Toinen toistaan pahempia

[psykologiaa vai poliittista hölynpölyä?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Miksi puhkeamme valituksiin syntiinlankeemuksen takia? Ei meitä karkotettu paratiisista sen vuoksi, vaan elämän puun takia, ettemme söisi siitä.

Me emme ole syntisiä vain siksi, että olemme syöneet tiedon puusta, vaan myös siksi, että emme vielä ole syöneet elämän puusta. Syntinen on se tila, jossa me olemme, riippumatta syyllisyydestä. 

- Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1969.

S anat eivät ole tekoja, mutta teot ovat sanoja.

    Viime sunnuntaina sumu peitti kaupungin. Muualla oli vielä sumuisempaa.

    Tällä viikolla kuu on täysi. Luonnonlait pysyvät pitkään.

    Ihmiset tulkitsevat lakejaan miten milloinkin. Joskus niitä luetaan kuin piru Raamattua.

    Faktista tietoa ei ole, kuinka piru Raamattua lukee.

P itääkö maailma ottaa vastaan kaikkineen?

M aaliskuun ensimmäisenä päivänä Helsingin Sanomat julkaisi Der Spiegeliltä lainatun artikkelin otsikolla Pahan psykologi. Der Spiegel on laatulehti Saksassa, Hesari Suomessa.

    Artikkelin ingressissä kerrottiin, että inhimillistä pahuutta tutkineen psykologi Ingo Zettlerin mukaan ihmisten pahoilla ominaisuuksilla on yhteys rikollisuuteen ja poliittisiin näkemyksiin. ”Pahuutta voidaan myös mitata.”

    Saksalainen Zettler tutkii ”pahuutta” Kööpenhaminan yliopistossa. ”Pahuuteen kuuluvat myös arkipäiväiset rikkomukset, kuten valehteleminen, pettäminen ja kulukorvausten väärentäminen”, Zettler vastasi haastattelijan kysymykseen mitä ”pahuus” on.

    Näin ollen kaikki ihmiset ovat vähintään pahoja, toistaan pahempia. Geenit ja ympäristö luovat ihmisen henkiset ominaispiirteet.

    Zettlerin mielestä häikäilemättömyys on pahuutta; ahneus, narsismi, sadismi, ilkeys ja machiavellismi ovat ns. ”pimeitä persoonallisuuspiirteitä”. Zettlerin tutkimusryhmä jahtaa näitä esittämällä ihmisille kysymyksiä.

    Mutta aikamoiselta hölynpölyltä kuulostaa, kun Zettler sanoo, että ihmiset joilla on pimeitä ominaisuuksia harvemmin työskentelevät taideammateissa. Poliittiselta kannanotolta kuulostaa puolestaan väite, että "pahat” ihmiset kannattavat useammin markkinaliberalismia ja haluavat menestyä ”hyviä” ihmisiä kovemmin.

    Zettler on tainnut asettaa kärryt hevosen eteen. Koska markkinatalous on hänen mielestään ”paha”, siinä menestyvien ihmistenkin täytyy olla ”pahoja”.

V iime viikolla kysyin: ”Onkohan maailmassa muuten yhtään suurta taideteosta, jonka tekijällä ei olisi aikanaan ollut vallitsevista arvoista poikkeavat oman elämänsä arvot?”

    Tarkoitin noita Zettlerin ”pahoiksi ominaisuuksiksi” määrittelemiä arvoja.

    Tämän viikon tiistaina Yle Teema esitti Rauni Mollbergin ohjaaman elokuvan Maa on syntinen laulu (1973). Timo K. Mukan esikoisromaanin perustuvan elokuvan näki teattereissa aikanaan yli 700 000 katsoja.

    Tiistain Hesarissa elokuvaa arvioitiin laajasti. Tai itse asiassa Taneli Topelius arvioi sen tekijän ”pimeitä” persoonallisuuspiirteitä. Mollberg käsitteli näyttelijöitä ja eläimiä julmasti. Vuonna 2026 mitään taideteosta ei kai voi katsoa eikä lukea syventymättä taiteilijan persoonallisuuteen, hänen pahuuteensa. Ja jokaisesta suuresta taiteilijasta pahuus löytyy kun hieman pintaa raaputtaa. Eikä "paha" voi luoda "hyvää" taidetta.

    ”Mollella oli demoninen puoli, mutta hän oli myös rakastava, hauska, älykäs ja huumorintajuinen”, Taneli Topelius lainasi kirjoituksensa lopuksi Mollbergin tyttären muistikuvia.

    Sitten toisaalla Elokuvia-palstalla nimimerkki TM (Timo Malmi?) antoi ”syntiselle Lapin laululle” vain kolme tähteä viidestä. Yhtä hyvänä hän piti samana päivänä Ylellä esitettyä Yrjö Nortan filmiä SF-paraati (1940).

P itääkö meidän tietää, millaisia taiteilijat ovat omassa elämässään? Helpottaako tietäminen taideteoksen kokemista vai tekeekö se siitä mahdottoman? Pitääkö kirjoja ja elokuvia ”lukea” niin kuin piru Raamattua?

    Viime viikolla Suomen Kuvalehti (nro 9/2026) julkaisi Juha Itkosen jutun Tämä on henkilökohtaista norjalaisesta Karl Ove Knausgårdista. Jutussaan kirjailija Itkonen haastatteli videopuhelun välityksellä kirjailija Knausgårdia, joka nykyään asuu Lontoossa. Neljätoista vuotta sitten Itkonen pääsi haastattelemaan Knausgårdia silmästä silmään tämän skånelaisessa kodissa Ystadin lähellä.

    Itkosen mainiosti kirjoitetussa jutussa käsiteltiin myös ”pahuuden piirteitä” ja sitä kuinka kirjailija hyväksikäyttää omaa lähipiiriään luodessaan fiktiota, joka ehkä ei olekaan fiktiota.

    ”Mitä Knausgård, itse kohtuullisen suuri synnintekijä, tässä iässä ja elämäntilanteessa oikeastaan ajattelee näistä eettisistä kysymyksistä”, Itkonen mietti. ”Onko liian dramaattista sanoa, että kenties jokainen vakavissaan taidetta tekevät joutuu hyväksymään oman itsekeskeisyytensä ja solmimaan jonkinlaisen faustilaisen sopimuksen?”

    Knausgård vastasi, että tämähän on vanha dilemma. ”Voiko olla samaan aikaan sekä hyvä ihminen että hyvä taiteilija? Olin tästä hyvin kiinnostunut nuorempana, kun olin romanttinen ja ehdoton ja minulla oli kaikenlaisia boheemeja käsityksiä taiteilijuudesta.”

    Kirjailija kertoo vapautuneensa romanttisesta nuoruudestaan, mutta lisää sitten: ”Kyllä taiteilijan kuitenkin on oltava vapaa. Taide, joka on täysin linjassa ympäröivän yhteiskunnan arvojen ja muitten ihmisten odotusten kanssa, on usein arvotonta. Joten kyllä, konflikteja tulee, ennemmin tai myöhemmin. Ja kun olin yhdeksäntoista, minua kiinnosti ehdottomasti enemmän olla hyvä taiteilija kuin hyvä ihminen.”

J oskus on sanottu, että kirjailijat muistuttavat vakoilijaa ja rikollista, koska hekin urkkivat ja varastavat, eivät tosin kanssaihmisten omaisuutta vaan näiden ”elämän” pukeakseen sen omaksi fiktiokseen. 

    James Joycen romaanissa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (1916. Suom. Alex Matson. Tammi, 1946 ja 1964.) nuori taiteilija tunnustaa itsekkyytensä ja julistaa itse määrittelemänsä oikeudet käyttää elämänpiiriään haluamallaan tavalla taiteen hyväksi.

”- Kuule nyt, Cranly, hän sanoi. – Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja mitä aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin - vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

    Niin myös Joyce käytti.

    Ihmisenä hän paljasti ”paskamaisuutensa”; taiteilijana suuruutensa. Nykylukija sitten paheksuu tai ihastuu.

Kyösti Salovaara, 2026.

Vastavaloa

[hyveellisyyden aika]

Kyösti Salovaara, 2018.

Elämme tässä hetkessä jonkin aikaa. Vasta myöhemminen tiedetään, miten tätä aikaa tulisi kutsua.

    Suurien määritteiden sijaan ilmassa on paljon pieniä.

    Arvojen aika! Egoismin aika! Pinnallisuuden aika! Hiilestä luopumisen aika! Maailmankylän aika! Nationalismin renessanssin aika! Populismin aika! Eurooppalaisuuden aika! Neljännen valtiomahdin aika! Virtuaaliheimojen aika! Tuhlauksen aika! Tasa-arvon aika! Sukupuolisen emansipaation aika! Naisvallan aika! Ahdistuksen aika! Vihreän vallankumouksen aika! Vastakkainasettelun aika! Järjen aika! Ateismin aika! Urbanisoitumisen aika! Totuuden jälkeinen aika! Ääreistämisen aika! Puolitotuuksien aika! Totalitaarisen ajan alku!

    Aikaamme kuvastavia arvosfäärejä voi luetella loputtomiin.

    Oleellista on, että ne ovat usein toistensa vastakohtia, toisistaan syntyneitä. Sekin on oleellista, että itse kunkin elämäntapa koskettaa monia sfäärejä. Kukaan ei elä vain yhdessä kuplassa vaan monessa. Kun kaikki kuplat asettaa päällekkäin, syntyy kuin vastavaloon otettu valokuva: satumainen, kontrastien ja pitkien varjojen maisema. Se on totta ja valhetta.

    Sekin on oleellista, että oman virtuaaliheimon arvosfääri korotetaan ja kärjistetään tappiin asti.

    Ilmassa on niin paljon moraalista hehkua ja hyveiden korostamista, että kutsun tätä aikaa hyveellisyyden ajaksi. Niin kuin arvaat, käytän hyveellisyyden aikaa ironisena tunnisteena.

Hyveelliset vahtivat paheellisia.

    Noitavainojen aikana noidaksi epäillyn ilmiantaminen oli normaalia arkielämää.

    Neuvostoliitossa ja sosialistisissa satelliittivaltioissa poliittiseen elämään kuului erehdyksen tunnustaminen julkisesti, anteeksi pyytäminen ja parannuksen lupaaminen. Ilmiantaminen oli kollektiivinen hyve. Kylmän sodan alkuvaiheessa piti Yhdysvalloisssa kommunisteiksi epäiltyjen ja epäamerikkalaisesta käyttäytymisestä syytettyjen taiteilijoiden ilmiantaa joku "kommunistitoveri". Sillä tavalla ilmiantaja selviytyi syytteistä eikä saanut tuomiota eikä päätynyt mustalle listalle.

    Keväällä 1975 suomalainen kirjailija Matti Rossi ilmiantoi Unkarin kirjallisuusliitolle unkarilaisen kirjailijan Kiss Dénesin, joka oli haukkunut suomenvierailullaan Neuvostoliittoa imperialistiseksi ja fasistiseksi valtioksi.

    Rossi tiesi, että Dénes saattaa ilmiannon seurauksena joutua suurin vaikeuksiin kotimaassaan, mutta itsetietoinen hyveellisyys oli Rossille tärkeämpää kuin humaanisuus.

    Lokakuussa 2018 paljastui, että Ylen toimittaja Sara Rigatelli kertoi sähköpostikirjeessä BBC:lle, että BBC:lle tv-sarjan ohjaajaksi kiinnitettyä Aki Louhimiestä on moitittu Suomessa epäasiallisesta käytöksestä.

    Louhimies menetti työn. Suomessa Rigatellin kollegat ovat pitäneet Rigatellin toimintaa journalistisena ahkeruutena.

    Ulkopuolisen silmin Rigatelli ilmiantoi Louhimiehen jostakin ”pahasta” mitä ei ole missään juridisesti arvioitu, häntä ei ole syytetty eikä tuomittu. Niinpä Rigatellin toiminta ei poikkea millään tavalla Matti Rossin ilmiannosta.

    Hyveellisten arvosfäärissä kaverin ilmiantaminen on sallittua ja toivottua, vaikka se perustuisi puolitotuuksiin ja epämääräiseen moralismiin. Samalla tavalla toimittiin epäamerikkalaisessa toimintaa tutkivassa komiteassa ja Unkarin ja Tšekkoslovakian näytösoikeudenkäynneissä.

    Jossakin pisteessä hyve muuttuu paheeksi.

Kyösti Salovaara, 2018.

Puhutaan moraalista. Ajatellaan arvoja. Käyttäydytään kuin kaikilla olisi ja pitäisi olla yhteiset arvot, sama moraali.

    Albert Camus totesi, että moraaliset vastakohtaisuudet selviävät vähitellen keskimääräisen arvon valossa. ”Hyve ei voi esiintyä irrallaan todellisesta muuttumatta pahan prinsiipiksi”, Camus sanoi toisen maailmansodan jälkeen. ”Se ei voi liioin ehdottomasti samaistaa itseään todelliseen kieltämättä samalla itseään.”

    Camus edellytti moraalin kohtuutta ja realismia.

    ”Puhdas hyve on tuhoisaa”, hän kirjoitti. ”Kaikessa realismissa on moraalilla oltava osansa: kyynisyys on yhtä tuhoisaa. Siksi ei humanitäärinen suunsoitto ole sen paremmin paikallaan kuin kyyninen provokaatiokaan.”

    Ihminen elää nykyhetkessä historiastaan kasvaneena.

    Näin osuvasti Camus tiivisti ihmisen osallisuuden: ”Ihminen ei ole täydellisesti syyllinen, hän ei aloittanut historiaa; hän ei liioin ole täydellisen viaton, sillä hän jatkaa sitä.”

    Ja ne jotka väittävät olevansa täydellisen viattomia, ”päätyvät ehdottoman syyllisyyden raivoon”.

    Hyveellisyyden ajassa kohtaamme vain syyllisiä ja täydellisesti viattomia. Viimeksimainitut ilmiantavat edellisiä, koska viattomien mielestä pelkkä anteeksipyyntö ei riitä vaan tarvitaan myös rovioita syyllisyyden merkitsemiseksi.

    Kaikesta voi syyttää somea, virtuaalikeskustelua. Ikävämpi puoli on, että ilmiantoja tapahtuu myös ja ehkä näkyvimmin perinteisessä mediassa. Raivoa riittää.

Kun ryhdytään perustelemaan asioita ja ilmiöitä moraalisella kunnollisuudella, pitää tajuta, että toisenlaista moraalista arvosfääriä edustava ihminen saattaa kiivastua ja asettaa oman moraalisen argumenttinsa ja ”hyveellisyytensä ” vastatodistukseksi.

    Joka moraaliin ryhtyy, hän siihen uppoaa.

    En halua kiertää kysymystä, moraalin oikeutusta. Kun nuorempana kirjoitin kirja-arvosteluja, olin moraalikriitikko, tosin kohtuullisen impressionistisesti. Mutta moraalikriitikkona ajauduin toistuvasti kiivaaseen julkiseen debattiin eri mieltä olevien kanssa.

    Graham Greene oli katolinen ja vasemmistolainen kirjailija.

    Vaikka häntä pidettiin poliittisena kirjailijana, hän totesi 1980-luvun taitteessa, etteivät hänen ”poliittiset” romaaninsa olleet tarkoitettu muuttamaan maailmaa, sen enempää kuin hänen ”katoliset” kirjansa olisivat olleet tarkoitettu käännyttämään ketään katoliseksi.

    Greene selvensi ettei hän taistele epäoikeudenmukaisuutta vastaan vaan ilmaistakseen miltä epäoikeudenmukaisuus tuntuu. ”Tarkoitukseni ei ole muuttaa maailmaa vaan antaa sille ilmaisu.”

    Moraalikritiikki sopi Greenen mielestä hyvin hänen kirjojensa arviointiin. Hän sanoi, että sekä katoliset että kommunistiset kriitikot löysivät hänen romaaneistaan asioita, joita muut kriitikot eivät löytäneet. ”Minusta tuntuu, että he ymmärtävät muita paremmin, mihin kirjailija pyrkii.”

    Monien kriitikoiden mielestä fiktio ei pyri mihinkään eikä kirjailijan tarkoitusperistä kannata välittää. Oleellista ei ole aikomus vaan tulos.

    Mutta jos myönnetään, että kirjailijalla on jokin ”moraalinen” päämäärä ja että hänen kirjoittamansa romaani edustaa ja ilmentää tuota pyrkimystä, kritiikki muuttuu automaattisesti moraalikritiikiksi. Tämä tarkoittaa, että myös kriitikon on ilmaistava oma moraalinsa ja oma moraalinen pyrkimyksensä, sanalla sanoen maailmankatsomuksensa.

    Tästä syntyy tulikivenkatkuinen ja usein ratkaisematon erimielisyys, varsinkin silloin kun taiteilija ja arvostelija sitoutuvat eri moraalisfääreihin.

Luin kiinnostavan ja hyvin kirjoitetun dekkarin.

    Sen päähenkilönä on 42 vuotias poliisimies, joka tutkii tekeillä olevan elokuvan tuotantoryhmässä tapahtunutta murhaa. Erästä poliisimiehen aamua kirjailija kuvaa näin:

    ”Hän oli nukkunut raskaasti ja uni riippui vielä silmäluomissa. Rehellisesti sanoen hän tunsi olonsa hiukan pohmeloiseksi, mutta hän ei voinut muistaa, että olisi edellisenä iltana juonut muuta kuin viskigrogeja eikä hän ollut kaatanut itseensä mitään valtavia määriä. Viski oli sitä paitsi suorastaan terveellistä, joten syy oli varmasti laimennuksessa. Tästä lähtien hän joisi sen raakana ollakseen varma parhaasta mahdollisesta lääketieteellisestä tuloksesta.”

    Rohkeneeko joku kirjoittaa noin hyveellisyyden ajan Suomessa? Tuskinpa, sillä jokainen meistä tietää mikä on terveellistä ja mikä ei. Olisi melkein moraalitonta perustella viskin juontia raakana lääketieteellisellä edullisuudella edes huumorinvälke silmäkulmassa. Mutta jos joku kirjoittaa tuollaista, hänet ilmiannetaan ennen kuin kukko kolmasti laulaa.

    Miehistä machoilua, nykylukija tuhahtaa eo. lainausta lukiessaan.

    Romaanin takakannessa kerrotaan kirjailijasta: ”Kirjoittaja on nuori, viehättävä naismaisteri, joka on suunnitellut useita elokuvakäsikirjoituksia. Kun hän laati salapoliisiromaanin, ja sijoitti sen filmin tekemisen maailmaan, oli tulos pienintä yksityiskohtaa myöten aito.”

    Ruotsalainen Kerstin Ekman (s. 1933) julkaisi esikoisdekkarinsa 30 metriä murhaa vuonna 1959. Se suomennettiin Gummeruksen Salamasarjaan seuraavana vuonna.

Kyösti Salovaara, 2018.

Marie-Francoise Allain: The Other Man – conversations with Graham Greene. (L’Autre et son double, 1980.) The Bodley Head, 1983.

Albert Camus: Kapinoiva ihminen. (Le Mythe de Sisyphe 1942; Noces 1950; L’Envers et léndroit 1958; L’Homme Révolté 1951; Actueles I 1950; Actuelles II 1953; Carnets I 1962; Carnets II 1963.) Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971.

Kerstin Ekman: 30 metriä murhaa. (30 meter mord, 1959.) Suom. R. Terhomaa. K.J. Gummerus, 1960.