Pyhätunturilta Pyreneiden yli Tarifaan

[eurooppalainen mäki]

Kyösti Salovaara, 2019.
Aprikoivia katseita Pyhätunturin Kultakerolla.

Kiipeäminen tunturille on kuin ajattelemista.

    Ei kannata tavoitella mahdotonta. Oikein korkealle ei jaksa kuitenkaan.

    Kävelet seuraavalle nyppylälle. Ajattelet muutaman ajatuksen. Vasta sitten päätät jaksatko seuraavan jyrkänteen yli. Samalla tavalla mietit uskallatko mennä ajatuksessa syvemmälle.

    Joko riittää? Tunturin huippu ei ole vielä tässä, mutta olet jo korkealla ja väsynyt. Viimeinen – vai onko se viimeinen – jyrkkä nousu ja sitten olisit huipulla. Siellä tuulee ja hengitys tasaantuu.

    Matka ei ole pitkä. Se tuntuu jaloissa. Muutama kilometri salpaa hengityksen. Pari sataa metriä ylöspäin – kohti sinistä taivasta.

    Vielä vähän.

Pyhätunturin laelta Kultakerolta näkee Eurooppaan.

    Niin voi kuvitella.

    Katsotaan suunnilleen etelään ja lounaaseen. Jossakin tuolla on Helsinki, melko mitätön kaupunki meren äärellä. Seisotaan suomalaisittain korkealla ja katsellaan yli Saksan ja Ranskan ja päästään Pyreneille, missä ammattipyöräilijät äsken hikoilivat melkein henkensä kaupalla.

    Pyhätunturin laella seisot 470 metriä merenpinnan yläpuolella. Pyreneillä liikutaan kahdessa kilometrissä. Miten sen yli näkee näin matalalta?

    Ei anneta korkeuskäyrien pilata näkemisen iloa. Kuvitellaan taipuvainen katse, kupera ajatus ja kiidetään enemmän lounaaseen Espanjan yli aina Tarifaan asti, missä Euroopan manner loppuu ja Afrikan ranta häämöttää kivenheiton päässä.

    Maisemat hehkuvat, poimuilevat, muuttavat väriään tuon tuosta.

    Päällisin puolin kaikki näyttää harmoniselta, upealta, rauhalliselta, idylliseltä.

Kyösti Salovaara, 2019.
Katselen Suomeni yli Pyreneille.

Porot seisovat rinteen reunalla. Ne eivät pelkää.

    Katse piirtää sektorin Pyhätunturilta Välimerelle, Limassolin liepeillä Erdoğanin hyytävä Turkki, lounaassa rauhallisen Portugalin Lagos. Selän taaksekin jää jotain, mutta ei välitetä siitä.

    Sektorin keskellä Saksassa poliittinen vakaus horjahtelee. Angela Merkelin valtakunnassa supistaan ja sipistään. Etelämpänä Gallian kukkona hääräilevä Emmanuel Macron epäröi astuako Pyhätunturin suuntaan vai Tarifaan päin. Haarukset eivät yllä molempiin. Espanjassa sosialistit yrittävät vähemmistöhallitusta kepulikonstein – luvataan paljon, annetaan vähän ja tarraudutaan valtaan.

    Sektorin reunoilla kiehuu poliittinen soppa kattilan reunojen yli. Yhtäällä tuore pääministeri Boris Johnson ryhtyy repimään brittejä Euroopasta irti vaikka väkisin. Kenties Iso-Britannia hajoaa. "Klovni kruunataan valtakunnan palaessa helvetissä", huutaa erään kirjoittajan otsikko The Guardianissa.
     Katseeni eteläreunalla Italian populistihallitus kuvittelee, että rahaa painamalla syntyy vaurautta – niin kuin toki syntyykin. Ja velat saa anteeksi, vaikka ei edes pyydä.
    Ja sektorin itäreunalla entisissä kommunistivaltioissa totalitaarisen menneisyyden kauhut unohtuvat luumuviinaa nauttiessa: kuria palautetaan häikäilemättä.

    Täällä ylhäällä, mistä katse lähtee etelään, auringon lämmittämä maisema väreilee aivan kuin se tietäisi ettei mitään varmuutta ole.  Sitäkin enemmän ristiriitoja, epätietoisuutta, ahdistusta.

    Tuntureita, meriä, rotkoja, kuruja, vuoristoja, peltoja, jokia, järviä, maanteitä, metsiä, karrelle palaneita rinteitä, vihreitä laaksoja – kaikenlaista eikä mitään itsestään selvää.

Kyllä kai, kyllä sentään.

    Kyllä suomalainen venäläisen voittaa ja saksalaisenkin, espanjalaisesta tai brassista puhumattakaan. Me tiedämme. Me emme luule. Me ja me.

    ”Meille tuodaan tänne sellaista ruokaa, jota tässä maassa ei saa tuottaa”, sanoi ministeri Jari Leppä Porissa. ”Meille tuodaan tänne paljon sellaista ruokaa, jota tässä maassa ei saa tuottaa eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta, ympäristönäkökulmasta, sosiaalisesta näkökulmasta, laadullisista näkökulmista – siitä huolimatta tuodaan. Vapaakauppa, jota kannatan vahvasti, on tuonut tullessaan tämän.”

    ”Onko tämä reilua? Se, että kun me täällä on kehitetty vaikkapa maailman korkealuokkaisin maito. Meidän liha on erittäin erilainen tuote, kuin Etelä-Amerikasta tuotu.”

    Meidän liha on ihan erilaista kuin brasilialainen tai argentiinalainen tai… puolalainen tai… saksalainen ja espanjalainen. Meidän liha on meidän lihaa eikä teidän eikä heidän.

    Kun suomalainen ministeri sanoo kannattavansa vapaakauppaa ja väittää, että vain Suomessa kasvatetaan karjaa oikealla tavalla, mitä hän oikeastaan sanoo ja väittää?

    Entäpä jos kiinalainen ministeri tai brasilialainen ministeri vastaa kannattavansa vapaakauppaa, mutta kertoo tietävänsä, että suomalainen puu ja selluloosa on paljon huonompaa kuin heidän oma sellunsa ja puunsa. Mitä ministeri Leppä siitä ajattelee?

    Onko ministeri Leppä sittenkään vapaakaupan mies?

Kyösti Salovaara, 2016.
Legendaarinen Col d’Aubisque Ranskan Pyreneillä,
 pyöräilyn
"vuoristokauriiden" kotimaasto.

Tekee mieli syödä rusinat pullasta.

    Ainakin jos tykkää rusinoista.

    Mutta kun leipoo rusinapullan myös pulla pitäisi syödä, eihän tässä muuten mitään järkeä ole.

    Markku Kuisma kuvaa teoksessa Saha (Siltala, 2011) hienosti, kuinka Suomen metsäteollisuus kaikkineen lähti kukoistukseen 1800-luvulla Britannian siirtyessä vapaakauppaan.

    Britannia poisti viljan tuontitullit vuosina 1846-1849. ”Teollisuuden oli laajentuakseen vietävä tuotteitaan”, Kuisma sanoo, ”ja sujuva vienti edellytti vapaita markkinoita."

    Niinpä Britannia ensin laski puutavaran tuontitulleja vuonna 1842 ja poisti ne sitten kokonaan 1866. ”Suomalaisesta näkökulmasta olennaisinta oli, että Britannian kauppapolitiikan liberalisointi palautti protektionismin rikkoman yhteyden tärkeimmälle markkina-alueelle. Kun Lontoo vaihtoi suojatullit vapaakauppaan, se avasi samalla portin Pohjolan metsäteolliselle läpimurrolle.”

    Kuisma huomauttaa, että 1850-luvun vaiheilla Britannia oli teollistumisessa sata vuotta edellä Suomea.

    Kun lukee tarkasti mitä ministeri Leppä sanoo, tulee ajatelleeksi, ainakin tunturin laella, mistä näkee hyvin pitkälle, että suomalaiset poliitikot taitavat olla monessa mielessä 170 vuotta jäljessä brittiläisiä kollegojaan 1800 luvulta.

    Mutta ei syytä huoleen: ehkäpä Iso-Britannian uusi pääministeri palauttaa tollojen tasapainon Euroopaan.

Mutta ei syytä huoleen: suopursu kukkii ja rahkasammal aava rannaton.

    Jos tietäisin mitä tapahtuu, uskaltaisinko kertoa?

    Meidän omahyväisyys on melkeinpä itsepetosta.

    Mistä me olemme saaneet tämän erinomaisuuden ja ylivertaisuuden?

    Italialainen veteraanipoliitikko ja vasemmistolainen journalisti Luciana Castellina syytti jokin aika sitten El País-lehdessä Euroopan unionin ydintä – johon Saksan lisäksi kuluu koko joukko Pohjois-Euroopan maita – Välimeren unohtamisesta. Viimeistään silloin kun EU laajeni itään, Välimeren maiden kultuurille käännettiin Castellinan mielestä tylysti selkä.

    Castellina kirjoitti kyllästyneensä pohjoiseurooppalaisiin, joilla on tapana puhua ”noista etelän ihmisistä”, ”nehän ovat melkein afrikkalaisia”, eiväthän ne mitään osaa eikä mistään välitä. Ja kuitenkin, Castellina muistutti, melkein kaikki on alkuaan syntynyt ja kehitetty Välimeren piirissä; ja tuosta perinnöstä EU haluaa päästä eroon.

    ”Eurooppa ilman Välimerta on kuin aikuinen, jolta lapsuus on riistetty”, Castellina lainasi erästä kirjoittajaa. ”Siis hirviö.”

    Katse ylittää Helsingin keskinkertaiset kaupunginosat ja Pajamäen surkuhupaisan nimby-väen, sotkuisen Itämeren, Saksan ja Ranskan viljapellot viiniköynnöksineen ja Pyreneiden huikeat vuoret ja laskeutuu Välimeren rantaan monta rotkoa ja monta jokea sivuutettuaan.

    Eurooppa on mäki jonka rinteitä kukin kiipeää tavallaan. Tämä mäki ei lopu koskaan vaikka siltä näyttäisi. Sisyfoksen puuhaa? Onko jossakin etevämpiä kansoja kuin toisaalla? Onko jossakin enemmän tietoa kuin toisaalla? Onko minä parempi kuin hän?

    Noin syvälle on vaikea päästä ajatuksissaan. Yrityskin pelottaa.

    Katson Eurooppaan. Porot katsovat minua.

Kyösti Salovaara, 2019.
Tarifa ja Afrikan rannikko, välissä
kulttuurien kuilu: Gibraltarin salmi.
Roomalaiset kutsuivat salmea nimellä
Fretum Gatitanum eli Cadizin salmi.

Tottelisinko?

[voi että...]

Kyösti Salovaara, 2019.
Erään "vieraslajin" minimalistinen kauneus.

Vielä ei ole mätäkuu.

    Mutta uutisia piisaa.

    Hirvi juoksi Helsingin keskustaan. Ammuttiin kuoliaaksi Fabianinkadulla.

    Norpat tukehtuvat kalastajien verkkoihin.

    Kanahaukka pistää poskeensa kalasääsken poikaset.

    Viisikymmentä vuotta sitten ihminen laskeutui kuuhun.

    007 ei olekaan mies vaan nainen.

    Hurjia kirikilpailuja Ranskan ympäriajossa. Australialainen Caleb Ewan voittaa vaaleanpunaisessa Tolousessa keskiviikkoiltana.
    Andrea Camilleri kuolee 93 vuotiaana. Hienojen romaanien testamentti säilyy nuorille sukupolville.

    Tarvitaan 2600 kg painava sähköauto kuljettamaan 63 kiloinen nainen 400 kilometrin päähän. (Tuleeko takaisin?)

    Sateen jälkeen paistaa aurinko.

Eilen, keskiviikkona täyttyi sata vuotta Suomen tasavallan ”perustamisesta”. Heinäkuun 17. päivänä vuonna 1919 valtionhoitaja Mannerheim vahvisti eduskunnan aiemmin hyväksymän Suomen tasavaltaisen hallitusmuodon.

    Perustuslaissa suojattiin kansalaisille mm. oikeus sananvapauteen, uskonnonvapauteen ja kokoontumisvapauteen.

    Eilen, keskiviikkona, kävelin parin kilometrin lenkin kotinurkilla. Ohitin kymmeniä tyhjiä lipputankoja. Vain kahdessa liehui laiskasti siniristilippu. Demokratiaa ei pahemmin juhlittu, Suomessa.

    Tasavaltainen hallitusmuoto loi demokratialle ulkoisen muodon, tavat ja säännöt.

    Demokratiasta taitaa kuitenkin olla niin monta mieltä kuin on ihmisiä tasavallassa.

    Silmäilin Steven Pinkerin kirjaa Enlightenment Now (2018). Pinker huomauttaa Karl Popperia lainaten, että demokratiaa ei pitäisi ymmärtää vastauksena kysymykseen ”Kuka hallitsee?” vaan ratkaisuna pulmaan, miten huonoista johtajista pääsee eroon ilman verenvuodatusta.

    Popper muistutti, että myös enemmistövalta voi käyttäytyä tyrannin lailla. Niinpä demokratiassa valtaa käyttävien valtaa pitää rajoittaa.

    Pinker lainasi toistakin ajattelijaa, politiikan tutkija John Muelleria, jonka mielestä demokratia perustuu oleellisesti sille, että se antaa kansalaisille oikeuden valittaa. Jos ja kun kansalaisilla on oikeus valittaa, allekirjoittaa addresseja, järjestäytyä, protestoida, osoittaa mieltä, lakkoilla, uhata lähtevänsä maastaan lipettiin, huutaa vastaan, julkaista mitä haluaa, viedä varansa rajojen yli, ilmaista luottamuksen puutteensa ja lobata käytävillä, niin silloin hallitukset ottavat kansalaiset huomioon myös vaalien välisenä aikana.

    Demokratiassa hallitus ei ole tavallisen elämän ehdoton auktoriteetti eikä parlamentin päätöksiä pidä hyväksyä nurisematta.

Kyösti Salovaara, 2019.
Tämäkin komeus tulee kauempaa kuin missä pippuri kasvaa.

Tottelisinko kun mua käsketään, lauloi Pertti Lumirae 1960-luvulla Yleisradion Orvokkikabareessa Arvo Salon sanoin ja Kaj Chydeniuksen sävelin.

    ”Tottelisinko kun mua käsketään, hampaat pesemään...”

    Salo vitsaili mitä kaikkea pitää totella: jopa hampaiden pesuohjeita ja liikennesääntöjä. Kapina tuntuu nyt aika teinimäiseltä.

    Mutta kysymys säilyy: ketä pitää totella ja miten?

    Onko minun uskottava, että James Bond on nainen? Siitä välittämättä, että olen pohtinut Risto Raition suomentaman Casino Royalen esipuheessa (Book Studio, 2003), että millainen mies James Bond oli. Ian Fleming kirjoitti Casino Royalen häämatkallaan ensimmäiseksi James Bond-romaaniksi 1953. Voiko valkoisen protestanttisen 1950-luvun miehen transformoida 2000-luvun naiseksi mukautuakseen nyt vallitseviin (kaupallisiin) muoteihin ja asenteisiin? Jos voi, otanko sukupuolenvaihdon mielekkyyden annettuna ”tosiasiana”? Tottelenko?

    Mutta vakavasti, ketä pitää totella?

    Natsi-Saksassa pahuuden politiikka perustui tottelemisen maksimointiin.

    Hannah Arendt kirjoitti postuumisti julkaistussa teoksessa The Life of the Mind siitä surullisesta tosiasiasta, että kaikkein pahimpiin tekoihin syyllistyvät ne, jotka eivät ole koskaan saaneet päätetyksi ollako paha vai hyvä. Siis hyvin tavalliset ihmiset.

    Arendt seurasi Israelissa 1960-luvun alussa Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä The New Yorkerin kirjeenvaihtajana. Arendt oli odottanut näkevänsä natsipedon, mutta kohtasikin tavallisen, keskinkertaisen ja mitättömän byrokraatin. Miehen kauheat teot olivat ristiriidassa hänen keskinkertaisuutensa kanssa, Arendt sanoi. ”Eichmann on kauhistuttavan normaali ihminen. Hänen kaltaisiaan on paljon. Mitätön mies joka ei kyennyt ajattelemaan.”

    Arendt puhui pahan arkipäiväistymisestä.

    Ajat ovat muuttuneet, mutta mistä me lopulta tiedämme monimutkaisten ja ristiriitaisten asioiden modernissa yhteiskunnassa mikä on hyvää ja mikä pahaa? Miten hallitus ja parlamentti saavat meidät uskomaan, ettei ole syytä valittaa ja että totteleminen kannattaa paremmin kuin tottelemattomuus?

    Voi että… sen kun tietäisi!

Kyösti Salovaara, 2019.
Ei vielä tappolistalla.

Toukokuussa kuluvana vuonna maa- ja metsätalousministeriö toi valtioneuvostoon asetuksen ”vieraslajeista aiheutuvien riskien” hallitsemiseksi.

    EU:n määräyksiä myötäillen tietyt kansalliselle kasvistolle vahingolliset vieraslajit kielletään heti ja niiden lopulliseen hävittämiseen annetaan kolmen vuoden siirtymäaika. Sen jälkeen valtiovalta kenties lähettää niskuroivat kansalaiset vankilaan häpeämään tottelemattomuuttaan. Tekeillä saattaa olla uusi ”paskalaki”.

    Asetuksessa haitallisiksi vieraslajeiksi tunnistetaan mm. komealupiini ja kurtturuusu.

    Lupiini tuli Eurooppaan 1800-luvulla. Se sitoo typpeä köyhään maaperään ja on samalla tavalla ”hyödyllinen” kasvi kuin muutkin hernekasvit.

    Mutta ongelmana on, että maatalouselinkeinon muutos on hävittänyt köyhät maa-alat joten vain tienvarsien hiekkaisilla jättömailla elää köyhän maan kasveja. Nyt lupiini sitten rehevöittää nekin ja diversiteetti kärsii. Maatalouden modernia tekniikkaa salaojaputkineen ei vaadita kiellettäväksi.

    Kurtturuusu taas menestyy rannikon ja saariston hiekkamailla ja syö  köyhien rantaniittyjen muilta kasveilta elinmahdollisuuden.

    Kuulostaa loogiselta. Vai kuulostaako? Miksi keskimaassa pitäisi huolestua rannikon hiekkavalleista?

    Ja edelleen: Miksi kaupunkien nurmikentät sonnallaan pilaavaa valkoposkihanhea pitää sietää, jos kerran komean lupiinin saa (pitää) hävittää? Entäpä kallioluotojen merimetsot? Tai torien ja puistikoiden röyhkeät lokkiparvet?

    Wikipedian mukaan valkoinen mies vei piharatamon Pohjois-Amerikkaan. Siitä tuli ”valkoisen miehen jalanjälki”. Piharatamon (rautalehden) seurassa pihateiden ja nurmikkojen vaatimattomalla reunamaalla kasvaa pihasaunio, joka sitoo typpeä maahan, aivan kuten lupiini. Pihasaunio saapui vieraslajina Eurooppaan 1800-luvulla Pohjois-Amerikasta ja Koillis-Aasiasta.

    Miksi toinen vieras on pahempi kuin toinen?

    Onko meidän uskominen vai epäileminen?

    Tottelisinko ministeri Jari Leppää?

    Tottelisinko kun mua käsketään kasveja kitkemään...

Kyösti Salovaara, 2019.
Piharatamo ja pihasaunio:
tuotu ja viety, aina jossakin vieraana.

Lukematon

[vai katseltu?]

Kyösti Salovaara, 2019.

Literature is not just the only art that can criticize itself, it is the only art, I would argue, that can criticize anything, because it is only art capable of reasoning… Further, only literature can moralize.

      - John Carey

Miksi tuollainen otsikko? Toispuolinen ja ontuva.

    Miksi hän ei kirjoita selvästi: Luettu vai katseltu?

    En minä tiedä.

    Kysyin mutta en saanut vastausta.

    Kenties hän yrittää esiintyä älypäänä.

    Tai sitten kesä vaan huvittaa. Saa kirjoittaa iloisen pakinan.

Kun ärsyttää, kannattaako ärsyyntyä?

    Kun provosoidaan, kannattaako provosoitua?

    Kun sataa, kannattaako mennä ulos kastumaan?

    En minä tiedä. Tyhmiä kysymyksiä.

Viikko sitten torstaina Helsingin Sanomien nettilehdessä julkaistiin Jussi Lehmusveden essee lukemisesta. Kulttuuritoimittaja ja kahden romaanin kirjoittaja tunnusti siinä, että lukeminen ei häntä enää huvita. Mieluummin telkkarin sarjafilmi kuin romaani. Kaunokirjallisuus on unilääkettä tiheätempoiseen tv-sarjaan verrattuna, Lehmusvesi sanoi.

    Ensin minua ärsytti.

    Nettilehdessä esseen otsikko kuului: Tappaako Netflix romaanin? Jopa kirjallisuuden suurkuluttajat vaihtavat yhä useammin tv-sarjoihin, ja yksi syy siihen löytyy sinunkin kädestäsi.

    Perjantaina essee julkaistiin paperilehdessä otsikolla Televisiossa on nykyään niin upeita tarinoita, että se taitaa vihdoinkin tappaa romaanin. Esseen yläotsikossa kirjoittaja tunnusti: Kännykkäriippuvainen on tottunut silmäilemään muttei lukemaan keskittyneesti.

    ”Tunnistatko tunteen?” Lehmusvesi kysyi. ”Olet tarttunut kirjaan suurin odotuksin, mutta tekstiä lukiessa ajatus harhailee, eikä juoni oikein tunnu tempaavan mukaansa... Olisi niin paljon katsottavaa... Samaan aikaan perinteisen kaunokirjallisuuden myynti sukeltaa Suomessakin. Tappaako televisio siis vihdoinkin romaanin, kuten jo vuosikymmeniä sitten uumoiltiin?”

    Vihdoinkin - toive vai pelko?

    Yhtä kaikki minua ärsytti kirjoittava toimittaja, joka paljasti tympääntyneensä lukemiseen ja vaihtaneensa lukemisen tv-sarjojen ja tv-elokuvien loputtomaan katseluun.

    Niinpä kirjoitin torstai-iltana yhdeksän kieppeissä Lehmusveden artikkeliin (monien muiden tavoin) paheksuvan kommentin.

    ”Aika kummallista että joku sivistynyt tunnustaa ettei jaksa lukea kirjoja. Elokuvan katsominen on toisenlainen prosessi kuin lukeminen. Molemmat yhtä viehättäviä”, sanoin tätimäisessä kommentissani.

    Seuraavana päivänä muutin mieleni.

KS, 2019.

Romaanin kuolemaa on ennustettu kauan.

    Nytkö se sitten tapahtuu? Netflixin, HBO:n, Amazonin ja ties kenen tuottamien elokuvien puristuksessa – ja siinä todellisuudessa missä katsojalla on yhtäällä lukematon määrä hienosti tehtyjä elokuvia ja sarjoja ja toisaalta melkein rajaton mahdollisuus katsoa niitä siellä missä huvittaa.

    Lehmusvesi kertoi, että erään tutkimuksen mukaan vähintään joka toinen suomalainen maksaa ekstraa katsoakseen elokuvia netistä. Minäkin maksan esktraa mutta vain jalkapallosta. Toistaiseksi.

    Kaunokirjallisuuden myynti vähentyi viime vuonna 13 %. Sama suuntaus jatkuu myös tänä vuonna. Nykyään suomalaisella katsojalla on Lehmusveden mukaan yli 70 tv-kanavaa käytössään. Suoratoistopalvelu ei nuku koskaan, ellei sitten katsoja nukahda.

    Koukku syntyy siitä, että tv-sarjoja voi katsoa nettipalvelusta yhteen pötköön alusta loppuun. Kirjankin voi lukea alusta loppuun, mutta se vaatii hirvittävää keskittymistä, vaikka romaanissa olisi kuinka sujuva ja vetävä juoni tahansa.

    Ehkäpä moni allekirjoittaa, ainakin mielessään jos ei julkisesti, Lehmusveden tunnustuksen:

    ”Itse syytän lukemisen nykyisestä vaivalloisuudesta kännykkäriippuvuuden turmelemia aivojani. Ne ovat jatkuvassa ärsyketulvassa tottuneet pomppimaan sovelluksesta ja tekstipätkästä toiseen, ja nyt romaanin maailmaan uppoaminen ei enää onnistukaan. Olen oppinut silmäilemään tekstiä, mutta en pysty enää keskittyneesti lukemaan sitä. Kännykkäsurffailun ylivirittämät aivoni huutaisivat arkioloissakin epätoivoisesti lepoa. Harppaus kirjaan on kuitenkin liian suuri, ja kaltaiselleni kännykkänarkkarille sen aloittaminen tuntuu yrttismoothien valmistamiselta tv-sarjan tarjoaman iltatissuttelun sijaan.”

    Jotkut toki kertovat kuuntelevansa kaunokirjallisuutta. Onko se lukemista vai jotakin muuta? Oppiiko lapsi kirjoittamaan kuuntelemalla? Mitä kuunnellusta jää mieleen jos sitä vertaa lukemiseen? Entä sitten tietokirjat - jos juonellisen romaaninkin lukeminen käy vaikeaksi, kuinka yksikään tietokirja tulee luetuksi?

HS, 5.7.2019.

    Lehmusvesi sanoo katsovansa tv-sarjoja addiktiivisesti, alusta loppuun yhdellä kertaa. Eräässä tutkimuksessa todettiin, että ne jotka katsovat sarjafilmiä kerran viikossa jakson kerrallaan, muistavat siitä enemmän kuin ne, jotka ottavat koko sarjan vastaan yhdellä istumalla.

    Onko ihminen menettämässä myös muistinsa eikä vain kyvyn keskittyä lukemiseen?

Ihminen pyörii itsensä ympärillä.

    Franz Kafka antoi meille kaksi tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.

    Mutta kumpi pitää ihmisen paremmin maailmassa: lukeminen vai katsominen?

    Kirjoja lukevat kehuvat yleensä itseään ja lukemiaan kirjoja. Niistä kuulemma ompii empatiaa. Eikä ”amerikkalaista roskaa” kannata katsoa. Kannattaako sitten lukeakaan?

    Tässä kohden tapaan muistuttaa, että sekä Stalin että Hitler olivat himolukijoita, kaunokirjallisuuden suurkuluttajia. Romaaneja luettiin - empatian kanssa taisi käydä huonosti.

    Mutta onko tv:n katsominen pelkää turruttavaa unta valveilla?

    ”Se sovinnainen kirjallisen ihmisen banaali ja uskonkappaleen kaltainen väite, että tv on passiivisten katselijoiden kokemismuoto, ampuu reippaasti ohi”, kirjoitti Marshall McLuhan maineikkaassa ja teräväkatseisessa teoksessa Understanding Media: The Extensions of Man vuonna 1964, jolloin tv oli vasta tulossa Suomeen. ”Tv on ennen kaikkea väline, joka vaatii luovasti osallistuvaa reaktiota… Tv:n mosaiikkikuva tuo nuorten elämään kokonaisosallistumisen kaiken käsittävän tämänhetkisyyden.”

    McLuhan ei osannut unessakaan arvata mihin tämänhetkisyyden viettelevä kokemus tulisi päätymään älypuhelimien ja älykkäiden algoritmien maailmassa.

    Onko romaania lukeva ihminen sitten väistämättä toisessa hetkessä? Jos on, mitä tapahtuu, kun ihmiset, yksilöt, siirtyvät toisesta hetkestä pelkästään tämänhetkisyyteen? Voiko tämänhetkisyydessä elävä enää tajuta entisen ja tulevan välistä eroa? Pystyykö hän enää suunnistautumaan järkevästi vai eksyttääkö tämänhetkisyys hänet sekä menneisyydestä että oman itsen piirin ulkopuolisesta todellisuudesta?

Lukematon vai katseltu?

    Siinäpä vasta kysymys.

    Meillä ei ole mitään takeita kirjallisuuden kuolemattomuudesta, kirjoitti Jean-Paul Sartre vuonna 1947. ”Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten elämään.”

    Hetkessä elämisen lieju – loputon tämänhetkisyys!

    ”Tietenkään tämä ei ole mitenkään tärkeää”, Sartre lopetteli teostaan Mitä kirjallisuus on? ”Maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.”

    Mitä tässä nyt sitten pitäisi tehdä?

    Tilata pari maksukanavaa ja antaa muutenkin periksi osallistumalla ajassa hyrisevään aatepuuroon tunnuksella #ChewGrassMeToo? Vai lukea jääräpäisesti ja jopa pitkin hampain kaunokirjallisuutta?

    Mutta entäpä jos istun vain kuistilla ja vahdin pikkupuutarhaani, jossa nilviäiset syövät kukkivien kasvien lehdet. Kun näen etanan, syöksyn ulos ja viskaan sen maailmalle Sartren hengessä.

    Onko sallittua istuskella omissa ajatuksissaan Radio Boka seuranaan?

    Joka tapauksessa kesällä voi kirjoittaa iloisen pakinan.

John Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber, 2006.

Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.

Jussi Lehmusvesi: Essee: Televisiossa on nykyään niin upeita tarinoita, että se taitaa vihdoinkin tappaa romaanin. Helsingin Sanomat, 4-5.7.2019.

Marshall McLuhan: Ihmisen uudet ulottuvuudet. (Understanding Media: The Extensions of Man, 1964.) Suom. Antero Tiusanen. WSOY, 1969.

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu’est-ce que la littérature? 1947.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1976.