Joutavanpolulla kävellessä mietin

 [ovatko jazzin legendat jo kuolleet]

Kyösti Salovaara, 2024.

Jazz [jats] (harv. jatsi) on Yhdysvalloissa syntynyt musiikin laji, johon kuuluu monia toisistaan kauaksi erkaantuneita tyylejä. Useimmille niistä on tyypillistä synkopoitu keinuva rytmi sekä improvisaation tärkeys. Myös puhallinsoitinten keskeinen osuus on yksi jazzin leimaa-antava piirre.

- Wikipedia, Suomi

Analyysi: Pori Jazz keikkuu konkurssin partaalla – talous ei kestä enää yhtään huonoa kesää

- Otsikko Ylen nettisivulla 24.7.2024

Keskipäivällä kävelin Joutavanpolkua Pyhätunturin keskustaan päin. Oli lämmintä, suo näytti polun molemmin puolin vetiseltä, muutamassa kohdassa piti hyppiä lätäköiden yli etteivät kangaskengät kastuisi. Lumet sulivat kuulema keväällä myöhään. Ja sateitakin on piisannut.

    Otin valokuvan kännykällä. Yritin häivyttää Pyhätunturin Kultakeron laella sojottavan radiomaston suomännyn rungon taakse, mutta jälkeenpäin näkee etten onnistunut. Jos masto olisi jäänyt piiloon, olisiko kuvaa voinut sanoa manipuloiduksi?

    Kävellessä mietin Hesarista lukemaani juttua Pori Jazzista; siinä surkuteltiin jazz-konserttien vaatimatonta yleisömäärää tänä kesänä. Eikö jazz vedä, eivätkö tähdet enää vieraile Porissa? 

    Kun pääsin polulta pieneen metsikköön, vastaan käveli poro, joka näytti pitävän polkua omanaan. Kumpi väistyi?

Joutavanpolulla kävellessä yritin muistella Pori Jazzeissa kuulemiani ja näkemiäni jazz-tähtiä. Ensin en muistanut juuri ketään. Vähitellen aivojen syövereistä pullahti nimiä.

    Kävin ensimmäisen kerran Pori Jazzissa kesällä 1972. Tuolta reissulta mieleen painui Jukka Tolosen ihmeellinen, maaginen kitaraesitys sunnuntai-iltapäivän raukeassa mielentilassa Kirjurinluodon ruohikolla, missä kuuntelijat lojuivat vilteillään ja siellä täällä viinipullojen keot kohosivat taivasta kohden.

    Sen jälkeen olin melko uskollisesti joka kesä Porissa vuosina 1975-1990. Jälkimmäinen vuosi ei välttämättä ole ihan oikein, saatoin käydä jazzeilla 90-luvun alkuvuosiin asti. Joitakin vuosia todennäköisesti jäi väliin.

    Joutavanpolulla palautui mieleen noina vuosina kuultuja jazzin legendoja: Benny Goodman, Sara Vaughan, Frank Foster, Sonny Rollins, Anita O’Day, Ted Curson, Cap Calloway ja Dexter Gordon.

    Tenorisaksofonisti Dexter Gordonia kuunneltiin Yyterin hienossa hotellissa. Kaveri soitti niin kuivaa musiikkia, että mahaani alkoi koskea, ellei se sitten johtunut ravintolan sapuskasta. Seuraavana päivänä piti käydä Kirjurinluodon lääkintäteltalla. Antoivat hiilitabletteja. Maha toipui, kuiva jazz jäi soimaan kallossani.

    Frank Fosteria ravintolajameissa kuulemaan päässeet eivät taatusti unohda Fosterin saksofonisoolona soittamaa Finlandiaa. Siinä kaikui myötämielinen tunne ihmisen sietorajoille saakka, eikä kenties lainkaan samanlaisena piilokritiikkinä kuin mitä Jimi Hendrixin kuuluisa kitarasoolo Yhdysvaltojen kansallislaulusta ilmensi.

Kun katselen Pori Jazzin historiaa, pystyisin jatkamaan näkemieni ja kuulemieni jazzlegendojen listaa loputtomiin.

    En jatka niin pitkälle, mutta tässä hitunen ”tähtisadetta” Pori Jazzin 1970- ja 1980-luvuilta: Stan Getz, Herbie Hancock, John McLaughlin, Ornette Coleman, Max Roach, Dizzy Gillespie, Muddy Waters, Modern Jazz Quartet, Bobby McFerrin, Miles Davis, Manhattan Transfer, Wynton Marsalis ja Lionel Hampton.

    Hieman yleistäen ja aika lailla maallikon ”joutavin” ajatuksin olen näkevinäni jazz-legendojen luettelossa selväpiirteisen kuvan länsimaisen populaarimusiikin kaaresta ja eräänlaisesta kertakäyntisestä taitekohdasta, joka osui meidän suurten ikäluokkien, baby boomereiden, nuoruusvuosiin.

    Suuret ikäluokat kuuntelivat - heillä oli siihen mahdollisuus - monen aikakauden musiikkityylien ja lajien sulautumista toisiinsa. Yhä oli kuultavissa musiikkia vaikkapa 1920- ja 1930-luvuilta ja sitten kuin vallankumouksena 1960-luvun rockin ja popin riehuva nuoruuden huuma.

    Noina Pori Jazzin ”loistavina” vuosina kuulimme viimeistä kertaa suuria jazzin nimiä, legendoja, sillä väitän että sen jälkeen kun rockpop valtasi maailman musiikkikentän, ei jazz ole enää synnyttänyt legendoja. Ei Porissa tänä kesänä, ei viime eikä ensi kesänä esiinny jazzlegendoja 1980- tai 1990-luvulta, koska semmoisia ei ole. Siellä esiintyy kyllä popmusiikin staroja ja tähtiä, mutta ”jazz ”on esillä otsikossa, ei Kirjurinluodon konserteissa.

Maailma muuttuu, poikaseni. Ei sitä kannata murehtia. Uudet ajat, uudet musiikit, uudet tavat: eräänä päivänä Lapin taivaalla näkyi amerikkalaisia lentokoneita turvaamassa Suomen rauhaa.

    Ja niin jazzin legendat puhaltavat suurenmoisia, toisinaan hirvittävän kuivakiskoisia improvisaatioitaan puhallisoittajien taivaassa. Sinne mahtuu myös rumpaleita, pianisteja, big bandeja ja Sara Vaughanin kaltaisia laulajia, joiden voimakas ja syvä ääni valloittaa Kirjurinluodon kuuntelijakunnan kuin jokaiseen inhimilliseen ja fyysiseen rakoon tunkeutuva mystinen voima. 

    Joutavanpolulla hypähdän lätäkön yli. Kun tulen taajaman keskustaan, näen kuinka äsken kohtaamani poro kävelee kiertoliittymässä liikennesääntöjen mukaisesti oikealta kiertäen.

     On niin paljon opittavaa, muistettavaa, unohdettavaa.

Kyösti Salovaara, 2024.

Tyhjän täysi

[päiväkävelyllä lakia ja betonibrutalismia etsien]

Kyösti Salovaara, 2024.

Uusi ja uutta uudempi kaupunki.

Olemukseltaan rakentaminen on asumisen sallimista.

- Martin Heidegger

Valtiosääntöoikeus on keskeisiltä osiltaan sangen poliittista.

- Paavo Kastari

Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia.

- Adolf Loos

Erään sanallisen erehdyksen välttämiseksi: Sen, mikä pitäisi hävittää tehokkaasti, täytyy olla sitä ennen hyvin lujana pidettyä; se mikä murenee, murenee, mutta sitä ei voi hävittää.

- Franz Kafka

Joku kirjoitti, että ihmisen vapaa tahto on vain illuusio, kuvitelma. Toinen sanoi, että noin kirjoitettaessa väite kumoutuu. 

    Niin tai näin, siitä olen melko varma ettei ihmisellä juurikaan ole ikiomia ajatuksia. Sen tähden on viisasta lainata muiden.

    No, jos lainattavia lauseita löytyy, eivätkö ne sitten ole ”jonkun” omia?

    Tätä kysymystä on vaikea kiertää vastaamatta, että kyllä kai, kyllä.

    Mutta onko jokaisessa lauseessa ja ajatuksessa pentimenton kaltaisia piilokuvia?

Olen usein siteeranut Paul Austerin New York -trilogiaa, josta kirjoitin arvostelun Demariin kauan sitten. Tai ehkä muistan väärin. Joka tapauksessa kirjoissani on alleviivauksia 1980-luvun lopulta.

    Me asumme kaupungeissa. Ne eivät ole New York Suomessa. Mutta kaikki kaupungit ovat sukua toisilleen. Rakennukset kertovat, että asuminen on sallittua. Siis: ihminen on sallittu!

    New York -trilogian ensimmäisessä teoksessa Lasikaupunki Auster kirjoittaa, että kaupunki on uuvuttava tila, loputtomien askelten labyrintti. Muistan jonkun todenneen, että vaikka James Joycen romaani Odysseus tuntuisi kuinka monimutkaiselta ja vaikealta hahmottaa, se on kuitenkin rakenteeltaan paljon yksinkertaisempi kuin Dublin, jonne romaanin tapahtumat sijoittuvat.

    Lasikaupungissa Auster kirjoittaa siitä kuinka ihminen rakentaa ympäristönsä itsestään lähtien: ”Maailma oli hänen ulkopuolellaan, edessään ja sen ripeä muuttuminen esti häntä paneutumasta mihinkään kovin kauan… Päämäärätön kuljeskelu tekee kaikista paikoista tasa-arvoisia, eikä ole enää väliä missä itse on. Parhailla kävelyillään hän kykeni tuntemaan ettei ollut missään. Eikä hän pohjimmiltaan muuta pyytänytkään kuin olla tyhjyydessä. New York oli tyhjyys, jonka hän oli luonut ympärilleen, ja hän käsitti ettei ikinä enää haluaisi poistua sieltä.” (1985. Suom. Jukka Jääskeläinen. Tammi, 1988.)

    Kaupunki on sopimus asumisen sallimisesta. Tyhjä ilman asujaansa.

Olipa ihmisellä vapaa tahto tai vähäisempi, melkein kaikki on sopimusta: lait, asemakaavat, moraali, arvot, paitsio, raha ja avioliitto. Sopimus tarkoittaa subjektia, joka sen tekee. Luonnonlait eivät ole sopimuksia vaan ikuisia, muuttumattomia, itsestään syntyneitä, ilman inhimillistä ohjausta tai kosketusta ilmaantuneita.

    Ihmisen tekemät sopimukset ovat koko ajan alttiita muutoksen paineelle. Koska monet sopimukset ovat ikivanhoja, ne tuntuvat luonnonlaeilta. Eihän ”kymmentä käskyäkään” parane muuttaa, koska ne ovat ohjanneet sivistystä ja kulttuuria niin pitkään kuin muistia riittää.

    Provosoivasti sanoen: kaikki sopimukset, lakeja myöten, ovat politiikkaa. Ja koska noin on, niistä voi aina olla toista mieltä. Onko se viisasta, on toinen juttu. Kun Helsingissä ajaa autolla, jokaisella reissulla näkee kuinka joku autoilija ajaa harkitusti punaisia valoja päin. Se ei ole viisasta lain ”tulkintaa” vaan hengenvaarallista.

     Viime aikoina on saarnattu meillä ja muualla oikeusvaltiosta ja sen rapautumisesta esim. Unkarissa ja Puolassa. Nyt uusi rajalaki herättää kiivaita tunteita. Onko oikeusvaltio murenemassa täälläkin? 

    ”Suomessa on totuttu ajattelemaan, että oikeusvaltio on asia, joka asettuu periaatteena politiikan yläpuolelle. Meillä on tietyt oikeudelliset raamit, joiden sisällä voidaan tehdä politiikkaa. Tässä tapauksessa ne raamit rikottiin,” sanoi Helsingin Sanomissa 13.7 valtio-opin dosentti ja yliopistotutkija Johanna Vuorelma Helsingin yliopiston Eurooppatutkimuksen keskuksesta.

    Vuorelma siis väittää, että ihmisten tekemän sopimuksen (esim. perustuslain) yläpuolella on jokin ihmisestä riippumaton universaali lakisopimus.

Tietenkin Vuorelma on väärässä. Ainakin arkijärjellä ajateltuna. Kaikkea emme voi tietää. Ehkä Mooses sai lakinsa jostakin muualta kuin ihmisten parista, mutta Suomen perustuslaki tiettävästi on fyysisten ihmisten aikaansaannos eikä sitä tarvitse tulkita eikä siihen vedota minään universaalina, tekijänsä ylittävänä sopimuksena.

    Kaikki politiikan kohteena oleva voidaan poliittisilla päätöksillä muuttaa. Ei ole olemassa oikeusvaltiota staattisena entiteettinä, kiveen hakattuna. Yhtä harjaanjohtavaa on väittää, että jokin EU-laki tai maailmanlaajuinen ihmisoikeussopimus olisi ihmisten päätösten yläpuolella oleva sopimus, jonka sisältöä ei voisi asettaa kysymyksen alaiseksi tai jonka sopivuutta tämän hetken todellisuuteen ei saisi kritisoida. 

    Kiistäessään lakien poliittisen perusluonteen, Vuorelma tekee itsekin politiikkaa. Hänen ajatuksensa ei ole puolueetonta tieteellisyyttä vaan puolueellista, jonkin puolesta jotakin vastaan.

    Paavo Kastari sanoi teoksessaan Suomen valtiosääntö (1977), että ”epäilemättä ovat perusoikeudet pakottaneet monia vastakkaisia näkökantoja ja intressejä kompromisseihin sekä siten kohtuullistaneet eturyhmien vaatimuksia. Mutta toisaalta ne ovat myös saattaneet jarruttaa ja viivästyttääkin lainsäädännön kehitystä joillakin aloilla. Ilmeistä on, että ne ovat ovat monesti aiheuttaneet hallituksille vaikeuksia reformipolitiikan ajamisessa.”

    Ironia on siinä, että 1970-luvulla perustuslain ehdottomuuteen vetosi oikeisto kun nyt 2000-luvulla siihen vetoaa vasemmisto.

Kyösti Salovaara, 2024.

Uutta uudempi Tapiola.

Samalla kun maassa kiihkoillaan oikeusvaltion ehdottomuuksista, käydään yleisönosastoissa keskustelua siitä, mikä kaupungissa on kaunista ja mikä rumaa.

    Betoni on rumaa, sanotaan. Betoni on brutaalia, sanotaan vielä kiivaimmin äänenpainoin. Tarvittaisiin kauniimpia taloja.

    Mikä on kaunista?

     Äkkipikaa keskustelua arvioiden kaupunkikeskustelussa ”kaunis” tarkoittaa ”koristeellisuutta”. Vaikka asumisen funktiona on asuminen, niin asumistalolta kuitenkin edellytetään myös esteettistä ulottuvuutta eikä funktionaalisuus silloin riitä. Suora on rumempaa kuin käyrä, ajatellaan.

    Kirjassa Oikeat ja väärät arkkitehdit (Gaudeamus, 2013) modernistiarkkitehti Timo Penttilä lainailee mm. le Corbusieriä funktionaalisuuden ilmaisijana. ”Meitä eivät kiinnosta esteettiset fantasiat eikä muodinmukainen pelehtiminen.” ”Rakentaminen on tekninen eikä esteettinen prosessi. Funktio suhteutettuna ekonomiaan. Ei muuta. Ideaalisesti ja kaikilta pääosiltaan talo on asumiskone. Le Corbusier herkutteli termeillä machine à demeurer ja machine à habiter (’pysyttelykone’ ja ’asumiskone’).”

    Ihmisellä on ristiitainen taipumus tukeutua vanhaan ja muuttumattomaan, mutta sitten kuin raivonpuuskassa tuhota vanha uuden alta pois.

    Timo Penttilän (1931-2011) viimeisiksi modernin arkkitehtuurin ilmauksiksi jäivät Tapiolaan rakennetut toimistotalot. Em. kirjan jälkisanoissa Jorma Mukala kirjoittaa, että ”Penttilän arkkitehtuurin sopeutumiskyvystä kertovat Tapiolan keskustan laajennusosan toimistotalot, jotka ovat aivan erilaisia kuin punatiiliset voimalaitokset. Suomen Sokeri (1980) ja Makrotalo (1986) asettuvat vaakasuuntaisina, jykevinä ja vaaleina osaksi Tapiolan keskustaa. Korkeat pilarit ja ulokkeena korostettu ylin kerros antavat ilmettä taloille.”

    Antavat ilmettä taloille ja Tapiolalle?

    Eivät anna enää. Molemmat talot on purettu Tapiolan uusimman keskustan tieltä. Voittiko tässä ekonomian funktio esteettisen funktion vai eivätkö Penttilän toimistotalot olleet riittävän ”kauniita” 2000-luvun uusmakuun?

Kyösti Salovaara, 2024.

Tapiolan kirkko (1965) takaapäin.
Houkutteleeko se eksyneen sisälleen?

Kävelen ja jokaisella askeleella luon tyhjyyden ulkoiseen ympäristööni. Voisin olla missä vaan, vaikka olen tässä.

     Nyt etsin betonibrutalismia Tapiolasta. Portlandin sementin keksimisestä tuli juuri 200 vuotta. Maailman kaupungit on ”sementöity” 200 vuodessa. Huikea saavutus!

     Suomalaiset lähiöt, esimerkiksi, eivät edusta betonibrutalismia, koska niissä talot, toki useimmiten betonista kasattuja, sijaitsevat kaukana toisistaan, vehreiden pihojen ja pikkumetsiköiden erottamina, niin että suomalaisesta kodista ei yleensä (ilman kiikareita) näe naapurikodin sisälle. Toisin on vanhoissa eurooppalaisissa  kaupungeissa, missä talojen välissä kulkee hevosen levyinen kuja, jonka yli toisen talon asukas melkein voi ojentaa viinilasin kujan toiselle puolella asuvalle. Ja näitä kaupunkeja suomalaisetkin betonibrutalismista suuttuneet käyvät ihailemassa, koska nuo tiheää tiheämmin rakennetut kaupungit ovat niin viehättäviä. No, ovathan ne viehättäviä ja kaukaa katsoen ”koreita”.

    Aarne Ruusuvuoren suunnittelemaa Tapiolan kirkkoa (1965) voinee pitää aitona betonibrutalismin edustajana. Jumalan huone on ulkopäin kuin bunkkeri, jonne ei ole pääsyä pahoilla ajatuksilla eikä ihmisillä. Samalla rakennus huokuu nöyryyttä, kaikki tekopyhä on karsittu sen ulkoseinistä, yhtään turhaa penniä ei ole tuhlattu valheellisen koristeellisuuden aikaansaamiseksi.

    Onko Tapiolan kirkko kaunis? Vai ruma? Nöyryyttä huokuva? Vai jotakin muuta? Houkutteleeko se ihmispoloisen sisälleen hiljentymään vai karkottaako hänet ulkoseinän karheuden pelästyttämänä yhä kauemmaksi? Kääntyykö uskominen betonibunkkerissa sisäänpäin, maailman hyljäten?

    Betonibrutalismi ei kai ollut provokaatio, mutta ehkä kuitenkin vastalause. Kävelen Tapiolan kirkolta Otaniemen vesitornin juurelle. Tämäkin betonirakennus on maineikkaan arkkitehdin suunnittelema. Alvar Aallon vesitorni (1971) on betonibrutalismia kauneimillaan (?). Sen muoto ja pinta hämää katsojan täydellisesti: brutaalin betonipinnan sisäpuolella loiskuu kristallinkirkas vesi, elämän lähde!

Kyösti Salovaara, 2024.

Otaniemen vesitorni (1971).
Alvar Aallon betonibrutalismia.

       

      

Paras huonoin ja huonoin paras

 [tyhjä sana tynnyrissä kolisee]

Tom tuijotti Dickien suljettuja silmäluomia. Häneen tulvi mieletön vihan, rakkauden, kärsimättömyyden ja turhautumisen tunne, joka vaikeutti hänen hengitystään. Hän halusi tappaa Dickien. Hän ei ajattellut niin ensimmäistä kertaa… Hän vihasi Dickietä, koska miten hän kaikkea tapahtunutta katsoikin, syy epäonnistumiseen ei ollut hänen vaan johtui Dickien epäinhimillisestä härkäpäisyydestä. Ja räikeästä karkeudesta! Hän oli tarjonnut Dickielle ystävyyttä, toveruutta ja kunnioitusta, kaiken mitä hänellä oli tarjota ja Dickie oli vastannut kiittämättömyydellä ja vihamielisyydellä. Dickie yksinkertaisesti lakaisi hänet ulos kylmään. Jos tapan hänet tällä matkalla, Tom ajatteli, voin yksinkertaisesti sanoa, että hänelle tapahtui jokin onnettomuus. Hän voisi – hän oli juuri tullut ajatelleeksi jotakin nerokasta: hän voisi itse muuttua Dickie Greenleafiksi.

- Patricia Highsmith: Lahjakas herra Ripley (The Talented Mr. Ripley, 1955). Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Fanzine, 1984.

Luonnollisella kielellä - sillä mitä puhumme ja jolla kirjoitamme – ilmaisemme käsityksen todellisuudesta ja välitämme käsityksiämme toisillemme. Vaikka pyrkisimme ilmaisemaan todellisuuden täsmälleen sellaisena kuin se on, emme juuri koskaan pysty olemaan täysin yksikäsitteisiä puheessa ja kirjoituksessa.

    Jos kielellä voisi kertoa kaiken täsmällisesti ja yksikäsitteisesti, emme tarvitsisi lakimiehiä tulkitsemaan lakeja, emme pappeja tulkitsemaan Raamattua emmekä kriitikoita tulkitsemaan kaunokirjallisuutta ja taidetta.

    Kirjoitukset ovat puutteellinen ”kuva” todellisuudesta. Mutta ehkä niin on hyvä, sillä muutenhan elämä olisi kuollutta kuin kivi ja ennalta tiedettyä kuin koneen toiminta.

    Sanat ja lauseet antavat mahdollisuuden ymmärtää todellisuutta monella eri tavalla. Feedbackina se muokkaa todellisuutta. 

 Toiset sanat ovat täsmällisempiä kuin toiset.

    ”Netflixin menestyssarja Ripley ei ole paras tulkinta Patricia Highsmithin kierosta hahmosta”, kirjoitti kriitikko Tero Kartastenpää Helsingin Sanomissa viime viikolla (3.7). Ensi lukemalta kriitikon väite kuulostaa järkevältä ja riittävän yksikäsitteiseltä ymmärrettäväksi. Mutta mitä Kartastenpää oikeastaan sanoo ja väittää?

     Millä perusteella Steven Zaillianin ohjaama ja Robert Elswitin mustavalkoiseksi kuvaama tv-sarja on ”huonompi” kuin jokin muu amerikkalaisen Patricia Highsmithin romaanista tehty elokuva? Ja jos se on huonompi, niin mikä sitten on ”paras” ja millä perusteella?

    ”Paras” ei ilmaise sellaisenaan mitään. Eikä Kartastenpää lopulta yritäkään perustella mitä hän sanalla tarkoittaa. Sitä olisikin vaikea perustella, koska ”huonoin” ja ”paras” ovat taiteesta (ja melkein kaikesta inhimillisestä) puhuttaessa olemattomia sanoja, subjektiivisen mielipiteen laiskoja henkäyksiä. Tällä en tarkoita moittia Hesarin kirjoitusta sinällään, koska jokainen meistä turvautuu näihin sanoihin heikkoina hetkinään, silloin kun ei jaksa kertoa mitä oikein tarkoittaa. 

    Kun sanon jotakin romaania tai elokuvaa ”parhaaksi”, kukaan ulkopuolinen ei voi tietää mitä tarkoitan – eikä sitä mihin kaikkeen ko. romaania vertaan puhumattakaan siitä millaisia kriteerejä, tietoisia tai alitajuisia, mielessäni on kun yritän verrata yhtä romaania tai elokuvaa toiseen ja toisiin.

    100 metrin juoksukilpailun voittaa tuon kilpailun ”paras” juoksija, joskus myös historian parhaalla ajalla. Kirjat eivät kilpaile juoksuradalla eikä ”parasta” kirjaa ole olemassa, ei tässä ajassa eikä historiassa.

Katsoessani edellä mainittua Netflixin Ripley-sarjaa, se alkoi ahdistaa; tulin levottomaksi ja mietin moneen kertaan kannattaako jatkaa. Andrew Scottin maagisesti tulkitsemassa Tom Ripleyssä ei ollut mitään positiivista, ei leikkisää, ei sympaattista. Scottin esittämä Ripley on hyytävä psykopaatti, liukas tunari joka jotenkin selviää murhateoistaan, ja mies joka tuntuu suorastaan etsivän mahdollisuutta selvitä ongelmistaan tappamalla ihmisiä.

    Mutta jokin sai ja saa silti katsomaan Ripleyn tarinaa, myös tässä Scottin vastenmielisessä hahmossa. Miksi? En todellakaan osaa sanoa. Ehkä en halua edes ajatella miksi katson jotakin mistä en pidä lainkaan, ja että miksi kuitenkin toivon että Ripley selviää murhistaan, niin kuin selviää viidessä Highsmithin kirjoittamassa romaanissakin. Onko Scottin roolisuoritus pelottavan realistinen?

    Minulla oli mielikuva, että Highsmithin romaaneiden ytimessä, tai jossakin rivien välissä on mustaa huumoria, hirtehishuumoria ihmisen huonon puolen ja normaalin todellisuuden välisestä suhteesta. Mutta Zaillianin filmistä en löydä tippaakaan huumoria, en edes mustaa mustempaa. Tv-sarjan katsottuani lukaisin pari muutakin Ripleytä ja täytyy myöntää: ei niissä ole mustaa huumoria.

     Niissä on, kenties, jotakin mitä en (ehkä) haluakaan ymmärtää enkä kohdata oikeassa elämässä.

Jutussaan Tero Kartastenpää vetosi muihin Ripley-sovituksiin (ja muiden kriitikoiden ajatuksiin niistä) ikään kuin tätä uutta sovitusta parempina elokuvateoksina. Mutta ei hän pystynyt tai yrittänyt perustella, että miksi ne olisivat ”parempia” kuin Zaillianin ja Scottin Ripley. Voiko ihmisiä tappavasta psykopaatista tehdä ”parhaan” elokuvan? Ja jos voi, niin minkä siinä täytyy olla ”parasta”?

    Sana edellyttäisi selittämistä. Varsinkin sana "paras".

    Tietysti jonkinlaisen ”parhaan” saa äänestämällä ”parasta”. Mitä se todistaa, on toinen asia, mutta jotakin kuitenkin. Zaillianin, Elswitin ja Scottin Ripley-elokuva (tv-sarja) on pääosin saanut kriitikoilta täydet pisteet, viisi tähteä viidestä. ”Maaginen”, oli eräänkin arvostelijan yhteenveto.

    En halua asettaa Ripley-elokuvia paremmuusjärjetykseen, koska niin tehdäkseni pitäisi perustella oman mielensä syövereitä suhteessa todellisuuteen ja koska toisaalta en ole vähään aikaan noita vanhempia filmejä katsonut. Mutta en väitä, että Kartastenpää olisi väistämättä väärässä sanoessaan, että Zaillianin, Elswitin ja Scottin elokuva ei ole ”paras” Ripley-sovitus. Kenties kriitikko pystyisi arvionsa perustelemaan, jos paneutuisi näkemäänsä ja kokemaansa kunnolla.

    Mutta koska kulttuurin pitää (pitäisi) hengittää myös leikillisyyttä ja triviaalia hupia poimin tähän ”elokuvakansan” keskiarvo-mielipiteen muutamista Ripley-elokuvista, niistä jotka Kartastenpää otti jutussaan esille.

Kansan mielipide on  tulkitsematonta. Ihmiset äänestävät vaaleissa ja kyselyissä monista eri syistä monilla eri tavoilla. Ei ole yhtä perustelua, jota äänestys heijastaa, ei missään eikä minkäänlaisissa äänestyksissä.

    Yhtä kaikki, jokseenkin suositulla IMDb (International Movie Database) -sivustolla esitellään lähes kaikki ”maailmassa” valmistuneet elokuvat tekijöineen (myös suomalaiset) ja sivuston käyttäjät antavat katsomilleen filmeille arvosanan välillä 1-10. En tiedä millaiset ihmiset elokuvia arvostelevat enkä sitä voiko jonkin filmin suosiota vedättää. Yleisesti ottaen IMDb:ssä ”hyvät” elokuvat kyllä erottuvat ”huonoista” ja ”tuomiot” ovat kohtuullisen kriittisiä eivätkä ainakaan selvästi hetken muotiin hypettyviä. Itse pidän IMDb:n antamia pistemääriä vähän osuvampina kuin esim Hesarin kriitikoiden arvioita. Jos joku elokuva saa vähintään keskiarvopisteet 6,6 / 10, se kannattaa katsoa.

    No, tässä sitten Ripley-elokuvien pistemääriä.

    Réne Clémentin elokuvassa Plein Soleil (1960, Kuuma aurinko) Ripleytä esittää Alain Delon. IMDb:n arvio: 7,7 / 10.

    Wim Wendersin elokuvassa Der Amerikanische Freund (1977, Amerikkalainen ystävä) Ripleytä esittää Dennis Hopper. IMDb:n arvio: 7,4 / 10.

    Anthony Minghellan elokuvassa The Talented Mr. Ripley (1999, Lahjakas Herran Ripley) Ripleytä esittää Matt Damon. IMDb:n arvio: 7,4 /10.

    Liliana Cavanin elokuvassa Ripley’s Game (2002) Ripleytä esittää John Malkovich. IMDb:n arvio 6,6 / 10.

    Roger Spottiswooden elokuvassa Ripley Under Ground (2005) Ripleytä esittää Barry Pepper. IMDb:n arvio: 5,9 / 10. 

    Steven Zaillianin 8-osaisessa tv-sarjassa Ripley (2024, Ripley) Ripleytä esittää Andrew Scott. IMDb:n arvio: 8,2 / 10.

Niinpä tässä ”kilpailussa” voiton sittenkin ottaa uusin Ripley-filmi. Jos ”elokuvakansan” mielipiteeseen on uskominen Steven Zaillianin Ripley on ”paras” Ripley-elokuva.

    Tai hetkinen. Tero Kartastenpää sanoi, että tämä Netflixin tv-elokuva ei ole paras Highsmithin Ripley-romaanien ”sovitus”. Sehän on eri asia kuin paras Ripley-elokuva. 

    Näin Hesarin kriitikko pääsee pälkähästä - ja voi väittää edelleen olevansa oikeassa.

    Kokonaan toinen ja täysin selittämätön asia on, että mitä tarkoitetaan ”hyvällä” tai ”parhaalla” romaanin elokuvasovituksella. Täytyykö sen olla teoksen elokuvallinen kuvitus vai ymmärtävä tulkinta vai kriittinen näkemys romaanin teemoista vai ihan jotain muuta.

    Johtopäätös: Lienee parasta että kritiikissä ja taiteen tutkimuksessa paras-sana jätetään käyttämättä.

             

      

Kauas on pitkä matka

[entä liki?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Mark Rothkon maalaus Untitled (Green on Purple) 1961
Thyssen-Bornemisza museossa Madridissa.

Rothkon maalaus vangitsee katsojan, ikään kuin
upottaen hänet maalaukseen.

Nykyään tiedetään, että maapallon koko kuoriosa, niin mantereinen kuin merellinenkin, on jatkuvassa liikkeessä. Me, koko Suomen kansa liikumme Euraasian mukana kohti koillista keskimäärin kolme senttimetriä vuodessa… noin sadan miljoonan vuoden päästä Suomi on nykyisen Taimyrin niemen pohjoispuolella Siperiassa.

- Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria – kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008.

… mitä ihmettä me tarkkaan ottaen tekisimme kolmella Sibeliuksella ja viidellä Aleksis Kivellä? Eikö korkean tason kansallisen ja kansainvälisen kulttuurin tarjonta ole – jos ollaan rehellisiä – määrällisesti riittävä ja enemmänkin? Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.

- Pentti Linkola, 1971, kokoelmassa Toisinajattelijan päiväkirjasta. WSOY, 1979.

Onko niin, että julkisessa keskustelussa mielipiteet kärjistyvät? Käykö niin, että kaikkialla - mediassa, somessa ja eduskunnassa – lauseet pakenevat toisiaan tarkoituksella eikä vahingossa? Että on parempi etsiä erimielisyyttä kuin yhteistä ymmärrystä siitä, että erilaisista mielipiteistä huolimatta keskustelussa ja politiikassa ja kanssakäymisessä olisi hyödyllisempää ymmärtää erilaisia mielipiteitä kuin tehdä niistä aitoja, joiden ylitse ei ole lupa kulkea, kuplia joita ei saa puhkaista? 

    Kuka polarisoituvaa keskustelumyllyä pyörittää?

    Poliitikot jotka hakevat yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaiseen maailmaan?

    Vaihtoehtoliikkeet, kuten Elokapina, jotka väittävät että kaikki voidaan muuttaa muuttamatta kaikkea?

    Vai media, joka käyttää faktoja valikoiden, uskotellen että asenteellisesti poimitut faktat kuvastavat koko todellisuutta?

    Jos tietäisin kuinka pitkä matka on kauas, kertoisin sen tässä ja nyt.

Median tekopyhä kaksoisrooli paljastui pari päivää sitten kun Helsingin Sanomien kehitysjohtaja Esa Mäkinen kysyi kolumnissaan (30.6), että minkä asian puolesta istuisit Länsiväylällä.

    Aivan kuin demokratia ei riittäisi oikeusvaltiossa. Ikään kuin monimutkaisen todellisuuden ongelmat voitaisiin projisoida yhteen asiaan, joka ratkaistaan tukkimalla liikenne Länsiväylällä tai Mannerheimintiellä.

    Elokapinan romantisointi lienee vaaratonta. Ei kai siitä kehkeydy Baader-Meinhofia, joka ryhtyisi asettelemaan pommeja maantiesiltojen ja kiitoratojen tuhoamiseksi.

    Mutta miksi Mäkinen romantisoi liikettä, joka pitkän päälle pyrkii tekemään myös Helsingin Sanomien julkaisemisen tarpeettomaksi, jopa mahdottomaksi?

Joskus on vaikea huomata kuinka myös vaihtoehtoliikkeet, eikä vain poliittinen äärioikeisto tai vasemmisto, virittelevät populistisia argumentteja perustellakseen militantteja päämääriä. Kun asian yksinkertaistaa yhdeksi lauseeksi, se menee perille eikä siitä toista mieltä voi ollakaan.

    ”Mitä väliä on mittaamattoman arvokkailla maalauksilla, jos maailma tuhoutuu?” Esa Mäkinen toisti Elokapinan ja vastaanvanlaisten liikkeiden ”oikeutettua” perustelua (symbolisesti) tuhria arvokkaita taideteoksia museoissa.

    Onhan tuo validi kysymys. Jos maailma tuhoutuu ensi vuonna, mitä väliä sillä on mitä tänään teemme? Tai 50 vuoden päästä.

    Mutta jos se ei tuhoudukaan edes 200 vuodessa, Mäkisen ja Elokapinan argumentti on pelkkää populistista höpöhöpöä.

    Mielestäni tässä tilanteessa on tähdellisempää kysyä: Mitä väliä on mittaamattoman arvokkailla maalauksilla, jos kukaan eikä varsinkaan tavalliset ihmiset pääse niitä näkemään?

    Se on aito kysymys joka leikkaa keskustelun ytimeen. Pentti Linkola esitti 1970-luvulla oman vastauksensa. Taideteoksia ei tarvita, koska tärkeämpää on luonnon moninaisuus kuin kulttuurin moninaisuus. Ja kaikkein tärkeintä on niin kuin Linkola  selvästi ”sanoitti”: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei… Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

Kun äärimieliset luonnonsuojelijat hokevat luonnon diversiteetin arvoa, he toisessa päälauseessaan vaativat, että kulttuurin diversiteetti tuhotaan, jotta luonnon hyväksikäyttö massojen hyvinvoinnin turvaamiseksi loppuisi.

    Näin sanoo myös Hesarin kehitysjohtaja, vaikka hän ei ehkä huomaa niin sanoneensa.

   Maapallon pelastaminen yhdellä konstilla on paljon helpompaa kuin monipuolisen kulttuurin ja aidon hyvinvointivaltion samanaikainen pelastaminen. Jälkimmäiseen ei ole yhtä konstia eikä kahtakaan.

    Monimuotoisen kulttuurin ja vapaan yhteiskunnan pelastaminen on vaikeaa sekä ajassa että paikassa. Mittakaavat ja suhteet ovat käsittämättömiä, ennustamattomia. Parametreja on liian paljon: kun yhteen koskee, toiset muuttavat toimintaansa.

    Jos kukaan ei saa lentää minnekään, jos kenellekään ei tarvitse taata vapautta liikkua kotinurkiltaan minnekään, mitä väliä on taidemuseoilla ja erilaisia kulttuureilla lähellä ja kaukana? Vai onko tarkoitus palata entiseen: maaorja hikoilee pellolla samaan aikaan kun feodaaliherra nauttii auringonpaisteesta Rivieran huvilallaan ja kuuntelee hovisoittajansa kaunista musiikkia salongissa, jonka ikkunoista näkyy turkoosille merelle?

    Tekisi mieli kysyä Hesarin kehitysjohtajalta: Onko massojen hyvinvointi hänen mielestään mahdollista? Tai edes tarpeellista?

Aika kuluu, päivät lyhenevät, ilta koittaa.

    Kuinka pitkälle meidän pitäisi ajatella? Kuinka pitkälle osaamme?

    Geologi ja paleontologi Juha Pekka Lunkka paljasti koruttoman tulevaisuuden: 100 miljoonan vuoden päästä Suomi on Siperiassa? Mitä taidetta siellä katsotaan? Ja kuka katsoo?

    Voiko noin pitkälle ajatella ilman, että alkaa huimata? 

    Hesarin tiedepalstalla kerrottiin eilen keskiviikkona, että kun rankkari (rangaistuspotku) ammutaan 11 metrin päästä ja pallo etenee 130 km tunnissa, niin maalivahdilla on aikaa yksi sekunnin kolmasosa reagoida ja ryhtyä torjumaan laukausta. Mahdotonta? Eikä yhteiskuntaa voi tällä asteikolla tarkastella ja suunnitella.

    Miksi emme osaa ajatella leppoisasti?

    Yhteiskunnallinen kärsimättömyys kasvaa päivä päivältä. Minäkin olen kärsimätön.  

    Katselin maanantaina Eurosportilta Ranskan ympäriajon kolmatta etappia Piacenzasta Torinoon. Tour alkoi tänä kesänä Italian puolelta.

    Kilpapyöräilijät ajoivat viinitilojen kumpuilevassa maastossa. Mäet ja laaksot poimuttelivat unelman pehmeinä kaarina aivan kuin mitään kauniimpaa ei maailmasta löytyisi, ikään kuin monipuolisempaa punaisten tiilikattojen hehkuttamaa kulttuurimiljöötä ei saattaisi kukaan maan päälle rakentaa.

    Ehkä aito luonto ”tuhottiin” noilta seuduilta Rooman valtakunnan aikana tai jo aikaisemmin 2000-3000 vuotta sitten. Pitäisikö maisema ennallistaa muinaiseen alkuhämärään? Vai tuleeko kulttuurimiljöö hyväksyä ihmisen parhaana tekona ja inhimillisen diversiteetin aitona ilmaisuna?

    Kysyn - en vastaa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Alexander Calderin veistos Le Hallebardier (1971)
Hannoverissa.
Taustalla 
Hermann Scheuernstuhlen Soihdunkantaja
olympiavuodelta 1936.