Tottelisinko?

[voi että...]

Kyösti Salovaara, 2019.
Erään "vieraslajin" minimalistinen kauneus.

Vielä ei ole mätäkuu.

    Mutta uutisia piisaa.

    Hirvi juoksi Helsingin keskustaan. Ammuttiin kuoliaaksi Fabianinkadulla.

    Norpat tukehtuvat kalastajien verkkoihin.

    Kanahaukka pistää poskeensa kalasääsken poikaset.

    Viisikymmentä vuotta sitten ihminen laskeutui kuuhun.

    007 ei olekaan mies vaan nainen.

    Hurjia kirikilpailuja Ranskan ympäriajossa. Australialainen Caleb Ewan voittaa vaaleanpunaisessa Tolousessa keskiviikkoiltana.
    Andrea Camilleri kuolee 93 vuotiaana. Hienojen romaanien testamentti säilyy nuorille sukupolville.

    Tarvitaan 2600 kg painava sähköauto kuljettamaan 63 kiloinen nainen 400 kilometrin päähän. (Tuleeko takaisin?)

    Sateen jälkeen paistaa aurinko.

Eilen, keskiviikkona täyttyi sata vuotta Suomen tasavallan ”perustamisesta”. Heinäkuun 17. päivänä vuonna 1919 valtionhoitaja Mannerheim vahvisti eduskunnan aiemmin hyväksymän Suomen tasavaltaisen hallitusmuodon.

    Perustuslaissa suojattiin kansalaisille mm. oikeus sananvapauteen, uskonnonvapauteen ja kokoontumisvapauteen.

    Eilen, keskiviikkona, kävelin parin kilometrin lenkin kotinurkilla. Ohitin kymmeniä tyhjiä lipputankoja. Vain kahdessa liehui laiskasti siniristilippu. Demokratiaa ei pahemmin juhlittu, Suomessa.

    Tasavaltainen hallitusmuoto loi demokratialle ulkoisen muodon, tavat ja säännöt.

    Demokratiasta taitaa kuitenkin olla niin monta mieltä kuin on ihmisiä tasavallassa.

    Silmäilin Steven Pinkerin kirjaa Enlightenment Now (2018). Pinker huomauttaa Karl Popperia lainaten, että demokratiaa ei pitäisi ymmärtää vastauksena kysymykseen ”Kuka hallitsee?” vaan ratkaisuna pulmaan, miten huonoista johtajista pääsee eroon ilman verenvuodatusta.

    Popper muistutti, että myös enemmistövalta voi käyttäytyä tyrannin lailla. Niinpä demokratiassa valtaa käyttävien valtaa pitää rajoittaa.

    Pinker lainasi toistakin ajattelijaa, politiikan tutkija John Muelleria, jonka mielestä demokratia perustuu oleellisesti sille, että se antaa kansalaisille oikeuden valittaa. Jos ja kun kansalaisilla on oikeus valittaa, allekirjoittaa addresseja, järjestäytyä, protestoida, osoittaa mieltä, lakkoilla, uhata lähtevänsä maastaan lipettiin, huutaa vastaan, julkaista mitä haluaa, viedä varansa rajojen yli, ilmaista luottamuksen puutteensa ja lobata käytävillä, niin silloin hallitukset ottavat kansalaiset huomioon myös vaalien välisenä aikana.

    Demokratiassa hallitus ei ole tavallisen elämän ehdoton auktoriteetti eikä parlamentin päätöksiä pidä hyväksyä nurisematta.

Kyösti Salovaara, 2019.
Tämäkin komeus tulee kauempaa kuin missä pippuri kasvaa.

Tottelisinko kun mua käsketään, lauloi Pertti Lumirae 1960-luvulla Yleisradion Orvokkikabareessa Arvo Salon sanoin ja Kaj Chydeniuksen sävelin.

    ”Tottelisinko kun mua käsketään, hampaat pesemään...”

    Salo vitsaili mitä kaikkea pitää totella: jopa hampaiden pesuohjeita ja liikennesääntöjä. Kapina tuntuu nyt aika teinimäiseltä.

    Mutta kysymys säilyy: ketä pitää totella ja miten?

    Onko minun uskottava, että James Bond on nainen? Siitä välittämättä, että olen pohtinut Risto Raition suomentaman Casino Royalen esipuheessa (Book Studio, 2003), että millainen mies James Bond oli. Ian Fleming kirjoitti Casino Royalen häämatkallaan ensimmäiseksi James Bond-romaaniksi 1953. Voiko valkoisen protestanttisen 1950-luvun miehen transformoida 2000-luvun naiseksi mukautuakseen nyt vallitseviin (kaupallisiin) muoteihin ja asenteisiin? Jos voi, otanko sukupuolenvaihdon mielekkyyden annettuna ”tosiasiana”? Tottelenko?

    Mutta vakavasti, ketä pitää totella?

    Natsi-Saksassa pahuuden politiikka perustui tottelemisen maksimointiin.

    Hannah Arendt kirjoitti postuumisti julkaistussa teoksessa The Life of the Mind siitä surullisesta tosiasiasta, että kaikkein pahimpiin tekoihin syyllistyvät ne, jotka eivät ole koskaan saaneet päätetyksi ollako paha vai hyvä. Siis hyvin tavalliset ihmiset.

    Arendt seurasi Israelissa 1960-luvun alussa Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä The New Yorkerin kirjeenvaihtajana. Arendt oli odottanut näkevänsä natsipedon, mutta kohtasikin tavallisen, keskinkertaisen ja mitättömän byrokraatin. Miehen kauheat teot olivat ristiriidassa hänen keskinkertaisuutensa kanssa, Arendt sanoi. ”Eichmann on kauhistuttavan normaali ihminen. Hänen kaltaisiaan on paljon. Mitätön mies joka ei kyennyt ajattelemaan.”

    Arendt puhui pahan arkipäiväistymisestä.

    Ajat ovat muuttuneet, mutta mistä me lopulta tiedämme monimutkaisten ja ristiriitaisten asioiden modernissa yhteiskunnassa mikä on hyvää ja mikä pahaa? Miten hallitus ja parlamentti saavat meidät uskomaan, ettei ole syytä valittaa ja että totteleminen kannattaa paremmin kuin tottelemattomuus?

    Voi että… sen kun tietäisi!

Kyösti Salovaara, 2019.
Ei vielä tappolistalla.

Toukokuussa kuluvana vuonna maa- ja metsätalousministeriö toi valtioneuvostoon asetuksen ”vieraslajeista aiheutuvien riskien” hallitsemiseksi.

    EU:n määräyksiä myötäillen tietyt kansalliselle kasvistolle vahingolliset vieraslajit kielletään heti ja niiden lopulliseen hävittämiseen annetaan kolmen vuoden siirtymäaika. Sen jälkeen valtiovalta kenties lähettää niskuroivat kansalaiset vankilaan häpeämään tottelemattomuuttaan. Tekeillä saattaa olla uusi ”paskalaki”.

    Asetuksessa haitallisiksi vieraslajeiksi tunnistetaan mm. komealupiini ja kurtturuusu.

    Lupiini tuli Eurooppaan 1800-luvulla. Se sitoo typpeä köyhään maaperään ja on samalla tavalla ”hyödyllinen” kasvi kuin muutkin hernekasvit.

    Mutta ongelmana on, että maatalouselinkeinon muutos on hävittänyt köyhät maa-alat joten vain tienvarsien hiekkaisilla jättömailla elää köyhän maan kasveja. Nyt lupiini sitten rehevöittää nekin ja diversiteetti kärsii. Maatalouden modernia tekniikkaa salaojaputkineen ei vaadita kiellettäväksi.

    Kurtturuusu taas menestyy rannikon ja saariston hiekkamailla ja syö  köyhien rantaniittyjen muilta kasveilta elinmahdollisuuden.

    Kuulostaa loogiselta. Vai kuulostaako? Miksi keskimaassa pitäisi huolestua rannikon hiekkavalleista?

    Ja edelleen: Miksi kaupunkien nurmikentät sonnallaan pilaavaa valkoposkihanhea pitää sietää, jos kerran komean lupiinin saa (pitää) hävittää? Entäpä kallioluotojen merimetsot? Tai torien ja puistikoiden röyhkeät lokkiparvet?

    Wikipedian mukaan valkoinen mies vei piharatamon Pohjois-Amerikkaan. Siitä tuli ”valkoisen miehen jalanjälki”. Piharatamon (rautalehden) seurassa pihateiden ja nurmikkojen vaatimattomalla reunamaalla kasvaa pihasaunio, joka sitoo typpeä maahan, aivan kuten lupiini. Pihasaunio saapui vieraslajina Eurooppaan 1800-luvulla Pohjois-Amerikasta ja Koillis-Aasiasta.

    Miksi toinen vieras on pahempi kuin toinen?

    Onko meidän uskominen vai epäileminen?

    Tottelisinko ministeri Jari Leppää?

    Tottelisinko kun mua käsketään kasveja kitkemään...

Kyösti Salovaara, 2019.
Piharatamo ja pihasaunio:
tuotu ja viety, aina jossakin vieraana.