Linnunrata

 [vetää sanattomaksi]

Kyösti Salovaara, 2020.

Kosminen kotimme on pimeä paikka, joka on rakentunut meille tuntemattomasta aineesta.

    - Martin Rees: Avaruuden avainluvut. 1999.

Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää? Vastaus on yksinkertainen: jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi!

    - Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. 1988.

Muistot ovat kestävin ominaisuutemme.

    - Steven Rose: Molekyylistä muistoksi. 1992.

Yritys ymmärtää maailmankaikkeutta on yksi niistä harvoista asioista jotka nostavat ihmiselämän hiukan farssin yläpuolelle ja antavat sille vähän tragedian arvokkuutta.

    - Steven Weinberg: Kolme ensimmäistä minuuttia. 1977.

Kaupunki hehkuu valoa.

    Valon tuolla puolella on jotakin mitä ei näe.

    Katuvalojen loisteessa aamu, päivä ja ilta kadottavat merkityksensä. Sohvalla istuva tuijottaa telkkarin ruutua, läppärin näyttöä tai älypuhelintaan. Niissä valo ja ajatus muuttuvat yhdeksi.

    Tietoverkkojen reunalla maailma supistuu. Lähelle näkee hyvin, kauas ei juuri lainkaan. Globaaliin paradoksiin kuuluu, että ihmisen tajunta suppenee sitä mukaa kun miljoonat käyttäjät kytkeytyvät verkkoon.

    Pitää päästä ulos.

Kaupungissa ei näe Linnunrataa. Valotaivaalle ei kannata katsoa.

    Maaseudulla, missä on riittävän pimeää, Linnunrata lyö ällikällä. Vetää sanattomaksi. Pelästyttää. Panee miettimään.

    Ihminen on fyysisesti pieni Linnunradan ”keskellä”. Mutta ajatuksissaan ihminen on suuri: hän kuvittelee olevansa ajatuksiensa kaltainen jättiläinen. Vai kuvitteleeko sittenkään?

    Selailin kymmeniä ja kymmeniä luontorunoja. Hämmästyin: Linnunradasta ei kirjoita juuri kukaan. Kenties siihen on vaikea liittää mitään inhmillistä metaforaa, paitsi mitättömyyden maksiimi. Taivaankannen alla, Linnunradan kelmeässä kajossa jokainen tajuaa oman mahdottomuutensa ja mitättömyytensä. Runoilijaa kiinnostaa ”minä”, ei muut! Linnunradan ”tajuaminen” tarkoittaisi itsestä luopumista, minästä irtautumista.

    Tätä asetelmaa ei paranna sekään tieto, että galakseja on vaikka kuinka monta. Maailmankaikkeus on niin suuri ettei sitä pysty sanomaan ääneen, kirjoitetuista sanoista puhumattakaan.

Kyösti Salovaara, 2020.
"Maasta olet tullut ja maaksi..."
Mikromaailma jalkojen juuressa.

Ihminen elää makromaailman ja mikromaailman risteyskohdassa. Atomien liikettä aineessa on yhtä mahdoton tajuta kuin galaksien pakenemista hirvittävällä vauhdilla kylmään avaruuteen. Solut ja molekyylit ovat rajallisia, mutta niiden sisällä atomien liike vallatonta.

    Säkkipimeän järven rannalla seisoessa ei tajua, että galaksit pakenevat toisiaan; että mikään ei ole keskipiste, ei ihminen eikä oma Linnunratamme, vaikka jalkojen alla oleva maapläntti on juuri niin suuri kuin jalkamme vaativat – ei suurempi eikä pienempi. Seisomalla pysyy pystyssä.

    Voiko ihminen tajuta, mitä oli ennen aikaa, ennen kuin aika alkoi? Tai mitä tulee sen jälkeen kun galaksien liike pysähtyy, kun ne seisahtuvat maailman reunalle? Vai seisahtuvatko? Voiko laajeneminen jatkua ikuisuuteen? Ehkä, mutta sitten ”ikuisuus” määritellään uudestaan.

    Jos ihminen yrittäisi ”ymmärtää” makromaailman (universumin) ja mikromaailman (atomien maailman) olemuksen ja saisi selville niiden yhteisen salaisuuden, tulisiko hänestä, ihmisestä, ehjempi ja kokonaisempi vai pirstoisiko tuommoisen tietäminen ihmismielen loputtomiin kierteisiin ja koukeroihin?

    En tiedä. En uskalla kysyä.

Moderni ihminen halkeaa moneen.

    Kaikki eläimet muistavat, mutta vain ihmisellä on historia.

    Muistisolut uusiutuvat jatkuvasti, ja silti muistot siirtyvät uusiin soluihin. Molekyylibiologi Steven Rose menee niin pitkälle tutkimuksissaan, että sanoo niiden perusteella voitavan ”väittää, että mitään ei unohdeta. On vain osattava kysyä, mitä muistissa on.”

    Emme muista alkuräjähdystä. Emme kykene muistamaan mitä ylihuomenna tapahtui. Ihmisen elämässä ei pidä sotkea preesensiä imperfektiin, vaikka se tuntuisi lohduttavalta. Suomenkielestä puuttuu futuuri. Sääennustuksia kuitenkin julkaistaan.

    Oleellista ei voi väistää. Ihminen patsastelee keskiössä, vaikka avaruus pakenisi toisaalla (ja ihmisen ympärillä) millaista vauhtia tahansa.

    Kaikki eläimet muistavat jotakin, mutta vain ihminen muistaa historiansa. Tämä ei selitä yksilön käyttäytymistä. Monet meistä elävät kuin menneisyyttä ei olisi olemassakaan eikä mitään kollektiivista tietämystä olisi tarvittu hyvinvoivan ja runsaan elämänympäristön rakentamiseen. Kun kaiken ottaa itsestään selvänä ja juuri ”minulle” annettuna, ei tarvitse miettiä syntyjä syviä.

    ”Niinpä”, Steven Rose sanoo, ”vaikka kollektiivinen muisti on jokaiselle yksilöllinen biologinen ja psykologinen kokemus, sen olemassaolo ylittää yksilön ja yhdistää ihmisyhteisöt luomalla jaettua ymmärtämystä, tulkintoja ja ideologioita. Ei siis ole ihme, että kunakin ajan hetkenä vallassa oleva sosiaalinen ryhmittymä yrittää siirtää omat kollektiivisen muistin tulkintansa muuhun yhteiskuntaan.”

    Onkin jännittävää huomata, että samalla kun Linnunratamme syöksyy hirvittävällä vauhdilla kohti maailman reunaa, ihmisyhteisössä rakennetaan vallan pilareita ja sosiaalisen todellisuuden rakenteita muistilla ja muistoilla, sillä mitä oli ennen kuin juuri nyt!

Kyösti Salovaara, 2020.
Moderni ihminen -
halkinainen?
Kansantaidetta
Pohjois-Karjalasta.

Seisoin pohjoiskarjalaisen järven rannalla yön pimeydessä ja katselin Linnunrataa ja kuvittelin… kuvittelemalla… millaista... oli... on...

    Mitä pienuutensa tajuava ihminen lopulta osaa kuvitella? Loppunsa? Alkunsa? Elämän keskikohdan joka pakenee kuin liukuportaat kauppakeskuksessa?

    Vai pitääkö tyytyä hetkeen? Katsella miljoonien tähtien avaruutta yrittämättä ymmärtää sen tai tämän tarkoitusta.

    Tänään ajatukseni hyppivät lupaa kysymättä.

    Pitää turvautua pariin koeteltuun ajatukseen ihmisenä olemisesta.

    Blaise Pascal koki Mietteissään avaruuden kauhistuttavan suuren olemuksen: ”Minä näen nuo maailmankaikkeuden kammottavat avaruudet jotka sulkevat minut sisäänsä, ja havaitsen olevani kiinnitettynä yhteen tämän valtaisan ulottuvuuden kolkkaan, tietämättä miksi minut on sijoitettu mieluummin näille tienoin kuin jonnekin muualle, tai miksi se vähäinen aika joka minulle on suotu elettäväksi osoitetaan minulle mieluummin tähän kuin johonkin toiseen pisteeseen koko siinä iankaikkisuudessa joka on edeltänyt minua tai siinä joka tulee jälkeen.”

    Tuleeko hetkeen sopeutua, alistua ja sulautua vai kannattaisiko sittenkin kapinoida? Mutta jos kapinoi, niin mitä vastaan ja kenen puolesta? Ei ole yhtä totuutta, ei yhtä oikeaa tekoa eikä sitä myöten yhtä vahvaa vihollista. Kapina pelkän kapinan vuoksi on kerskailevaa kopeutta.

    Ja silti… tulisiko ihmisiltä ja itseltään vaatia jotakin ”suurempaa” ja ”henkisempää” eikä tyytyä tähtien tuijottamiseen ja pizzan popsimiseen? Teoksensa Mitä kirjallisuus on? loppusanoissa Jean-Paul Sartre esitti vaatimuksen kirjailijoille: Täytyy tiedostaa, täytyy sitoutua, täytyy välittää. Seuraavassa lainauksessa ”kirjallisuuden” saattaisi korvata sanalla ”taiteet” ja ehkäpä lopulta niinkin suurella ja arvoituksellisella sanalla kuin ”sivistys”:

    ”Mutta kirjallisuutta eivät loppujen lopuksi kuitenkaan suojele Kaitselmuksen muuttumattomat säännökset: kirjallisuus on sitä mitä ihmiset siitä tekevät, itsensä valitessaan he valitsevat kirjallisuuden. Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi jälleen elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään. Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.”

Tyyneys ja mielenmaiseman idylli: visuaaliset kaiut Linnunradan kaukaisuudesta järven pintaan heijastuviin kuviin.

    Tähtiä on monta. Niin myös ihmisiä.

    Mutta ”minuja” on vain yksi kerrallaan.

    Monta minua on porukka.

    Entä sitten?

Kyösti Salovaara, 2020.

Pahiksien kotimaa

 [faktaa ja fiktiota]

Suomennos vuodelta 1955.

Maapallo on täynnä hirvittävän älykkäitä ihmisiä jotka ovat pahimman luokan paskiaisia.

    - Fred Vargas: Ei takkaa, ei tupaa. 1997.

Sanoisiko jotakin? Uskaltaisiko?

    Ärtyneenä. Pettyneenä. Välinpitämättömänä. Vihaisena. Tuskantuneena.

    Mielentiloja piisaa.

    Ajan hermolla ajatus tulehtuu. Hyvätkin analyysit heitetään pesuveden mukana viemäriin. Eikä kemiallista koostumusta tiedä kukaan. Ollakseni hämärä kuljen lamppujen valossa.

    Tämä kaikki - ja vähän enemmän – tuli mieleen lukiessani Sara Vainion artikkelia Ylistetty Tenet toi jälleen elokuviin stereotyyppisen venäläispahiksen. Tutkija vastaa: Pahat venäläiset ovat yrittäneet kampittaa Hollywoodin sankareita vuosikymmeniä eikä tahti ota hiipuakseen. (Helsingin Sanomat, 11.9.2020.)

    Artikkelissa haastateltiin mm. Aleksanteri-insituutissa työskentelevää elokuvatutkijaa Ira Österbergiä, joka ei ole nähnyt Tenetiä, mutta tietää tarkasti miten sen pahiksia tulee arvioida.

    En minäkään ole Tenetiä nähnyt, mutta olen lukenut lehtiä ja kuunnellut radiota. Sopiiko tämän päivän kansainvälisen politiikan kentällä kukaan muu paremmin pahikseksi kuin venäläinen miljardööri?

    Siis fiktiossa, ei faktiossa.

Kirjoittelen tätä pakinaa pers’tuntumalta. En yritä vedota tutkimukseen enkä tieteeseen. Taiteeseen voisin vedota, jos tietäisin miten se tapahtuu.

    Vaikka Vainion artikkelissa ja Österbergin asiallisissa huomioissa puhuttiin ”vuosikymmenistä”, jotenkin siinä kuitenkin oltiin pinnallisesti tässä päivässä ja hetkessä kiinni. Oltiin ajan hengessä historiattomasti. Mutta ehkäpä kirjoittajat ja tutkijat ovat lukeneet enemmän "vakavaa kirjallisuutta" kuin jännäreitä, katsoneet enemmän eurooppalaisia taide-elokuvia kuin noiria ja äksöniä.

    Tietysti elokuva on sellaisenaan eri maata kuin kirjallisuus.

    Jos yhden elokuvan tekemiseen käytetään 300 miljoonaa dollaria, niin totta kai tekijöiden pitää ottaa huomioon katsojat – eikä omille pääsemiseen riitä tuhat eikä kymmenen tuhatta katsojaa. Kirjailija, asuipa hän Suomessa tai Englannissa tai jopa Yhdysvalloissa on onnellinen, jos 10 000 lukijaa ostaa hänen dekkarinsa. Kirjailijan ei tarvitse jännittää lukijoiden reaktioita. Hän heittää kirjan luettavaksi ja sen on kuin pullopostia jonnekin… eikä kirjailijaa huolestuta kuka pullon tyhjentää ja mitä siitä miettii. Tuottajan eli kustantajan riski on melkein mitätön.

    Niinpä Hollywoodin elokuvatehtaan (jos sitä voi enää suoratoistopalvelujen aikana sanoa tehtaaksi) kannattaa ottaa vaarin katsojien reaktioista, joita some johdattelee äärimmäisyyksiin. Elokuvan tuottaja ei pelkää Kiinan johtomiehiä, mutta kiinalaisten katsojien mahdollisesta mielipahasta pitää huolestua.

    Kirjailija on yksinäinen ”sankari”, taiteilija. Elokuvatuottaja on herkkien globaalien mielialojen tulkitsija, pahimmillaan laskelmoiva opportunisti ja konformisti.

Cause for Alarm, 1938.
Suomennos 1984.
"Tämän verran on selvää. Laajennettu
yhteistyö kolmen suuren eurooppalaisen
demokratian, Englannin, Ranskan ja
liittolaisemme Neuvostovenäjän välillä,
Yhdysvaltain moraalisella tuella vahvistettuna,
olisi vastustamaton rauhan voima.
Mutta...", päättää Ambler romaaninsa
vuonna 1938.

Ajattomasti mainiossa esseekokoelmassaan The Dangerous Edge (1975) Gavin Lambert luonnehtii Eric Ambleria kirjoittajaksi, jonka taide perustuu ”huonoihin uutisiin”.

    Englantilaisen Eric Amblerin (1909-1998) vakoiluromaanit 1930-luvulta aina 1980-luvun alkuun kuvastavat hyvin, kuinka rikoskirjallisuus hengittää aikaansa; kuinka pahikset ja hyvikset muuttuvat kansainvälisen tilanteen mukaan, usein jopa ennustaen tulevia konflikteja.

    Jännitys- ja vakoilukirjallisuus elää kaikkineen ”huonoista uutisista”.

    Aivan samaa voi sanoa John le Carrén tai Len Deightonin romaaneista. Vaikka niissä useimmissa kohdataan kylmän sodan aikakauden vastakkainasettelu Neuvostoliitto vs Länsi, niin suuressa määrin näiden romaanien pahiksina (venäläisten rinnalla) ovat sekä Englannin että Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut. Modernissa vakoilukirjallisuudessa ei oikeastaan ole sankareita, vaan pelkkiä antisankareita, jotka yrittävät selviytyä näkymättömien mutta voimakkaiden tiedusteluorganisaatioiden kylmäverisen ”pahassa” ja kyynisessä maailmassa itsekunnioituksensa säilyttäen.

    Tai ajatellaanpa Matt Damonin roolihahmoa Jason Bournena filmeissä (2002-2016), jotka ovat luoneet melkein uuden toimintaelokuvien (ali)genren, tyylin joka, niin väitän, tarttui myös uudempiin James Bond -elokuviin. Näissä elokuvissa on kaikenlaisia ja kaikenmaalaisia pahiksia, mutta pääroistona tietenkin on Yhdysvaltain häikäilemätön tiedustelupalvelu, joka kohtelee ”vihollisia” ja omia työntekijöitään yhtä karusti ja moraalittomasti. 

     Ensimmäisen maailmansodan aikoihin pahikset olivat saksalaisia, 2000-luvun vaihteen nordic crimessä Balkanin mafiaa. Siihen väliin jää kokonainen maailmanhistoria suhdanteineen ja roistoineen.

Fiktiivisen pahiksen täytyy olla uskottava; katsojan ja lukijan täytyy uskoa että tällainen ihminen, mies tai nainen, on ainakin jossakin määrin todennäköinen. Tietysti pahis on tässä mielessä stereotypiaa, mutta olisiko uskottavaa että maailman järjestystä uhkaisi joku suomalainen liikemies, jolla on komerossaan hirviön mieli ja käytössään tehokas rikollisjärjestö?

    Kirjassaan Into the Badlands (1991) John Williams kuvaa ns. vakavan kirjallisuuden ja rikoskirjallisuuden eroa. Kun ”vakava” huippukirjailija - kuten vaikkapa E.L. Doctorow, Alice Walker, Raymond Carver, Richard Ford jne. - kirjoittaa tavallisista ihmisistä, hän tarkkailee näitä ikään kuin suurennuslasin lävitse yhtenä eläinlajina. Parhaimmat rikoskirjailijat sitä vastoin tulevat massan keskeltä ja siksi he ovat poliittisempia kuin valtavirran kirjailijat, sillä rikoksen kuvaaminen edellyttää enemmän tai vähemmän poliittista näkemystä.

    Otan tähän hieman samasta asiasta puhuvan lainauksen Ross Macdonaldilta, Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin kirjallisen perinteen jatkajalta ja uudistajalta, toki nykyään aika lailla unohtuneelta kirjailijalta.

    Macdonald sanoi ”omakuvassaan” (Self-Portrait – Ceaselessly Into The Past, 1981.) että populaaritaide, kuten jännityskirjallisuus, on taiteen muoto jossa yhteiskunnan jäsenet parhaiten oppivat tuntemaan kulttuurinsa. Jännityskirjallisuus kehittää ja vartioi puhekieltä. ”Kirja jonka kuka tahansa pystyy lukemaan, perinne jota käytetään laajasti ja joka ymmärretään kaikissa muodoissaan pitää sivilisaatiota paremmin kasassa kuin mikään muu pystyy pitämään”, Macdonald väitti.

    Kirjallisuuden ja (kenties myös) elokuvan pahikset ovat osa tästä yhteisestä ymmärryksestä.

Parhaimmillaan jännityskirjailija kirjoittaa hetkestä ennen hetkeä.

    Näin Eric Ambler teki.

    1930-luvulla hänen vakoilukirjojensa ”pahiksia” olivat kansainväliset huijarit ja liikemiehet, joiden moraalia eivät koetelleet sen enempää kommunisti- kuin natsivaltionkaan päämiehet. Tuollaiselle pahikselle kaikki varakkaat asiakkaat olivat yhtä hyviä.

    ”Olisi hyödytöntä selittää häntä hyvän ja pahan määritelmillä”, Ambler kirjoittaa romaanin Oikeuden pitkä käsi (The Mask of Dimitrios, 1939) pahiksesta, eurooppalaisesta liikemiehestä. ”Ne eivät olleet sen enempää kuin kirjailtuja käsitteitä. Hyvät liikeasiat ja huonot liikeasiat olivat uuden uskonnon aineosia. Dimitrios ei ollut paha. Hän oli johdonmukainen ja itsepintainen, yhtä johdonmukainen ja itsepäinen eurooppalaisessa viidakossa kuin levisiitti-niminen myrkkykaasu ja avoimen kaupungin pommituksessa surmattujen pienten lasten murskatut ruumiit. Michelangelon Davidin, Beethovenin kvartettien ja Einsteinin fysiikan johdonmukaisuuden tilalle oli tullut arvopaperipörssin vuosikirjan ja Hitlerin Taisteluni-teoksen johdonmukaisuus.”

    Maailma muuttui muuttuakseen. Fiktio seurasi sitä kuin hai laivaa.

    1950-luvulla Ambler tarkkaili romaaneissa kommunistien näytösoikeudenkäyntejä Neuvostoliiton satelliittimaissa. Sitten samaan aikaan erilaiset terroristiporukat ilmestyivät jännityskirjojen kolkkoon maailmaan. Vuonna 1972 julkaistussa romaanissa Mies Libanonista (The Levanter.) Ambler kirjoitti Lähi-idän polittisesta tilanteesta tavalla, joka auttaa yhä ymmärtämään tämän alueen loputtoman vaikealta näyttävää umpisolmua:

    ”Ei maltillisia ollenkaan? Entä Yasser Arafat?”

    ”Hän ei ole mikään sissi, hän on poliitikko. Hän on sitä vastaan että palestiinalaiset tappavat palestiinalaisia israelilaisten sijasta. Jos hän uskaltaisi vihjatakin siihen suuntaan, että rauhanomainen ratkaisu Israelin kanssa saattaisi jonakin päivänä olla mahdollinen, hänen kaulansa katkaistaisiin alle tunnin. Ja joku Ghaledin kaltainen olisi se joka antaisi määräyksen. Ghaled voisi hoitaa homman vaikka omin käsin.”

Voi olla että kirjallisuus on klisee; että elokuvan pahikset ovat stereotyyppisiä.

    Kenties meillä on kulttuurin puussa jäljellä vain mustia puunrunkoja, joista lehdet varisivat kauan sitten.

    Mutta sekin on mahdollista, että taide, jopa viihdyttävä jännityskirjallisuus ja toimintaelokuva, jäljittelee todellisuutta parhaimman kykynsä mukaisesti.

    Tässä fiktiivisessä todellisuudessa pahikset ovat vähintään yhtä uskottavia kuin sankarit.

    Onko heitä?

Pentti Saarikosken suomennos
vuodelta 1993.

Oma ikkuna

 [läpinäkyvää]

Kyösti Salovaara, 2020.
Modernin arkkitehtuurin lasipinnat, läpinäkyvät, piiloutuvat.
Kalasatama, Helsinki

…

Suurkaupungin houraileva uni

jättiläiskäsivarsin.

Teräskukkia, betonia, ammoniakkia.

…

Villin ihana olet,

lasiverhossa,

käärmejuovaisin valoin.

Sadan miljoonan sielun

lumottu houre:

teräskukkia auringonverkkojen alla.

    - Mika Waltari: Teräskukat. 1928.

Retorinen kysymys: eivät kai sanat voi olla elämää suurempia?

    Mutta jos sanoja ei olisi, mitä kerrottavaa meillä olisi?

    Joskus tuntuu, että todellisuus pakenee sanoja. Mitä enemmän yrität, sitä vähemmän tulee sanotuksi. Arkipäivä pistää hanttiin, ei suostu sanojen vangiksi. Juhlapuheita on helpompi pitää. Niiden perimmäinen onttous on luonnollista.

    Kuitenkin silloin tällöin joku taitava kirjoittaja löytää arkipäivästä jotakin sinänsä triviaalia, jonka hän saa hengittämään maagista lumoa. Silloin arkipäivästä, vaikkapa pizzan tai lasi-ikkunan olemuksesta syntyy runoutta.

    Kauan sitten, hyvin kauan sitten luin Sunday Timesistä pakinan, jossa käsiteltiin hyvän pizzan ominaisuuksia. Juttu oli kirjoitettu niin erinomaisesti,  että mietin josko seuraavien ulkomaanmatkojen aikana söisin pelkästään pizzaa ja kirjoittaisin kokemuksista hengästyttävän artikkelin.

    Jäivät syömättä. En kirjoittanut. En olisi osannut.

    Viime perjantaina espanjalainen kirjailija Antonio Muñoz Molina kirjoitti El País -lehden hienossa kolumnissa ikkunoista, siitä kuinka niiden läpi näkyy maailma. Juttu oli samalla kertaa arkipäiväisen konkreettinen ja ”juhlallisen” filosofinen. Sen otsikko oli yksinkertainen: Ikkunan läpi.

Ikkunan läpi näkyy, todellakin.

    Muñoz Molina sanoi, että koronakaranteenin kuukaudet paljastivat, kuinka ikkunoiden ja parvekkeiden merkitys on kuihtunut arkipäivän elämässä huomaamattamme; ja paljastui kuinka poikkeustila toi ihmiset takaisin ikkunoiden äärelle ja parvekkeille.

    Kun nyt epidemian aikana parvekkeelta ja ikkunan takaa on turvallista katsella ympäröivää maailmaa, niin ikkunalla oli aikaisemmin samalla tavalla tärkeä merkitys (muussakin kuin huoneen tuulettamisessa) arkielämässä. Ikkunasta on aina katseltu naapureita ja kadulla kulkijoita, ei ole tarvinnut pelätä tuntemattomien ohikulkijoiden väkivaltaa, on voinut viettää rauhallista elämää yhtä aikaa sekä julkisessa että omassa yksityisessä tilassa.

    Muñoz Molina kertoi, että esimerkiksi Lissabonin vanhassa kaupungissa näkee yhä ihmisiä, jotka laiskasti, samalla tavalla kuin kissat, seuraavat tuntikaupalla ikkunastaan ympäröivän maailman menoa. Ennen kuin autot täyttivät melullaan katukuilut, parvekkeiden ja ikkunoiden välillä vallitsi yhteisyys jossa sanattomia viestejä välitettiin päivästä toiseen.

    Ennen maailman näki ikkunasta: toki rajoitettuna, ahtaana, melkein samanlaisena päivästä toiseen. Nykyihminen tuijottaa maailmaa tv-ruudun tai tietokonenäytön kautta. Se on uudenlainen ”ikkuna”. Niinpä uusi maailmakin on avarampi, yllätyksellisempi, ja sen tapahtumat vyöryvät katsojan kotiin kaihtelematta ja lupaa kysymättä. Ennen saattoi vetää verhot eteen, sulkea ikkunaluukut. Nyt pitäisi sulkea telkkari tai läppärin ja älypuhelimen näyttö, mutta kuka uskaltaa sulkea, sillä eihän muuten tiedä mitä juuri nyt tapahtuu toisaalla, lähellä tai kaukana.

    Karanteenimääräykset (jotka toki olivat Espanjassa kovemmat kuin Suomessa) saivat myös parvekeviljelmät elpymään, niin myös Madridissa asuvan Antonio Muñoz Molinan taloudessa. Ikkunasta katselemisen lisäksi kukkien ja muiden kasvien kasvattaminen lohduttaa, koska se on niin konkreettista. Kärsimättömyys lieventyy kun kastelee kukkia, leikkaa kuolleita oksia ja miettii elämää tykönään. Sitä paitsi kukkiva parveke luo iloa ohikulkijalle, joka pysähtyy ja katsoo ja ihmettelee melkein kadehtien noiden kasvisverhojen taakse piiloutuvan ihmisen onnenhetkiä.

Ajat muuttuvat tai jos eivät ajat, niin tavat jolla ihminen rakentaa ympäristöään. Muuttuvatko ihmisten tavat lopulta, lienee vaikeampi kysymys. Onko telkkarin katsominen pelkästään ikkunasta tuijottamisen uusi ilmenemismuoto vai kokonaan erilaista psykofyysistä hommaa?

   Vaikea sanoa, mahdoton tietää, kiinnostavaa arvailtavaksi.

    Nykyarkkitehtuuri rakastaa lasia, melkein kuin Mika Waltarin runossa vuodelta 1928. Onko kierretty kehää ja päädytty entiseen?

    Uudet asuintalot ovat täynnä suuria lasipintoja ja läpinäkyviä parvekkeita. On kuin julkinen ja yksityinen asetettaisiin päällekkäisiksi kerroksiksi, joiden välistä kenties löytää ihmisen. Uusien talojen lasiparvekkeet ovat suuria ja komeita. Usein ne on myös sisustettu hulppeasti, niin että ohikulkija haukkoo henkeään – kateudestakin.

    Mutta harvoin lasitetulla parvekeella näkee ketään. Kukat ja vaasit tuijottavat toisiaan: niitä ei katsele ohikulkijan lisäksi kukaan!

Kyösti Salovaara, 2012.
Historia: Herman Göringin rakennuttama
 virastotalo (osa) Berliinissä.
Ironia: seinämaalauksen ihanteellisuus DDR:n ajan Berliinissä.
Realismi: Detlev-Rohwedder-Haus on nykyään Saksan
valtionvarainministeriön käytössä.

Ikkuna on vertauskuva! Se on paljon enemmän kuin aukko seinässä.

    ”Ikkunat auki Eurooppaan!” julistivat Tulenkantajat 1920-luvun Suomessa. Ei riittänyt että ikkunasta katsoi ulos; se piti aukaista jotta Euroopan tuoksut ja äänet kantaisivat Pohjan perukoille.

    ”Elämä on pyhä. Me rakastamme elämää”, Tulenkantajat kirjoittivat lehtensä näytenumerossa vuonna 1928. Tulenkantajien ainoa päämääriä oli ”henkinen vapaus, kaiken arvostelemisen, kaiken käsittelemisen vapaus”. ”Emme tunnusta auktoriteetteja, sillä he ovat asemansa vuoksi pelkureita elämän edessä.”

    Niinpä: ”Katkaistaa rengas, joka pusertaa sydämiänne: Olkaa oma itsenne, tunnustakaa elämä!”

    Ikkuna oli vertauskuva, se avattiin ja Euroopasta kuului kaikenlaista. Pian moni olisi halunnut sulkea nuo ikkunat, mutta se oli myöhäistä. Auktoriteetteja pakenemalla juostiin auktoriteettien syliin.

    Berliinissä Wilhelmstrassen varrella sijaitsee ns. Detlev-Rohwedder-Haus, joka säästyi toisen maailmansodan pommituksissa. Herman Göring rakennutti mahtavan virastotalon johtamilleen ilmavoimille 18 kuukaudessa. Se valmistui 1936, ja siinä oli 4000 ikkunaa ja 2800 huonetta neljälletuhannelle natsihallinnon virkamiehelle.

    Osaammeko kuvitella Göringin seisomassa ikkunan äärellä ja katselemassa ohikulkevia saksalaisia? Tai miltä tuntuu kuvitelma, että ikkunan äärellä seisovan Göringin kasvoille heijastuu kirjarovioiden loimu puolentoista kilometrin päästä Opernplatzilta (nyk. Bebelplatz), missä natsiylioppilaat tuhosivat ”vaarallista” kirjallisuutta? Toki kirjoja poltettiin kolme vuotta aikaisemmin, mutta vertauskuvassa aika kadottaa merkityksensä ja antaa tilaa teon ajattomuudelle.

    Ikkunat avattiin ja kahleita katkottiin. Vapautuminen teki kipeää kaikkialla. Pommit särkivät miljoonia ikkunoita ja vasta rauhan tultua niitä päästiin sijoittamaan uudestaan rakennuksien seiniin.

Ikkunat ovat kollektiivisen katseen silmiä.

    Amerikkalainen Philip Roth lainasi romaanissaan Miehen muotokuva Henry Jamesin esipuhetta tämän romaanista Naisen muotokuva. Lainauksessa James puhuu kirjallisuuden talosta.

    Oikeastaan Jamesia lainaa Nathan Zuckerman, joka on kirjailija. Mutta ihan tarkasti ottaen Zuckerman on Peter Tarnopolin kirjoittaman kertomuksen fiktiivinen päähenkilö. Tarnopol puolestaan on Rothin kirjoittaman Miehen muotokuvan fiktiivinen kirjailijapäähenkilö.

    Kuka lie lopulta lainaakaan Henry Jamesia, kun Rothin fiktiivinen Tarnopol kertoo fiktiivisen Zuckermanin siteeraavan Jamesia: ”Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa… ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine...”

    Kirjallisuuden talossa on miljoona yksilöllistä ikkunaa, katsottuna ja katsoen!

    Ajatus kiehtoo siitä riippumatta löysikö Jamesin esipuheen Roth vai Tarnopol vai Zuckerman. Sekin kannattaa panna merkille, että Roth/Tarnopol/Zuckerman poimi Jamesin esipuheesta sen helpoiten ymmärrettävät lauseet. James ehkä vei monimutkaisen ajatuksen pidemmälle: jokaisesta ikkunasta maailman, todellisuuden, elämän näkee erilaisesta kulmasta, niin että sama yhteinen todellisuus on jokaisesta ikkunasta eri näköinen. Ja sama toisinpäin: ikkunat näyttävät katselijasta samanlaisilta, mutta hänestä riippumatta jokaisen ikkunan takana on erilainen yksilö katselemassa ulos.

    Tätä ajatusta ei pääse pakoon.

Ikkunaa ei tarvitse avata nähdäkseen ulos. Mutta jos aukaisee, kuulee ääniä ja haistaa syksyn tuoksun.

    Joskus kuulen pääradalla kulkevien pikajunien kohinan. Ja toisinaan jarruttavan suihkukoneen äänet kantautuvat Helsinki-Vantaan lentokentältä kuistilleni. Autoja kulkee ohi ja Harley Davidson papattaa raittia edetessään.

    Historian saatossa ikkunan takana istuva ihminen oli turvassa. Hän osallistui katselemalla ulos ja pysyttelemällä kodin suojassa.

    Tänään kaikkien pitää osallistua. Elämä on läpinäkyvä lasinen parveke, kukat kukkivat ja koriste-esineet julistavat… jotakin. Mutta ihmiset eivät astu parvekkeelle osallistuakseen. He pysyttelevät toisaalla ja avaavat digitaalisen näytön, jolla pääsee maailmaan, siihen todellisuuteen joka näyttää todelta vaikka on kuva.

Kyösti Salovaara, 2020.
Oma ikkunani syyskuuhun.