Vastavaloa

[hyveellisyyden aika]

Kyösti Salovaara, 2018.

Elämme tässä hetkessä jonkin aikaa. Vasta myöhemminen tiedetään, miten tätä aikaa tulisi kutsua.

    Suurien määritteiden sijaan ilmassa on paljon pieniä.

    Arvojen aika! Egoismin aika! Pinnallisuuden aika! Hiilestä luopumisen aika! Maailmankylän aika! Nationalismin renessanssin aika! Populismin aika! Eurooppalaisuuden aika! Neljännen valtiomahdin aika! Virtuaaliheimojen aika! Tuhlauksen aika! Tasa-arvon aika! Sukupuolisen emansipaation aika! Naisvallan aika! Ahdistuksen aika! Vihreän vallankumouksen aika! Vastakkainasettelun aika! Järjen aika! Ateismin aika! Urbanisoitumisen aika! Totuuden jälkeinen aika! Ääreistämisen aika! Puolitotuuksien aika! Totalitaarisen ajan alku!

    Aikaamme kuvastavia arvosfäärejä voi luetella loputtomiin.

    Oleellista on, että ne ovat usein toistensa vastakohtia, toisistaan syntyneitä. Sekin on oleellista, että itse kunkin elämäntapa koskettaa monia sfäärejä. Kukaan ei elä vain yhdessä kuplassa vaan monessa. Kun kaikki kuplat asettaa päällekkäin, syntyy kuin vastavaloon otettu valokuva: satumainen, kontrastien ja pitkien varjojen maisema. Se on totta ja valhetta.

    Sekin on oleellista, että oman virtuaaliheimon arvosfääri korotetaan ja kärjistetään tappiin asti.

    Ilmassa on niin paljon moraalista hehkua ja hyveiden korostamista, että kutsun tätä aikaa hyveellisyyden ajaksi. Niin kuin arvaat, käytän hyveellisyyden aikaa ironisena tunnisteena.

Hyveelliset vahtivat paheellisia.

    Noitavainojen aikana noidaksi epäillyn ilmiantaminen oli normaalia arkielämää.

    Neuvostoliitossa ja sosialistisissa satelliittivaltioissa poliittiseen elämään kuului erehdyksen tunnustaminen julkisesti, anteeksi pyytäminen ja parannuksen lupaaminen. Ilmiantaminen oli kollektiivinen hyve. Kylmän sodan alkuvaiheessa piti Yhdysvalloisssa kommunisteiksi epäiltyjen ja epäamerikkalaisesta käyttäytymisestä syytettyjen taiteilijoiden ilmiantaa joku "kommunistitoveri". Sillä tavalla ilmiantaja selviytyi syytteistä eikä saanut tuomiota eikä päätynyt mustalle listalle.

    Keväällä 1975 suomalainen kirjailija Matti Rossi ilmiantoi Unkarin kirjallisuusliitolle unkarilaisen kirjailijan Kiss Dénesin, joka oli haukkunut suomenvierailullaan Neuvostoliittoa imperialistiseksi ja fasistiseksi valtioksi.

    Rossi tiesi, että Dénes saattaa ilmiannon seurauksena joutua suurin vaikeuksiin kotimaassaan, mutta itsetietoinen hyveellisyys oli Rossille tärkeämpää kuin humaanisuus.

    Lokakuussa 2018 paljastui, että Ylen toimittaja Sara Rigatelli kertoi sähköpostikirjeessä BBC:lle, että BBC:lle tv-sarjan ohjaajaksi kiinnitettyä Aki Louhimiestä on moitittu Suomessa epäasiallisesta käytöksestä.

    Louhimies menetti työn. Suomessa Rigatellin kollegat ovat pitäneet Rigatellin toimintaa journalistisena ahkeruutena.

    Ulkopuolisen silmin Rigatelli ilmiantoi Louhimiehen jostakin ”pahasta” mitä ei ole missään juridisesti arvioitu, häntä ei ole syytetty eikä tuomittu. Niinpä Rigatellin toiminta ei poikkea millään tavalla Matti Rossin ilmiannosta.

    Hyveellisten arvosfäärissä kaverin ilmiantaminen on sallittua ja toivottua, vaikka se perustuisi puolitotuuksiin ja epämääräiseen moralismiin. Samalla tavalla toimittiin epäamerikkalaisessa toimintaa tutkivassa komiteassa ja Unkarin ja Tšekkoslovakian näytösoikeudenkäynneissä.

    Jossakin pisteessä hyve muuttuu paheeksi.

Kyösti Salovaara, 2018.

Puhutaan moraalista. Ajatellaan arvoja. Käyttäydytään kuin kaikilla olisi ja pitäisi olla yhteiset arvot, sama moraali.

    Albert Camus totesi, että moraaliset vastakohtaisuudet selviävät vähitellen keskimääräisen arvon valossa. ”Hyve ei voi esiintyä irrallaan todellisesta muuttumatta pahan prinsiipiksi”, Camus sanoi toisen maailmansodan jälkeen. ”Se ei voi liioin ehdottomasti samaistaa itseään todelliseen kieltämättä samalla itseään.”

    Camus edellytti moraalin kohtuutta ja realismia.

    ”Puhdas hyve on tuhoisaa”, hän kirjoitti. ”Kaikessa realismissa on moraalilla oltava osansa: kyynisyys on yhtä tuhoisaa. Siksi ei humanitäärinen suunsoitto ole sen paremmin paikallaan kuin kyyninen provokaatiokaan.”

    Ihminen elää nykyhetkessä historiastaan kasvaneena.

    Näin osuvasti Camus tiivisti ihmisen osallisuuden: ”Ihminen ei ole täydellisesti syyllinen, hän ei aloittanut historiaa; hän ei liioin ole täydellisen viaton, sillä hän jatkaa sitä.”

    Ja ne jotka väittävät olevansa täydellisen viattomia, ”päätyvät ehdottoman syyllisyyden raivoon”.

    Hyveellisyyden ajassa kohtaamme vain syyllisiä ja täydellisesti viattomia. Viimeksimainitut ilmiantavat edellisiä, koska viattomien mielestä pelkkä anteeksipyyntö ei riitä vaan tarvitaan myös rovioita syyllisyyden merkitsemiseksi.

    Kaikesta voi syyttää somea, virtuaalikeskustelua. Ikävämpi puoli on, että ilmiantoja tapahtuu myös ja ehkä näkyvimmin perinteisessä mediassa. Raivoa riittää.

Kun ryhdytään perustelemaan asioita ja ilmiöitä moraalisella kunnollisuudella, pitää tajuta, että toisenlaista moraalista arvosfääriä edustava ihminen saattaa kiivastua ja asettaa oman moraalisen argumenttinsa ja ”hyveellisyytensä ” vastatodistukseksi.

    Joka moraaliin ryhtyy, hän siihen uppoaa.

    En halua kiertää kysymystä, moraalin oikeutusta. Kun nuorempana kirjoitin kirja-arvosteluja, olin moraalikriitikko, tosin kohtuullisen impressionistisesti. Mutta moraalikriitikkona ajauduin toistuvasti kiivaaseen julkiseen debattiin eri mieltä olevien kanssa.

    Graham Greene oli katolinen ja vasemmistolainen kirjailija.

    Vaikka häntä pidettiin poliittisena kirjailijana, hän totesi 1980-luvun taitteessa, etteivät hänen ”poliittiset” romaaninsa olleet tarkoitettu muuttamaan maailmaa, sen enempää kuin hänen ”katoliset” kirjansa olisivat olleet tarkoitettu käännyttämään ketään katoliseksi.

    Greene selvensi ettei hän taistele epäoikeudenmukaisuutta vastaan vaan ilmaistakseen miltä epäoikeudenmukaisuus tuntuu. ”Tarkoitukseni ei ole muuttaa maailmaa vaan antaa sille ilmaisu.”

    Moraalikritiikki sopi Greenen mielestä hyvin hänen kirjojensa arviointiin. Hän sanoi, että sekä katoliset että kommunistiset kriitikot löysivät hänen romaaneistaan asioita, joita muut kriitikot eivät löytäneet. ”Minusta tuntuu, että he ymmärtävät muita paremmin, mihin kirjailija pyrkii.”

    Monien kriitikoiden mielestä fiktio ei pyri mihinkään eikä kirjailijan tarkoitusperistä kannata välittää. Oleellista ei ole aikomus vaan tulos.

    Mutta jos myönnetään, että kirjailijalla on jokin ”moraalinen” päämäärä ja että hänen kirjoittamansa romaani edustaa ja ilmentää tuota pyrkimystä, kritiikki muuttuu automaattisesti moraalikritiikiksi. Tämä tarkoittaa, että myös kriitikon on ilmaistava oma moraalinsa ja oma moraalinen pyrkimyksensä, sanalla sanoen maailmankatsomuksensa.

    Tästä syntyy tulikivenkatkuinen ja usein ratkaisematon erimielisyys, varsinkin silloin kun taiteilija ja arvostelija sitoutuvat eri moraalisfääreihin.

Luin kiinnostavan ja hyvin kirjoitetun dekkarin.

    Sen päähenkilönä on 42 vuotias poliisimies, joka tutkii tekeillä olevan elokuvan tuotantoryhmässä tapahtunutta murhaa. Erästä poliisimiehen aamua kirjailija kuvaa näin:

    ”Hän oli nukkunut raskaasti ja uni riippui vielä silmäluomissa. Rehellisesti sanoen hän tunsi olonsa hiukan pohmeloiseksi, mutta hän ei voinut muistaa, että olisi edellisenä iltana juonut muuta kuin viskigrogeja eikä hän ollut kaatanut itseensä mitään valtavia määriä. Viski oli sitä paitsi suorastaan terveellistä, joten syy oli varmasti laimennuksessa. Tästä lähtien hän joisi sen raakana ollakseen varma parhaasta mahdollisesta lääketieteellisestä tuloksesta.”

    Rohkeneeko joku kirjoittaa noin hyveellisyyden ajan Suomessa? Tuskinpa, sillä jokainen meistä tietää mikä on terveellistä ja mikä ei. Olisi melkein moraalitonta perustella viskin juontia raakana lääketieteellisellä edullisuudella edes huumorinvälke silmäkulmassa. Mutta jos joku kirjoittaa tuollaista, hänet ilmiannetaan ennen kuin kukko kolmasti laulaa.

    Miehistä machoilua, nykylukija tuhahtaa eo. lainausta lukiessaan.

    Romaanin takakannessa kerrotaan kirjailijasta: ”Kirjoittaja on nuori, viehättävä naismaisteri, joka on suunnitellut useita elokuvakäsikirjoituksia. Kun hän laati salapoliisiromaanin, ja sijoitti sen filmin tekemisen maailmaan, oli tulos pienintä yksityiskohtaa myöten aito.”

    Ruotsalainen Kerstin Ekman (s. 1933) julkaisi esikoisdekkarinsa 30 metriä murhaa vuonna 1959. Se suomennettiin Gummeruksen Salamasarjaan seuraavana vuonna.

Kyösti Salovaara, 2018.

Marie-Francoise Allain: The Other Man – conversations with Graham Greene. (L’Autre et son double, 1980.) The Bodley Head, 1983.

Albert Camus: Kapinoiva ihminen. (Le Mythe de Sisyphe 1942; Noces 1950; L’Envers et léndroit 1958; L’Homme Révolté 1951; Actueles I 1950; Actuelles II 1953; Carnets I 1962; Carnets II 1963.) Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971.

Kerstin Ekman: 30 metriä murhaa. (30 meter mord, 1959.) Suom. R. Terhomaa. K.J. Gummerus, 1960.

Vaikeneeko sellun laulu Tanssi-Kuusisessa?

[Rooman tuho – ja Suomen]

Kyösti Salovaara, 11.10.2018.
Kotkalainen  perinnemaisema, työn ja tuotannon piiri.

Viime torstaina ajoin Helsingistä Kotkaan. Ruska hehkui moottoritien reunoilla. Auto kulki vaivattomasti punakeltaisten värisävyjen vipevöimässä luonnontunnelissa.

    Autoa ajaessa pystyy keskittymään ajatteluun. Vähän kuin kävellessä tai astioita tiskatessa.

    David Logde kuvasi eräässä romaanissaan johtajaa, jonka ainoa oma hetki päivässä oli matka autolla töihin kehätietä pitkin. Kun Virginia Woolf vaati, että naisen (naiskirjailijan) pitää saada ikioma työhuone ollakseen täysivoimainen nainen, miehet ovat useimmiten joutuneet tyytymään henkilöauton luomaan tilaan: auto on miehen oma ”työhuone”.

    Ajoin hautausmaalle. Sieltä menin Sapokkaan kahville. Söin croissantin. Sitten kävelin Juha Vainion katua pitkin aallonmurtajan ylittäen Luotsi-Kuusiseen. Kiipesin kalliolle ja siellä kököttävään näköalatorniin. Otin valokuvia kotkalaisesta maisemasta: edessä Kotkamillsin tehdaskombinaatio, missä tehdään myös kartonkia, joka sopii elintarvikkeiden säilytykseen ilman että kartonki pinnoitetaan muovilla. Taaempana oikealla: Sunilan sellutehdas, jota StoraEnso oli jo lopettamassa, mutta joka nyt tekee rahaa ennen näkemättömällä voimalla.

    Piipuista nousevat savut kertoivat, että puunjalostusteollisuus on muutakin kuin pelkkää historiaa Kymijoen suistossa.

    Mutta Kotkaan ajellessa mietin edellisenä maanantaina julkistettua ilmastopaneelin (IPCC) uhkaavaa raporttia. Tai en miettinyt itse raporttia vaan sen hermostunutta vastaanottoa Suomessa.

    Toisin kuin muualla, pinnallisesti seurattuna, sekä media että poliitikot näyttävät Suomessa olevan paniikissa. Järki sumenee. Päivästä toiseen julkisuuteen lähetetään vaatimuksia toimenpiteistä, joilla suomalaista kuluttajaa aiotaan kurittaa, ilmaston pelastamiseksi.

    Suomi on pieni kansakunta. Yhteisön homogeenisuus auttaa monessa vaikeassa asiassa. Päättäjät ovat kavereita keskenään. Median sana kuuluu, se otetaan huomioon.

    Mutta paniikkitilanteessa yhteisön pienuus ja kavereiden kaveruus on yliherkkä alusta. Yhteisessä paniikissa suhteellisuudentaju hämärtyy. Paniikki vie mennessään.

Kyösti Salovaara, 11.10.2018.
Kotkan Sahara. Kotkamillsin purukasojen dyynit ja
kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksosen ideoima keidas
saksalaisesta leikkikalukaupasta hankittuine kuvineen.

Mittakaavan ymmärtäminen ja suhteellisuudentaju ovat matematiikkaa. Suomessa matematiikka on huonossa huudossa. Media pelaa yksityiskohdilla. Poliitikot vetoavat tunteisiin.

    Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka kirjoitti säikähtyneenä kolumnissaan (14.10.2018), että ilmastomuutokselle pitää heti tehdä jotakin radikaalia, jotta hänen nyt 3-vuotias lapsensa voisi elää hyvää elämää vuonna 2050.

    Mukka yritti nähdä nykyhetken yli. Hänelle 32 vuotta eteenpäin edusti pitkäjänteisyyttä, tulevaisuuden huomioimista.

    Mutta entä jos mittakaavan laventaa?

    Juha Pekka Lunkka – Oulun yliopiston geotietieteiden laitoksen professori ja Helsingin yliopiston geologian ja paleontologian dosentti – huomautti teoksessaan Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin (Gaudeamus, 2008), että ”poikkeuksellisen leudon ilmastovaiheen hetkellä on paikallaan muistaa, että elämme geologisesti ajatellen jääkautta eli kylmää ilmastovaihetta, jota on kestänyt 52 miljoonaa vuotta.”

    Maapallon kylmeneminen johtuu luonnontieteen nykyisen käsityksen mukaan maannerlaattojen liikkeistä ja törmäyksistä. Laattatektoniset tapahtumat ovat vähentäneet ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta. ”Näyttää siltä, että ilmaston vakaus on hyvin harvinaista, kun taas epävakaat, lähes kaoottiset ilmasto-olot ovat todennäköisesti vallinneet pitkien kylmien ilmastovaiheiden aikana.”

    Lunkka totesi johtopäätöksenä, että elämän historia on opettanut, että luonto ei sopeudu nopeisiin ilmastomuutoksiin. ”On lähes mahdoton ennustaa tarkasti, miten maapallon ilmasto kehittyy lähitulevaisuudessa ja miten nopeaa tämä kehitys on. Varmaa on ainoastaan se, että ilmasto muuttuu. Olennaista ihmiskunnan kannalta on kuitenkin se, että kykeneekö ihminen muuttumaan.”

    Ihmisestä riippumatta luonto ja ilmasto voivat yllättää.

    Nyt, viime päivinä, katse on kohdistettu luontoon. Miten luonnolle käy, kysytään.

    Mutta ihminen on rakentanut myös toisen todellisuuden, taloudellisen ja henkisen yhteisön, joka monimutkaisuudessaan muistuttaa luonnon moninaisuutta ja monimutkaisuutta. Onko tuo kokonaisuus – jota usein kutsumme markkinataloutta hyödyntäväksi hyvinvointivaltioksi – yhtä herkkä ja haavoittuva äkillisille muutoksille kuin biologinen elämä maapallolla? 

    Pitääkö luontoa pilaavasta ja ilmastoa haittaavasta toimeliaisuudesta luopuessa, löytää yhtä suuri toimeliaisuus jostakin muualta?

Miksi Rooman mahtava imperiumi tuhoutui?

    Jyväskylän yliopiston taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg vastasi toimittaja Niko Vartiaiselle Helsingin Sanomien haastattelussa (9.7.2017), että se johtui talouskasvun loppumisesta, kansantalouden supistumisesta.

    Roomassa kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Imperiumi menetti alueita ja niiden mukana väestöä. Samalla syntyvyys laski ja kuolleisuus kasvoi sotien ja tautien myötä. Väestön vähetessä myös kauppaa käytiin vähemmän ja verokertymä pieneni. Keskusvallan pienentyneet resurssit alkoivat näkyä kaikkialla. Paikat niin sanotusti repsottivat.

    ”Ensin vähenee taloudellinen aktiivisuus, tulee vähemmän verotuloja, ja sen jälkeen alkavat instituutiot ja säännöt rapautumaan. Meille oli hätkähdyttävintä ymmärtää se, että talouden alamäki oli järkyttävän dramaattinen. Palattiin pronssikauden tasolle 50–100 vuodessa.”

    Lamberg tiivisti: ”Taloudellinen aktiivisuus on riippuvainen siitä, kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa. Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä. Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten, kun on vähemmän.”

    Edellä lainattu tyrkkii miettimään.

    Säilyykö hyvinvointivaltio (yksilönvapaus, aineellinen ja henkinen tasa-arvo, sosiaalinen turvallisuus jne.) jos maapallo yritetään pelastaa vähentämällä kulutusta kaikkialta? Jos kulutusta vähennetään merkittävästi, ajaudutaanko samanlaisen negatiivisen kasvun kierteeseen mikä tuhosi Rooman imperiumin?

    Hyvinvointivaltio ei ole graniittia vaan prosessi.

Kotkassa oli kaksi Kuusista, kaksi saarta.

    Toinen, ns. Luotsi-Kuusinen sijaitsi Kotkansaaren kupeessa, kapean salmen erottamana. Se oli vanha luotsien tukikohta. Nyt saareen vie pengertie, entinen sisäväylä on katkaistu. Luotsi-Kuusisesta on tullut osa Kotkansaarta.

    Toinen Kuusinen sijaitsi Mussalon saaren lähellä. Kuusisessa oli tanssilava, jossa musiikki ja iloinen mieli raikuivat kesäiltoina. Niinpä sitä kutsuttiin Tanssi-Kuusiseksi.

    Kun Kotkan satama siirrettiin Mussaloon, satama rakennettiin Tanssi-Kuusisen ”päälle”, siitä tuli osa Mussalon modernia satamaa.

    Voiko Mussalon satamaa pitää hyvinvointivaltion atavistisena Tanssi-Kuusisena?

    No, Hamina-Kotka-sataman toimitusjohtaja Kimmo Naski kertoi muutama päivä sitten Ylelle (13.10.2018) Mussalon sataman laajennuksesta. Urakka maksaa 55 miljoonaa euroa. EU maksaa siitä viidenneksen. 

    ”Sellu on uusi Nokia”, Naski visioi, ”metsäteollisuuden kovin hittituote. Sen maailmanmarkkinahinta on noussut kovasti, ja sille etsitään uusia tarkoituksia, kuten muovin korvaamista.”

    ”Mussalon satamasta on tarkoitus tulla Itämeren johtava sellusatama!”

Kyösti Salovaara, 11.10.2018.
Helen tekee "puhdasta sähköä"
 Kymijoen suussa Ahvenkoskella.
Nousulohi ei kiitä.

Säilyykö hyvinvointiyhteiskunta kun taloudellista toimintaa vähennetään?

    Tuleeko Mussalosta johtava sellusatama, jos Eurooppa tai ainakin Suomi muutetaan metsäksi, johon ei saa koskea? Jos metsäteollisuus ajetaan alas, Suomessa riittää puita halattavaksi, mutta kuka maksaa puidenhalaajien elämän jos yhteiskunnassa ei ole vaihdantaa eikä yrityksiä, jotka maksaisivat palkat?

    Oletko koskaan kysynyt itseltäsi, miten on mahdollista, että suomalaiset käyvät kouluja noin 25 vuotta ja lepäilevät eläkkeellä noin 20 vuotta ja tekevät työtä vain 40 vuotta? Kuka tai mikä maksaa ”joutenolon”?

    Suomi on yksi harvoista maista, joissa hiilipäästöt ovat reilusti vähentyneet. Sähköntuotannosta n. 90 % on pian päästötöntä. Miksi Suomi on paniikissa? Mallioppilas!

    Ilmastoraportti tuli taivaan lahjana ihmisille, jotka ovat aikaisemmin, ennen ilmastomuutoksen painetta, vastustaneet muista syistä  ”turhaa” kulutusta: autoilua, matkustamista ja eläinperäisten ruoka-aineiden syömistä. IPCC:n raportti on voimaannuttanut erilaiset yhden asian ajattelijat, joille kaikki näyttäytyy mustavalkoisena, ehdottomana. Rahvasta kovistellaan; eliitti toki säilyttää privileegionsa matkailuun ja hyvin syömiseen.

    Oireellista on, että julkisessa keskustelussa vaaditaan ”pahan” lopettamista kertaiskulla, eikä lainkaan pohdita miten erilaisia prosesseja kehitettäisin vähäpäästöisiksi tai päästöttömiksi. Ideologia on järkeä vahvempi.

    ”Pitäisikö valtion jotakin tehdä ruokavaliolle?” kysyi sisäministeri Kai Mykkänen Uuden-Suomen blogissa (15.10.2018.). ”Aihe on aika lailla tabu. Mutta voi toki kysyä, miksi pidämme luonnollisena päästöjen mukaan verottamista liikenteessä, lämmössä ja sähkössä, mutta emme ruoassa?”

    Onko ihmisen elämä haitta? Pitääkö sillekin laittaa haittavero?

    Helsingin seudun liikennepäästöt ovat maailman mittakakaavassa niin pienet, että kahdella desimaalilla ilmaistuna luku on 0,00. Siitä huolimatta päättäjät ovat ärtyneitä kun eivät saa aikaiseksi tietulleja Helsingin kehäteille.

    Kun Mykkänen - ja monet muut – harkitsevat ruoan laittamista haittaverolle, eikö vielä tehokkaampaa olisi muuttaa lapsilisät negatiiviseksi? Mitä enemmän lapsia, sitä rankemman veron perhe joutuisi maksamaan?

    Tämä tarkoittaisi, että Suomi uhrautuu maapallon puolesta. Kansallinen itsemurha tapahtuisi hyvässä globaalissa tarkoituksessa.

Ajatuksilla voi leikkiä.

    Ikävämpää on, jos ne muuttuvat todeksi.

    Ottaen huomioon Juha-Antti Lambergin analyysin taloudellisen toimeliaisuuden merkityksestä yhteiskunnan säilymiselle elinvoimaisena, mietitäänpä mitä ehdotetut kulutuksen vähentämisvaatimukset tarkoittavat pahimmillaan, sokeasti toteutettuina.

    Hallitus ja eduskunta pystynee ilman perustuslakivaliokunnan lupaa rankkoihin veronkorotuksiin. Oletetaan että jonakin yönä pannaan toimeksi ”turhan kulutuksen” mittava haittavero. Sen piirissä ovat mm: yksityisautot, lentomatkustaminen, eläinperäiset tuotteet. Mutta haittaveron piiriin tulee myös edellä mainittujen tuotteiden mainostaminen, koska se lisää ”turhaa kulutusta.”

    Jonkin ajan päästä kaupallinen media kuolee, kuihtuu pois mainostulojen loppuessa.

    Maatalouselinkeino romahtaa nopeasti.

    Kauppoja suljetaan, suurin osa kulutuksesta loppuu ja sitä mukaan syntyy tuhansia ja tuhansia työttömiä. Lentokentät hiljenevät. Miljoonien tai miljardien investoinnit Helsinki-Vantaalle alkavat ruostua ja rapistua. Lapin matkailu hiipuu. Tuntureilla kuulee vain tuulen huminan.

    Jos jättiläismäinen haittavero tulee voimaan myös muualla Euroopassa, metsäteollisuuden tuotanto seisahtaa. Kotkan satama hiljenee. Kohta työttömyys ylittää miljoonan maagisen rajan. Antero Mukan lapsi täyttää 50 vuotta ja kysyy eläkkeellä olevalta isältään, voiko työttömyyden potutukseen kuolla.

    Ihmiset menettävät työpaikkansa. Kulttuurilaitoksien ylläpitoon ei ole rahaa. Helsingin kaupunginorkesteri lakkautetaan, Oodi suljetaan ja kirjat poltetaan Vantaalla jotta saadaan vähän lämpöä aikaiseksi, Finlandiatalo puretaan ja tontti metsitetään.

    Kun ei ole enää veronmaksajia, sairaaloita suljetaan, ovet pannaan kiinni. Yliopistojen opiskelijamäärät vähennetään murto-osaan nykyisestä, koska koulutukselle ei ole mitään käyttöä eikä ole rahaa maksaa opettajien palkkoja. Rautatie- ja maantiesillat romahtavat. Ikkunoista vetää eivätkä patterit lämpiä kunnolla.

    Toimeentulotukea voi hakea, mutta valtion kassassa ei ole senttiäkään. Lainaa ei saa, koska markkinatalous seisoo kuin härkä uuden veräjän edessä. Ei ole mitään mitä antaa takuiksi, ei mitään mihin lainan vaihtaa.

    Kiittääkö luonto?

Kyösti Salovaara, 11.10.2018.
Tanssi-Kuusisen atavistinen haamu:
Mussalon satama.

Viikon villi länsi

[herrasmiehiä ase kädessä]

Kyösti Salovaara, 2015.
Texas Hollywood/ Fort Bravo. Tabernas, Almeria.
Villi länsi: metahistorian kulissin kulissi.

Kirjoitin pientä tunnelmapätkää elokuvalehteen. Aiheena oli muuan lännenfilmi. Olen nähnyt sen kymmeniä kertoja sitten kevään 1970.

    Selailin ”elokuvapäiväkirjaani”. Pidin sitä 70-luvun taitteessa. Aluksi liimasin päiväkirjaan katsomieni elokuvien mainokset Helsingin Sanomista. Sitten ryhdyin kirjoittamaan elokuvien synnyttämistä ajatuksista.

    Tuntuu hieman kummalliselta. Olen opiskeluaikanani katsonut (kaupallisissa näytöksissä, elokuva-arkistossa, elokuvakerhoissa) ilmeisesti ”kaikki” Helsingissä esitetyt westernit, jännärit ja ranskalaiset taide-elokuvat. Yhtälö ei täsmää. Parametreja on liian monta.

    Filmihulluus ei alkanut 1970-luvun taitteen Helsingissä.

    Se alkoi 1950-luvun Kotkassa. Pikkupoikina käytiin Kino Rion iltapäivänäytöksissä. Siellä näin mm. John Fordin westernin Hyökkäys erämaassa. Naapuriteatterissa Kino Hallissa meni sunnuntaisin nonkka (nonstop): Uutisfilmejä, piirrettyjä, sketsejä.

    Kun sittemmin kävin luennoilla Porthaniassa, piipahdin luentojen välillä Reassa Mikonkadun ja Yliopistonkadun kulmassa katsomassa Viikon Villin Lännen esityksiä. Reassa näin Sergio Leonen ensimmäiset spagettiwesternit.

    Meidät, suuret (kaupunkilaiset) ikäluokat kasvatettiin lännenelokuvilla ja seikkailukertomuksilla. Kannattaa muistaa, että 50-luvulla ilmestyi myös kiehtovia lännensarjakuvia: Tex Willer, Hopalong Cassidy, Pecos Bill, Yksinäinen ratsastaja. Lännenmies ei ratsastanut pelkästään valkokankaalla vaan myös kirjallisuudessa.

    Kulttuurihistorian ironiaa: Tex Willer ja Pecos Bill kirjoitettiin ja piirrettiin Italiassa, ikään kuin spagettiwesterniä ennakoiden!

Merkittävä elokuvakirjoittaja, ranskalainen André Bazin ihmetteli vuonna 1953 westernien suosiota: ”Meitä hämmästyttää tämän lajin maailmanlaajuinen suosio vieläkin enemmän kuin sen historiallinen kestävyys. Mitä ihmettä jokin Amerikan Yhdysvaltojen synty, Buffalo Billin taistelut intiaaneja vastaan, rautatielinjojen vetäminen tai Pohjois-Amerikan sisällissota liikuttavat arabeja, hinduja, latinoja, germaaneja tai anglosakseja, joiden parissa lännenkuva jatkuvasti nauttii järkkymätöntä suosiota?”

    Jokin perimmäinen salaisuus tässä piilee.

    ”Lännenkuvaan täytyy kätkeytyä ikuisen nuoruuden salaisuutta tehokkaampi salaisuus, elokuvan omimpaan olemukseen jotenkin samastuva ikuisuuden salaisuus”, Bazin jatkoi.

    Hypätään 20-vuotta eteenpäin. Englantilainen Philip French muistutti kirjassaan Westerns, että jokainen koulupoika tietää kaksi lännenelokuvaan liittyvää perusasiaa. Ensiksi, westerni on kaupallinen elokuvamuoto, jolla on yhtä kiinteät ja muuttumattomat säännöt kuin Kabuki-teatterilla. Toiseksi, lännenkuvissa esitetyillä tapahtumilla on hyvin vähän tekemistä todellisten historiallisten tapahtumien kanssa.

    Dekkarikirjailija ja Hollywoodin käsikirjoittaja Frank Gruber väitti, että on olemassa vain seitsemän erilaista westerniä: rautatielänkkäri, karjatilafilmi, karjatilaimperiumista kertova westerni, kostotarina, ratsuväki intiaaneja vastaan, lainsuojattomien länkkäri ja laki- & sheriffitarina.

    Gruberin yksioikoinen luokittelu ei tyydyttänyt Frenchiä, joten hän latasi lisää lännenelokuvan tyyppejä. Lista on tietysti loputon, French totesi ja jatkoi luetteloa näin: eeppinen westerni, yliwesterni, aikuisten westerni, satiirinen westerni, komediawesterni, oikeussaliwesterni, liberaaliwesterni, sosiologinen westerni, realistinen westerni, anti-westerni, psykologinen westerni, allegorinen westerni, spagettiwesterni, paellawesterni… jne.

    Mikään elokuva eikä yksikään vähänkään kunnollinen westerni mahdu pelkästään yhteen lokeroon. Useita edellä mainituista teemoista ja tyypeistä löytyy parhaista ja mieleenpainuvimmista lännenelokuvista.

    Samana vuonna kuin Frenchin kirja ilmestyi Englannissa, Erkka Lehtola julkaisi Suomessa teoksen 24 kuvaa sekunnissa. Siinä hän totesi, että ”villin lännen elokuva on innottavin ja turmeltunein elokuvalaji”.

    ”Innottavin”, Lehtola sanoi, ”se on monesti ollut puhtaimmillaan, neitseellisimmillään: tulkitessaan amerikkalaista kansanperinnettä, yksinäisen sankarin myyttistä hahmoa ja puhdashenkisyyden kirkkaimpia täyttymyksiä.”

    Lehtolan mielestä 60-luvun loppupuolella kaupallisuus ja väkivaltaisuus turmelivat lännenelokuvan puhtauden. Siitä hän syytti italialaisia elokuvantekijöitä. Niinpä French (joka ei suostunut edes käsittelemään kirjassaan spagettiwesternejä), Lehtola ja mm. Peter von Bagh (teoksessaan Elokuvan historia, 1975) moittivat kuin yhdellä äänellä ja melkein samaan aikaan italialaisia ohjaajia lännenelokuvan rappiosta.

    Joskus aikalaiskritiikki osuu kohdalleen, toisinaan ei.

    Sillä kuitenkin: Sergio Leonen ja kumppanien kyyninen westerni riisui perinteisen lännenelokuvan tekopyhyyden ja palautti lännenmiehen maan kamaralle. Sen jälkeen eivät Yhdysvalloissakaan valmistuneet westernit voineet näytellä tietämätöntä.

Kyösti Salovaara, 2015.

Onko lännenelokuva peruselokuva, eräänlainen alkuelokuva, niin kuin André Bazin tuntui ajattelevan?

    Onko liioittelua väittää, että lännenelokuvan tarina kiehtoo meitä nimenomaan siksi, että siinä ihmiset ovat esillä täysin paljaina ikään kuin teatterikulisseissa, koska ympärillä oleva karu ja joskus luotaantyöntävän ankara maisema jättää ihmisen oman onnensa varaan? Lännenelokuvan maisema on toki upean kaunis ja jylhän kunnioitettava, mutta se ei tuollaisenaan voi liittyä mitenkään ihmisten elämään. Maisema ei selitä eikä täydennä - ellei sitten vieraannuttavana elementtinä - tyypillisen lännenelokuvan tarinaa, jossa ihminen asetetaan ihmistä vastaan, yksilö ryhmää vastaan.

    Ranskalainen Bazin (1918-58) kuoli nuorena. Yhtä nuorena kuoli amerikkalainen Robert Warshow (1917-55), joka julkaisi kuolemattoman esseensä The Westerner vuonna 1954.

    Lännenmies taistelee lain ja järjestyksen puolesta, Warshow sanoi, mutta se ei ole oleellisin piirre. Usein lännenmies vastaa, kun häneltä kysytään – ja kysyjänä on yleensä nainen – miksi hän tekee mitä tekee, että sehän on vain sitä mitä miehen pitääkin tehdä.

    Warshowin mielestä lännenmies puolustaa oman imagonsa puhtautta, itse asiassa kunniantuntoaan. Tästä syystä lännenmies on haavoittumaton, vähän kuin yli-ihminen tai epäihminen. Eihän kukaan elävä ihminen voi olla noin puhdas, noin täydellinen.

    No, me toki tajuamme että lännenmiehen menneisyydessä on usein jotain ”pahaa”, hänellä on pimeä menneisyytensä, josta hän näyttää päässeen irti, ”parantuneen”.

    Lännenmies ei, kuten Warshow toteaa, taistele hyötyäkseen eikä ollakseen oikeassa vaan ilmaistaakseen oman itsenäisen olemuksensa ja elääkseen maailmassa, jossa tuollaisen olemuksen saa ilmaista. Lännenmies on viimeinen herrasmies, kunnian mies.

    Mielikuva elokuvan lännenmiehestä olisi kohtuuttoman romanttinen ja täysin absurdi jos emme tajuaisi hänen pimeää puoltaan, sitä että oikeuttipa hän tekonsa miten moraalisesti tahansa, hän toteuttaa ”herrasmiesmäisyyttään”  ja kunniantuntoaan tappamalla ihmisiä - tosin yhteisössä josta laki puuttuu ja jossa lännenmies usein tahtomattaan joutuu toteuttamaan lakia. 

    Yhtä kaikki, ilmeisen ja itsetajutun moraalisen ristiriidan takia lännenmies ei voi jäädä pelastamaansa yhteisöön: hän kuolee tehtävän suoritettuaan tai ratsastaa pois.

    Mutta kun herrasmiehen ja tappajan sovittaa samaan ihmiseen, tarkoittaako se, että romanttisen tarinan takaa löytyy kyyninen ja inhorealistinen näkemys ihmisestä ja yhteisöstä?

    Vai onko lännenmiehen tarinan, eräänlaisen alkuelokuvan viehätys siinä että muistamme perisyntimme ja sen miksi meidät karkoitettiin paratiisista?

    Tai, onko lännenelokuva lopulta Raamatun tarinoiden sovittamista keinotekoiseen villiin länteen, jota ei oikeasti ole koskaan ollut olemassa, vaikka se löytyykin meidän universaalista tajunnastamme?

Kyösti Salovaara, 2015.

---

André Bazin: Mitä elokuva on? Toim. Peter von Bagh ja Sakari Toiviainen. WSOY, 1973.

Philip French: Westerns. Aspects of a Movie Genre. Secker & Warburg, 1973.

Erkka Lehtola: 24 kuvaa sekunnissa. Elokuvankatsojan käsikirja. WSOY, 1973.

Robert Warshow: Movie Chronicle: The Westerner. 1954. Teoksessa Film Theory and Criticism. Toim. Gerald Mast and Marshall Cohen. Oxford University Press, 1974.