torstai 29. elokuuta 2024

Vapauden tuuli tyyni

[mitä se on ei ole]


Kyösti Salovaara, 2014.



Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä, missä puutteen ja ulkoisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolen.

- Karl Marx: Pääoma, 1867-1894.


Vapaus ja viime kädessä valtion kapasiteetti riippuvat valtion ja yhteiskunnan välisestä vallan tasapainosta. Jos valtion ja eliittien valta kasvaa liian suureksi, päädytään despoottiseen Leviathaniin. Jos se heikkenee, Leviathan katoaa. Sekä yhteiskunnan että valtion on juostava yhdessä eikä kumpikaan voi saada yliotetta.

- Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Kapea käytävä - Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo, 2019 (suom. 2020).


Yksilö on sitä vapaampi, mitä enemmän hänellä on hänen itsensä arvostamia vaihtoehtoja, jotka voivat olla mitä tahansa sosiaalisia tiloja.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi, 2017.



Joskus ellei useinkin laatumedia yllätetään. Medialla on taipumus, miltei psyykkinen vietti, toistaa papukaijan tavoin ilmassa leijuvia puheenparsia. Papukaijankin puhe kuulostaa fiksulta, aivan kuin se tietäisi mitä sanoo, vaikka ei tiedäkään, mutta se osaa matkia ja laittaa sanoja loogisesti ”oikeaan” järjestykseen. Tekoälykone, AI-masiina toimii samalla tavalla. Sekään ei tiedä mitä sanoo, ei tiedä ettei tiedä mitään.

    Koska olet viimeksi kuullut median puhuvan vapaudesta tai yksilönvapaudesta? Poliitikoista puhumattakaan. Et pitkään aikaan, luulen.

    Sitä enemmän puhutaan oikeusvaltiosta, demokratiasta, sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä. Puhutaan siis systeemeistä, ei siitä miksi ne ovat olemassa.

    Niinpä USA:ssa demokraattien presidenttiehdokas Kamala Harris yllätti suomalaisen – ja kenties myös länsimaisen – median ryhtymällä puhumaan perusasioista: vapaudesta ja siitä että keskiluokan vapaus ja hyvinvointi on kaiken perusta. Vapaus on tavoite, kun demokratia on vain tapa hallinnoida systeemien ja yksilön suhteita, siis keino tavoitteiden toteuttamiseen.

    Suomessahan kriittinen puhe tarkoittaa ettei keskiluokasta saa edes kuiskata, koska on niin monenlaisia vähemmistöjä, jotka ansaitsevat median huomion.

    Mielenkiinnolla odotan, milloin media oivaltaa, että Harrisin mallin mukaisesti pitääkin ryhtyä puhumaan vapaudesta ja keskiluokan arvosta. Odotan että papukaija kuulee mitä ympärillä puhutaan.



En väheksy systeemipuhetta. Päinvastoin, tiedän että systeemit ovat hyvinvointivaltion välttämätöntä rakennetta.

    Mutta ihmettelen minne ihminen ja yksilö on puheesta kadonnut. Ei yksilön unohtaminen ole mitenkään marxilaista, jos joku sattuu ajattelemaan ettei yksilö merkinnyt Karl Marxille mitään.

    Jokin viikko sitten Mika Maliranta ja Aki Kangasharju keskustelivat Ylen Ykkösaamussa Suomen taloudellisesta tilasta. Maliranta on Palkansaajien tutkimuslaitoksen Laboren johtaja, Kangasharju puolestaan Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtaja. Molemmat miehet ovat fiksuja ekonomisteja, yhteiskuntatalouden tietämisen viisaita.

   Kun keskustelu kääntyi siihen mihin Suomella on varaa ja miten korkeaksi ns. kokonaisveroaste voi tai sen pitää nousta, Maliranta sanoi ettei hän ekonomistina voi ottaa kantaa tuohon, koska hän vain tutkii talouden parametreja ja veroaste kuuluu poliitikoille. Kangasharjun mielestä veroasteella on väliä.

    Jäin ihmettelemään jälleen kerran, että millä tavalla meillä puhutaan – ja miten pitäisi puhua – systeemien suhteesta ihmiseen, yksilöön. Onko systeemi, esimerkiksi valtio olemassa siksi, että se palvelee yksilöitä vai onko valtio, systeemi, pääasia ja sen toimivuus määrittelee mitä yksilölle käy ja miten paljon hänelle annetaan liekanarua elää ”vapaasti” omaa elämäänsä.

    Osmo Soininvaarakin ottaa blogissaan jatkuvasti esille ihmisten ja yhteisöjen elämäntilanteisiin liittyvää problematiikkaa hyvin pätevästi tilastoilla ja faktoilla pohdiskeluja ryydittäen, mutta en muista hänenkään koskaan lähteneen ihmisyksilön tarpeista käsin, puhumattakaan että esille olisi otettu pääasia: miten ihminen voi elää mahdollisimmaan vapaata, itsensä määrittelemää elämää.

    Näin kysyn: onko yksilönvapaudesta puhuminen pelkästään filosofien asia? Eikö sen määrittely ja edistäminen kuulu edes poliitikoille?


Kyösti Salovaara, 2012.

Onko hyvinvointivaltio turvapaikka
vai
häkki jossa on mukava lojua?



Syksyllä 2014 ajelin omalla autollani Saksassa ja Ranskassa. Matkan aikana kävimme mm. Karl Marxin syntymäkaupungissa Trierissä ja se sattuikin samaksi päiväksi kun isäni syntymästä tuli 100 vuotta. Historian häivähdys: isäni isä kuoli punavankien vankileirillä Tammisaaressa isäni ollessa neljävuotias.

    Yrittivätkö isoisäni kaltaiset sosialistit, miehet ja naiset vapauttaa jotakin, vapautua jostakin?

    Ajatus ja teko eivät aina vastaa toisiaan.

   Syyskuun 19. päivänä vuonna 2014 otin valokuvan Vapaudenpatsaasta viehättävän ranskalaisen Colmarin ulosmenotiellä. Vapaudenpatsas hätkähdytti: mitä tekemistä sillä oli juuri tuossa kaupungissa Alsacessa?

   Syy valkeni nopeasti. Vapaudenpatsaan suunnittelija, kuvanveistäjä Auguste Bartholdi (1834-1904) oli kotoisin Colmarista. 12-metrinen patsaan kopio pystytettiin Colmariin liikenneympyrän keskelle vuonna 2004, kun Bartholdin kuolemasta tuli sata vuotta.

    Siinä missä Vapaudenpatsas yhdistää Ranskan ja Yhdysvallat, se myös määrittelee vapaudesta käytävän keskustelun historian: Yhdysvallat on tuon vapauden pragmaattinen toteuttaja, Ranska sen filosofinen visionääri. 

    Ironista on, että molemmat kansakunnat ovat ehkä kadottaneet johtoasemansa tässä keskustelussa. Siksi Harrisin puhe vapaudesta - ja keskiluokasta - yllättää ja virkistää. 



Miksi ekonomistit ja poliitikot ja sitä mukaa koko media puhuvat niin paljon hyvinvointivaltiosta ja niin vähän yksilön vapauksista ja suhteesta valtioon ja muihin julkisiin instituutioihin?

    Johtuuko se perinpohjaisesta väärinkäsityksestä? Siitä että yksilönvapautta pidetään vain porvarillisena ideana, oikeistolaisena ristiriidan aiheuttajana, kun taas vasemmistolaisen pitää ajatella aina ja vain kollektiivin parasta.

   Kun kysytään - jos joku uskaltaa kysyä – kumpi tulee ensin, yhteiskunta vai yksilö, niin jos vastaus on että yhteiskunta, niin silloin ihminen nähdään ikään kuin pelkästään lajiolentona, ihmislajin selviytymisen pienenä osasena eikä lainkaan kulttuuri-ihmisenä. Superkollektiivinen ihmiskäsitys on pelkkää biologiaa. No, sehän tietysti on tässä mielessä muodikasta.

    Julkinen keskustelu on juuri nyt kuin paradoksi edellä sanotusta. Hieman kärjistäen: joka päivä media on täynnä suurempia ja pienempiä ”toimijoita” XYZ, joista jokainen XYZ julistaa, että valtion pitää kustantaa heidän toimintansa – muuten hukka perii. Yksikään XYZ ei mieti kuka lystin maksaa eikä sitä, että XYZ:n saama tuki lisätessään XYZ:n toimintamahdollisuuksia vähentää toisaalla tuen maksajan omaa vapautta.

    Koska yksilönvapaus – ja ihmisen vapaudet – koetaan pelkästään filosofisena asiana, siihen ei kiinnitetä mitään huomiota. Ja kuitenkin uskallan väittää, että esimerkiksi kokonaisveroaste mittaa hyvinkin tarkasti mitä yksilönvapaus on ja miten laajaa se on. Tekee mieli sanoa, että kokonaisveroaste on tavallaan konkreettisessa muodossa Daron Acemoglun tarkoittama käytävä valtion ja kansalaisten välissä ja niinpä se mittaa vapauden mahdollisuuksia. Kuvakielellä: kokonaisveroaste on ikään kuin se käytävämatto jota pitkin valtio (Leviathan) ja kansalaisyhteiskunta juoksevat. Tässä mielessä ekonomistitkin voisivat ryhtyä puhumaan yksilöistä systeemien rinnalla. 



Tällä kaikella en tarkoita, että yhteiskunnassa pitäisi pyrkiä mahdollisimman matalaan veroasteeseen. Mutta väitän että hyvin korkea kokonaisveroaste kaventaa yksilönvapauksia ja monet yhteiskuntapolitiikan ongelmat johtuvat siitä, vaikka niiden alkusyytä ei huomata. 

    Silloin kun tuotannon kasvu hiipuu ja varsinkin tuottavuus laskee, verotus muuttuu nollasummapeliksi: sen minkä toinen saa tukena, sen toinen menettää maksaessaan veroja.

    Tapaan aina kuvata ongelmaa tylsällä esimerkillä. Kun Matti menee pubiin oluelle hän maksaa jokaisesta tuopista sen arvoa korkeamman hinnan, jotta yhteiskunta voisi tukea Villeä, joka pääsee oopperaan pääsylipun objektiivista arvoa halvemmalla. Banaalin esimerkin tilalle voi kuvitella älykkäämpiäkin, mutta tuo tylsä esimerkki kuvastaa sen miten yhteiskunta suosii jotain toimintaa ja vastustaa jotain toista, ja samalla valtio säätelee yksilönvapautta Matille ja Villelle eri tavalla. 

    ”Tärkeimpiä vapauden käsitteeseen liittyviä kysymyksiä on, lisääkö vai vähentääkö sosiaalivaltio eli hyvinvointivaltio ihmisten vapautta”, Ruurik Holm sanoo kirjassaan Yksilönvapaus. ”Vapaus ymmärretään tässä sekä aitona kykynä (autonomia) että todellisena (positiivisena) vapautena tehdä valintoja tietystä mahdollisuuksien joukosta.”

    Toisaalta on tietysti itsestään selvää, että me tarvitsemme ”systeemejä”, joita yhteisesti rahoittamalla autamme itseämme esimerkiksi silloin kun sairastumme, liikumme paikasta toiseen, pelkäämme aggressivista hyökkääjää tai nokkelaa varasta, haluamme oppia ja sivistyä jne jne.

    Yrjö Ahmavaara sanoi kirjassaan Yhteiskuntakybernetiikka (1976), että yhteistyö saattaa suuresti laajentaa yksilön toimintamahdollisuuksia: ”Yksilönvapaus sekä orgaanisten että älyllisten tarpeitten tyydyttämisessä on kollektiivisen yhteistyön tulos ja perustuu yhteistyön yksilön toimintavapautta laajentavaan vaikutukseen.”

    Kun Ahmavaara painotti, että yksilönvapaus on kollektiivisen yhteistyön tulosta eikä sille vastakkainen arvo, tulisi ekonomisten ja yhteiskuntatieteilijöiden ja poliitikkojen etsiä tasapainoa kollektiivisen ja yksilöllisen välillä. Tehtävä saattaa tuntua filosofin hommalta (”mikä on elämän tarkoitus?”), mutta luulisi että jokaista ihmistä, jopa ekonomistia ja poliitikkoa moinen filosofinen pohdiskelu kiinnostaa. 



Kyösti Salovaara, 2023.

Onko vapaus illuusio
vai
konkreettinen olotila?


torstai 22. elokuuta 2024

Subjektiivisen harhan viehätys

[Paras länkkäri: onko semmoista?]



Vuosina 1969-1973 kokosin
katsomieni elokuvien
leikekirjaa.


Olen väittänyt, että taiteessa ei ole absoluuttisia arvoja. Emme voi pitää toisen ihmisen esteettisiä valintoja ”virheellisinä” tai ”väärinä”, siitä riippumatta kuinka vähän sattuisimme pitämään hänen valinnoistaan. Tai, paremminkin, me emme voi tehdä niin järkiperäisesti. Aivojen toiminnan viimeaikainen tutkimus, jossa yritetään selvittää mikä on ”normaali” esteettinen kokemus, ei muuta tätä tilannetta, koska ei ole mitään tapaa arvioida onko jonkun esteettinen kokemus parempi vai huonompi kuin jonkun toisen ihmisen.

- John Carey: What Good are the Arts? 2005.



Pitäminen ja inhoaminen, rakastaminen ja vihaaminen ovat inhimillisiä tunteita ja arvoarvostelmia. Tietokoneella niitä ei ole, ei edes AI:llä. Tekoäly ei arvioi eikä arvostele – se vain ”näyttelee” tuntevansa ja arvostelevansa matkimalla tuntevien olentojen puheita ja kirjoituksia.

    Maineikas englantilainen nobelisti, matemaatikko ja fyysikko Roger Penrose (s. 1931) huomautti kirjassaan The Emperor's New Mind (1989 ), että ihmisen tietoisuus on viime kädessä ei-algoritmista. Sitä ei voi siis kuvata algoritmeillä. Ei ole tapaa ohjelmoida maalaisjärkeä, ymmärtämistä, taiteen arviointia. 

    Tämän tietäen ja muistaen on silti kivaa pistää arvoja ja taideteoksia järjestykseen, ikään kuin olisi olemassa jokin meitä ihmisyksilöitä korkeampi taso, jossa kirjojen tai elokuvien arvojärjestys (hyvä, huono, paras, huonoin jne.) määräytyy. 

    Jokin aika sitten Episodi-filmilehti (Episodi.fi) lainasi jutussaan amerikkalaista elokuvajulkaisua IndieWireä (IndieWire.com), jossa listattiin maailman 100 suurenmoisinta lännenelokuvaa kautta aikain. Leikittelen vähän sanoilla. Episodi kirjoitti 100 parhaasta westernistä, mutta IndieWiren otsikko kuului The 100 Greatest Westerns of All Time (IndieWire, 25.6.2024). Episodi siis käänsi sanan ”greatest” ”parhaimmaksi”, mutta minä käyttäisin sanaa ”suurenmoisin” ikään kuin korostaakseni arvioinnin subjektiivisuutta ja ilmaistakseni, että John Carey ja Roger Penrose lienevät oikeassa väittäessään, että esteettistä arviota ei voi perustella absoluuttisesti oikeaksi tai vääräksi.



Sata suurenmoisinta westerniä, länkkäriä, lännenelokuvaa, siinäpä pulma ratkaistavaksi. Vai onko?

    Se taitaa kuitenkin olla helpompaa kuin listata maailman 100 parhainta tai suurenmoisinta elokuvaa kaikkineen? Semminkin kun lännenelokuva on pääosin amerikkalainen taidemuoto ja siitä huolimatta, että myös eurooppalaiset elokuvantekijät ovat ”sotkeutuneet” länkkärien tekemiseen jopa hyvällä menestyksellä. Mutta westerni tapahtuu aina Yhdysvalloissa ja se sijoittuu 1800- luvulle, joskus liukuen 1900-luvun taitteen yli. Westerni kuvaa myyttiä, joka tuntuu todelta vaikka onkin olemukseltaan haave paremmasta maailmasta. Tai no, IndieWiren toimittajat sanovat, että parhaimmillaan lännenelokuva pääsee lähemmäksi Shakespearen murhenäytelmiä kuin mikään muu amerikkalainen taidemuoto. Westerni on eräs taiteellinen keino kirjoittaa nykyhetki myyttiin palauttaen.

    IndieWiren länkkärilistaus perustuu julkaisun toimittajien arvioon. Se ei ole elokuvaharrastajien äänestämä. 

    Vaikka absoluuttista arviota on mahdoton tehdä, IndieWiren länkkärilista sisältää suurimman osan minunkin 100 ”parhaasta” westernistä, vaikka en sellaista listaa ryhdy enkä ryhtyisi tekemään. ”Filmihullut” löytävät näin elokuvateoksista jonkinlaisen kaanonin, vaikka kuinka vastustaisivat ajatusta "taiteellisen" kaanonin olemassaolosta.

    IndieWiren listalla on monia elokuvia jotka poikkevat kaanonin perinteisestä ytimestä. Itse en niitä omaan listaani laittaisi. Mutta lehden toimittajien yhteenveto 100 suurenmoisimman lännenelokuvan johdannoksi, on mainio, vastaansanomaton. He kirjoittavat Howard Hawksin ohjaaman Rio Bravon ikimuistoiseen laulukohtaukseen viitaten, että ”oli miten oli, vapaasti Robin Woodia lainaten, jos et rakasta laulua ’My Rifle, My Pony, and Me’ elokuvassa Rio Bravo, et rakasta muutenkaan elokuvia”. 




Niin että, mitä IndieWiren listalla on? Mitkä ovat esimerkiksi 10 suurenmoisinta westerniä?

    Laiskuuttani lainaan IndieWiren listaa Episodi.fi:n kautta luottaen, että he ovat selvittäneet filmien suomalaiset nimet oikein. Seuraavassa listan paras tulee ensimmäisenä, kymmenes viimeisimpänä:

    Nicholas Ray: Johnny Guitar (1954)

    Sergio Leone: Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West, 1968)

    John Ford: Aavikon laki (My Darling Clementine, 1946)

    Sergio Leone: Vain muutaman dollarin tähden (For a Few Dollars More, 1965)

    Robert Altman: McCabe ja Mrs. Miller (McCabe & Mrs. Miller, 1971)

    Budd Boetticher: Lainsuojattoman jäljillä (Ride Lonesome, 1959)

    John Ford: Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939)

    Sydney Pollack: Silmä silmästä (Jeremiah Johnson, 1972)

    Monte Hellman: Hän ampui ensin (The Shooting, 1967)

    John Ford: Mies, joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962).



IndieWire on suunnilleen ”oikeassa”, hahhah.

    Minä en laittaisi Nicholas Rayn ohjaamaa Johnny Guitaria kymmenen parhaan joukkoon enkä Boetticheria, Pollackia enkä Hellmania.

    Omalle listalleni sijoittaisin kymmenen parhaan joukkoon Clint Eastwoodin ohjaaman filmin Kalpea ratsastaja (Pale Rider, 1985), John Fordin Etsijät (The Searchers, 1956), George Stevensin Etäisten laaksojen miehen (The Shane, 1953), Howard Hawksin Rio Bravon (1959) ja Sam Peckinpahin Hurjan joukon (The Wild Bunch, 1969).

    Mutta oleellista ei ole mitkä ovat kymmenen suurenmoisinta vaan koko lännenelokuvien mahtavat kirjo. IndieWiren 100 parhaan listalla ovat tietysti myös nuo omat huippusuosikkini ja paljon muita yhtä hyviä, ikimuistoisia ja ikuisia lännenfilmejä, jos nyt mikään taideteos lopulta on ikuinen.

    Mitä enemmän elokuvia ajattelee ja muistelee, sitä vaikeampi niitä on sijoittaa toisiaan paremmiksi, toistaan huonommiksi.

    Muutama päivä sitten El País -lehden tilastonikkari Kiko Llaneras kokosi lehteen erilaisten "pitämisten" tilastoja luokitellen ne sen mukaan minkä vuosikymmenen taideteoksista ihmiset pitävät. Yllättävästi - vai onko tämä oikeastaan yllätys -  ihmiset (aineisto Yhdysvalloista) tuntuvat pitävän eniten niistä elokuvista tai musiikkikappaleista, jotka sijoittuvat heidän nuoruutensa vuosiin, siis suunnilleen ikäkauteen 15-25. Niinpä boomerit pitävät kaikkien aikojen parhaina elokuvina 1970-luvulla valmistuneita, kun taas uusin Z-sukupolvi pitää parhaina 2020-luvulla tehtyjä, X-sukupolvi rakastaa 1980-luvun filmejä ja milleniaalit 1990-luvun filmejä.

    El Paísin tilastokattaus todistaa senkin, minkä Carey ja Penrose perustelevat: taideteoksilla ei ole universaalia paremmuusjärjestystä. Esteettinen kokemus on yksilöllinen, jos kohta sen kollektiivisuus liittyy kokemuksen ulkoisiin olosuhteisiin ja edellytyksiin vahvemmin tai heikommin yksilön elämäntilanteesta ja maailman tilanteesta riippuen.

    Yhtä kaikki: Elokuvan lopussa lännenmies ratsastaa tehtävänsä tehtyään aavikolle kohti auringonlaskua. 

    



Syksyllä 1971 arvioin
lännenelokuvia "marxilaisin" käsittein, hah.


torstai 15. elokuuta 2024

Vientipimeää

[ja kuparikuoriainen]


Kyösti Salovaara.

6.8.2024.


Mitä edessä lie, sitä selitä emme,

mitä takana, turhaan tavoittelemme. 

- Aaro Hellaakoski


Kenen ei tekisi mieli ottaa suuntaa niin kuin ottaa Nuoruus,

taitava radikaali, Keski-ikä, luonteva piispa myyntipäivillä,

ja Vanhuus, oppainaan oikeus, voima, ja todellisuus, usko,

kauneus ja kauheus, untemme kaikki sisaret, ja viimein aina

penseys, kutsumaton sisar.

- Tuomas Anhava



Niin se taitaa mennä. Ota askel eteen, toinen taakse, ja sen jälkeen astut vasemmalle ja sitten oikealle ja huomaat olevasi yhä samassa paikassa, vaikka hieman vanhempana.

    Maailman saattaa tulkita kahdella vastakkaisella tavalla.

    Ensin: kaikki on yhtä sekasotkua, ja mahdolliset järjestyneet alueet ovat pelkkää näköharhaa.

    Tai toinen tulkinta: kaiken sekasotkun taustalla on suuri järjestys, ja sekasotku on näköharhaa, joka estää kokonaisuuden havaitsemisen.

    Koska näin on, pakinassa voi käsitellä mitä tahansa. Kaikki kuuluu yhteen tai ei mikään. Otsikosta tulee mieleen Edgar Allan Poe, mutta se lienee sattumaa.



Sunnuntaina ihmettelin saksalaista ”vientipimeää”.

    Miten kummassa saksalaiset ovat kaupallistaneet ”pimeästäkin” vientituotteen? Yhtä kummallista on, että hankkeessa on mukana kirkko ja sen historia.

    Jos suomalaiset olisivat yhtä kekseliäitä, he kaupallistaisivat ”valon”. Vientivalo saattaisi räjäyttää markkinat ja modernin tajunnan.

    Mutta suomalaiset - siis me - ovat aina alamaisia, joskus tsaarin ja toisinaan kuninkaan selän takana. Siitä huolimatta, tai juuri sen takia, suomalaisuus vahvistaa resilienssiä. Alamaisen pitää kyetä adaptoitumaan.

    Alamaisuudessa on sekin hyvä puoli, että onnettomista oloista voi syyttää jotakin toista ja mieluummin ylempänä olevaa. Sen osaamme.



Atomipommi pudotettiin Hiroshimaan 6.8.1945. Se ja toinen atomipommi Nagasakiin lopettivat toisen maailmansodan. Olisiko se loppunut muutenkin, sitä emme tiedä.

    Moraalia voi perustella monella tavalla.

    Siihen en ryhdy.

    Hiroshiman pommin uhreja on tavattu muistaa 6.8 lähettämällä kynttiläveneitä ajelehtimaan tummuvaan yöhön. Tänä vuonna en huomannut, että Hiroshiman muistopäivää olisi Suomessa tai muualla vietetty.

    Maailmalla taitaa olla isompia murheita kuin menneisyys.

    Kun meillä oli kesämökki Kymijoella, veimme Hiroshima-päivänä illan tummuessa kynttiläveneet keskelle jokea josta vuolas virta kuljetti ne vieressä kuohuvaan Myllykoskeen. Oliko se viisasta, enpä osaa sanoa. Ehkä ei, mutta ajattelimme että Torminvirran kuohut sammuttavat palavat kynttilät.

    Viime viikon tiistaina sytytin vaatimattomasti kynttilöitä vesimaljakkoon. Siitä ne eivät paenneet muualle. Kunhan paloivat Hiroshiman uhrien muistoksi ja kenties myös sodan ja rauhan dilemman ymmärtämiseksi.



Uhkaako suomalaista kirjallisuutta näivettyminen? Katoaako lukutaito?

    Katselin bestsellerlukuja. Kiinnostava pikahuomio: painettujen kirjojen myyntilukuja johtavat Ilkka Remeksen kaltaiset mieskirjailijat, kun taas kaikkien formaattien myyntiä johtavat naiskirjailijat kuten Satu Rämö.

    Epätieteellinen arvioni: naiset lukevat ja kuuntelevat kaikkia formaatteja printtikirjasta äänikirjoihin, kun taas miehet lukevat pääasiassa painettua tekstiä.

    Sitten toisaalta olen aavistavinani, että anglosaksisen kirjallisuuden suomentaminen on vähentynyt. Jos on, liittyykö se siihen, että kirjoja lukeva porukka osaa riittävästi englantia lukeakseen kirjoja alkukielellä?

    Madridilaisessa El País -lehdessä käsiteltiin tätä aihetta pari päivää sitten.

    Jutussa kerrottiin, että kun muuan nainen vieraili berliiniläisessä kirjakaupassa, hän hämmästyi englanninkielisten romaanien määrää – kun niitä aikaisemmin oli ollut kohtuullisen niukasti. Ja hämmästyttävintä oli, että kirjoissa jotka oli käännetty englannista saksaksi ja sijoitettu saksankielisten kirjojen hyllyyn, oli englantilaisen painoksen kansi ja ”rauhoittava” tarra ”Käännetty saksaksi”. Valmistusvirhe vai vitsi? El Paísin toimittaja kysyi.

    Sitten jutussa kerrottiin UK Publishers Associationin tietoihin perustuen, että brittiläisten kustantajien teoksia myytiin Euroopassa vuonna 2022 kahdeksan prosenttia enemmän kuin vuonna 2021. Saksassa myynti kasvoi 27 %, Hollannissa 6 % ja Ruotsissa 4 %.

    Jutussa arveltiin, että englanninkielisten kirjojen myynnin lisäys tulee bestsellereistä. Vähemmän myytyjä englantilaisia kirjoja ei viedä Eurooppaan, mutta ei niitä enää paljon käännetäkään eurooppalaisille kielille. Jos näin on, moninaisuus kuihtuu, kansainvälisyys ohentuu, kaupallisuus muuttaa kulttuuria.



Jos tiistai-iltana ottamassani kuvassa on kuparikuoriainen, ajatus hypähtää kepeästi kuin keinussa Poen novelliin Kultakuoriainen. Sukua ovat. Mutta tuossa novellissa taidettiin etsiä merirosvojen aarretta eikä niinkään luonnon kummallisuuksia.

    Palatakseni ”vientipimeään”: se oli tarkoituksella käännösvirhe, sillä nautin sunnuntaina saunaolueksi Baijerissa pantua tummaa luostariolutta, erästä ”export dunkelia”. Menneisyyttä emme voi tavoittaa, mutta tätä olutta on valmistettu Andechsissä benediktiiniläisluostarissa vuodesta 1455 lähtien. Uskonto ja kirkko ovat näin kulttuuriamme ja sivistystämme useammalla tavalla kuin mieleen tulee.

    Baijerin ja kuparikuoriaisen kautta kierrän Ranskaan, vähän niin kuin päättyneiden Olympialaisten liputtamiseksi, vaikka en puhu urheilusta. No, oikeastaan ajattelen että tumman baijerilaisen oluen ja kukkapenkissäni kimaltavan kuparikuoriaisen väliin mahtuu koko maailma, olipa se sattumalta sekava tai sattumista huolimatta selkeä kuin sininen taivas.

    Ranskalainen filosofi ja kirjailija Jean-Paul Sartre ei tainnut olla luontoihminen vaan pikemminkin ”asfalttisissi”. Siitä huolimatta tai juuri sen takia, hän vetäisi kirjallisuuden ja ötököiden maailmat yhteen näin imponoivasti:

    ”Mutta kirjallisuuta eivät loppujen lopuksi kuitenkaan suojele Kaitselmuksen muuttumattomat säännökset: kirjallisuus on sitä mitä ihmiset siitä tekevät, itsensä valitessaan he valitsevat kirjallisuuden. Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään. Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: mailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.” (Sartre: Mitä kirjallisuus on? 1947. Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1967.)

   

Kyösti Salovaara, 2024.



torstai 8. elokuuta 2024

Harhaanjohtamisen taito

[ja tahto]


Kyösti Salovaara, 2024.

Eduskunta umpikujassa, 
umpikuja eduskunnassa?



Strellman harmittelee sitä, että nykyiset poliittiset voimat eivät tue kirjallisen kulttuurin vahvistumista Suomessa. Petteri Orpon hallitus päätti nostaa kirjojen arvonlisäveroa 40 prosenttia, 10 prosentista 14:ään… ”Suomen valtiontalous saa vain pienen hyödyn kirjojen alvin korottamaisesta, mutta kirja-alalle siitä koituu suurta haittaa”, Strellman sanoo. 

- Art Housen kustantaja Urpu Strellman Suomen Kuvalehden haastattelussa 2.8.2024


Eduskunnan perustuslakivaliokunta kuuli 18:aa oikeustieteilijää, jotka olivat harvinaisen yksimielisiä siitä, että hallituksen esitys oli räikeässä ristiriidassa Suomea sitovien oikeudellisten velvoitteiden kanssa. Lain säätäminen tarkoitti Suomen oikeusvaltion heikentämistä, mutta Valtoselle se edusti oikeusvaltion vahvistamista. Toisin sanoen: ollakseen jatkossakin luotettava oikeusvaltio Suomen piti säätää laki, joka rikkoo poikkeuksellisella tavalla Suomen valtiosääntöoikeudellista perinnettä.

- Politiikan tutkija Johanna Vuorelma Yle Ykkösen kolumnissa 1.8.2024


Parlamentarismin kuolema on suuri väite. Mitä sen tilalle voisi tulla? Kontula piirtää seinään päättyvän nousevan käyrän alapuolelle hauraita viivoja tulevaisuuteen. Hän sanoo, että nyt olemassa vain marginaalisia kehityskulkuja, joissa on siemeniä tulevaisuuden mallille. Hän uskoo, että parlamentit jatkavat varmasti toimintaansa, ”mutta niistä tulee kuin hiippakuntia”, joista kukaan ei enää oikein muista, mitä ne ovat… Parlamentarismin tulo tiensä päähän on valjennut Kontulalle vähitellen, ja se on ollut hänelle suuri pettymys.

- Kansanedustaja Anna Kontula Helsingin Sanomien haastattelussa 2.8.2024



Sanasta miestä ja sarvesta härkää.

    Hemmetti, mistä tuo latteus tähän ilmestyi?

    Jatkan kuitenkin aloittamallani linjalla.

    En ”käytä” varsinaista somea, sitä missä paasataan, missä räjähdetään kun missi istuu tissillään tai hurmaannutaan kun lapsi pärjää aikuisten olympialaisissa. Mutta primitiivinen some heijastuu laatumediaan, joka kommentoi noita paasauksia ja räjähdyksiä.

     Ärsyynnyn siis, mutta en somen takia vaan laatumedian. Onkohan se oikeastaan niin laadukasta kuin halua itseään pidettävän. Mutta parempaa ei ole tarjolla, niin kuin ei ole parempaa Suomeakaan.

    Vanhemmiten ärsyyntyy vähemmästä.

    Niinpä napinoin: ärsyttääkseni!



Vanhat jutut kiertävät mediasta toiseen uudestaan. Niitä yhdistää suhteellisuudentajun puute. Ja se, että perimmiltään niissä halveksitaan demokraattista päätöksentekoa ja demokratian ideaa, vaikka päällisin puolin ollaan huolestuneita demokratiasta ja päätöksenteon tuloksista, siis päätöksistä.

    Kirjailija ja esseisti Tommi Melender haastatteli Suomen Kuvalehdessä Art Housen ostanutta Urpu Strellmania

    Tietenkin haastattelu kääntyi politiikkojen moittimiseksi. Kirjojen arvonlisäveron nostaminen on pirullista puuhaa, joka kaataa kirjojen kustantamisen ja kauppaamisen syvään alhoon. Tästä haastattelija ja haastateltava olivat liikuttavan yksimielisiä.

    Kaataako?

    Katselin kirjoja myyviä nettikauppoja. Viime vuonna julkaistu Satu Rämön dekkari Jakob (WSOY) maksaa kaupoissa 26,60 – 28,95 euroa.

    Melenderin kirjoituksesta saa käsityksen – huolimattomasti lukien – että kirjan hinta saattaisi nousta 40 %. Kauheaa! Strellman ja Melender ehkä haluavatkin, että haastattelua luetaan huolimattomasti; että lukija tarkoituksella johdetaan harhaan.

    Tarkistin toisenkin kirjan hintoja nettikaupoissa. Eppu Nuotion romaani Hopeamedaljonki (Gummerus, 2023) maksaa Adlibriksessä 26,90 e, Prismassa 27,20 e, Suomalaisessa kirjakaupassa 27,95 ja Akateemisessa kirjakaupassa 31,90 e.

    Kirjalla ei ole yhtä hintaa, niin kuin Art Housen kustajantaja hyvin tietää. Alvin korotuksellakaan ei ole yhtä vaikutusta vaan erilaisia: jonkin kirjan hinta nousee jossakin kaupassa, toisen ei, riippuen kirjoja myyvästä kaupasta.

     Entäpä se hirmuinen 40 % korotus?

    Katsotaanpa todellisuutta suoraan silmiin. Adlibriksessä Hopeamedaljonki maksaa 26,90 e. Nykyisellä 10 % alvilla siinä on veroa 2,45 e.

     Kuinka paljon kirja maksaisi, jos kauppias siirtäisi alvin korotuksen kokonaan kirjan hintaan? No, uudella 14 % alvilla Hopeamedaljongin hinnaksi tulee 27,88 euroa eli kirjan hinta nousee kokonaista 0,98 euroa.

    ”Kirja-alalle siitä koituu suurta haittaa”, Strellman sanoi. Siitäkö että 27 euron kirjaan tulee yhden euron korotus? 

     ”Puhu pukille!” minä sanon ärsyyntyneenä yrityksestä johtaa minua(kin) harhaan. Muutama päivä sitten joku kehui maksaneensa Coldplayn konserttilipuista yli 1000 euroa. Medialiiton tutkimuksen mukaan kirjoja pääosin ostavat hyvin toimeentulevat kansalaiset. He tuskin tajuavat, että alle kolmekymppiä maksava kirja on yhden euron kallimpi kuin viime vuonna.



Kyösti Salovaara, 2024.



Kun politiikan tutkija tutkii politiikkaa, tuleeko hänen olla laatikon sisällä vai sen ulkopuolella? Jos kysymys on tieteestä, politiikan tutkijan ei pitäisi kiivailla politiikan laatikossa vaan sen ulkopuolella.

    Mutta onko humanistinen ”tiede” koskaan aitoa, kovaa tiedettä?

    Ei ainakaan jos Helsingin yliopiston tutkijan Johanna Vuorelman kirjoituksia lukee. Hän on ilmiselvästi hypännyt politiikan laatikkoon ja on häpeämättä puolueellinen.

    Ok, sopii minulle. Vaikka ärsyynnyn.

    Vuorelma väittää, että käännytyslailla Suomen eduskunta paljasti kuinka enemmistöt sortavat vähemmistöjä ja kuinka eduskunta katkaisi suomalaisen demokratian selkärangan eli perustuslain sielun.

    Eduskunnassa 5/6 kansanedustajista teki päätöksen laista. Päätöksen muoto täyttää täydellisesti suomalaisen demokratian säännöt. Ne koskevat myös perustuslakia. Eikä perustuslaki ole mikään ulkoavaruudesta maan päälle pudotettu lakipaasi, johon maan päällä ei saisi koskea.

    Vuorelma on varmaankin oikeassa väittäessään, että yhteiskunnallisessa keskustelussa kieltä käytetään puhujan ja kirjoittajan omiin tarpeisiin. Niin on aina käytetty. Jopa Vuorelma käyttää sanoja niin kuin haluaa ne itse ymmärtää. 

    Olisi kivaa (ihan huikeaa) jos joku Vuorelmaa neutraalimpi tutkija selvittäisi mitä kaikkea sana ”liberaali” nykyään merkitsee ja mitä ei, ja kuinka tuo sana on ikään kuin kaapattu blokkipoliitikassa merkitsemään monia ei-liberaaleja asioita.



Kun poliitikan tutkija sanoo, että 18 oikeustieteilijän sanan olisi pitänyt painaa enemmän kuin 5/6 eduskunnasta, tulee kysyneeksi pitäisikö demokratiasta (parlamentarismista) todellakin luopua ja antaa valta asiantuntijoille, vähän niin kuin Platonin filosofikuninkaille.

    Tällaista henkeä ilmassa liikkuu, eikä ainoastaan Vuorelman kirjoituksissa.

    Anna Kontula sanoi Hesarin haastattelussa suoraan, että jos hänen kaltaistensa maailmanparantajien tahtoa ei sellaisenaan toteuteta parlamentissa, päätökset aletaan tehdä muualla ja eduskunta muuttuu yhdentekeväksi ”hiippakunnaksi”, jonka tarkoitusta ei kukaan kohta muista eikä tiedä. 

    ”Intellektuellin keskeinen ominaisuus on erottuminen ja siihen monet intellektuellit juuri pyrkivätkin”, kirjoitti Paavo Lipponen teoksessaan Järki voittaa (2008). Viime kädessä ”erottuminen” tarkoittaa pettymistä demokratian hitaaseen kulkuun ja siihen että kansalaisten enemmistö saattaa todellakin olla joskus (vai aina?) väärässä. Johtopäätös sitten on Vuorelman ja Kontulan tavoin edustuksellisesta parlamentarismista luopuminen ja asiantuntijavallasta haaveilu.

    Demokratiaan pettyneiden Strellmanin, Melenderin, Vuorelman ja Kontulan kiusaksi, ihan vain ärsyttääkseni heidän mielenrauhaansa, lainaan lopuksi Yrjö Ahmavaaran tieteellistä näkemystä (Yhteiskuntakybernetiikka, 1976) objektiivisuudesta ja päätöksenteon mahdollisuuksista. Ahmavaara sanoo, että historiallisessa tilanteessa eli ihmisten ja kansakuntien todellisissa elämäntilanteissa ei ole tieteellisesti ainoata ”oikeaa” johtajaa eikä tieteellisesti ainoata ”oikeaa” tekoa.

    Ahmavaaraa edelleen lainaten: ”Ja koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.”

    Vasta jälkikäteen, vuosien päästä, on mahdollista arvioida tappoiko 1 euron korotus romaanin hintaan koko kirjallisuuden ja johtiko käännytyslain hyväksyminen laajalla enemmistöllä suomalaisen demokratian kuolemaan. 

      

Kyösti Salovaara, 2024.

Komea päältä,
ontto sisältä,
komeiden pylväiden välistä karkaavaa vallankäyttöä?


torstai 1. elokuuta 2024

Kauneutta sattumalta

[vai suunnittelemalla suunniteltuna?]


Kyösti Salovaara, 2024.



Se mikä kirjassa on kaunista, ei ole sattumanvaraista. Luonnossa puu ja taivas ovat sopusoinnussa keskenään vain sattumalta, mutta jos romaanissa sankarit ovat tässä tornissa, tässä vankilassa, jos he kävelevät tässä puutarhassa, niin kyseessä on samalla sekä itsenäisten kausaalisten tapahtumasarjojen osoittaminen (…) että syvemmän finaalisuuden ilmaiseminen, sillä puisto on olemassa vain siksi että se olisi sopusoinnussa tietyn mielentilan kanssa, että se ilmentäisi tätä mielentilaa konkreettisesti, tai että se voimakkaan kontrastin avulla korostaisi tätä mielentilaa, ja itse mielentila on sekin luotu suhteessa maisemaan.  

- Jean-Paul Sartre, ranskalainen filosofi ja kirjailija


Hyvin pieni syy, jota emme huomaa, johtaa suureen vaikutukseen, jota emme voi jättää huomioimatta, jolloin sanomme, että vaikutus johtuu sattumasta.

- Henri Poincaré, ranskalainen matemaatikko ja tiedefilosofi



Aloitetaan lähtökohdista ja lopetetaan johtopäätöksiin, sikäli kun niihin päädytään, sillä voihan olla että johtopäätökset ovat jo tiedossa, kun taas lähtökohdista vallitsee epätietoisuus.

    Siis: luonto on moraaliton entiteetti, evoluution synnyttämää eikä evoluutiolla ole ”tarkoitusta” eikä "päämäärää". Kun varpushaukka nappaa pihapolulta varpusen, se ei ilmennä minkäänlaista moraalista arvotapahtumaa; varpushaukka ei ole pahis eikä varpunen hyvis. Näin ollen: voiko luonto olla itsessään kaunis ja sopusointuinen?

    Niin kuin Jean-Paul Sartre sanoo, ihmisen luomissa entiteeteissä mikään ei ole ”sattumaa”, ei talossa eikä kirjassa. Kun kirjailija yrittää hämätä lukijan uskomaan, että tarinan käänteet ja kohtaukset ovat sattuman tulosta, hän vetelee lukijaansa narussa kuin konsanaan pässiä. Lottoarvonta saattaa olla sattuman kauppaa, ei kirjan kirjoittaminen.

    Onko Sartren ajatuksessa jotain samaa - vai ihan täysin samaa - kuin Ludwig Wittgensteinin toteamuksessa, että ”emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti”? Tähän vielä lisäys Wittgensteinilta: ”Frege sanoo, että jokaisella oikein muodostetulla lauseella täytyy olla mieli. Minä puolestani sanon, että jokainen mahdollinen lause on oikein muodostettu.”

    Kuulostaako metafyysiseltä?

    Johtopäätös: ei pidä uskoa että kirjailija sanoo sattumalta mitä sanoo eikä sitä että hän jäljentää todellisuuden romaaniinsa sellaisenaan, kokonaisena kuin aloittamaton ja pureskelematon omena. 



Jostakin syystä luonnossa on sopusointua.

    Vai onko?

     Onko sopusointu sittenkin vain ihmisen katseessa ja lauseissa, jotka ikään kuin sovittavat ihmisen mielentilan siihen mitä näkyy ja siihen miten kertoja sijoittaa luonnon tarinaansa?

    Aloitin tänään korealla kuvalla, joka suorastaan tihkuu sopusointua, niin asetelmassaan kuin väreissään. Aurinko laskee Suvannon kylässä Kitisen rannalla Pelkosenniemellä Suomen Lapissa. Kuva ”kertoo” paljon fyysisestä hetkessä, joka kai on edellä mietityn perusteella mielentilani. No, joku huomauttaa, että laskihan se aurinko tuona iltana Suvannon kylässä yhtä ”kauniisti” vaikka sitä ei kukaan olisikaan ollut katsomassa. Jaaha: laskiko yhtä ”kauniisti”?

    Valokuva ei paljasta koko historiaa eikä ennusta tulevaisuutta.

    Siitä ei voi päätellä, että Suvannon kylän kohdalla jokea on ihmisen toimesta muutettu voimalaitoksien tarpeeseen. Ihmisen käden jäljiltäkin maisema on kaunis ja sopusointua täynnään.

    Mutta miksi tuo Kitisen auringonlasku näyttää kauniilta?

    Sopusointu? Värit? Avara kauas ylettävä katse?

    Kerettiläisempi ajatus: ei kai meitä ole opetettu tajuamaan auringonlasku ”kauniiksi”? Jos on opetettu niin miksi, miten ja missä kohden elämää?



Kyösti Salovaara, 2024.


Kyösti Salovaara, 2024.



Belgialainen matemaatikko David Ruelle on sanonut, että ”tiede on täysin amoraalista ja täysin vastuutonta”.

    Ruelle tarkoittanee luonnontieteitä. Luonnontiede ei etsi luonnosta kauneutta vaan ajattomuutta, luonnonlakeja jotka pysyvät. Tiedemies sitä vastoin on moraalinen olento, joka on vastuussa siitä mihin hyvään tai pahaan tiedettä ja tieteen tuloksia käytetään. Tiedeyhteisö ei siis ole amoraalinen.

    Kumpaa valokuva on: tieteen kaltainen havainto todellisuudesta vai tiedemiehen moraalisen valinnan kaltainen sovellus todellisuudesta?

    Otin kaksi kuvaa pieneltä suolta männystä jonka taustalla näkyy Pyhätunturit. Toisessa kuvassa puun ja tunturin sopusointu on ilmeinen. Ei ihmisen käden jälkiä rikkomassa luonnon sopusointua. Toisessa kuvassa näkyy laajempi kokonaisuus, ja siinä tunturin laelle rakennettu radio- ja telemasto pilaa luonnon sopusoinnun.

    Onko maston piilottava kuva moraaliton? Valheellinen? 

    Onko maston näyttävä kuva rehellisempi? Realistisempi? Arvokkaampi?

    Jos myy tunturihuvilalle tonttia suon laidalta, maston piilottava kuva lienee valhetta. Tontin ostaja pettyy kun menee paikan päälle ja näkee maisemassa sojottavan ja yöllä vilkkuvan maston. Sitä vastoin matkailuesitteessä mastoton kuva käy täydestä: voihan maiseman noinkin nähdä männyn rungon takaa.

    Voiko? Saako maisemasta valita vain sen minkä haluaa nähdä unohtaen sen mitä pelkää nähdä?



Maailmassa on paljon kaaosta ja entropiaa tai kaaokselta näyttävää, niin kuin Henri Poincaré sanoi.

    Kaikki ihmisen rakentama luo järjestystä ja lisää entropiaa. Jopa romaani joka painetaan paperille tai striimataan operaattorin digipilvestä lisää entropiaa ulkopuolelleen samalla kun sen sivuille syntyy järjestynyt kokonaisuus.

    Kun otan valokuvan kaupungin kadulta, siihen tulee häiritsevän runsaasti sekavalta näyttävää tilpehööriä: liikennemerkkejä, opasteita, mainoskylttejä, katuvaloja tolppineen, sinne tänne asettautuneita autoja ja ihmisiä, kenties ilmassa kulkevia sähkö- tai puhelinjohtoja ja raitiotien ajolankoja yms.

    Tuollainen näyttää väistämättä rumalta, kaaosmaiselta, jopa luotaan työntävältä. Mutta kuva ”valehtelee”. Siinä ei todellakaan ole luonnon maiseman sopusointua, mutta siinä on näkymättömissä ihmisyhteisön suunnitelmallisuuden sopusointua, koska kaikki näkyvä kertoo siitä kuinka liikenne toimii, kuinka ihmiset osaavat kulkea paikasta toiseen, kuinka tietoa ja energiaa siirretään paikasta toiseen jne. Kuvan todellisuus ilmentää järjestystä, vaikka se ei sitä ”näytä”.

    Ironia on herkullinen. Luonnon maiseman sopusointu ei ole tarkoitettua, suunniteltua. Kaupungin sekavalta näyttävä epäharmonia on tarkoitettua ja edustaa yhtä lailla sopusointua kuin luonnon maisema, mutta niin ettei sitä voi suoraan katsomalla nähdä vaan se pitää ”tietää”.

    Johtopäätös: jokaisessa hetkessä on kaksi ”kauneutta”: se minkä näkee luonnossa ja sen minkä tietää todellisuudesta. 

    Niin kuin kuvassa Kitisen ylittävästä sillasta. Siltä yli Kitisen virran näyttää kauneuden kaksi puolta: esteettisyyden ja käytettävyyden. Ensimmäisen tuntee, jälkimmäisen tietää.



Kyösti Salovaara, 2024.