne sitä vaatii. Ruotsi on suojattu maa ja Suomi on uhattu maa, kuten ruotsalainen diplomaatti ja historioitsija Krister Wahlbäck on osuvasti kiteyttänyt naapurimaiden geopoliittisen eron. Palataan vielä 1990-luvun alun tunnelmiin. Olin paikalla, kun presidentti Mauno Koivisto puhui kautensa lopulla Paasikivi-seurassa ja päätti puheen testamenttiinsa: ’Oman maan ja kansan parasta on pyrittävä ajamaan. Sitä eivät kaikella varmuudella muut tee.’”

Kyösti Salovaara, 2006.
Missä Budapest olisi jos Tonava juoksisi muualla?

Ovatko kyyniset kartanlukijat Daniel Immerwahrin mielestä oikeassa? Onko geopoliittinen pessimismi paras työkalu valtioiden välisessä kanssakäymisessä? Vai olivatko globalisaation kannattajat sittenkin oikeassa häivyttäessään fyysisiä rajoja ja luodessaan kartoista piittaamattoman maailman tasangon?

    Immerwahr edustaa, niin tulkitsen, jonkinlaista kolmatta linjaa. Hänen mielestään eivät globalisaation eivätkä geopolitiikan kannattajat huomaa, että maailma on muuttumassa ilmastonmuutoksen takia toisenlaiseksi. Kartatkin piirretään uudestaan, hyvät elinolosuhteet siirtyvät toisenlaisiin paikkoihin, epävarmuus lisääntyy.

    Ehkä niin on, mutta ei Immerwahr sen enempää kuin muutkaan ”kolmannen tien” ehdottajat esitä ratkaisua siihen miten uudessa maailmassa kansojen hyvinvointi edelleen turvataan ja heikompien kehitys taataan.

    Kun katsoo karttoja tästä näkökulmasta, niin hämmästyy tajutessaan että melkein kaikki rannikkovaltioiden elinvoimaiset kaupungit sijaitsevat meren rannalla joen deltassa. Tai ainakin suuren joen varrella. Sekin pistää silmään, että vaikka pääkaupunki symboloi kunkin maan sekä henkistä että taloudellista ”sydänmaata”, niin kartalla pääkaupunki melkein aina on valtionsa reunalla. Siksikö turvaa sitten haetaan valloittamalla lisää alueita reunoilta?

     Poikkeuksiakin toki on, kuten Moskova ja Madrid. Molemmat sijaitsevat toki joen rannalla, mutta merelle on hirveän pitkä matka. Madrid on kummallisesti Espanjan keskipisteessä, niin että jokaiseen vauraaseen kaupunkiin valtion reuna-alueilla on noin 600 kilometrin matka. Ehkä Madrid haluttiin löytöretkien jälkeen yhdistyneen Espanjan valtion keskelle tasapainottamaan entisiä, ensin Rooman vallan ja sittemmin muslimien vallan aikana rannikoille hajauttamia kaupunkikeskuksia, keskelle Iberian sydänmaata turvaan kaikenlaisilta kapinahenkisiltä seikkailijoilta.

     Kun perinteiset joet kuivuvat, minne hyvinvointi sitten siirtyy?

     Jossakin sataa kuitenkin. Vesi ei katoa vaikka entiset kasvupaikat kuivuvat.

Kyösti Salovaara, 2020.
Vantaajoki putoaa mereen Helsingin vanhassa "keskustassa".

    

Paikat dekkareissa, dekkarit paikoissa

 [kertaus on opintojen äiti]

Kyösti Salovaara, 2017.

Kun ampuu riittävän isolla pyssyllä ja pitää sihdin karkeana, liikkuu hyvin turvallisella alueella väittäessään, että monien suurkaupunkien henki tulee parhaiten ilmi dekkareissa ja jännäreissä. Tästä väitteestä ei päädy häpeäpaaluun. Tai jos päätyy, on hyvä syy hävetä.

- Deadline Torstaina 16.8.2012.

Toinen Deadline Torstaina postaukseni ”ilmestyi” torstaina 16.8 vuonna 2012.

    Se oli tyylilajiltaan sopivasti enteellinen; samalla tyylillä olen jatkanut näitä ”pakinoita” kohta kymmenen vuotta. Mikä tyylilaji kirjoituksilla sitten on, jääköön määrittelemättä. Kenties nämä ovat tajunnanvirtaa pakinoiden, kolumnien ja pienoisesseiden välisessä epämääräisessä maastossa. Kuritonta pakisemista siis.

    Elokuussa 2012, toisessa pakinassani pohdiskelin dekkareiden ja jännäreiden kuvaamia paikkoja tai pikemminkin sitä, että ovatko dekkarit ja jännärit erilaista fiktiota kuin ns. vakava kaunokirjallisuus kuvatessaan enemmän paikkojen ja esineiden ulkomuotoa kun taas vakava kauno kuvaa enemmän ihmisen sisäisen mielen liikkeitä. Jännäri kuvaa ihmisen liikettä maisemassa, vakava romaani maiseman liikettä ihmisen sisäisessä todellisuudessa.

    Tämä ei tarkoita etteivätkö jännärit saattaisi olla vakavia romaaneja.

    Saatan olla väärässä. Sen tietäisi jos lukisi kaikki romaanit, niin vakavat kuin kevyet. Kenties subjektiivinen tuntemus johtaa väärään arvioon. Sitä löytää mitä etsii.

    So what, joku ajattelee. Mitä sillä on väliä millaista kaunokirjallisuus on? Vielä vähemmän saattaa olla merkittävää sen ominaislaadun ”tieteellinen” tutkiminen. Fiktiosta tuskin löytää ”luonnonlakeja”, joiden kautta kirjallisuus määrittyy.

    Mutta myös vaikeita kysymyksiä sopii esittää.

    Niitäkin tässä tulee, elokuulta 2012, valokuvat olen lisännyt aikanaan ilman kuvia ilmestyneeseen kirjoitukseen maaliskuussa 2022. 

     Tässä toinen Deadline Torstaina kirjoitukseni:

Los Angelesista Vigoon ja Valenciaan

Ovatko dekkareiden kaupungit mielikuvitusta?

Kysymys on niin haastava, että siihen voi vastata yksioikoisesti että ovat ne ja pistää pillit pussiin.

    Jos en kuitenkaan pistä, vaan esitän jatkokysymyksen ”kuvaavatko dekkarit kaupunkeja paremmin kuin ns. vakava kirjallisuus”, niin useimmat meistä vastaavat, että ”kuvaavat” ja pistävät pillit pussiin.

    Mutta jos kysyn, että miksi dekkarit kuvaavat kaupunkimiljöötä niin koskettavasti ja ikimuistoisesti, niin sitten alkaa tulla hiljaista.

    Ainakin minä menen hiljaiseksi.

(1)

Itse asiassa aihe on kiusannut minua pitkään.

    Kauan sitten 1980-luvun alussa perustelin arvostelija-apurahan hakemuslomakkeessa, että yhtenä apurahakauden tehtävänä oli tutkia suomalaisia kaupunkiromaaneja; sitä että onko niitä ylipäänsä olemassa vai ovatko romaanit agraarihenkisiä vaikka kuvaisivatkin kaupunkimiljöötä.

    Sain puolivuotisen apurahan, mutta kaupunkiromaanit jäivät tutkimatta, ehkä lukemattakin. Sitä vastoin matkustin Tukholmaan, jossa pidettiin kansainvälinen dekkarikonferenssi. Otin valokuvia mm. Risto Karlssonista, Desmond Bagleystä ja H.R.F. Keatingin muhkeasta parrasta.

    Myöhemmin olen ainakin kaksi kertaa päättänyt kirjoittaa kaupunkiaiheisen esseen yleisestä kirjallisesta näkökulmasta ja siitä miten Georges Simenon kuvaa Pariisia.

    Kirjoittamatta on jäänyt.

    Aina kun olen ottanut jonkun Maigret-romaanin käteeni etsiäkseni esimerkkejä Pariisin katujen ja torien persoonallisesta kuvailusta, olen todennut ettei Simenonilta sellaisia lauseita oikeastaan löydy.

    Maigretin Pariisi taitaa olla mielikuvitusta.

Kyösti Salovaara, 2018.
Robert Wilsonin Lissabon?

(2)

Kun ampuu riittävän isolla pyssyllä ja pitää sihdin karkeana, liikkuu hyvin turvallisella alueella väittäessään, että monien suurkaupunkien henki tulee parhaiten ilmi dekkareissa ja jännäreissä. Tästä väitteestä ei päädy häpeäpaaluun. Tai jos päätyy, on hyvä syy hävetä.

    On siis itsestään selvää, että Raymond Chandlerin Los Angeles on enkelten neonviidakko nimenomaan Philip Marlowen silmin. Simenonin ja Maigretin Pariisi tuli jo mainituksi. Tukholmaan on turvallista matkustaa Sjöwall & Wahlöön Beckin matkassa. Arthur Conan Doylen ja Sherlock Holmesin Lontooseen saattaa eksyä eikä Holmesin kannoilla löydä uutta olympiastadionia, mutta... so what? Toisaalta, viisas työntää Rough Guiden tai Lonely Planetin kassiinsa.

    Jos unohtaa, että Alfred Döblin kirjoitti uskomattoman hienon romaanin Berlin Alexanderplatz, niin Berliinistä saa parhaimman kuvan tai mielikuvan lukemalla kylmän sodan aikaisia vakoiluromaaneja, varsinkin Len Deightonia. En tiedä kuinka iso kaupunki Bonn on tai on ollut, mutta John le Carrén jännäri Tapahtui Bonnissa (jonka alkuperäinen nimi on ”Pieni kaupunki Saksassa”) on verraton kuva 60-luvun kahtiajaetun Saksan pääkaupungista. Se on myös verraton kuvaus yhteisen Euroopan synnyttämisen vaikeudesta.

    Voisiko siis olla mahdollista, että Thomas Mannin jälkeen englantilaiset jännärikirjailijat varastivat saksalainen maiseman?

    Se ei ole mahdollista, Kyösti hyvä!

    Mahdollista kuitenkin on, että yhdysvaltalaisen Dan Brownin Enkeleitä ja demoneja on osuvin kuvaus nykypäivän Roomasta. Niin osuva, että kun luin sitä Roomassa kesäkuussa 2003 ja kiertelin poikani Jaakon kanssa Brownin romaanin kuvaamia piazzoja ja palatseja ja otin lainatulla digikameralla niistä kuvia, päätin tehdä Brownista esseen Ruumiin kulttuuri -lehteen, semminkin kun ostin roomalaisesta kirjakaupasta juuri ilmestyneen Brownin The Da Vinci Coden. Kirjoitin esseen syksyllä ja haastattelin jopa Vinssikoodin suomentajaa. Hän vähän ihmetteli että miksi. Minä en ihmetellyt eikä 100 miljoonaa lukijaa.

    Nirppanokaiset kirjallisuuskriitikot eivät pidä Dan Brownia kummoisenakaan kirjailijana. Mitä siitä että Vinssikoodia on myyty sata miljoonaa kappaletta ja että Pariisin nähtävyyksiin tehdään nykyään kiertomatkoja romaanin kuvaamien paikkojen opastamana.

    ”Mutta kun Brownilta puuttuu ihmiskuvaus”, vakava kriitikko sanoo.

(3)

Kyösti Salovaara, 2019.
Amsterdam, dekkareiden kaupunki?

No, kaupunkilistaa voisi jatkaa, mutta siihen menisi koko päivä ja sitä paitsi jokaisella lukijalla on oma listansa. Yhtä hyvä kuin tämä. Parempikin. Ai niin, Nicholas Freelingin ja Janwillem van de Weteringin Amsterdam-dekkarit on pakko mainita. Jokainen mielentyyneyttä etsivä rakastuu Weteringin poliisimiehiin ja heidän kaupunkiinsa.

    Monet eivät kuitenkaan pidä esimerkiksi (en tiedä miksi) Carlos Ruiz Zafónin barcelonalaisromaanista Tuulen varjo ja yhtä moni karsastaa Reijo Mäkeä, jolle Turku kai kuuluu. Eikö kuulukin? Mäen kannattaa kuitenkin olla varuillaan, sillä Jyrki Heinon Kellari haastaa Mäen Turun kuvaajana.

    En tiedä pitäisikö Helsinki leimata Matti Yrjänä Joensuulle, Outi Pakkaselle vai Matti Röngälle? Kun aikanaan kävin haastattelemassa Joensuuta, hän asui Kirkkonummen Masalassa. Joten Rönkä sopii minulle, koska hän kuvaa nykyistä kotiseutuani Pohjois-Helsingissä. Jos joku haluaa matkustaa Tampereelle, luettakoon junassa Pentti Kirstilää tai Seppo Jokista, vaikka Kirstilä ei olekaan miljöön kuvaajana parasta laatua. Keravalle mielivä lukekoon Tapani Baggea.

    Mutta kuka haluaa Keravalle? Tai lukea Keravasta?

    Asuin yhteen aikaan Espoon Soukanrannassa. Leena Lehtolainen asui melkein kivenheiton päässä ja julkaisi romaanin, missä Soukalla oli jonkinmoinen sivurooli. Olin silloin yllättynyt kuinka huonosti Lehtolainen tavoitti Soukan ilmeen, hengen ja maiseman tunnun.

    Mutta kaikki kirjailijat eivät ole miljöön kuvaamisen mestareita, eikä se tee heistä huonompia kirjoittajia. Miljöön hengen tavoittaa koskettavimmin jos kirjailijassa on runoilijan ja romantikon vikaa. Chandlerissa oli, Lehtolaisessa ei ole.

    Romaanin voi tietysti kirjoittaa monella tavalla. Kaikki ovat yhtä oikeita. Mutta ei pidä väittää, että vain ihmiskuvaus on hyvää proosaa.

    Kyllä kai särkyneiden kahvikuppien kolmoisdraamastakin saa hyvän tarinan, vaikka siitä puuttuu ihmiskuvaus?

(4)

Alan päästä pääasiaan, mutta sitä ennen koukkaan Kotkaan, lapsuuteni ja nuoruuteni satamakaupunkiin.

    Voi olla Kotkasta on tullut enemmän jazzinsoittajia kuin kirjailijoita, mutta eihän Toivo Pekkasen Kotka-romaaneja kukaan saata ohittaa. Minun tekisi mieli ohittaa, koska en ole koskaan jaksanut Pekkasta lukea. Kotkan Lyseossa kirjoitin kerran pilkka-aineen Pekkasesta, jonka haudalle näkyi luokkamme ikkunasta. Se oli lapsellista. Anteeksiantamatonta. Sain aineesta neljä miinus.

    Yhtä kaikki tarkimmat kuvaukset kotkalaisesta miljööstä kirjoitti Väinö Riikkilä Pertsa ja Kilu -romaaneissa. Niissä henkii lapsuuteni ajan Kotka sellaisena kuin sen itse muistan. Fenimore Cooperin tavoin Riikkilässä oli jäyhää romantikkoa.

    Kotkasta ja merenrannasta tulee mieleen kysyä, että tapahtuvatko kaikki parhaat - älä jää nyt miettimään mitä ”parhaalla” tarkoitan - miljöödekkarit meren rannalla?

    Pariisi ei ole meren rannalla, mutta Seine on iso kymi. Ehkä se käy merestä paremman puutteessa. Madridissa ei ole merta eikä jokea eikä merkittäviä dekkareita.

    Hypoteesi alkaa horjua ottaessani esille englantilaisen Robert Wilsonin. Hän toki kirjoitti loistavan romaanin satamien Lissabonista (Mitätön kuolema Lissabonissa), mutta mainiot dekkarit Sevillasta eivät tapahdu meren rannalla. Tai no, Sevillaan purjehtii jokea myöten isoillakin laivoilla, joten väitteeni pysyy pystyssä horjuen.

    En tajua miksei Robert Wilsonin Sevilla-sarjaa ole suomennettu.

Kyösti Salovaara, 2017.
Kyllä Madridissa pieni joki virtaa.

(5)

Ei ole maailman tärkein asia millä tavalla romaani kuvaa jotakin miljöötä. Niin kuin sanoin, monia muitakin hyviä teemoja on olemassa ja kuvattavissa. Sitä paitsi romaaneissa kerrotaan tarinoita eikä maalata maisemia. Maisemia maalasivat Pissarro, Cézanne ja van Gogh.

    Mutta on kiva (sana valittu tarkoituksella, tyylilaji nyt sattuu olemaan tämä) lukea hyvin kirjoitettua dekkaria, jossa paikan hajun, äänet ja tunnelman vaistoaa ja ymmärtää ja jota lukiessa tulee mieleen, että tuonne minä haluan matkustaa. Siitä huolimatta vaikka kirjailija kuvaisi miljöötään inhonsekaisella rakkaudella niin kuin Chandler kuvasi Kaliforniaa ja Los Angelesia.

    Usein tietysti käy niin, ettei paikka olekaan sama kuin mistä olit lukenut. Että kaupunki on pelkästään kirjailijan mielikuvitusta. Totesin jo ettei Leena Lehtolainen osannut (tai halunnut) kuvata Soukkaa eikä Espoota matkakirjan tyylillä. Työpaikkani ikkunasta näkyi monta vuotta Kilon poliisiasema enkä tuntenut lainkaan olevani Lehtolaisen romaanien henkilö. Täytyy myös tunnustaa, että istuessani eräänä kuumana iltapäivänä pari kesää sitten Sevillassa viihtyisällä terassilla aurinkovarjon katveessa (espressoa ja Jerezin brandyä), Robert Wilsonin romaanien tuntu oli kateissa. Kenties Wilson ei ole ensi sijassa miljöön kuvaaja.

    Viime toukokuussa viivähdin Cádizissa ja matkalukemisena oli Aly Monroen hienoviritteinen vakoiluromaani, kai sitä sellaiseksi voi sanoa, The Maze of Cadiz. Vaikka Monroen romaanin tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan loppuvaiheisiin, kirjailijan kuvaama kaupunki tuntui olevan yhä läsnä kun kävelin tuon yhden Euroopan vanhimman kaupungin kapeita kujia pitkin ja kuulin leikkivien lasten ääniä läheiseltä plazalta.

    Tähän tietysti joku sanoo, että niinhän Monroekin on kävellyt – nyt eikä vuonna 1944.

(6)

Nuorena kirjoittajana Georges Simenon sai Le Matin -lehden toimittajalta Colettelta juttunsa takaisin Coletten toteamuksella, että juttu oli liian kirjallinen. Simenon otti kriitikistä opiksi. Hän sanoi myöhemmin, että lauseista pitää repiä pois adjektiivit ja adverbit. ”Jos lause tuntuu kauniilta”, Simenon sanoi haastattelijalle, ”pyyhin sen pois.” Tämän luettuani en ihmettele miksi on niin vaikea löytää Maigret-kirjoista esimerkkilausetta kuvaamaan Pariisia. Ne on poispyyhitty.

    Mutta Simenonin ohje kelpaa kenelle tahansa. Poista adjektiivit ja adverbit! Niin minäkin teen. Paitsi huonoina hetkinä.

   Jos et pidä Zafónin Barcelonasta kokeile Antonio Hilliä. Hän kirjoittaa vähän tavanomaisemmin kuin Zafón mutta elävää kaupunkikuvausta kumminkin. En ole koskaan käynyt Valenciassa, mutta luettuani Jason Websterin dekkarin Or The Bull Kills You, päätin että Valenciaan mennään. Jonakin päivänä. Webster on San Franciscossa syntynyt amerikkalainen joka asuu Espanjassa. Hänen uusin dekkarinsa on vaatimattomasti nimeltään A Death in Valencia.

    Kanarialla asuvalta José Luis Correalta on suomennettu kolme romaania. Correa suggeroi jopa Las Palmasin tuntumaan viehättävältä paikalta, ja miksei se olisikin. Varmasti on kun unohtaa suomalaiset seiväsmatkat. Kirjoitin Correan Viulistin kuolemasta arvion Ruumiin kulttuuri -lehteen ja olin näin innostunut: ”Correa on proosan ja miljöön tyyliniekka - sellaisista kirjailijoista minä pidän. Rakastan tällaisia kirjailijoita ja heidän kirjojaan kuin hullu paellaansa, Valencian tyyliin.”

    Mutta haluatteko että olen rehellinen?

Kyösti Salovaara, 2013.
Vigo - kalastajien ja merenkävijöiden kaupunki.

(7)

Jos olen rehellinen ja miksi en olisi, niin madrilaisen mutta Vigossa vuonna 1971 syntyneen Domingo Villarin dekkarit ovat saaneet minut haaveilemaan, että lähitulevaisuudessa käyn Vigossa Espanjan luoteiskolkalla. Matkan voi tehdä niin, että lentää halvalla Madridiin ja ajaa sieltä vuokra-autolla Vigoon, ehkä Salamancassa ja Portossa poiketen.

    Villarin romaaneissa Water Blue Eyes (Ojos de agua) ja Death on a Galician Shore (La playa de los ahogados) Atlantin rannikkokaupungin elämän maku ruokineen ja viineineen, tyrskyineen ja tunteineen suorastaan tihkuu lukijan aivoihin ja jättää jäljeksi leppoisan mielenrauhan. Romaanien symppis poliisimies on myös radiotoimittaja. Villarilla puolestaan on madridilaisella radioasemalla ruokakulttuuria käsittelevä ohjelma.

    Jos minä pääsen jonain päivänä Vigoon, ehkä silloin huudahdan:

    ”Mielikuvitusta, pelkkää mielikuvitusta!”

- Deadline Torstaina 16.8.2012.

Jaakko Salovaara, 2022.
Kirjoittaja n. 10 vuotta myöhemmin.
Málagalainen ravintola on laadukas, lähellä
Picasso-museota.

Leveät kadut, kapeat kujat

[Suvanto, Pariisi, Casares]

Kyösti Salovaara, 2019.
Suvannon kylä Pelkosenniemellä.

Kulttuuri on tapoja, sanoi T.S. Eliot.

    Tai jotain sinne päin.

    Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta onko itsestään selvää?

    Kumpi tulee ensin: ihmisen psyyke vai hänen ympäristönsä? Vai ovatko ne yhtä, toinen toisiaan?

    Rakentaako ihminen kaupungin kuvakseen vai luoko rakennettu kaupunki ihmisen kaltaisekseen?

    Voiko ihmisen erottaa siitä mitä hän tekee? Tai: voiko tehdystä päätellä millainen ihminen oli asialla?

    Helppoja kysymyksiä elokuun alkuun!

Tällaista tuli mieleen, kun kävin katsomassa Suvannon idyllistä kylää Kitisen mutkassa Pelkosenniemellä.

    Suvantoon on matkaa Kemijärveltä pohjoiseen jotain 64 km ja Sodankylästä etelä-kaakkoon noin 50 km. Kylässä asunee satakunta ihmistä.

    Sanotaan, että Suvanto on yksi parhaiten säilyneistä Lapin kylistä. Saksalaiset eivät osuneet sinne kylää hävittämään. Kylän rakennuskanta ja rakennusten sijoittuminen toisiinsa nähden kertoo konkreettista historiaa 1900-luvun taitteesta. Tuolla tavalla lappilainen (ja pohjoissuomalainen) kylä rakentui runsaat sata vuotta sitten.

    Oikeastaan mitään kylää ei olekaan. On vain taloja siellä sun täällä komean joen rannalla. Kun ajelee eteläisessä Euroopassa ei tarvitse miettiä onko tuossa kylä tai pieni kaupunki, sillä sen näkee. Siellä talot ovat kiinni toisissaan ja kylän reunat ulkomaailmaan selvästi piirrettyjä.

    Mutta Lapissa Suvannon kylää saa todella etsiä, vaikka sen pitäisi näkyä silmien edessä. ”Mekin käytiin katsomassa Suvantoa”, Anja ja Paavo, ystävät Sallassa, muistelevat, ”mutta ei me sitä kylää löydetty.”

Kylien ja kaupunkien rakenteeseen lienee kymmeniä tai satoja syitä, enemmän taloudellisia kuin esteettisiä.

    Mutta koska Suomessa kylien talot ovat harvassa kuin vanhan miehen ajatukset, niin kuvastaako se suomalaista kansanluonnetta, halua pysytellä turvallisen matkan päässä naapurista? Vai johtuuko kylärakenteen hajanaisuus pelkästään kylmistä tosiasioista: siitä miten maata aikanaan talonpojille jaettiin?

    Ja onko tiivis espanjalainen tai italialainen kylä rakennettu aikanaan turvalliseksi linnakkeeksi vuoren rinteelle, koska rosvot tulivat mereltä ja vuoren rinteellä oli helpompi puolustautua? Myös tiivis kylä laakson pohjalla antoi yhteisyyden turvaa.

    Entä sitten ilmaston vaikutus kylän ”asemakaavaan”? Pohjoisessa aurinko on matalla suuren osan vuotta. Ei tarvita juurikaan suojaa kuumalta paahteelta. Etelässä jokainen tiivis talorykelmä suojaa myös paahtavalta auringolta. Paistetta riittää ympäri vuoden, joten kesän kuumina päivinä tiivisti rakennettu kylä antaa vähän viileämmmän tilan elää ja hengittää.

    En tiedä kuinka paljon Suvannon kylän rakentajat Lapissa Kitisen varrella tai Caseresin ja Algarinejon kylien rakentajat Andalusiassa ovat ajatelleet estetiikkaa sijoitellessaan taloja ja navettoja paikalleen. Jotenkin tuntuu, että molemmissa maakunnissa, joiden etäisyys toisistaan on noin 5000 km, talot on pistetty sijalleen tarkoituksenmukaisesti, estetiikkaa pohtimatta.

    Jos Suvannon talot olisivat kiinni toisissaan, ohikulkija saattaisi ihmetellä, mihin tuo ympärillä oleva tyhjä tila on tarkoitettu. Jos taas Casaresin talot olisi heitelty sinne tänne pitkin mäkeä, jokainen tajuaisi ettei tuollaisessa kylässä olisi mukava asua, kun jokainen askel vuoren rinteellä pitää laskea ja hiellä maksaa.

    Niin että voiko kylien rakenteet perustella yksinomaan tarkoituksenmukaisuudella?

Kyösti Salovaara, 2018.
Espanjalaisten kylien kapeita kujia Andalusiassa:
Casares (yläkuva) ja Algarinejo.

Terävänä kirjoittajana ja kohtuullisen viisaana ajattelijana tunnettu Osmo Soininvaara kirjoitti blogissaan heinäkuun 6. päivänä lomakokemuksistaan Etelä-Euroopan romanttisissa pikkukaupungeissa ja kylissä.

    ”Matkamme varrella on ollut paljon autottomia alueita”, Soininvaara kirjoitti. ”Lähes koko Venetsia, Cinque Terren kylät, Colmarin keskusta ja niin edelleen. Ne ovat autottomia, koska ne on rakennettu ennen autoja eivätkä autot mahdu. Turistit virtaavat näihin ’autoilijoiden helvetteihin’, koska ne ovat mukavampia.”

    Hieman tylsän trendikkäästi Soinivaara kohdisti nykyisen kaupunkirakentamisen kritiikin autojen vihaamiseen: ”Kun autoton alue päättyy ja mittakaava muuttuu ihmisen mittakaavasta auton mittakaavaksi, huomaa kouriintuntuvasti, kuinka paljon ikävämmiksi autot ovat kaupungin tehneet – eivät pelkästään olemassaolollaan, vaan pakottamalla leveisiin katuihin ja rumaan ympäristöön. Tuli taas mieleen, että kun puolet helsinkiläisistä ruokakunnista on autottomia, eikö Helsinkiin voisi rakentaa muutaman autottoman kaupunginosan vanhaan hyvän keskiaikaisen kaupungin mittakaavaan?”

    Jos katsoo valokuvaa Suvannon kylästä ja vertaa sitä Casaresin ja Algarinejon pikkukaupunkien kuviin, osuuko Soininvaara oikeaan? Onko autosta ja liikenteestä selittämään Suvannon, Colmarin, Casaresin, Berliinin tai Pariisin yhteiskuntarakenne? Ja vielä vaikeampi kysymys: voiko Suvannon tai Pariisin asemakaavasta päätellä millaisia ihmisiä ja millaista elämää – hyvää vai huonoa, kivaa tai ahdistavaa – noissa aivan erilaisissa asumayhteisöissä vietetään?

Kyösti Salovaara, 2017 ja 2012.
Leveitä katuja:
Champs-Élysées Pariisissa ja Tauentzienstrasse Berliinissä.

Miksi Pariisissa ei ole kapeita kujia, joita Soininvaara ihailee ja pitää romanttisen kaipuun arvoisena?

    Ei kai ole ihan varmaa miksi Napoleon III ja hänen ”käsikassaransa” paroni Haussmann 1800-luvun jälkipuoliskolla rakensivat Pariisin komeat bulevardit ja hävittivät kapeat ja synkeät kujat. Autojen syytä se ei ollut.

    Napoleon kolmannen ja Haussmannin kerrotaan perustelleen bulevardien rakentamista kauneuden tavoittelulla: leveät kadut antoivat valoa ihmisille ja kansalaiset pääsivät näkemään talojen ja patsaiden komeuden. Myös liikkumisen parantaminen – ennen autoja – oli yksi peruste bulevardeille. Ilmeisesti bulevardien sotilaallinen merkitys on kiistanalaisempi: Haussmann toki halusi leveillä bulevardeilla eristää rahvaan aloilleen ja pitää heidät kurissa.

    Bulevardien kaupunkimalli levisi kaikkialle, myös Pohjoismaihin.

    Onko Pariisissa tai Berliinissä tai New Yorkissa tai Madridissa yksilö alistettu mahtailevan asemakaavan vaatimuksille?

    Yksioikoista vastausta ei löydy. 
    Yksi tykkää kävellä Champs-Élyséesilla ja nauttia avaruudesta ja istahtaa kahville tai pastikselle leveän jalkakäytävän reunaan katsellakseen ihmisten ja autojen loputonta kulkua Riemukaarelle päin ja pois, kun taas toinen istahtaa elsassilaisen Colmarin autottaman keskustan kahvilaan ja kuvittelee ettei autoa ole vielä keksittykään, koska täällä on niin rauhallista ja idyllistä. Kolmas huomaa Suvannon kylässä Kitisen rannalla, että olut on jääkaapista loppunut ja hyppää toyotaansa ja ajaa kymmenien kilometrien päähän kauppaan ostamaan sitä lisää.

    Soininvaara ei tietenkään ole yksin moittiessaan suurkaupunkien mittakaavaa, jossa leveät kadut määrittelevät elämän ja tavat.

    Englantilainen Len Deighton kirjoitti vuosina 1983-1996 hienon, yhdeksänosaisen (kolme trilogiaa sisältävän) romaanisarjan brittivakoilusta. Sarjan tapahtumat ja sen henkinen ydin sijoittuvat hyvin paljon jaettuun Berliiniin. Deightonilla on tarkka silmä miljöölle ja siinä asuville ihmisille. Berliinin karua maisemaa hän kuvaa monessa kirjassa, mm. teoksessa Lontoon ottelu (1985, suomennos 1987) näin:

    ”Berliini on ankea harmaakivinen kaupunki. Se on karu protestanttinen kaupunki; etelä-Saksan barokin prameilevat liiallisuudet eivät milloinkaan levinneet Preussin pääkaupunkiin asti. Kadut ovat yhtä leveitä kuin rakennukset korkeita, ja kaupunkimaisema pienentää tuulenpyyhkimillä kaduilla kiiruhtavat ihmiset kääpiöiksi niin etteivät Manhattanin pilvenpiirtäjätkään nujerra ihmishahmoa varjoonsa samalla tavalla. Berliinin modernitkin rakennukset näyttävät kivestä veistetyiltä ja niiden lasiset julkisivut heijastelevat harmaata taivasta tylyinä saumattomina kivipaaseina.”

Tuleeko edellisestä lainauksesta mieleen Helsinki?

    Minulle tulee.

    Ovatko Helsingin uudet rakennuskohteet Jätkäsaari ja Kalasatama enemmän ”berliiniä” kuin ”colmaria”? Paistaako niissä aurinko joskus maan tasalle vai pusertuuko ihminen kivimassan varjoon?

    Mutta jos Helsingin rakentaisi autottomaksi, niin kuin Soininvaara unelmoi, se pitäisi Casaresin ja Colmarin tavoin rakentaa hyvin matalaksi (jos aurinkoa halutaan kadunpintaan), korkeintaan kaksikerroksista taloista. Mutta silloinhan kaupunki leviää silmän kantamattomiin ja alkaa muistuttaa amerikkalaista autokaupunkia - sitähän Soininvaara ei halua. Sitä paitsi, voiko kaupunki toimia ilman logistiikkaa?

    Kenen tahdosta kaupungit rakennetaan? Kenelle ne tehdään? Kuka hyötyy, ken kärsii?

    ”Historia tapahtuu siten, että lopputulos on aina seuraus monien yksityistahtojen ristiriidasta, tahtojen, joista joukko erikoisia elinehtoja tekee taas jokaisen siksi mikä se on”, kirjoitti Friedrich Engels Lontoossa v. 1890 kirjeessään Joseph Blochille. ”Sillä mitä joku yksityinen tahtoo, sen joku toinen estää, ja se mitä syntyy, on jotakin, mitä kukaan ei ole tahtonut.”

    Selittääkö Engelsin (ja Karl Marxin)  oivallus historian dialektisesta kulusta myös Suvannon, Casaresin ja Pariisin näkyvän ja näkymättämän rakenteen ja vieläpä ihmiselämän olemuksen miljöössään?

    En tiedä.

    Siksi kysyn.
    Epätietoisuuden valtaamana.

Kyösti Salovaara, 2019.
Suvannon arkkitehtuuria yli sadan vuoden takaa.