[entä liki?]
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Mark Rothkon maalaus Untitled (Green on Purple) 1961 Thyssen-Bornemisza museossa Madridissa. Rothkon maalaus vangitsee katsojan, ikään kuin upottaen hänet maalaukseen. |
Nykyään tiedetään, että maapallon koko kuoriosa, niin mantereinen kuin merellinenkin, on jatkuvassa liikkeessä. Me, koko Suomen kansa liikumme Euraasian mukana kohti koillista keskimäärin kolme senttimetriä vuodessa… noin sadan miljoonan vuoden päästä Suomi on nykyisen Taimyrin niemen pohjoispuolella Siperiassa.
- Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria – kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008.
… mitä ihmettä me tarkkaan ottaen tekisimme kolmella Sibeliuksella ja viidellä Aleksis Kivellä? Eikö korkean tason kansallisen ja kansainvälisen kulttuurin tarjonta ole – jos ollaan rehellisiä – määrällisesti riittävä ja enemmänkin? Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.
- Pentti Linkola, 1971, kokoelmassa Toisinajattelijan päiväkirjasta. WSOY, 1979.
Onko niin, että julkisessa keskustelussa mielipiteet kärjistyvät? Käykö niin, että kaikkialla - mediassa, somessa ja eduskunnassa – lauseet pakenevat toisiaan tarkoituksella eikä vahingossa? Että on parempi etsiä erimielisyyttä kuin yhteistä ymmärrystä siitä, että erilaisista mielipiteistä huolimatta keskustelussa ja politiikassa ja kanssakäymisessä olisi hyödyllisempää ymmärtää erilaisia mielipiteitä kuin tehdä niistä aitoja, joiden ylitse ei ole lupa kulkea, kuplia joita ei saa puhkaista?
Kuka polarisoituvaa keskustelumyllyä pyörittää?
Poliitikot jotka hakevat yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaiseen maailmaan?
Vaihtoehtoliikkeet, kuten Elokapina, jotka väittävät että kaikki voidaan muuttaa muuttamatta kaikkea?
Vai media, joka käyttää faktoja valikoiden, uskotellen että asenteellisesti poimitut faktat kuvastavat koko todellisuutta?
Jos tietäisin kuinka pitkä matka on kauas, kertoisin sen tässä ja nyt.
Median tekopyhä kaksoisrooli paljastui pari päivää sitten kun Helsingin Sanomien kehitysjohtaja Esa Mäkinen kysyi kolumnissaan (30.6), että minkä asian puolesta istuisit Länsiväylällä.
Aivan kuin demokratia ei riittäisi oikeusvaltiossa. Ikään kuin monimutkaisen todellisuuden ongelmat voitaisiin projisoida yhteen asiaan, joka ratkaistaan tukkimalla liikenne Länsiväylällä tai Mannerheimintiellä.
Elokapinan romantisointi lienee vaaratonta. Ei kai siitä kehkeydy Baader-Meinhofia, joka ryhtyisi asettelemaan pommeja maantiesiltojen ja kiitoratojen tuhoamiseksi.
Mutta miksi Mäkinen romantisoi liikettä, joka pitkän päälle pyrkii tekemään myös Helsingin Sanomien julkaisemisen tarpeettomaksi, jopa mahdottomaksi?
Joskus on vaikea huomata kuinka myös vaihtoehtoliikkeet, eikä vain poliittinen äärioikeisto tai vasemmisto, virittelevät populistisia argumentteja perustellakseen militantteja päämääriä. Kun asian yksinkertaistaa yhdeksi lauseeksi, se menee perille eikä siitä toista mieltä voi ollakaan.
”Mitä väliä on mittaamattoman arvokkailla maalauksilla, jos maailma tuhoutuu?” Esa Mäkinen toisti Elokapinan ja vastaanvanlaisten liikkeiden ”oikeutettua” perustelua (symbolisesti) tuhria arvokkaita taideteoksia museoissa.
Onhan tuo validi kysymys. Jos maailma tuhoutuu ensi vuonna, mitä väliä sillä on mitä tänään teemme? Tai 50 vuoden päästä.
Mutta jos se ei tuhoudukaan edes 200 vuodessa, Mäkisen ja Elokapinan argumentti on pelkkää populistista höpöhöpöä.
Mielestäni tässä tilanteessa on tähdellisempää kysyä: Mitä väliä on mittaamattoman arvokkailla maalauksilla, jos kukaan eikä varsinkaan tavalliset ihmiset pääse niitä näkemään?
Se on aito kysymys joka leikkaa keskustelun ytimeen. Pentti Linkola esitti 1970-luvulla oman vastauksensa. Taideteoksia ei tarvita, koska tärkeämpää on luonnon moninaisuus kuin kulttuurin moninaisuus. Ja kaikkein tärkeintä on niin kuin Linkola selvästi ”sanoitti”: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei… Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”
Kun äärimieliset luonnonsuojelijat hokevat luonnon diversiteetin arvoa, he toisessa päälauseessaan vaativat, että kulttuurin diversiteetti tuhotaan, jotta luonnon hyväksikäyttö massojen hyvinvoinnin turvaamiseksi loppuisi.
Näin sanoo myös Hesarin kehitysjohtaja, vaikka hän ei ehkä huomaa niin sanoneensa.
Maapallon pelastaminen yhdellä konstilla on paljon helpompaa kuin monipuolisen kulttuurin ja aidon hyvinvointivaltion samanaikainen pelastaminen. Jälkimmäiseen ei ole yhtä konstia eikä kahtakaan.
Monimuotoisen kulttuurin ja vapaan yhteiskunnan pelastaminen on vaikeaa sekä ajassa että paikassa. Mittakaavat ja suhteet ovat käsittämättömiä, ennustamattomia. Parametreja on liian paljon: kun yhteen koskee, toiset muuttavat toimintaansa.
Jos kukaan ei saa lentää minnekään, jos kenellekään ei tarvitse taata vapautta liikkua kotinurkiltaan minnekään, mitä väliä on taidemuseoilla ja erilaisia kulttuureilla lähellä ja kaukana? Vai onko tarkoitus palata entiseen: maaorja hikoilee pellolla samaan aikaan kun feodaaliherra nauttii auringonpaisteesta Rivieran huvilallaan ja kuuntelee hovisoittajansa kaunista musiikkia salongissa, jonka ikkunoista näkyy turkoosille merelle?
Tekisi mieli kysyä Hesarin kehitysjohtajalta: Onko massojen hyvinvointi hänen mielestään mahdollista? Tai edes tarpeellista?
Aika kuluu, päivät lyhenevät, ilta koittaa.
Kuinka pitkälle meidän pitäisi ajatella? Kuinka pitkälle osaamme?
Geologi ja paleontologi Juha Pekka Lunkka paljasti koruttoman tulevaisuuden: 100 miljoonan vuoden päästä Suomi on Siperiassa? Mitä taidetta siellä katsotaan? Ja kuka katsoo?
Voiko noin pitkälle ajatella ilman, että alkaa huimata?
Hesarin tiedepalstalla kerrottiin eilen keskiviikkona, että kun rankkari (rangaistuspotku) ammutaan 11 metrin päästä ja pallo etenee 130 km tunnissa, niin maalivahdilla on aikaa yksi sekunnin kolmasosa reagoida ja ryhtyä torjumaan laukausta. Mahdotonta? Eikä yhteiskuntaa voi tällä asteikolla tarkastella ja suunnitella.
Miksi emme osaa ajatella leppoisasti?
Yhteiskunnallinen kärsimättömyys kasvaa päivä päivältä. Minäkin olen kärsimätön.
Katselin maanantaina Eurosportilta Ranskan ympäriajon kolmatta etappia Piacenzasta Torinoon. Tour alkoi tänä kesänä Italian puolelta.
Kilpapyöräilijät ajoivat viinitilojen kumpuilevassa maastossa. Mäet ja laaksot poimuttelivat unelman pehmeinä kaarina aivan kuin mitään kauniimpaa ei maailmasta löytyisi, ikään kuin monipuolisempaa punaisten tiilikattojen hehkuttamaa kulttuurimiljöötä ei saattaisi kukaan maan päälle rakentaa.
Ehkä aito luonto ”tuhottiin” noilta seuduilta Rooman valtakunnan aikana tai jo aikaisemmin 2000-3000 vuotta sitten. Pitäisikö maisema ennallistaa muinaiseen alkuhämärään? Vai tuleeko kulttuurimiljöö hyväksyä ihmisen parhaana tekona ja inhimillisen diversiteetin aitona ilmaisuna?
Kysyn - en vastaa.
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Alexander Calderin veistos Le Hallebardier (1971) Hannoverissa. Taustalla Hermann Scheuernstuhlen Soihdunkantaja olympiavuodelta 1936. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti