Linnunrata

 [vetää sanattomaksi]

Kyösti Salovaara, 2020.

Kosminen kotimme on pimeä paikka, joka on rakentunut meille tuntemattomasta aineesta.

    - Martin Rees: Avaruuden avainluvut. 1999.

Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää? Vastaus on yksinkertainen: jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi!

    - Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. 1988.

Muistot ovat kestävin ominaisuutemme.

    - Steven Rose: Molekyylistä muistoksi. 1992.

Yritys ymmärtää maailmankaikkeutta on yksi niistä harvoista asioista jotka nostavat ihmiselämän hiukan farssin yläpuolelle ja antavat sille vähän tragedian arvokkuutta.

    - Steven Weinberg: Kolme ensimmäistä minuuttia. 1977.

Kaupunki hehkuu valoa.

    Valon tuolla puolella on jotakin mitä ei näe.

    Katuvalojen loisteessa aamu, päivä ja ilta kadottavat merkityksensä. Sohvalla istuva tuijottaa telkkarin ruutua, läppärin näyttöä tai älypuhelintaan. Niissä valo ja ajatus muuttuvat yhdeksi.

    Tietoverkkojen reunalla maailma supistuu. Lähelle näkee hyvin, kauas ei juuri lainkaan. Globaaliin paradoksiin kuuluu, että ihmisen tajunta suppenee sitä mukaa kun miljoonat käyttäjät kytkeytyvät verkkoon.

    Pitää päästä ulos.

Kaupungissa ei näe Linnunrataa. Valotaivaalle ei kannata katsoa.

    Maaseudulla, missä on riittävän pimeää, Linnunrata lyö ällikällä. Vetää sanattomaksi. Pelästyttää. Panee miettimään.

    Ihminen on fyysisesti pieni Linnunradan ”keskellä”. Mutta ajatuksissaan ihminen on suuri: hän kuvittelee olevansa ajatuksiensa kaltainen jättiläinen. Vai kuvitteleeko sittenkään?

    Selailin kymmeniä ja kymmeniä luontorunoja. Hämmästyin: Linnunradasta ei kirjoita juuri kukaan. Kenties siihen on vaikea liittää mitään inhmillistä metaforaa, paitsi mitättömyyden maksiimi. Taivaankannen alla, Linnunradan kelmeässä kajossa jokainen tajuaa oman mahdottomuutensa ja mitättömyytensä. Runoilijaa kiinnostaa ”minä”, ei muut! Linnunradan ”tajuaminen” tarkoittaisi itsestä luopumista, minästä irtautumista.

    Tätä asetelmaa ei paranna sekään tieto, että galakseja on vaikka kuinka monta. Maailmankaikkeus on niin suuri ettei sitä pysty sanomaan ääneen, kirjoitetuista sanoista puhumattakaan.

Kyösti Salovaara, 2020.
"Maasta olet tullut ja maaksi..."
Mikromaailma jalkojen juuressa.

Ihminen elää makromaailman ja mikromaailman risteyskohdassa. Atomien liikettä aineessa on yhtä mahdoton tajuta kuin galaksien pakenemista hirvittävällä vauhdilla kylmään avaruuteen. Solut ja molekyylit ovat rajallisia, mutta niiden sisällä atomien liike vallatonta.

    Säkkipimeän järven rannalla seisoessa ei tajua, että galaksit pakenevat toisiaan; että mikään ei ole keskipiste, ei ihminen eikä oma Linnunratamme, vaikka jalkojen alla oleva maapläntti on juuri niin suuri kuin jalkamme vaativat – ei suurempi eikä pienempi. Seisomalla pysyy pystyssä.

    Voiko ihminen tajuta, mitä oli ennen aikaa, ennen kuin aika alkoi? Tai mitä tulee sen jälkeen kun galaksien liike pysähtyy, kun ne seisahtuvat maailman reunalle? Vai seisahtuvatko? Voiko laajeneminen jatkua ikuisuuteen? Ehkä, mutta sitten ”ikuisuus” määritellään uudestaan.

    Jos ihminen yrittäisi ”ymmärtää” makromaailman (universumin) ja mikromaailman (atomien maailman) olemuksen ja saisi selville niiden yhteisen salaisuuden, tulisiko hänestä, ihmisestä, ehjempi ja kokonaisempi vai pirstoisiko tuommoisen tietäminen ihmismielen loputtomiin kierteisiin ja koukeroihin?

    En tiedä. En uskalla kysyä.

Moderni ihminen halkeaa moneen.

    Kaikki eläimet muistavat, mutta vain ihmisellä on historia.

    Muistisolut uusiutuvat jatkuvasti, ja silti muistot siirtyvät uusiin soluihin. Molekyylibiologi Steven Rose menee niin pitkälle tutkimuksissaan, että sanoo niiden perusteella voitavan ”väittää, että mitään ei unohdeta. On vain osattava kysyä, mitä muistissa on.”

    Emme muista alkuräjähdystä. Emme kykene muistamaan mitä ylihuomenna tapahtui. Ihmisen elämässä ei pidä sotkea preesensiä imperfektiin, vaikka se tuntuisi lohduttavalta. Suomenkielestä puuttuu futuuri. Sääennustuksia kuitenkin julkaistaan.

    Oleellista ei voi väistää. Ihminen patsastelee keskiössä, vaikka avaruus pakenisi toisaalla (ja ihmisen ympärillä) millaista vauhtia tahansa.

    Kaikki eläimet muistavat jotakin, mutta vain ihminen muistaa historiansa. Tämä ei selitä yksilön käyttäytymistä. Monet meistä elävät kuin menneisyyttä ei olisi olemassakaan eikä mitään kollektiivista tietämystä olisi tarvittu hyvinvoivan ja runsaan elämänympäristön rakentamiseen. Kun kaiken ottaa itsestään selvänä ja juuri ”minulle” annettuna, ei tarvitse miettiä syntyjä syviä.

    ”Niinpä”, Steven Rose sanoo, ”vaikka kollektiivinen muisti on jokaiselle yksilöllinen biologinen ja psykologinen kokemus, sen olemassaolo ylittää yksilön ja yhdistää ihmisyhteisöt luomalla jaettua ymmärtämystä, tulkintoja ja ideologioita. Ei siis ole ihme, että kunakin ajan hetkenä vallassa oleva sosiaalinen ryhmittymä yrittää siirtää omat kollektiivisen muistin tulkintansa muuhun yhteiskuntaan.”

    Onkin jännittävää huomata, että samalla kun Linnunratamme syöksyy hirvittävällä vauhdilla kohti maailman reunaa, ihmisyhteisössä rakennetaan vallan pilareita ja sosiaalisen todellisuuden rakenteita muistilla ja muistoilla, sillä mitä oli ennen kuin juuri nyt!

Kyösti Salovaara, 2020.
Moderni ihminen -
halkinainen?
Kansantaidetta
Pohjois-Karjalasta.

Seisoin pohjoiskarjalaisen järven rannalla yön pimeydessä ja katselin Linnunrataa ja kuvittelin… kuvittelemalla… millaista... oli... on...

    Mitä pienuutensa tajuava ihminen lopulta osaa kuvitella? Loppunsa? Alkunsa? Elämän keskikohdan joka pakenee kuin liukuportaat kauppakeskuksessa?

    Vai pitääkö tyytyä hetkeen? Katsella miljoonien tähtien avaruutta yrittämättä ymmärtää sen tai tämän tarkoitusta.

    Tänään ajatukseni hyppivät lupaa kysymättä.

    Pitää turvautua pariin koeteltuun ajatukseen ihmisenä olemisesta.

    Blaise Pascal koki Mietteissään avaruuden kauhistuttavan suuren olemuksen: ”Minä näen nuo maailmankaikkeuden kammottavat avaruudet jotka sulkevat minut sisäänsä, ja havaitsen olevani kiinnitettynä yhteen tämän valtaisan ulottuvuuden kolkkaan, tietämättä miksi minut on sijoitettu mieluummin näille tienoin kuin jonnekin muualle, tai miksi se vähäinen aika joka minulle on suotu elettäväksi osoitetaan minulle mieluummin tähän kuin johonkin toiseen pisteeseen koko siinä iankaikkisuudessa joka on edeltänyt minua tai siinä joka tulee jälkeen.”

    Tuleeko hetkeen sopeutua, alistua ja sulautua vai kannattaisiko sittenkin kapinoida? Mutta jos kapinoi, niin mitä vastaan ja kenen puolesta? Ei ole yhtä totuutta, ei yhtä oikeaa tekoa eikä sitä myöten yhtä vahvaa vihollista. Kapina pelkän kapinan vuoksi on kerskailevaa kopeutta.

    Ja silti… tulisiko ihmisiltä ja itseltään vaatia jotakin ”suurempaa” ja ”henkisempää” eikä tyytyä tähtien tuijottamiseen ja pizzan popsimiseen? Teoksensa Mitä kirjallisuus on? loppusanoissa Jean-Paul Sartre esitti vaatimuksen kirjailijoille: Täytyy tiedostaa, täytyy sitoutua, täytyy välittää. Seuraavassa lainauksessa ”kirjallisuuden” saattaisi korvata sanalla ”taiteet” ja ehkäpä lopulta niinkin suurella ja arvoituksellisella sanalla kuin ”sivistys”:

    ”Mutta kirjallisuutta eivät loppujen lopuksi kuitenkaan suojele Kaitselmuksen muuttumattomat säännökset: kirjallisuus on sitä mitä ihmiset siitä tekevät, itsensä valitessaan he valitsevat kirjallisuuden. Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi jälleen elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään. Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.”

Tyyneys ja mielenmaiseman idylli: visuaaliset kaiut Linnunradan kaukaisuudesta järven pintaan heijastuviin kuviin.

    Tähtiä on monta. Niin myös ihmisiä.

    Mutta ”minuja” on vain yksi kerrallaan.

    Monta minua on porukka.

    Entä sitten?

Kyösti Salovaara, 2020.

Kassiopeian alapuolella

[Tähdet tähtiä, valon aikaa]

                                                              Kyösti Salovaara 2015.
Kaupungin valo:
filosofiaa vai fysiikkaa?

Ihminen on pieni.

    Sitä ei oivalla asuessaan ihmisten keskellä, kuunnellessaan ihmisiä, miettiessään mitä ihmiset tekevät.

    Kaupungin valokuplassa kaikkivoipa ihminen säätää ja päättää. Kaupunki ilmaisee sivistystä ja järjen valoa. Se on kulttuurin synteesi, keinotekoinen mutta tosi. Kun kaupungissa menee pihalle ja katsoo taivaalle, näkee haaleita reikiä Linnunradassa ja hyvässä lykyssä muutaman tunnistettavan tähtikuvion.

    Kaupungissa loistaa järjen valo ja se peittää luonnon valon. Ei tarvitse etsiä ylhäältä Pohjantähteä osatakseen mennä; riittää kun näpäyttää navigaattorin päälle ja seuraa ohjeita. Tekokuiden varassa polku urkenee. Tukiasema Kassiopeian tähtikuviossa on pelkkää unelmaa.

    Kaupungin valokuplassa ihminen menettää ajan tajun. Oma itse tuntuu ikuiselta, minun tarpeeni ehdottomilta ja loukkaamattomilta.

    Sopimuksista pitää kiinni pitää, hokevat ay-pomot näinä päivinä kaupungin valokuplassa.

Viime viikonloppuna pääsin tai jouduin valokuplasta melkein yön täydelliseen pimeyteen.

    Pihalle astuessa pää osui Linnunradan miljooniin tähtiin. Tunnistin Kassiopeian W-kuvion taivaan laella eikä ollut vaikea etsiä Pohjantähteä suuntaa osoittamaan.

    Taivasta katsellessa tajuaa ikuisuuden merkityksen, valon joka syntyi kauan sitten ja kuljettaa maailmankaíkkeuden olemassaolon sanomaa. Se ei ole mielenosoitus hallitusta vastaan.

    Maailmankaikkeus ei keskustele mitättömistä aiheista. Ei edes itsekseen.

    Mitä kauemmaksi näet, sitä pienemmäksi tulet.

    Nykyisenkaltainen maailmankaikkeus syntyi jotain 14 miljardia vuotta sitten. Silloin myös valo syntyi. Järkeä piti odottaa aika monta vuotta. Joskus olen pohtinut, että miksi puhutaan ”valosaasteesta”, sillä ilman valoa myös järki puuttuu. Valo ja öljy – ihmiskunnan tiedollisen kehityksen raaka-aineet!

    Universuminen mittakaava ajassa ja paikassa on valtava, siis valtavan vaikea tajuta.

    Muutaman vuoden päästä tulee 100 vuotta Albert Einsteinin suhteellisuusteorian julkaisemisesta. Vasta sen jälkeen oli mahdollista päästä jyvälle maailmankaikkeuden rakenteesta ja historiasta.

    Kolmetoista vuotta myöhemmin, 1930, Edwin Hubble osoitti että galaksit erkanevat toisistaan. Maailma ei ole staattinen tila jossa tähdet ja tähtijoukot kelluvat kuin uimari lammessa.

    Tiedemiehet ryhtyivät laatimaan teoriaa maailman synnystä. Hyviä esityksiä oli pöydällä jo sodan jälkeisinä vuosina, mutta vasta 1960-luvun puolivälissä tiedemaailma hyväksyi peruuttamattomasti ajatuksen alkuräjähdyksestä. Tieto maailman synnystä on näin ollen vasta viidenkymmenen vuoden ikäinen.

    Melkein samaan aikaan Suomessa solmittiin ensimmäinen tulopoliittinen sopimus. Keijo Liinamaan johdolla päästiin keväällä 1968 kolmikantaan, jossa valtiovalta sopi työmarkkinajärjestöjen kanssa muustakin kuin palkoista.

    Kun siihen päästiin, aikaa oli kulunut melkein 14 miljardia vuotta maailman synnystä. Pitkä aika harjoitella sivistystä, valon aikaa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2007.
Woody Allen ohjaa "tähtiä" Barcelonassa.
Oikealla Scarlett Johansson, keskellä lippalakissa
Vicky Cristina Barcelonan kuvaaja
Javier Aguirresarobe.

No, mikä tässä ärsyttää?

                      Salovaara 2007.

Woody Allen -
tähtien ohjaaja!

    Ei mikään, paitsi että en kestä kun joku sanoo vaikkapa, että Ingrid Bergman ja Humphrey Bogart ”tähdittivät” Michael Curtizin elokuvaa Casablanca. En sittenkään vaikka tänä vuonna, elokuun 29. tuli kuluneeksi 100 vuotta Bergmanin syntymästä.

    ”Tähdittäminen” on tekovitsikästä kielenkäyttöä, joka sopii naistenlehtiin ja iltapäivälehden hömppätoimittajalle, mutta ei vakavasti otettavaan kirjoittamiseen. Herra ties olenko itsekin käyttänyt hätäpäissäni joskus tuota ilmaisua.

    Jos olen, häpeän!

    Tähdittäminen on tietysti suora käännöslaina englannista, johon se sopii paremmin, vaikka liittyykiin Hollywoodin loistovuosiin. En tiedä tähdittävätkö nykynäyttelijät edes Hollywood-elokuvia, suomalaisista puhumattakaan.

    Mutta täytyy myöntää, että suomenkielestä puuttuu hyvä verbi kuvaamaan pääosan näyttelemistä. Melkein aina joutuu käyttämään apuna ”olla”-verbiä ja sekin on velttoa kieltä, melkein kuin ei sanoisi mitään. Pitäisi julistaa tähdittäminen ja olla-verbi pannaan. Mutta jos ei voi olla, miten sitten pitää ”olla”?

    Sikäli kuin ”tähdittäminen” on sallittua kieltä elokuvista ja teatterista puhuttaessa, minäpä ryhdyn puhumaan ”tädittämisestä” kun tarkkailen suomalaista tiukkapipoista mutta hyvää tarkoittavaa moraali-ilmastoa.

    Onko muuten hyvää kieltä sanoa, että viime lauantaina Savossa Kassiopeia tähditti Linnunradan keskustaa?

Jos galaksit pakenevat toisiaan, mihin ne lopulta päätyvät?

    En tiedä.

    Sekin on mahdollista, että maailmankaikkeus romahtaa kasaan, alkupisteeseensä. Riippuu massasta ja liikkeen vauhdista.

                                               Kyösti Salovaara 2015.
Vueltan 1. etappi -
vauhtia Marbellassa.

    Monet ikuiselta näyttävät asiat ovat väliaikaisia. Kolmikanta horjuu, jos se ei kestä ajan painetta, sillä vain Huittisissa hullu mies syö enemmän kuin tienaa. Kun kuuntelee tämän päivän ay-pomoja, ei tiedä kuunteleeko aikuisia ihmisiä vai kiukuttelevia lapsia joille isä sanoi: Karkki pois ja nukkumaan!

    Jokainen meistä elää laina-aikaa lainavalossa. Se on lainattu tähdiltä, jotka pakenevat toisiaan. Sitä miettiessä huimaa päätä.

    Valo kulkee noin 300 000 km sekunnissa. Miten on mahdollista, että sen saa kiinni valokuvaan? Järjenvastainen ajatus sillä eihän Vueltan pyöräilijöitäkään oikein ehtinyt kuvaan napata.

    Sekin on järjenvastaista, että huomenna perjantaina bussit seisovat ja junat ruostuvat varikolla eikä laivaa lastata puulla ja paperilla. Olisiko niin, että ihminen on harjoitellut 14 miljardia vuotta viisastumista ja toteaa: Ei onnistu, olen vasta lapsi, apua!

    Aina kun ahdistaa, kannattaa mennä pihalle ja etsiä Kassiopeia taivaan laelta:

Et osannut laskea tähtien määrää

lammen pinta valon reikiä täynnä

ja yhdestä kasvoi kaisla korkeuksiin.